Muutamilla ihmisillä on niin nopea havaintokyky, niin hienonhieno luonteentutkimisen taito, synnynnäinen tarkkanäköisyys sanalla sanoen, ettei toisten paraskaan elämänkokemus vedä sille vertoja - -.
Kolmeakymmentä lähentelevällä Anne Elliotilla on paitsi taito lukea ihmisiä, myös asemastaan tietoinen isä ja takanaan lyhyt kihlaus, jonka purkautui juurikin siitä syystä, ettei isä hyväksynyt kihlattua, kapteeni Frederick Wentworthia. Miehessä oli tietenkin se ongelma, ettei hänellä ollut rahaa. Mutta asiat muuttuvat. Frederick Wentworth palaa vaurastuneena eikä Anne voi välttää hänen seuraansa. Mikäpä sen onnellisempaa, paitsi ettei mies tunnu suhtautuvan Anneen enää samoin kuin ennen. Naiset kyllä piirittävät häntä, mutta Anne katsoo parhaaksi pysyä syrjässä.
Jane Austenin klassikkoromaani Viisasteleva sydän (Persuasion, 1818) kertoo, kuinka Anne Elliot ja Frederick Wentworth löytävät onnen yhdessä. Ei ole kovin yllättävää, että tällä toisella yrittämällä rakkauden täyttymyksen tiellä ovat vielä baronetti-isää enemmän Annen ja Frederickinkin omat typerät olettamukset.
Alkuasetelma tarinassa liittyy kuitenkin eniten Annen perheen talouteen: isällä ei ole enää varaa asua Kellynch Hallissa, joka on perheen koti. Kellynch Hall vuokrataan ja isä lähtee Annen toisen sisaren kanssa asumaan Bathiin, jonne Annekin päätyy tarinan aikana pitkäksi aikaa vierailemaan.
Luvassa on monenmoista ihmissuhdekikkailua. Kuvioon sopii, että Frederickistä lumoutuvat Henrietta ja Louisa Musgrove, joiden veli on naimisissa Annen sisaren kanssa. Kyllä, ihmisten väliset suhteet ovat juurikin noin monimutkaisia ja ainakin minun on valtavasta henkilögalleriasta aluksi vaikea hahmottaa, kuka on kuka ja varsinkin missä suhteessa kukakin on muihin henkilöihin. Lisäksi pitäisi hahmottaa, kuka on enemmän ja kuka vähemmän pokkuroitava, koska se määrää hyvin paljon sitä, millainen käytös on milloinkin kenellekin sopivaa.
Anne ei ota mistään tällaisesta paineita – tai edes vaikuta kovin kiinnostuneelta tämänkaltaisista asioista. Hän on rauhallinen persoona – paitsi ehkä sisäisesti, kun taistelee Frederickin läheisyyden aiheuttamaa tuskaa vastaan – ja ottaa vastuun itselleen monessa tilanteessa. Kovin aktiiviseksi sankarittareksi häntä ei voi kutsua, koska hän on luonteeltaan sivustajakatsoja, asioiden tarkkailija.
Annen pään sisälle päästään loputtoman paljon, mutta Frederick Wentworth saisi minun makuuni olla läsnä enemmän. Olisi ollut ihanampi itse arvioida, kuinka mahtava mies on kyseessä. Mutta lukija on enimmän osan ajasta yhtä kuulopuheiden varassa kuin Anne Elliotkin. Siinä sitä sitten ihmetellään, kuinka kiintynyt Frederick mahtaa olla Louisa Musgroveen, kun hyysää tätä nuorta naista, joka on iskenyt päänsä pudotessaan kiveltä, kun on ollut Frederickin seurassa huima- ja itsepäinen.
Austenille tunnusomaisesti sivuhahmoista löytyy monenmoista ylireagoivaa tai tumpeloa persoonaa. Kertoja ei arastele kuvailla myöskään henkilöhahmojen älynlahjoja – useinkin vähemmän mairittelevasti. Annen sisar Mary ei ole koskaan olosuhteisiin tyytyväinen. Isän jo mainitsinkin, hän touhottaa sitä, että on tärkeä henkilö, koska hänellä on baronetin arvo – ja sitä, että hänen serkkunsa, jota hän ei tosin kummemmin tunne, on peräti varakreivitär.
Itsekkään kierosti ajatteleva hahmokin löytyy. Austenia lukeneet eivät ylläty, että se on juuri henkilöhahmo, jonka käytöstä kaikki pitävät sulavan moitteettomana. Paitsi tietenkin Anne, joka ymmärtää epäillä, sillä naisten seurassa hieman jäykähkökin mies saattaa osoittautua paljon kultaisemmaksi kuin suustaan sujuva. Hmm, aivan kuin olisin törmännyt tällaiseen joskus aiemminkin… Tietenkin tarinassa on myös hyväsydämisiä henkilöhahmoja. Pariutumista tuntuu tapahtuvan niin, että lukijan mielellä ei ole varaa herpaantua – tai ainakin pariutumisen yritystä.
Pääparilla on ymmärrettävästi tuskaisimmat tunteet. Ulkoisesti rauhallinen Anne kokee törmätessään arvaamatta rakkautensa kohteeseen ”Kiihtymystä, kipua, mielihyvää, jotakin joka oli riemun ja tuskan välimailla”. Tarinan huipentumassa Anne kehtaa esittää, että naisella on pidempi tuska, jos on joutunut eroon rakastetustaan. Tämä avautuminen, jonka Frederick kuulee sivusta, saa miehen raapustamaan oman purkauksensa, joka melkein vetää vertoja erään herra Darcyn ensimmäiselle kosinnalle, jonka hän esitti Elizabeth Bennetille. No ei nyt kuitenkaan, mutta onhan tämäkin liikuttava:
Älkää rohjetko sanoa, että mies unohtaa pikemmin kuin nainen, että hänen rakkautensa kuolee aikaisemmin. En ole rakastanut ketään muuta kuin Teitä. Olen ehkä tuominnut väärin, ja pikkumainen ja pitkävihainen olen kyllä ollut, mutta häilyväinen en koskaan.
Ah, ei lisättävää!
Viisasteleva sydän oli ihana ja innostava lukukokemus siitä huolimatta, että olin aluksi aivan sekaisin henkilöhahmoista ja heidän välisistään suhteista. On mahtavaa, kun saa tarkastella 1800-luvun alun seurapiirejä aikalaisen hykerryttävyyteen ja suuriin tunteisiin keskittyvästä näkökulmasta. Niin, ja lukea tietäen, että selväjärkinen päähenkilö kohtaa lopulta onnensa. Hieman ehkä samaistuinkin Anneen. Ei ole ihan vierasta se, että sivusta vaan katsellaan ja kun tehdään päätelmiä, niiden oikeellisuus voi olla vähän niin ja näin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti