Jari Olavi Hiltunen esitteli Finnconissa Dostojevskin fantastisia kertomuksia – jotain, mikä oli ainakin minulle aivan uutta. Dostojevskin tuotannosta voidaan löytää kuusi spefitarinaa: romaani Kaksoisolento sekä viisi novellia. Ehkä juuri Dostojevski voikin auttaa ymmärtämään – siis niitä, jotka eivät sitä ole vielä oivaltaneet – että itse asiassa spekulatiivinen fiktio käsittelee aivan samoja asioita kuin mikä tahansa muukin fiktio, sellainen siis, joka on pintapuolisesti lähempänä todellista maailmaa.
Dostojevski käsitteli aivan samoja johtoajatuksia sekä realistisessa tuotannossaan että spefitarinoissaan. Niitä ovat hullu henkilöhahmo, itsemurhan hautominen, kärsivä lapsi ja myytti onnellisten valtakunnasta. Itse asiassa novelli Naurettavan ihmisen uni, jossa päähenkilö matkailee unessaan avaruudessa, on Hiltusen mukaan kirjailijan harjoittelua Karamazovin veljeksiä varten. Dostojevskia kiinnosti kirjoittajana se, kuinka ihmisen puhdas mieli menee pilalle ja täyttyy pelolla ja epätoivolla. Tämä näkyy paitsi Naurettavan ihmisen unessa, myös Lempeä neito -novellissa.
Itselleni jäi esityksestä parhaiten mieleen Krokotiili-novelli. Siinä miehelle näyttäisi ensin käyvän köpelösti, sillä hän jää jumiin krokotiilin vatsaan eikä kukaan ole kiinnostunut liikuttamaan eväänsä, että hän pääsisi sieltä pois. Sitten mies huomaa, että on ihan hyvässä paikassa, varsinkin kun saa olotilansa takia median huomiota.
Aiheesta kiinnostuneiden kannattaa lukea Hiltusen artikkeli Fjodor Dostojevski fantasiakirjailijana. Se löytyy Hiltusen blogista ja Tähtivaeltajan numerosta 2/2018.
Dostojevski-esitelmä oli mielenkiintoinen, vaikka siinä ei sinänsä kirjoittamisen näkökulmaa kovin paljoa ollutkaan. Matti Virtasen johtama paneeli ”En ole ihminen” lähestyi spekulatiivista kirjallisuutta sitäkin enemmän kirjoittamisen näkökulmasta. Mixu Lauronen, Laura Luotola, Liliana Lento ja Terhi Tarkiainen keskustelivat siitä, millaista kirjoittaminen on, kun kirjoittaa jonkin muun olennon kuin ihmisen näkökulmasta. Lauronen on kirjoittanut variksen näkökulmasta, Luotola omien luomiensa olentojen näkökulmasta, Lento keijujen ja Tarkiainen vampyyrien.
Jollain tavalla yllätys oli, kun Järvinen totesi paneelin alkuun, ettei kirjallisuudessa useinkaan ole muita kuin ihmisiä keskeisinä henkilöhahmoina. No, ehkä se on totta, että näkökulmahenkilöinä ei olekaan, ainoastaan uhkina tai rakkaudenkohteina ja muina henkilöinä, joita tarkastellaan ihmisten silmin. Paljon syitä kuitenkin löytyi sille, miksi tällainen jonkun muun näkökulma on kirjoittajalle toimiva. Luotola totesi, että toiseuteen liittyviä teemoja on vapaampaa käsitellä irrallaan olemassaolevista ihmisryhmistä. Lento komppasi tätä: keijutarina voi käsitellä rasismiakin eri tavalla kuin realistinen tarina. Tarkiainen mainitsi puolestaan rajojen käsittelyn mahdollisuuden: hänen ensi kuussa julkaistavassa kirjassaan Pure mua käsitellään vampyyrien kautta sitä, miten toista ihmistä voi kohdella, missä menee raja.
Jos tekstin ei-ihmiset eivät ole itse keksittyjä, olentoihin liittyy tietenkin paljon kliseitä. Paneeli keskustelikin siitä, mitä kliseisiä mielikuvia kirjailijat ovat hyödyntäneet ja mitä he ovat rikkoneet. Lento kertoi, että hänen keijunsa ovat monimuotoisempia kuin mikä mielikuva ihmisillä yleensä on keijuista. Osa heistä on mukavia, osa ei, ja he ovat yhteiskunnan jäseniä, joista jokaisella on oma elämäntyylinsä, esim. jotkut keijut ajavat autoa, toiset eivät. Myöskään kännien ottamista ei kai yleensä yhdistetä keijuihin, mutta Lennon kirjoissa keijukaisenkin voi tavata humalassa. Lennon keijut ovat myös kooltaan keijukaisiksi suuria eli ihmisten kokoisia. Lisäksi he voivat lisääntyä niin ihmisten kuin menninkäistenkin kanssa, ja toki myös keskenään.
Tarkiainen puolestaan kertoi halunneensa nimenomaan muuttaa vampyyriperinnettä. Sen hän teki niin ronskisti, ettei hänen vampyyreillaan ole edes torahampaita. He eivät myöskään ole lajina yliseksuaalisia. Auringonvalo ja hopea ovat kuitenkin asioita, joita he eivät siedä – sen verran ainakin mukana on tuttua vampyyriperinnettä. Erityisen tärkeää Tarkiaiselle oli valta-asetelman kääntäminen ylösalaisin: hänen kirjassaan nainen alistaa vampyyria, ei päinvastoin. Jostain syystä vampyyrin paikalle lipsahtaa ajatuksissa eräs ihmissukupuoli. No, sitten kun kirja on luettu, on helpompi sanoa, ottaako se millään lailla kantaa joihinkin sukupuoliin liittyviin kiistanaiheisiin vai vain siihen, miten ihmiset sukupuolesta riippumatta kohtelevat toisiaan.
Tarkiaisen kirjassa on kaksi eri-ikäistä vampyyria. Kirjailija kertoi erottavansa heidät ihmisistä ja toisistaankin mm. puhetyylin perusteella. Vanhempi vampyyreista on korrektin kirjakielen käyttäjä, nuoremman kielikin on uudempaa ja sisältää myös rumempia sanoja. Tämä on itse asiassa hyvinkin mielenkiintoinen asia, ja jollain lailla joudun sen omissa teksteissänikin ratkaisemaan: puhuuko satoja vuosia elänyt olento eri tavalla kuin meneillään olevan maailmanajan ihminen? Eri-ikäiset ihmiset puhuvat keskenään eri tavoin, se on selvää, joten jollain tavalla varmasti myös ikiaikaiset – tai vähän nuoremmatkin mutta ihmisikää paljon vanhemmat – olennot puhuvat eri tavalla kuin heitä paljon nuoremmat ihmiset. Jokaisen yksilön kieli tosin muuttuu myös koko ajan. Luultavasti jonkinlaiset vanhahtavat piirteet ovat juuri hyvä tapa kuvata vuosisatojen läpi eläneen olennon tapaa puhua, kunhan ne eivät mene aivan överiksi.
Kirjoittajan kannalta kiinnostavaa paneelissa oli tietenkin se, miten itsestä poikkeavan olion nahkoihin pääsee. Lauronen totesi yksinkertaisesti, että varikset ovat jokapäiväinen eläin, jonka käyttäytymisen voi helposti kopioida – kirjailijan työhön kuuluu sitten täyttää aukot siltä osin, mitä ei tarkkailemalla saa selville, eli esimerkiksi kehitellä variksen ajatukset. Myös Luotola muistutti siitä, että kirjoittajan tehtäviin kuuluu raja-aitojen ylittäminen. Hän nosti esille kysymyksen siitä, onko mahdollista kirjoittaa itsestä poikkeavan ihmisen, esimerkiksi sellaisen, jolla on eri ihonväri tai sukupuoli, näkökulmasta. Itse olen sitä mieltä, ettei siihen tarvita kenenkään lupaa. Haastavaa se toki on, mutta uskon, että useimmat kirjoittajat kaipaavat haasteita. Ja tosiasiassahan me kaikki kirjoitamme aina jostain meille vieraasta näkökulmasta, aika harva kun laittaa itseään tarinoidensa päähenkilöksi. Toisaalta jos kirjoittaa kiinnostavia, aidonoloisia henkilöhahmoja (lue: ei liian säröttömiä) ja perehtyy asioihin, on vähän vaikea mennä pieleen. Metsään menee ainoastaan silloin, jos oikeasti kuvittelee, että maailmassa – niin oikeassa kuin fiktiossakin – ihonväri, seksuaalisuus, uskonto tai mikä tahansa muu seikka on ainut asia, joka määrittää sen, millainen ihminen on, siis jos kuvittelee, että esimerkiksi vain yhdenlaisia homoja tai muslimeja on olemassa. Sitten meneekin metsään ja suoraan päin isointa puuta.
Spefillä on monesti etäännyttävä vaikutus, ja se on tärkeää kirjoittajallekin. Lento kertoi, että voi käsitellä omia kokemuksiaan vähemmistöön kuulumisesta kirjoittaessaan keijujen elämästä. Toisaalta kirjoittaja voi päästää spefiä kirjoittaessaan totaalisesti irti esimerkiksi sukupuolesta. Luotola kertoi, että hänen romaaninsa liskot eivät ole sen paremmin miehiä kuin naisiakaan ja kirjoittajakin voi tällöin tekstin äärellä olla vailla sukupuolta.
Itsestä poikkeavan ihmisen näkökulmasta kirjoittaminen on mielenkiintoista, mutta ehkä jopa mielenkiintoisempaa voi olla kirjoittaminen jonkun muun kuin ihmisen näkökulmasta. Kokeilisin ehdottomasti, jollen olisi jo tehnyt sitä. Mutta onneksi minulla on jo ihana Gabrielini, erään kuuluisamman kaltaisensa kaima. Tämä paneeli inspiroikin miettimään ketjupolttajaenkeliäni ja hänestä kirjoittamista hieman lisää.
Luvassa on vielä yksi postaus tämän kesän Finnconista. Siinä kerron kahdesta paneelista, joissa puhuttiin vähemmistöistä kirjoittamisesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti