Ensimmäinen paneeli, jonka kävin kuuntelemassa, oli otsikoitu ”Mitä ulostulotarinoiden jälkeen?” Puheenjohtajana oli Olli Lönnberg ja muina keskustelijoina Jenny Kangasvuo, Nina Niskanen, Tero Aalto ja Liliana Lento. Ensin keskusteltiin siitä, tarvitaanko ulostulotarinoita. Lento sanoi, että tietyssä elämänvaiheessa ne ovat ihmiselle tärkeitä – siis silloin, kun on tajunnut itse itsestään, ettei ole hetero. Aalto muistutti, että teemana oman itsensä löytäminen on aina muodikas, puhuttiin sitten seksuaalisuudesta tai jostain muusta ihmisen ominaisuudesta, jota ei voi nähdä päällepäin ja jonka paljastaessaan ihminen ottaa riskin, koska ei tiedä, miten ympäristö siihen reagoi. Niskanen piti positiivisia ulostulotarinoita tarpeellisina yleensä ottaen. Henkilökohtaisesti hän ei ole kuitenkaan kokenut niitä ainakaan erityisen merkityksellisinä. Kangasvuo sen sijaan sanoi suoraan fiktion ulostulotarinoiden olevan tylsiä. Hänestä ulostulon pitäisi kietoutua johonkin toiseen asiaan, jotta tarinasta tulisi kiinnostava. Poliittisessa mielessä ulostuloilla on kuitenkin paljon merkitystä Kangasvuon mukaan: yksittäisenkin ihmisen ulostulo on asioiden näkyväksi tekemistä ja siten se myös vaikuttaa yhteiskuntaan.
Yleisökysymyksenä panelisteilta kysyttiin, mitä teemoja he haluaisivat nähdä vähemmistöistä kertovassa kirjallisuudessa enemmän. Lento toivoi yksinkertaisesti tarinoita, joissa on kokonaan unohdettu, että siihen pitäisi kiinnittää huomiota, mihin sukupuoleen kukakin rakastuu. Tähän on pakko todeta, että uskoakseni tällaisia tarinoita on harmillisen vaikea ainakin vielä kirjoittaa. Jos kirjoittaja ei nosta samaa sukupuolta olevien parisuhdetta tarinassa keskeiseksi teemaksi ja haluaa kirjoittaa vain parisuhteesta, jossa osapuolet sattumalta ovat samaa sukupuolta, lukija kyllä löytää tekstistä nekin teemat, joita siihen ei ole kirjoitettu.
Sinänsähän siinä ei ole mitään väärää, että lukija löytää tekstistä eri asioita kuin mitä kirjoittaja on ajatellut. On kuitenkin jonkinlainen rasite, että vaikkapa kahden naisen rakkaustarina luetaan aina nimenomaan kahden naisen rakkaustarinana, ei yleisesti tarinana rakkaudesta. Asioiden tavalliseksi tekeminen edellyttäisi nimenomaan sitä, että ne esitetään tavallisina, ei aina korostaen, että vaikkapa kahden samaa sukupuolta olevan suhde on jotenkin perustavalla tavalla niin erilainen, että siitä kirjoitettaessa aina käsitellään tätä erilaisuutta.
Aalto toivoi näkevänsä onnellisiin loppuihin johtavia tarinoita, joissa onnea ei saavuteta perinteisen parisuhteen solmimisella. Niskanen kaipasi pitkien ihmissuhteiden kuvauksia, ja Kangasvuo oli kiinnostunut vanhusromantiikasta, kypsemmässä iässä tapahtuvista itsensälöytämisistä. Siinähän sitä jo olisi hyviä lähtökohtia lukemattomille tarinoille.
”Keiden ääni kuuluu, kenellä on valta?” -paneelin keskustelijat olivat Magdalena Hai, joka esitti keskustelun pohjaksi provokatiivisia väitteitä sekä J. S. Meresmaa ja Taru Luojola. Tämä paneeli pohti moninaisuutta kirjallisuudessa nimenomaan kirjoittamisen näkökulmasta. Ensimmäinen väite oli seuraavanlainen: ”Jos kirjassa on vähemmistöihin kuuluvia päähenkilöitä, pitää käsitellä tämän ryhmän ongelmia.” Luojolan mielestä tarinat ovat kiinnostavampia, jos niiden pointti on jokin muu kuin vähemmistön ongelmat. Meresmaa puolestaan kertoi hakevansa kirjallisuudesta kokemuksia, joita hänellä itsellään ei ole, koska se auttaa ymmärtämään elämää paremmin ja opettaa empaattiseksi. Itse hän ei pidä tarpeellisena kirjoittaa ulostulokokemuksesta. Koska hänellä ei sellaista itsellään ole, toiset saavat käyttää aiheen kohdalla ääntään.
Itseäni hieman hämmensi keskusteluun otettu väite, että kirjailija ei saisi väittää jälkeenpäin teoksensa henkilön kuuluvan johonkin vähemmistöön, jos asiaa ei ole selvästi tuotu esille teoksessa. Jotenkin tuntui itsestäänselvältä, että tietenkään ei pidä selitellä jälkeenpäin, jos ei ole osannut aikanaan tuoda jotain henkilönsä ominaisuutta millään tavalla esille. Keskustelun aikana valaistui kuitenkin, miksi kysymys oli nostettu esille: esimerkiksi tapaus Dumbledoren vuoksi.
Kirjailijat esittivät hyvinkin mielenkiintoisia näkökulmia. Luojola muistutti, että kirjailijan ei ole pakko tuoda kaikkea suoraan esille – sopivia vihjeitä antamalla hän saa kuitenkin sellaisen lukijan, jolla on samankaltaisia vähemmistökokemuksia, ymmärtämään. Meresmaa kertoi, että kirjailija joutuu tasapainottelemaan sen kanssa, miten paljon antaa eri asioiden tarinassa näkyä. Hänen Mifonki-sarjansa lukijat ovat välillä sivuuttaneet kuvauksen joidenkin henkilöhahmojen ihonväristä. Se on aika jännittävä asia. Menevätkö meiltä osittain ohi ne asiat, joita emme koe omiksemme tai jotka eivät liity suoraan meihin itseemme, ja havaitsemmeko yliherkästi asioita, jotka liittyvät meihin itseemme? Fiktiossa esimerkiksi merkkejä samaa sukupuolta olevan henkilöhahmon kiinnostuksesta toista henkilöhahmoa kohtaan näkee innokkaasti, voi olla, että joskus silloinkin, kun mitään syytä ei olisi. Todellisessa elämässä sen sijaan epäilee niitäkin merkkejä, jotka fiktiossa olisivat ilmiselviä.
Paneeli keskusteli myös siitä, pettääkö vähemmistöön kuuluva kirjailija lukijansa, jos ei laita teoksiinsa sellaisia henkilöitä, jotka kuuluvat samaan vähemmistöön kuin hän itse. Tästä väitteestä paneeli oli yksimielinen. Luojola totesi, että kirjailijan ei tarvitse kertoa kaikkea itsestään. Myös Meresmaa korosti kirjailijan vapautta valita, mistä kirjoittaa: teosten ei tarvitse kertoa henkilökohtaisista aiheista.
Sen sijaan kysymys siitä, pitääkö kirjailijan tulla kaapista saadakseen ikään kuin luvan käsitellä oman vähemmistönsä asiaa, jakoi hieman paneelia. Itse olin kylläkin oikeastaan kaikkien panelistien kanssa samaa mieltä. Luojola muistutti, että kirjailijan taustojen ymmärtäminen voi auttaa välttämään väärinkäsityksiä. Meresmaa totesi myös, että kirjailijan kuvitellaan helposti väärässä mielessä ratsastavan trendin harjalla, jos hän kirjoittaa vähemmistöstä, josta kirjoittamista pidetään muodikkaana, eikä yleisö tiedä, että kirjailija itse kuuluu tuohon vähemmistöön. Tämä kaikki on mielestäni totta. Esimerkiksi seksuaalivähemmistöistä kirjoittamisen kohdalla unohtuu helposti, että on ihmisiä, joille juuri tästä aiheesta ja tällaisista ihmisistä kirjoittaminen on omakohtaisesti tärkeää, ei mikään trendiasia. Silti se pitäisi mielestäni pystyä tekemään ilman, että tarvitsee julkisesti tuoda esille omaa seksuaalisuuttaan.
Toki maailma muuttuu nopeammin, jos mahdollisimman monet ihmiset ovat avoimesti sitä, mitä ovat, mutta jokaisen pitää saada valita, mitä henkilökohtaisimmista asioistaan kertoo kaikille ja mitä ei. Siksi oli lohdullista kuulla myös toinen mutta aivan yhtä tosi näkökulma: Magdalena Hai sanoi, että teksti on itsenäinen ja puhuu omasta puolestaan. Hai ei edes tahdo tietää lukemistaan kirjailijoista paljoa.
Tietenkin paneeli keskusteli myös äänen riistämisestä vähemmistöiltä. Väite oli seuraavanlainen: ”Kirjoittaakseen vähemmistöstä pitää kuulua vähemmistöön. Muut riistävät äänen vähemmistöltä.” Tähän ei tullut ehkä suoraa kyllä- tai ei-vastausta – tai sitten muistiinpanoni ovat vain todella vajavaiset. Joka tapauksessa Luojola totesi, että kirjailijan kuuluu keskittyä hyvien henkilöhahmojen luomiseen ja kustantamo on se, jonka vastuulla on moninaisuuden toteutuminen kirjallisuudessa. Meresmaa muistutti myös, että fantasia voi tuoda esille vähemmistöjen asioita siten, ettei sen tarvitse käsitellä mitään olemassaolevaa vähemmistöä. Esimerkiksi hänen omissa kirjoissaan on ursiinivähemmistö, joka on täysin keksitty ihmisryhmä.
Vähemmistöistä kirjoittaminen aiheuttaa monesti suuria tunnekuohuja. On aina haastavaa kirjoittaa sellaisen ihmisen näkökulmasta, jollainen itse ei ole. Käytännössä tämä tarkoittaa, että fiktion kirjoittaminen on tässä mielessä aina haastavaa. Omasta mielestäni ainoastaan stereotyyppinen näkemys on se, joka johtaa auttamatta epäonnistumiseen. Toki myös se on huono asia, jos ei lainkaan perehdy ihmisryhmään, josta kirjoittaa. Itseäni lohduttaa tässä kohtaa se, mitä Finnconin kunniavieras Lauren Beukes kertoi Turun Sanomien haastattelussa 15.7.:
- Minulla oli Zoo Cityn kirjoittamisessa apuna oman kulttuurinsa ja Johannesburgin alueet hyvin tunteva esilukija, joka kiinnitti huomiota siihen, onko teokseni kulttuurisesti uskottava. Hän lähetti kommentteja käsikirjoituksestani, mutta en koskaan saanut niistä vastausta suurimpaan huolenaiheeseeni, Lauren Beukes kertoo.
- Lopulta päätin ottaa asian itse puheeksi ja kysyin häneltä, onko Zinzi tarpeeksi musta? Esilukijani räjähti nauramaan ja sanoi, että hän ei tiedä millaista on olla ”tarpeeksi musta”? Ajattelenko minä, että on jokin yksi tapa olla jonkin rodun edustaja, Beukes hymähtää.
Kiitos tästä. (Aivan siitä huolimatta, että kuten sitaatista näette, lehden toimituksessa välimerkit ovat kyllä hieman hakusassa.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti