Impressionismia Ateneumissa

Ateneumin taidemuseossa on tällä hetkellä esillä näyttely Väriä & valoa – impressionismin perintö. Näyttelyssä on impressionistista ja uusimpressionistista taidetta. Teokset ovat vuosilta 1860–1916, ja niitä voi ihastella helmikuun 25. päivään saakka 2024. Suosittelen!

Itselleni impressionismi on hyvinkin mieluista. Näyttely antoi suuntauksesta hyvin monipuolisen kuvan ja sivisti kovasti. Ateneumissa on esillä sekä ulkomaista että kotimaista impressionismia.

Aloitetaan suuntauksen ehkä suurimmalla nimellä. Tässä Claude Monet’n Jäiden lähtö Seinestä (1880). Pisteet siitä, että taiteilija loi autenttisen vaikutelman työskentelemällä pakkasessa. 

Suunnilleen samalta ajalta on Cammille Pissarron Maisema taiteilijan paletilla (n. 1878–1880). Siinä on tosiaankin erikoista se, että maalaus on tehty paletille ja nähtävästi vain muutamalla värillä. 

Alfred William Finch oli Suomeen muuttanut britti, jonka tausta oli kuitenkin Belgiassa. Finch tunnetaan mm. pointillismia edustavista teoksistaan. Hänen teoksensa Auringonlaskun maisema (1892) on tyypillistä uusimpressionismia. Kuva muodostuu täplistä, joissa väriä ei ole sekoitettu. Hedelmäpuutarha La Louvièrestä (1890) oli toinen kiehtova Finchin maalaus näyttelyssä. Siinäkin kuva muodostuu pienistä piipertävistä pisteistä. 

Paul Signacin Antibes (ajoittamaton) on kuin pointillismia isoilla pilkuilla. Siveltimenvedot ovat nelilömäisiä. Vaikutelma on kieltämättä voimakas.

Suomalaistaiteilijoilta Pekka Halosen tuotannosta oli esillä useita minulle mieluisia teoksia. Tässä Kevättalvea (1913) ja Syysmaisema (1915).

Tämäkin Halosen maalaus on tavallaan luontoaihe: Tomaatteja (1913). 

Ellen Thesleffin Ihmisiä luonnossa (1911) on kuin suuri hämäys, sillä maalauksesta joutuu etsimään ihmiset, jotka siinä ovat. Värimaailma on raikas ja ihanan vaahtokarkkinen.

Magnus Enckellin teoksiin ihastuin viimeistään Tampereen taidemuseon näyttelyssä pari vuotta sitten. Jo silloin ihastelin tätä Tyra Hasselblattin muotokuvaa (1910). 

Verner Thomen Borelyn puistossa -maalauksessa (1909) on paitsi hieno valo, myös selvästi tilanne, joka herättelee miettimään, mistä on kyse. Nainen istuu penkillä ja mies vaunuissa. Vaunut odottavat, mutta nainen on selin, aivan kuin ei haluaisi ottaa mitään kontaktia. Mistä on siis kysymys? Tarinan aihe, selvästikin.

Yksi hilpeimpiä teoksia näyttelyssä oli Yrjö Ollilan Rantamäntyjä (1912). Maalauksen nimi tuo mieleen luontokuvan ja onhan tässä luontokappaleitakin, nimittäin kaksi miestä tyytyväisinä nakuilemassa aivan kuin olisivat taiteilijan kiusaksi siihen jääneet, kun hän halusi maalata mäntyjä.

Maurice Denisin Odysseus ja Kalypso (1905) on myös jollain tapaa hämmentävä teos. Odysseus mietiskelee ja Kalypso pitää viettelevänä seuraa. Sää on jokseenkin täydellinen, ja sateenkaarikin on ilmestynyt taivaalle. Jostain syystä Odysseus on jättänyt vaatteensa jonnekin. Mutta toisaalta Kalypsokin selvästi harkitsee vaatetuksen vähentämistä tai vähintäänkin sulojensa paljastamista siitä huolimatta, ettei Odysseus näytä kovin kiinnostuneelta vaan jopa torjuu kädellään. Ikävän päällekäyvä nainen.

Messuilua Jyväskylässä ja Tampereella

Helsingin kirjamessujen lisäksi Sydänten salonki -antologian toimitustyö vei minut puhumaan queer-romantiikasta sekä Jyväskylän kirjamessuille että Tampereen kirjafestareille. Jyväskylän kirjamessuilla vedin paneelin queer-romantiikasta. Keskustelemassa kanssani olivat J.S. Meresmaa, Hanna Morre ja Artemis Kelosaari. Paneeli oli hieman erimielinen siitä, voiko ensisilmäyksellä rakastua ja onko sellainen rakastuminen hienoa, mutta hyvässä sovussa keskustelimme kyllä.

Jyväskylä on itselleni melko perustellusti kotikenttä, vaikka nykyään muualla asunkin. Mutta merkillisen vähän aiheutui ylimääräisiä paineita siitä, että yleisössä oli kaksi ihmistä, jotka ovat tunteneet minut syntymästäni saakka.

Tampereen kirjafestarit olivat vuorossa viikko Jyväskylän messujen jälkeen. Ne järjestettiin Tampere-talossa. Siellä paneelimme keskittyi nimenomaan Sydänten salonkiin kirjana. Mukana olivat lisäkseni Artemis Kelosaari, Magdalena Hai ja J.S. Meresmaa. Pääsimme juttelemaan mm. siitä, mistä ideat omiin teksteihimme antologiassa syntyivät. Jutunjuurta olisi riittänyt pidempäänkin kuin meille oli keskusteluaikaa suotu.

Osuuskumman ja Vaskikirjojen pöydän luona oli tapahtumassa hyvä meininki. Kanssani kuvassa Maija Nyström ja Erkka Leppänen. 

Messuilla parhaita asioita on ihmisten tapaaminen – silloin voi ajautua tilanteisiin, joissa pitää miettiä, mihin ideoihin lähtee mukaan ja mihin ei. Mutta oikeat projektit tunnistaa kyllä siitä, että ne jäävät kutkuttelemaan mieltä. Haudutellaan ja katsotaan.

Viisasteleva sydän – miehen voi löytää myös tarkkailemalla tilannetta sivusta

Muutamilla ihmisillä on niin nopea havaintokyky, niin hienonhieno luonteentutkimisen taito, synnynnäinen tarkkanäköisyys sanalla sanoen, ettei toisten paraskaan elämänkokemus vedä sille vertoja - -.

Kolmeakymmentä lähentelevällä Anne Elliotilla on paitsi taito lukea ihmisiä, myös asemastaan tietoinen isä ja takanaan lyhyt kihlaus, jonka purkautui juurikin siitä syystä, ettei isä hyväksynyt kihlattua, kapteeni Frederick Wentworthia. Miehessä oli tietenkin se ongelma, ettei hänellä ollut rahaa. Mutta asiat muuttuvat. Frederick Wentworth palaa vaurastuneena eikä Anne voi välttää hänen seuraansa. Mikäpä sen onnellisempaa, paitsi ettei mies tunnu suhtautuvan Anneen enää samoin kuin ennen. Naiset kyllä piirittävät häntä, mutta Anne katsoo parhaaksi pysyä syrjässä.

Jane Austenin klassikkoromaani Viisasteleva sydän (Persuasion, 1818) kertoo, kuinka Anne Elliot ja Frederick Wentworth löytävät onnen yhdessä. Ei ole kovin yllättävää, että tällä toisella yrittämällä rakkauden täyttymyksen tiellä ovat vielä baronetti-isää enemmän Annen ja Frederickinkin omat typerät olettamukset.

Alkuasetelma tarinassa liittyy kuitenkin eniten Annen perheen talouteen: isällä ei ole enää varaa asua Kellynch Hallissa, joka on perheen koti. Kellynch Hall vuokrataan ja isä lähtee Annen toisen sisaren kanssa asumaan Bathiin, jonne Annekin päätyy tarinan aikana pitkäksi aikaa vierailemaan.

Luvassa on monenmoista ihmissuhdekikkailua. Kuvioon sopii, että Frederickistä lumoutuvat Henrietta ja Louisa Musgrove, joiden veli on naimisissa Annen sisaren kanssa. Kyllä, ihmisten väliset suhteet ovat juurikin noin monimutkaisia ja ainakin minun on valtavasta henkilögalleriasta aluksi vaikea hahmottaa, kuka on kuka ja varsinkin missä suhteessa kukakin on muihin henkilöihin. Lisäksi pitäisi hahmottaa, kuka on enemmän ja kuka vähemmän pokkuroitava, koska se määrää hyvin paljon sitä, millainen käytös on milloinkin kenellekin sopivaa.

Anne ei ota mistään tällaisesta paineita – tai edes vaikuta kovin kiinnostuneelta tämänkaltaisista asioista. Hän on rauhallinen persoona – paitsi ehkä sisäisesti, kun taistelee Frederickin läheisyyden aiheuttamaa tuskaa vastaan – ja ottaa vastuun itselleen monessa tilanteessa. Kovin aktiiviseksi sankarittareksi häntä ei voi kutsua, koska hän on luonteeltaan sivustajakatsoja, asioiden tarkkailija. 

Annen pään sisälle päästään loputtoman paljon, mutta Frederick Wentworth saisi minun makuuni olla läsnä enemmän. Olisi ollut ihanampi itse arvioida, kuinka mahtava mies on kyseessä. Mutta lukija on enimmän osan ajasta yhtä kuulopuheiden varassa kuin Anne Elliotkin. Siinä sitä sitten ihmetellään, kuinka kiintynyt Frederick mahtaa olla Louisa Musgroveen, kun hyysää tätä nuorta naista, joka on iskenyt päänsä pudotessaan kiveltä, kun on ollut Frederickin seurassa huima- ja itsepäinen.

Austenille tunnusomaisesti sivuhahmoista löytyy monenmoista ylireagoivaa tai tumpeloa persoonaa. Kertoja ei arastele kuvailla myöskään henkilöhahmojen älynlahjoja – useinkin vähemmän mairittelevasti. Annen sisar Mary ei ole koskaan olosuhteisiin tyytyväinen. Isän jo mainitsinkin, hän touhottaa sitä, että on tärkeä henkilö, koska hänellä on baronetin arvo – ja sitä, että hänen serkkunsa, jota hän ei tosin kummemmin tunne, on peräti varakreivitär.

Itsekkään kierosti ajatteleva hahmokin löytyy. Austenia lukeneet eivät ylläty, että se on juuri henkilöhahmo, jonka käytöstä kaikki pitävät sulavan moitteettomana. Paitsi tietenkin Anne, joka ymmärtää epäillä, sillä naisten seurassa hieman jäykähkökin mies saattaa osoittautua paljon kultaisemmaksi kuin suustaan sujuva. Hmm, aivan kuin olisin törmännyt tällaiseen joskus aiemminkin… Tietenkin tarinassa on myös hyväsydämisiä henkilöhahmoja. Pariutumista tuntuu tapahtuvan niin, että lukijan mielellä ei ole varaa herpaantua – tai ainakin pariutumisen yritystä.

Pääparilla on ymmärrettävästi tuskaisimmat tunteet. Ulkoisesti rauhallinen Anne kokee törmätessään arvaamatta rakkautensa kohteeseen ”Kiihtymystä, kipua, mielihyvää, jotakin joka oli riemun ja tuskan välimailla”. Tarinan huipentumassa Anne kehtaa esittää, että naisella on pidempi tuska, jos on joutunut eroon rakastetustaan. Tämä avautuminen, jonka Frederick kuulee sivusta, saa miehen raapustamaan oman purkauksensa, joka melkein vetää vertoja erään herra Darcyn ensimmäiselle kosinnalle, jonka hän esitti Elizabeth Bennetille. No ei nyt kuitenkaan, mutta onhan tämäkin liikuttava: 

Älkää rohjetko sanoa, että mies unohtaa pikemmin kuin nainen, että hänen rakkautensa kuolee aikaisemmin. En ole rakastanut ketään muuta kuin Teitä. Olen ehkä tuominnut väärin, ja pikkumainen ja pitkävihainen olen kyllä ollut, mutta häilyväinen en koskaan.

Ah, ei lisättävää!

Viisasteleva sydän oli ihana ja innostava lukukokemus siitä huolimatta, että olin aluksi aivan sekaisin henkilöhahmoista ja heidän välisistään suhteista. On mahtavaa, kun saa tarkastella 1800-luvun alun seurapiirejä aikalaisen hykerryttävyyteen ja suuriin tunteisiin keskittyvästä näkökulmasta. Niin, ja lukea tietäen, että selväjärkinen päähenkilö kohtaa lopulta onnensa. Hieman ehkä samaistuinkin Anneen. Ei ole ihan vierasta se, että sivusta vaan katsellaan ja kun tehdään päätelmiä, niiden oikeellisuus voi olla vähän niin ja näin.

Gray Hair Don’t Care – kyllä viisikymppisetkin rakastuvat

Lelan opiskeluajan paras ystävä on ollut Donovan. Lela on jättänyt kertomatta, että hänellä on myös rakkaudentunteita miestä kohtaan. Hän on vaiennut asiasta siinäkin kohtaa, kun ystävykset ovat sattumalta, yhden kerran, päätyneet samaan sänkyyn. Se on ehkä ollut hyväkin ratkaisu, koska tilanne on selvästi ollut Donovanille hankala ja pian tapahtuneen jälkeen mies onkin paukauttanut itsensä naimisiin aivan toisen naisen kanssa.

Nyt Lela on melkein 50-vuotias eronnut newyorkilainen. Hän törmää aivan sattumalta myös eronneeseen Donovaniin, joka ei ole menettänyt charmistaan tippaakaan. Juttukin luistaa yhtä hyvin kuin neljännesvuosisata aiemmin. Ja kuinkas ollakaan, Lela ja Donovan päätyvät jälleen harrastamaan seksiä. Nyt Lela tulee lipsauttaneeksi syvemmistä tunteistaan – ja mies karkaa paikalta.

Lela päättää tehdä täyskäännöksen. Elämä ei voi mennä näin! Hiuksiinkin tulee harmaata. Antaa sen tulla. Antaa miesten mennä. Lela alkaa toteuttaa unelmaansa omasta kosmetiikkamerkistä.

Karen Boothin Gray Hair Don’t Care on nykyromantiikkaa, jonka päähenkilö poikkeaa valtavirtaromantiikasta ikänsä puolesta. Suurin osa tarinasta sijoittuu kolmen vuoden päähän siitä, kun Lela on tavannut Donovanin uudelleen. Lela on täyttänyt 50, ja hänen Lela B -kosmetiikkamerkkinsä alkaa menestyä. Bisneksen onnistuminen johtaa hänet kuitenkin takaisin kasvotusten Donovanin kanssa. Donovanin tyttären Echon yritys nimittäin alkaa hoitaa Lela B:n markkinointia ja mies on yllättäen mukana jälkikasvunsa bisneksissä, vaikka tämän piti olla toisella puolella manteretta San Franciscossa. Ja nyt, kun Lela haluaa pysytellä erossa Donovanista, mies näkeekin hänet maailman puoleensavetävimpänä olentona:

”Just no more cracks about my hair, okay? I love it, and I’m proud of it.” “It’s gorgeous.” He tamped down his urge to tell her that she was gorgeous. It would only make their working relationship more difficult. But he not only felt that way, he felt it in a way he hadn’t before. This new version of Lela, with her own brand of confidence and a distinct air of not giving a fuck, was extremely appealing. Too bad he was done with women. Too bad he was done with love.

Tavallaan Lela ja Donovan ovat tasoissa: suhteisiin ei aleta ja sillä hyvä! Kunpa se olisikin niin mahtavan yksinkertaista! Toinen vetää puoleensa ja koko ajan pitää olla tekemisissä. Haastavia tilanteita riittää. Echo on menossa naimisiin ja Lelakin kutsutaan juhliin, joissa on myös morsiamen äiti, siis Donovanin eksä. Entä miten käy Lela B:n mainoskampanjalle, jossa Lela itse on mallina? Kestääkö maailma viisikymppisen harmaapäisen naisen seksikkyyden?

Gray Hair Don’t Care on siitä ihana kirja, ettei siinä ole yhtään vastenmielistä henkilöhahmoa. Sillä tavalla se luo toivoa siitä, että ehkä ihmiset eivät aina olekaan sitä, mitä heistä hankalissa ajatuksissaan kuvittelee. Ehkä asiatkaan eivät ole sitä, miltä ne näyttävät. Lelan ja Donovanin tiellä on toki tavallaan myös muita ihmisiä, mutta varsinaisesti rakastavaiset ovat itse oman onnensa tiellä. Donovan esimerkiksi ajattelee, ettei voi sotkea tyttärensä työtä, ja romanssi Lelan kanssa sotkisi sen. Echo siis on tavallaan rakkauden täyttymyksen tiellä, mutta hän on ihana persoona eikä edes Donovanin entinen vaimo Genevieve ole käärme, joka yrittää myrkyttää kaikki paratiisiin yrittäjät.

Teos on herkun näköinen ja tykkäsin kovasti myös sen sisällöstä. Rakastavaisten ikä tekee sen, että menneisyyttä ja sen taakkaakin saattaa olla enemmän kuin nuoremmilla päähenkilöillä, vaikka itsevarmuuttakin on päässyt jossain kohtaa kertymään.

Keski-ikäinen henkilöhahmo saattaa myös huomata, että vaikka on itsenäinen, hän on silti jollain tapaa tilivelvollinen rakkauselämästään sekä vanhemmilleen että lapsilleen, mikä on aika kiintoisa asetelma. Donovanin äiti onkin melkoinen persoona ja sitten on Echo, jonka elämässä Donovan ei ole ollut tarpeeksi aiemmin. Kehittele siinä sitten romanssia, kun tunteiden kohde työskentelee oman tyttären kanssa.

Karen Booth on kokenut romanttisen viihteen kirjoittaja, mutta Gray Hair Don’t Caren ja saman sarjan (Never Too Late) kaksi muuta kirjaa hän on julkaissut omakustanteena. Kirjan jälkipuheessa Booth puhuu siitä, etteivät kustantajat halua ottaa kustannusohjelmiinsa rakkaustarinoita, joiden sankarittaret ovat hiemankaan vanhempia. Kirjailija jopa vitsailee sillä, että jos lukija on lukenut niihin sanoihin asti, tällaiselle kirjallisuudelle selvästi on tilausta. Ja totta kai sille on. Kestän toki lukea nuorempienkin päähenkilöiden romansseja, mutta miten ihmeessä keski-ikäinen tai vanhempi henkilöhahmo ei voisi olla kiinnostava myös romantiikassa? Rakastuvathan ihmiset oikeastikin missä iässä tahansa – tai niin olen kuullut…

Ensiesiintyminen Helsingin kirjamessuilla

Viime perjantain ja lauantain vietin Helsingin messukeskuksella kirjamessuilla. Kirjojen keskellä on tietenkin mukava viettää aikaansa, mutta huippuhetki oli ehdottomasti se, kun pääsin itse esiintymislavalle. Olin vetäjänä paneelissa Queer-romantiikan monet muodot. Muina keskustelijoina olivat Artemis Kelosaari, J.S. Meresmaa ja Magdalena Hai. 

Paneelissa nostimme kovasti esille Osuuskumman uutta antologiaa Sydänten salonki, johon kaikki lavalla olleet ovat kirjoittaneet novellin. Magdalena Hailla ja minulla on kirjan synnyssä vielä muutenkin sormemme pelissä, koska olemme toimittaneet teoksen. 

Idea tehdä spekulatiivista historiallista queer-romantiikkaa tuli Magdalena Hailta viime vuoden alkupuolella. Syöksyin heti ilmoittamaan kiinnostukseni ruveta teoksen kanssatoimittajaksi. Ja nyt antologia on valmis! Saan hypistellä sen ihanaa kantta – lukea ei enää tarvitse. Olen kyllä lukenut jokaisen novellin niin tarkkaan niin monessa vaiheessa, että tällainen lukemiskieltäytyminen minulle sallittakoon.

Oma novellini antologiassa on nimeltään Leskiherttuatar ja kotiopettajatar. Se sijoittuu 1800-luvun lopulle Lontooseen, jossa asuu ihmisten lisäksi keijuja. Agnes on leskiherttuatar, joka palkkaa Shayleen-nimisen keijun tyttärensä kotiopettajattareksi. Keijut ovat epäilyttäviä ja kotiopettajatar arvoasteikossa selvästi herttuatarta alempana. Mutta kuinkas käykään: Agnes ei voi vastustaa Shayleenia. Agnesilla on kuitenkin vakaa usko siihen, että hänen edesmennyt aviomiehensä Henry ei voisi hyväksyä hänelle uutta rakkautta. Siinäpä sitten pulma. Mutta lupaamme Sydänten salongissa onnellisen lopun, joten pulma ratkeaa kyllä, ei hätää.

Pakko myöntää, että nautin esiintymisestä. Esiintymispäivän aikana oli vain sopivasti täpinähermostusta, ja kun päästiin lavalle, viihdyin tilanteessa oikein hyvin. Yleisöä oli paikalla oikein kivasti, ja Kallio-lava oli kotoisan oloinen ympäristö. Yleisökin taisi tykätä. Me esiintyjät ainakin intoilimme aika täysillä. 

Kävin messuilla katsomassa muutamia esityksiä. Yksi niistä oli keskustelu kokemusasiantuntijoiden käytöstä. Laura Honkasalo haastatteli Emmi Itärantaa ja Sini Helmistä. Erityisen lohduttavaa keskustelussa oli muistutus jälleen kerran siitä, että kirjailija voi kirjoittaa mistä tahansa, kunhan perehtyy asiaan. Kirjailija ei ole velvollinen kertomaan omasta taustastaan eikä esim. tulemaan ulos kaapista ollakseen uskottava henkilö kirjoittamaan seksuaalivähemmistöistä. 

Kävin kuuntelemassa myös Ann-Christin Antellin ja Anu Vähäahon keskustelua historiallisesta romantiikasta. Tämä tuskin yllättää ketään.

Romantiikka oli messujen teema itselleni, ja yllätyksekseni Satu Piispa-Hakala tallensi siihen liittyvän spontaanin lausahdukseni. Eipä ole minusta ennen tällaista tehty: 

Messuostoksiakin tein. No, kaksi näistä on tekijänkappaleita, ja kaksi ostin kirjajulkkareista, joissa juhlistettiin myös Sydänten salonkia, joten teknisesti… en ostanut messuilta kovin paljon. Osa kirjoista oli myös oikeasti halpoja! Tai ainakin yksi. Lukemista tarvitaan aina, vai miten se meni?

Rakkautta, laamoja ja onnekkaita sattumia – Iiris Leimun hyvän mielen esikoisromaani

Melinda tietää, mitä haluaa: menestysuran sisäsiistissä työssä, kepeitä tapaamisia miesten kanssa, samppanjalasillisia ja vaahtokylpyjä. Työpaikan kieroilut aiheuttavat stressiä, mutta Melinda on kova luu ja iskee takaisin. Työkaveri Sara haluaa kuitenkin sekä itselleen että Melindalle jotain aivan muuta ajateltavaa viikonlopuksi ja järjestää heidät kylpylälomalle.

Melindan kauhistukseksi hermoja rentouttavaksi tarkoitettu ohjelma sisältää puuhastelua ulkoilmassa – laamojen kanssa. Ja aivan kuin tämä ei riittäisi epämukavuusalueelle astumiseksi, Melindan on kohdattava myös uusia, aivan eri maailmasta olevia ihmisiä. Kaikista häiritsevin on laamatilan omistaja Aaron. Mies on raivostuttava ja yhtä aikaa puoleensavetävä. Onneksi Aaron on kerrassaan vääränlainen Melindalle, sillä mieshän lapioi lantaa, kun taas Melinda juo baristojen tekemiä kahveja ja kuljettaa tavaroitaan Vuittonin laukussa.

Melindalla on kaikki hallinnassa, koska häntä selvästi vanhempi, työn kautta tutuksi tullut, varakas Joachim vaikuttaa olevan hänestä kiinnostunut. Laama-Aaronin voi siis unohtaa. Paitsi että… joskus epätodennäköiset henkilöt tunkevat mieleen. Melinda huomaa, ettei pääse eroon irti Aaronista – ei ajatuksissaan eikä muutoinkaan.

Iiris Leimun esikoisromaani Rakkautta, laamoja ja onnekkaita sattumia on hyvän mielen romanttista viihdettä. Päähenkilö Melinda on italialais-suomalainen nuori nainen, joka asuu Suomessa tarkemmin määrittelemättömällä paikkakunnalla. Vastakkain tarinassa ovat pintapuolisesti hänen kaupunkilaiselämänsä, jossa laskelmointi uran etenemiseksi on tarpeen, ja maanläheinen elämä, jota Aaron elää niin keskellä ei-mitään, ettei miehellä ole edes kunnollista verkkoyhteyttä.

Syvemmällä tasolla vastakkain ovat arvot, joita Melindan urasuuntautuneisuus ja Aaronin elämäntapa edustavat, kuten myös ihmissuhteita koskevat arvot. Melinda kuvittelee olevansa tyytyväinen elämässä, jossa voi itse hallita, milloin antaa aikaansa miehille – eikä yhdelle koskaan tarvitse antaa kovin paljoa aikaa. Vapaus kuulostaa aina hienolta, mutta onko se sitä todella? Koska kyse on romanttisesta viihteestä, on alusta asti selvää, että Melinda joutuu lopulta tekemään isoja oivalluksia elämästään. Tästä syystä hän on mieluisa päähenkilö ainakin minulle. Kukapa ei olisi joskus nähnyt elämäänsä väärin ja antanut aikaansa sellaisille asioille tai ihmisille, jotka eivät loppujen lopuksi teekään itselle hyvää?

Melinda on nykyaikainen romanttinen sankaritar, mutta hänessä on ihana vanhanajan piirre: hän rakastaa klassikkoelokuvia. Tämä piirre näkyy vahvasti tarinan alkupuolella, kun Melinda yhdistää tilanteita mielessään tuttuihin elokuviin, joita lukijankin on mukava bongailla. Kirjan keskiosassa olisi voinut olla muutama elokuvaviittaus myös, koska lopun dramaattisessa tilanteessa elokuvasta tutut asiat osoittautuvat kullanarvoisiksi.

Aaron on aluksi jäyhä mutta siitä huolimatta auttavainen, ja pian hän paljastuu vakaaksi, arvonsa tuntevaksi, huumorintajuiseksi mies, jolla on – tämäkään ei ole erityisen harmillista – ensiluokkaiset pakarat. Lisäksi hän on taitava leipomaan korvapuusteja. Kun lukija seuraa Melindaa Aaronin ja toisaalta Joachimin seurassa, tulee hyvin nopeasti mieleen pari neuvoa, jotka tekisi mieli takoa Melindan päähän. (Hyvä on, ymmärrän, etteivät rakastavaiset voi lopullisesti saada toisiaan kuin vasta kirjan lopussa.) Yrittäkääpä itse vastustaa Aaronia:

”En minä osaa leipoa”, Melindan oli tunnustettava.

”Ei se mitään, sillä minä osaan”, Aaron sanoi hymyillen ja seurasi Melindaa avokeittiön saarekkeen luo. Melinda oli googlettanut reseptin ja käynyt ostamassa tarvikkeet. Aaron laski kanelipussin muiden ainesosien joukkoon. Sitten hän seisahtui Melindan eteen. Melindan polvet alkoivat tuntua pehmeiltä, kun Aaronin tuttu seetrin ja bergamotin tuoksu leijaili hänen nenäänsä. Oli pakko nielaista.

”Minulla ei ole kuin yksi esiliina”, hän sai sanottua muistaessaan jälleen hengittää.

”Ei se mitään”, Aaron totesi ja veti villapaidan pään yli pois. T-paita nousi ylös paljastaen vatsan ihoa. Melinda henkäisi ja katsoi poispäin, mikä oli hassua, sillä hän oli nähnyt miehen kokonaan alasti, hän oli tuntenut miehen ihollaan ja sisällään. Miten hänestä oli yhtäkkiä tullut näin kaino? 

Tätä lukijaa ei olisi haitannut, vaikka Aaron olisi saanut enemmän tilaa romaanin sivuilla. Onneksi mukana on pari kiihkeää kohtausta Aaronin kanssa. Seksiä ei kuitenkaan kuvata alusta loppuun, joten kirja sopii myös lukijalle, joka ei halua yksityiskohtaista tietoa elinten yhtymisestä toisiinsa.

Laamatila on virkistävä miljöö romanttiselle kirjalle. Laamat tuovat tarinaan oman osansa huumorista ja lopulta myös herkistymisentunteista. (Varautukaa itkemään laamojen vuoksi!) Tarina sijoittuu loppuvuoteen ja sopii mainiosti luettavaksi joulua odotellessa. Kirja ei ole kuitenkaan niin jouluinen, etteikö sitä pystyisi lukemaan myös ei-jouluihminen jonain muuna vuodenaikanakin. Tai no, kesälukemiseksi tämä ei ehkä olisi ensimmäinen suositukseni.

Tunteita tosiaan herää Melindan tarinaa lukiessa – muutoinkin kuin laamojen vuoksi. Varsinkin romanssiin kuuluva musta hetki, jossa tuntuu, että onnellinen loppu on mahdoton, jysähtää kovaa. Melinda on itse rakentanut itselleen tilanteen, jossa kaikki hajoaa palasiksi. Lukijan lohtu on se, että hän tietää tarinan päättyvän muuhun kuin toivottomuuteen.

Iiris Leimu on kirjoittajaystäviäni, joten sain lukea tämän kirjan jo ennen kuin se virallisesti ilmestyy. Kiitos siitä! Nyt voinkin suositella teosta kaikille romanttisen viihteen ystäville. <3

Samuli Heimosen taidetta Kuopiossa

En ole kovin aktiivinen somessa, mutta olipa onni, että huomasin Instagramista, että Samuli Heimosella on Kuopiossa näyttely. Heimonen on nykytaiteilijoista suuria suosikkejani, mikä on sinänsä aika paljon sanottu, koska useimmiten mikään alle 120 vuotta vanha teos ei värähdytä minua kovinkaan kummoisesti. 

Galleria Ars Liberassa on 12.11.2023 saakka näyttely Yö ja Päivä, jossa on 10 Heimosen kissateosta. Tässä näytteiksi Aamunkoitto, Villikissa ja Portinvartija. 

Syksyn paras loisto luonnossa saattaa olla jo ohitse, mutta jotain tosi kaunista on näissä katua peittävissä vaahteranlehdissä. Näiden myötä lähdetäänkin sitten jännittävään kirjamessusyksyyn.

Uudehkoa julkaistua steampunkia

En osallistunut tänä vuonna Tampereella järjestettäville steampunk-festivaaleille, mutta festareiden yhteydessä tuli saataville kaksi julkaisua, joissa on kirjoittamaani steampunkia.

Pidempi teksti, itse asiassa aika muhkea novelli, löytyy Rautasilmä-antologiasta, jonka julkaisija on Nysalor-kustannus. Tarinani Lilyann ja Mary kertoo Lilyann Blakeleysta, joka pitää hautaustoimistoa Lontoossa. Hänellä on hyvin toimiva bisnes, koska hänen rakastajansa on palkkatappaja, joka hoitelee Lilyannille sopivan varakkaita asiakkaita. Eräänä päivänä rakastaja kuitenkin löytyy hirttäytyneenä. Mikäpä neuvoksi? Mistä uusi palkkatappaja? Rakastajan tilalle astuu Mary Milligan, joka elää epäsovinnaisesti ja osaa tappamisen taidon. Mutta yhden ongelman ratkaisusta Lilyann saa elämäänsä kaksi ongelmaa: Maryn keksijäveljen ja – rakkauden.

Toinen julkaistu tarina on sitten pikkuruinen, ja se löytyy Aikamatkaajan almanakan kolmosnumerosta, toisin sanoen Tampere Steampunk Festivalin ohjelmalehtisestä. Tarinan nimi on Unelmien poikamies, ja se kertoo kaksosista, jotka haluavat tanssiaisissa saman miehen käsivarsille. Miehessä näyttäisi kuitenkin olevan jotain omituista ja suurin kauhistus syntyy, kun selviää, kuka miehen lopulta saa.

Audacious – pari vikkelää juonenkäännettä ja vaivaannuttavaa seksiä

21-vuotias Antonia ”Toni” Redvers tietää, mitä haluaa. Tonin rakkaudenkohde on hänen isänsä hyvä ystävä, kaapparikapteeni Lucas Cruz. Mies on paljon häntä vanhempi ja pidempikin, mikä Tonin tapauksessa ei ole lainkaan itsestäänselvää, koska nuori nainen itse on viisi jalkaa, yksitoista tuumaa pitkä. Lucas vierailee Tonin kotona vain puolen vuoden välein, ja nyt, jouluvierailun aikana, Toni on päättänyt toimia rakkautensa eteen.

Minerva Spencerin pienoisromaani Audacious kertoo Antonian ja Lucasin rakkaustarinan. Kokemattomaksi naiseksi Antonia on melkoisen räväkkä: hän hankkiutuu – vuonna 1832! – aivan omatoimisesti rakastamansa miehen majapaikkaan ja jää odottelemaan tämän makuuhuoneeseen. Lucas on yhtä hulluna Antoniaan kuin nainen Lucasiin, mutta on monta syytä, miksi hän ei noin vain voi ottaa Tonia omakseen.

Lucas on elämänsä velkaa Hugh Redversille, Tonin isälle. Hugh on pelastanut hänet ja opettanut hänelle merkittäviä taitoja, esimerkiksi lukemisen ja kirjoittamisen. Lucaksen mielestä on petollista rakastua Hugh’n tyttäreen kaiken tämän jälkeen. Lucas tuskailee myös ikäänsä – hänhän voisi olla Tonin isä. Mies tuntuu kärsivän itsetunnon puutteesta. Hän ajattelee, ettei ole unelmarakastettu eikä voisi ikinä kelpuuttaa itsensä kaltaista miestä omalle tyttärelleen, merimiestä, jolla on epämääräinen tausta. Niin, ja nännilävistykset.

Lucas tuo esiin myös hänen ja Tonin erilaiset maailmat: aristokraattiperheen tytär ja merimies eivät sovi toisilleen. Erilaisista taustoista tuleminen on tyypillisiä historiallisen romantiikan kuvioita, mutta koska lukija näkee aluksi Lucasin vain Tonin maailmassa ja mies osaa toimia siellä moitteettomasti, tämä este liitolle tuntuu aika lailla selittelyltä.

Toni on ollut aiemmin kihloissa, mutta sulhanen on ollut täysin kelvoton. Tämä kurja kokemus on tavallaan johtunut Lucasista – Antonia on kihlautunut päästäkseen irti tunteistaan miestä kohtaan. Toni on itsekin nähnyt – kuvitellut –, ettei suhdetta hänen suuren rakkautensa kanssa voi tulla.

Rakkaudentunteet tunnustetaan jo tarinan ensimmäisellä puoliskolla, mikä toimii pienoisromaanissa varsinkin, kun rakkauden tiellä on monia ajatuksissa olevia esteitä, eivätkä tunnustukset oikeastaan poista vaan lisäävät tuskaa. Tonin ja Lucaksen kohtaaminen kahden on täynnä pidäteltyä intohimoa ja epätoivoa, mutta sen kuvausta on venytetty tarpeettomasti. Lyhyemmälläkin olisi tullut selväksi, että ollaan mukamas umpikujassa, mahdottoman edessä.

Toni ja Lucas päätyvät välttelemään toisiaan. Mutta pian he ovat taas yhdessä, ja sitten seuraakin pitkällisesti intiimiä läheisyyttä, joka tällä kertaa tuntui itsestäni jokseenkin vaivaannuttavalta. Tämä voi toki johtua siitä, että tarinoissa pidän vähemmän neitseellisiä naishahmoja kiinnostavampina. Viattomuudessa ei ole mitään vikaa, mutta en ehkä kuulu niihin ihmisiin, jotka viehättyvät siitä, kun nuori sankaritar vapisee kuin haavan lehti sankarin elimen edessä, peloissaan vaikkakin innokkaana. Mainittakoon, että elin on myös kuvailtu tarkasti:

His organ jutted out straight and proud and was every bit as impressive as the rest of him. It was long, thick, and ridged with fascinating veins. The crown was fat and flared, but the shaft was even bigger around in the middle, the girth rather alarming.

Itseäni eivät erityisesti vedä puoleensa romanttiset tarinat, joissa mies on selvästi naista vanhempi. Minerva Spencerin, joka kirjoittaa myös nimellä S.M. LaViolette kirjoja on kuitenkin kehuttu, joten tartuin kirjaan. Pienoisromaanista saa nopeasti käsityksen itselle uuden kirjoittajan tyylistä.

Tässä tarinassa käänteet tapahtuvat nopeasti ja välillä junnataan paikoillaan. Juonielementtejä on olemattoman vähän, mutta rakastavaisten väliseen jankkaamiseen ja seksin kuvaukseen käytetään hirmuinen määrä tilaa. Lisäksi tämän pitäisi olla joulutarina, mutta joulun tunnelma loistaa poissaolollaan. Yksi suukko taidetaan antaa mistelin alla – ja senkin osapuolet ovat jotkut muut kuin tämän tarinan rakastavaiset. 

Kirjailija kertoo jälkisanoissaan, että joutui lyhentämään tarinaa, jotta se aikanaan mahtui antologiaan. Ei voi tietenkään tietää, oliko tarina ennen näitä poistoja parempi. Mieleen kuitenkin tulee, että jäljellä jääneissä kohdissa olisi ollut paljonkin tiivistämisen varaa. Oliko kirjailija lyhentäessään tekstiä leikellyt juonenkäänteitä pois? Pienoisromaanissakin pitäisi lyhyestä mitasta huolimatta olla enemmän käänteitä kuin tässä teoksessa oli.

Audacious oli siis minulle melkoinen pettymys. Olisi vaikea kuvitella, että Minerva Spencer olisi turhaan, vailla ansioita suosittu. Ehkä minun pitää kuitenkin antaa hänelle toinen mahdollisuus jossain kohtaa. On mahdollista, ettei hänen tyylinsä yksinkertaisesti kolahda minuun, mutta toisaalta on myös mahdollista, että tämä lyhyt teos ei edusta hänen tuotantoaan parhaimmillaan.

The Madness of Lord Ian Mackenzie – suositeltavaa kohtuullisen kuumaa historiallista romantiikkaa

Voiko romanttinen sankari olla sosiaalisesti kömpelö tai töksähtelevä? Kyllä voi. Tämän todistaa Jennifer Ashley kirjallaan The Madness of Lord Ian Mackenzie. Teos on melkoisen pitkän Mackenzies-sarjan avausosa.

Harvoin näkee tarinassa yhtä paljon jännitteitä heti alussa kuin The Madness of Lord Ian Mackenzie -teoksessa. Tarinan sankaritar Beth Ackerley on leski, joka on perinyt valtavan omaisuuden. Hän on menossa naimisiin Sir Lyndon Matherin kanssa. Miestä voi hyvällä syyllä kutsua mulkuksi. Hän keräilee posliinia, vaikkei siitä paljon ymmärräkään. Rahasta hän ymmärtää kuitenkin ja on sen vuoksi kosinut Bethiä, ei mistään ylevästä syystä, kuten rakkaudesta. Hän huvituksensa on alistua naisille. Huvitusta varten hänellä on paikka, jossa naisia riittää. Tämän tuntuvat tietävän kaikki, paitsi Beth.

Tarinan sankari Ian Mackenzie ymmärtää posliinista enemmän. Hän ostaa Matherilta Ming-dynastian aikaisen maljakon. Myöhemmin hän tapaa oopperassa Bethin ja tunkee tämän vaatteisiin varoitusviestin, jossa kertoo, ettei Bethin olisi syytä naida Matheria. Samaan syssyyn hän ilmaisee suorasukaisesti, että tahtoo itse viedä Bethin alttarille. Syytään hän ei peittele: hän tahtoo mennä naisen kanssa sänkyyn.

Beth tuntee valtavaa vetoa mieheen muttei aivan ymmärrä tämän ajatuskulkuja eikä myöskään tiedä, kuinka paljon Ianiin voi luottaa. Koko Mackenzien suku tuntuu liittyvän skandaaliin toisensa perään. Niinpä Ianista olisi hyvä pysyä mahdollisimman kaukana. 

Beth jättää Iania kohtaan tuntemistaan epäilyksistä huolimatta Matherin ja lähtee Pariisiin. Ian lähtee tietenkin perään. Miehen perässä on puolestaan etsivä, joka on jo kauan halunnut saada hänet kiinni – ja joka nyt on nähnyt tilaisuutensa, koska Matherin mukaan Ian on syyllinen Lontoossa tapahtuneeseen murhaan. Pariisista seikkaillaan Skotlantiin Mackenzien suvun maille ja takaisin Lontooseen, jossa niin murhatarina kuin rakkauden ongelmat lopulta selviävät.

Beth on leski, ja tästä syystä hän voi olla seksuaalisesti hyvinkin aktiivinen romanttinen sankaritar, vaikka tarinassa eletään vuotta 1881. Itse asiassa juuri Beth ehdottaa Ianille seksisuhdetta. 

“Since you seem to like me a little,” she said, “I wonder whether you would be interested . . . in having a liaison with me.”

The last words came out in a rush, and Ian’s attention snapped to her.

“Have carnal relations, I mean,” Beth continued. “On occasion, when we mutually agree.”

Beth kuitenkin kärsii siitä, ettei voi saada enempää – tai usko voivansa saada, koska me kaikkihan tiedämme, että hän on väärässä. Hän voi saada Ianin omakseen ja lisäksi Ian antaa hänelle myös lihallisissa iloissa jotain, mitä Beth ei ole aiemmin kokenut: ”Under him, she could spread her wings.” 

Beth ei ole aina elänyt vauraudessa, päinvastoin. Hän on ollut työkodissa (surullisenkuuluisa workhouse) hyvin kurjissa olosuhteissa. Paikkaa johtanut pastori on nainut hänet, mutta tämä rakastava aviomies on kuollut hyvin pian. Beth on päätynyt vanhan rouvan palvelukseen ja lopulta perinyt tämän. 

Sankari Ian on selvästi autismin kirjolla, tavattoman hyvämuistinen ja älykäs, mutta toisten ihmisten tunteiden ja viestinnän ymmärtäminen tuottaa hänelle vaikeuksia. Hänen oma viestintänsä on liiankin suoraa, mutta Beth alkaa nopeasti ymmärtää miestä. Millainen nainen sopisikaan Ianille paremmin kuin Beth, joka ei säikähdä hänen pahaa oloaan vaan osaa lukea tilanteita oikein ja näkee, mitä Ian tarvitsee? Ian pitää kuitenkin itseään kykenemättömänä rakkauteen. Hän ei tarjoa Bethille rakkautta eikä odota sitä häneltä. Mutta Beth pystyy opettamaan Ianille myös, mitä rakkaus on.

Ajan tavan mukaan Iania pidetään hulluna. Isä on lähettänyt hänet mielisairaalaan ja veli pelastanut lopulta paikan karmeilta hoidoilta. Totuus laitokseen sulkemisesta on lopulta vielä järkyttävämpi kuin miltä aluksi näyttää. Mackenzien veljesten välillä on kuitenkin vahvat siteet, jotka näyttävät kestävän mitä vain – ja varsinkin Iania ja hänen isoveljeään, Kilmorganin herttua Hartia yhdistää erityinen side, joka saa kummankin suojelemaan toista. Ikävä kyllä Hart kuvittelee Bethin olevan onnenonkija, joka haluaa käyttää Iania hyväksi. Nimenomaan Bethiltä Iania ei tarvitsisi suojella.

The Madness of Lord Ian Mackenzietä voi suositella lukijalle, joka pitää suorasukaisista romanttisista sankareista, joilla on traumaattinen tausta. Ainakin tässä tarinassa Skotlanti-osuus oli sen verran lyhyt, että kilttiin pukeutuvia sankareita rakastavat lukijat viihtyvät ehkä paremmin jonkin toisen romanssin parissa.

Murha-arvoitus saa tarinan loppupuolella melko paljon tilaa. Se luo tarinaan jonkin verran jännitystä ja jännitettä, ja on sinänsä ihan toimiva. Suurin vahvuus kirjassa on kuitenkin pääpari, kuten pitääkin.

Tarinassa vilahtelee Ianin perheenjäseniä, Hart Mackenzien lisäksi mm. veli Mac, joka on eronnut vaimostaan Isabellasta. Sarjan kakkososa kertoo, miten pariskunta päätyy jälleen yhteen. Taiteilija Macin ja itsetietoisen Isabellan tarina herättää kyllä kiinnostusta tämän vetävän avausosan jälkeen. Jo tässä osassa nimittäin käy ilmi, millainen yhteys näiden kahden välillä vallitsee:

The painting showed Isabella sitting on the edge of a tumbled bed. A sheet slid provocatively down her shoulder, baring one prefect breast, and a swirl of hair peeped from the join of her thighs. Isabella was looking away from the painter, her red hair caught in a loose knot at the base of her neck.

Despite the subject—a woman just rising from the bed of her lover—the portrait was in no way lewd or indecorous. The muted colors were elegantly cool, with Isabella’s hair and a sprig of bright yellow roses the only vivid colors.

It was the portrait of a beloved, painted by a man who regarded his wife as his lover. It was also, if Beth was any judge, an amazingly good painting. The light, the shadows, the composition, the colors—so much captured on one small canvas. The painter had signed the corner with a flourish: Mac Mackenzie.

How to Write Erotica – Näkökulmia erotiikan kirjoittamiseen

Tekeekö mielesi kirjoittaa erotiikkaa? Jos englannin kieli taittuu, ulottuvillasi on useita erityisesti erotiikan kirjoittamiseen ohjaavia kirjoitusoppaita. Tuoreimmasta päästä on Rachel Kramer Busselin opas How to Write Erotica, joka on ilmestynyt tänä vuonna.

Oppaan kirjoittaja on amerikkalainen, ja tämä näkökulma kirjassa on vahva. Se näkyy uskoakseni aika pitkälti mm. siinä, kuinka paljon Bussel varoittelee lukijaa. Hän haluaa tämän miettivän, mikä olisi pahinta, mitä voi tapahtua, jos erotiikan kirjoittaminen paljastuu. Bussel neuvoo, miten pitää erotiikkakirjailijuus salassa ihan kaikilta kustantajaa lukuun ottamatta. Tällainen ratkaisu on ehkä jollain maailmankolkalla ymmärrettävää, mutta toisaalta ei myöskään tue sitä, että erotiikasta tulisi yhtään sen ymmärretympi tai jopa arvostetumpi kirjallisuuden genre kuin mitä se on nyt. Tosiasiassa kun hyvän erotiikan kirjoittaminen on yhtä lailla hankalaa kuin minkä tahansa hyvän tekstin kirjoittaminen. Hyvä eroottinen teksti voi myös antaa lukijalle pohdittavaa, voimaannuttaa, ilahduttaa ja kaikkea muuta mahdollista, mitä kirjallisuus muutoinkin voi tehdä.

Mutta eipä masennuta alkuunsa. Busselin opas on myös hyvin kannustava. Erotiikan kirjoittajan tulee olla luova ja empaattinen – oikeastaan muuta ei aluksi tarvita. Ideoitakin saa Busselin mukaan joka paikasta, joka päivä. Tämä tietenkin riemastuttaa itseäni, koska minusta on hauska sijoittaa tarinoita hyvin arkisiin ympäristöihin, enkä nyt tarkoita sitä, mikä on arkista miljönääreille.

How to Write Erotica tuo myös esiin useiden erotiikan kirjoittajien näkemyksiä, joten se näyttää kätevällä tavalla, kuinka monella tavalla ja monenlaista erotiikkaa voi kirjoittaa. Bussel antaa muidekin kuin itsensä puhua. Mielenkiintoista antia on esimerkiksi lukea, miten kukin kirjoittaja on tehnyt ratkaisunsa sen suhteen, millä nimellä erotiikkaa julkaisee. 

Varsinaisen kirjoittamisen kannalta antoisin on ehkä pitkä luku prompteista, joita voi – kuten Bussel toteaa itsekin – käyttää uudestaan ja uudestaan. Prompteissa pyydetään kirjoittamaan mm. ruuasta, jostain muusta huonekalusta kuin sängystä, seksileluista, pitkistä suhteista, urheilusta ja masturbaatiosta. Prompteihin annetaan paljon inspiraatiota lisääviä vinkkejä ja lisäksi osan yhteydessä on näyte jostain tekstistä, jossa promptissa pyydettyä asiaa on hyödynnetty, ja lukuvinkkejä.

Yksi prompteista kehottaa kirjoittamaan erotiikkaa, joka sijoittuu menneisyyteen. Sen yhteydessä kirjailija Regina Kammer, joka kirjoittaa mm. eroottista historiallista fiktiota, saa sananvuoron ja tuo esiin pari mielenkiintoista näkökulmaa historialliseen erotiikkaan. Kammer arvelee, että ihmiset, jotka pitävät historian ja erotiikan yhdistelmästä tarinoissa, kokevat historian itsessään jollain tapaa eroottisena. Heidän mielestään menneisyys on sensuaalista. Kammerin mukaan historiallisen erotiikan tai historiallisen eroottisen romantiikan lukijat haluavat tarinan olevan nimenomaan sellainen, ettei se voisi tapahtua muussa ajassa kuin siinä, mihin se on kirjoitettu.

Promptien lisäksi kirjassa ei ole harjoituksia, ainoastaan jonkin verran pohdintatehtäviä. Bussel laittaa lukijan pohtimaan mm. miten tämä määrittelee erotiikan. Näitä pohdintakysymyksiä on kuitenkin vain aivan kirjan alussa.

Tehtävien lisäksi olisin kaivannut oppaaseen hieman lisää konkretiaa. Annetut neuvot ovat sinänsä hyviä, mutta usein ne eivät kerro tarpeeksi täsmällisesti, miten jokin asia saadaan aikaan. Bussel muistuttaa kyllä kaikkien aistien käytöstä, mutta muutoin ohjeet kehottavat mm. miettimään, miten seksi saa henkilöhahmot näkemään jotain uutta toisissaan tai että lukijan pitäisi tuntea olevansa seksitilanteessa mukana. Toisaalta Bussel esittää paljon kysymyksiä, joita pohtimalla lukija pääsee tekstinsä tekemisessä eteenpäin. Nämä saattaisivat toimia vielä paremmin, jos ne olisi laitettu osaksi harjoituksia.

Yleisen seksistä kirjoittamisen lisäksi oppaassa on omat jaksonsa, joissa käsitellään BDSM- ja kinky-seksiä sekä sitä, miten voi hyödyntää omia kokemuksiaan erotiikan kirjoittamisessa. Muistettava asia omien kokemusten käyttämisessä on, ettei näiden kokemusten tarvitse liittyä seksiin. Jokaisella ihmisellä on tietämystä, jota kaikilla ei ole, ja se saattaa liittyä vaikkapa ammattiin tai harrastukseen. Kaikkea tätä voi hyödyntää siten, että omista eroottisista teksteistä tulee jotain, mikä erottuu muiden kirjoittajien teksteistä. Oppaasta saa vinkkejä myös siihen, miten erotiikassa voi kirjoittaa myös vakavista aiheista, kuten rasismista, eläinten oikeuksista, mielenterveysongelmista tai transfobiasta. Tämä ei tarkoita, että näistä asioista tehdään eroottisia, mutta myös erotiikka voi olla kantaa ottavaa. 

Kirjoittamisprosessin eri vaiheista Bussel esittelee myös taustatyön tekemisen ja editoinnin. Tekstin työstämistä käsittelevässä luvussa pohditaan pitkästi esilukijoiden ja kokemuslukijoiden (sensitivity reader) käyttöä. Bussel kertoo omasta suhtautumisestaan palautekommentteihin varmasti monille toimivan tavan: Hän lukee kommentit pariin kertaan ja antaa niiden sitten olla viikon. Vasta sitten hän alkaa muokata tekstiä, koska kommenttien hautominen auttaa hoksaamaan, mitkä niistä ovat oikeasti hyväksi tekstille.

Reilu neljännes kirjasta käsittelee sitä, kuinka rakentaa ura erotiikan kirjoittajana. Oppaasta saa ohjeet julkaisemiseen, itsensä esille tuomiseen, ujuttautumiseen joka paikkaan. Tämä osuus ei ehkä ole kovin antoisaa suomeksi kirjoittavalle kirjoittajalle, joka ei haaveile markkinoista Atlantin tuolla puolen. Mutta jos kirjoittaa englanniksi tai haluaa ajatella muutoin villisti (Bussel kertoo mm. eroottisen kirjallisuuden open mic -tilaisuuksista), muutkin kuin varsinaista kirjoittamista koskevat luvut voivat olla antoisia.

Opas on kirjoitusoppaaksi kepeä luettava. Kirjan lopussa oleva luettelo mm. erotiikan kirjoittamisen oppaista ja monimuotoisista eroottisista antologioista ja muista teoksista on hyvä lähtökohta aiheeseen tutustumiseksi. How to Write Erotica voi antaa inspiraatiota. Jos tahtoo laittaa kädet suoraan mutaan, suosittelen kuitenkin ennemmin paljon vanhempaa opasta, Judith Wattsin ja Mirren Baxterin kirjoittamaa Get Started in Writing Erotic Fiction. Se pursuaa konkreettisia kirjoittamisneuvoja ja harjoituksia, jotka auttamatta johtavat tarinoihin, jos niille vain antaa mahdollisuuden.

Überhund – mahtavaa koirataidetta!

Nyt kaikki koiraihmiset ja ei-koiraihmisetkin taidenäyttelyyn, sillä Jyväskylän taidemuseossa on monipuolinen, mahtava näyttely, joka esittelee koiria taiteessa. Näyttely on avoinna 1. lokakuuta saakka, ja sen nimi on Überhund – taiteen kiehtovat koirat. Nähtävillä on taidetta prekolumbiaaniselta ajalta nykypäivään.

Voisiko joku vastustaa vaikkapa tätä Colimasta, Meksikosta peräisin olevaa veistosta. Tällä koirulilla on ikää vähintään 1500 vuotta, mutta innokas irvistys pitää.

1800-luvun koirataide vaikuttaa varsin uudelta prekolumbiaaniseen aikaan verrattuna. Robert Ekmanin Koirien vapautus (1860) kuvaa outoa seinäänkirjoitustilannetta, jota koirat seuraavat – tietenkin, koska kirjoitus koskee heitä. Teos herättää kysymyksen, mistä tässä on tarkalleen kyse. Ehkä koirat vapautetaan pahantahtoiselta omistajalta. 

1800-luvulla lemmikkikoirat lisääntyivät aatelisperheissä, ja jotkut niistä saivat istua myös muotokuvamalleina. Tästä voikin tarkastella, muistuttivatko koirat ja omistajat toisiaan jo menneisyydessä. John Erik Lindhin maalaamassa Ulla Möllersvärdin muotokuvassa koira vaikuttaa siltä kuin tahtoisi karkuun. Möllersvärd oli Venäjän keisarinnan hovineiti. Tämän aseman hän sai, koska keisari Aleksanteri I ihastui häneen Porvoon valtiopäivien tanssiaisissa vuonna 1809. Niin, kuinkas muutenkaan hän olisi voinut hovineidiksi päätyä… 

Catharina (Cajsa) Wahllundin muotokuvan maalaajaa ei tiedetä. Erityisesti ylioppilaat pitivät mamselli Wahllundista, jonka rakennuttamassa ravintolassa Helsingin Seurapuistossa he lauloivat hänelle hänen syntymäpäivänään. Wahllundin nimi on nykyisin näkyvillä puiston nimessä Kaisaniemen puisto. Wahllundin koira näyttää hieman surumieliseltä.

Elin Danielson-Gambogin maalaus Walborg Jacobsson-Eager (1890) olikin minulle tuttu jo ennestään, mutta tämän ihastuttavan maalauksen näkee mieluusti ihan kuinka monta kertaa tahansa. Maalauksen nimi oli maalausvuoden näyttelyssä Kaksi ystävää, mikä tuntuisi varsin osuvalta. Noin 10-vuotias tyttö ja koira katsovat toisiaan. Takana virtaa Aurajoki.

Huonekaluarkkitehti Runar Engblomin muotokuva (1945) on – kuten tyylistä näkyy – Tove Janssonin maalaama. Tämä koira vaikuttaa hieman aavemaiselta, joten ihan ensimmäiseksi en menisi silittämään.

Näyttelyssä oli myös monia suosikkinykytaiteilijoitani, mm. Kim Simonsson. Hänen keramiikkaveistoksensa Überhund (2002) on antanut nimensä koko näyttelylle. Tästäpä saisi aavekoiran johonkin tarinaan, niin creepyn kiehtova veistos on. 

Mutta jos kauheuksista puhutaan, Stiina Saariston keramiikkaveistos Tyttö ja koira (2011) on varmasti näyttelyn karmivin: toiselta puolelta viaton ja kaunis, toiselta puolelta sisukset näyttävä. 

Hilpeämpää taidetta edustaa Jyri-Pekka Juntusen hitsattu veistos Ylpeys ja ennakkoluulo (2008). Kaikki Austeninsa tuntevat voivat tehdä tulkintansa. 

Näyttelyssä on myös valokuvia. Maija Astikaisen koiravalokuvat sarjasta One-Dog Policy (2013) ovat hyvin sympaattisia muotokuvia kohteistaan.

Samuli Heimonen on yksi nykysuosikeistani. Hänen maalauksensa Matriarkka (2019) on myös vaikuttava muotokuva, jonka nimi kertoo kaiken.

Myös Emma Ainalan taiteesta olen vaikuttunut jo aeimmin. Ainalan maalaus Not Like Other Dogs (2020) on tyypillinen taiteilijan teos: karkkivärinen mutta häiritsevä. Olettaisin teoksen nimen viittaavan koiraan, joka istuu tuolilla teoksen oikeassa reunassa. Katse on kovin hämmästelevä. 

Tiitus Petäjäniemen Koira ja mystinen kone (2021) on sympaattinen teos, jota kuvattiin näyttelytekstissä seuraavasti: ”Koirassa on erikoinen ominaisuus. Vaikka se on aika-ajoin raskas, tuhoaa pentuna kaiken ja vaatii työtä, tuo se iloa ja rakkautta ympärilleen. Teos kuvittelee hetkeä, jossa koira veivaa mystistä konetta, joka saa tämän aikaan.”

Lopuksi vielä vessavinkki: Jyväskylän taidemuseossa käydessä kannattaa ehdottomasti muistaa, että käy helpottamassa oloaan näyttelysalien yhteydessä olevassa toilettitilassa. Huone on pysyvä taideteos, jossa voi tulla houkutus istuskella hieman pidempäänkin, ainakin jos pitää vihreästä väristä ja saatavilla olevasta kirjallisuudesta eikä säiky vahtivaa siivekästä.

The Devil’s Submission – pienoisromaani eroottista romantiikkaa välipalaksi

Miehiä kohtaan kohdistuu melkoinen määrä vaatimuksia nykyaikana, mutta eipä tilanne ollut paljoakaan parempi parisataa vuotta aikaisemmin – ainakaan romanttisen viihdekirjallisuuden mukaan. Nicola Davidsonin pienoisromaanissa The Devil’s Submission lordi Grayson, lempinimeltään Devil, saa huomata sukupuoleensa kohdistuvat paineet avioiduttuaan Elizansa, maailman ihastuttavimman naisen, kanssa. Grayson on seksuaalisesti alistuva ja nauttii suuresti siitä, että Eliza on innokas eikä ujostele. Mutta nainen on muuttunut häiden jälkeen. Grayson uskoo itsekin, että on heikko ja kerrassaan toivoton tapaus, kuten hänen vanhempansa väittävät.

Eliza voi aivan yhtä huonosti. Hän on yrittänyt olla avioliitossa, kuten hänelle on opetettu, että siinä kuuluu olla: nöyränä. Nyt hän asuu pitkän matkan päässä Lontoosta erillään aviomiehestään ja kuuntelee äitinsä haukkumista siitä, kuinka hän on Englannin kamalin tytär, joka on sössinyt avioliittonsa, ja on liian lihavakin. Avioliittoa ei saa sössiä ainakaan niin rikkaan miehen kanssa kuin lordi Grayson. Raha ratkaisee ja sille Elizan äidillä onkin tarvetta. Niinpä hän pakottaa tyttärensä Lontooseen seurapiirihäihin, joissa tämä tapaa miehensä – Graysonilta kun voi pyytää äidin omien sössimisten korjailuun poskettoman summan rahaa.

Kun Grayson kuulee vaimonsa saapuneen Lontooseen, hän saa saman tien erektion. Ainakaan halun puutteesta ei ole tämän avioliiton onnistuminen kiinni. Niin vaimon kuin miehenkään tunteet eivät tosin ole tasaiset – miten ne voisivatkaan olla, kun ovat niin suuria. Eliza tulee lyöneeksi miestään poskelle, mistä mies on innoissaan ja vaimo kauhuissaan. Pian pariskunta on kuitenkin himokkaaasti toistensa kimpussa.

Mutta eipäs edetä niin nopeasti. Tietenkin tiellä on esteitä ennen kuin todellinen onni voi uudelleen löytyä. Yksi esteistä on Charlotte Lewis, nainen, joka asuu Fallen-seksiklubilla, jota Grayson pitää ystäviensä kanssa. Nainen on läheinen Graysonin kanssa, ja Elizan ajatus on tietenkin, että hän on miehen rakastajatar. Siinäpä sitä sitten onkin ongelmaa ihan tarpeeksi sen lisäksi, että Grayson ei itse tahdo hyväksyä sitä, mikä tuottaa hänelle seksuaalista mielihyvää. 

The Devil’s Submission on eroottista romantiikkaa, jossa seksiä kuvaillaan melko lailla suorasukaisesti ja paljon. Seksuaalinen jännite Elizan ja Graysonin välillä on olemassa alusta asti päällekäyvänä, joten lukija ei pääse jännittämään sen kuumentumista. Tämä lienee genren jonkinlainen haaste, ainakin pienoisromaanin mitassa: ei ole aikaa sytytellä intohimoa hissukseen, kun lukija odottaa kieli pitkällä kuumia kohtaamisia pääparin välillä. Tarinan jälkipuoliskolla tuntuu kuitenkin olevan tarpeeksi jännitettä, kiitos Elizan karmivan äidin.

Jännite pääparin välillä on hyvä, ja tarinan sinänsä tuttu sanoma siitä, että pitää olla oma itsensä voidakseen hyvin, aina tärkeä. Elizalle ei ole vastenmielistä olla määräävä osapuoli. Sen sijaan hän nauttii siitä ja haluaa oppia lisää. Tämä oppimispuoli jääkin mielestäni hieman liian vähälle juuri siitä syystä, ettei tarina ole pidempi. Olisi ollut ihana nähdä enemmän haparointia, joka ei haittaa, enemmän oppimisen oivalluksia.

Toinen puolitiehen jäävä asia on sankarittaren koko. Sinänsä se ei ole tärkeää, mutta mitä ilmeisimmin teoksen on tarkoitus olla kuvaus hieman muodokkaammasta naisesta. Asia jää kuitenkin sille tasolle, että Elizan äiti valittaa tyttärensä lihavuudesta. Eliza selvästi on hyvinkin seksikäs. Vaikka Grayson erityisesti tuntee vetoa häneen dominoivan luonteen vuoksi, olisi useampi kaunis sana Elizan vartalostakin voinut olla paikallaan.

Kirjan seksikohtaukset ovat kivasti kuumottavia. Niissä on myös elementtejä, jotka varmasti jakavat lukijakuntaa. Tästä voi testata, sytyttääkö vai ehkä jotain muuta?

Her husband moaned. ”Please don’t stop.”/”Does your cock hurt? It looks very, very hard. So full of come. What would you give to have me take that in my mouth? To thrust it deep into my wet pussy?”

”Anything.”

Flicking her wrist as Charlotte had taught her in their sessions, Eliza brought the cane down hard on his backside, leaving a red imprint. “Please don’t stop, Lizzie. Anything, Lizzie.”

Grayson jerked, his breathing deliciously ragged. ”Forgive me, Lizzie. I wasn’t thinking. Only feeling. It’s so damned good. I’ve never been harder in my life… ah Christ.”

”You like it there, don’t you? Right on that fleshy curve of your backside. Two lovely red patches,” she mused, admiring her handiwork and crouching down to kiss each mark. He writhed under her touch, but when she gently parted his flesh and licked the puckered opening of his back entrance, he nearly crushed the bedpost with his grip. Well. Charlotte certainly did know everything.

“Fuck,” he swore, roughly. ”I’m going to come, Lizzie. If you do that again, I’ll come all over the quilt.”

”I think not,” she said sternly, glad he couldn’t see her teary smile. “You are not allowed to come. Not until I say so. Understand?”

The Devil’s Submission on toinen osa sarjasta, jossa kerrotaan Fallen-seksiklubista 1800-luvun alun Lontoossa. Minuun se upposi mukavasti, vaikka en ole lukenut sarjan ensimmäistä osaa.