Audacious – pari vikkelää juonenkäännettä ja vaivaannuttavaa seksiä

21-vuotias Antonia ”Toni” Redvers tietää, mitä haluaa. Tonin rakkaudenkohde on hänen isänsä hyvä ystävä, kaapparikapteeni Lucas Cruz. Mies on paljon häntä vanhempi ja pidempikin, mikä Tonin tapauksessa ei ole lainkaan itsestäänselvää, koska nuori nainen itse on viisi jalkaa, yksitoista tuumaa pitkä. Lucas vierailee Tonin kotona vain puolen vuoden välein, ja nyt, jouluvierailun aikana, Toni on päättänyt toimia rakkautensa eteen.

Minerva Spencerin pienoisromaani Audacious kertoo Antonian ja Lucasin rakkaustarinan. Kokemattomaksi naiseksi Antonia on melkoisen räväkkä: hän hankkiutuu – vuonna 1832! – aivan omatoimisesti rakastamansa miehen majapaikkaan ja jää odottelemaan tämän makuuhuoneeseen. Lucas on yhtä hulluna Antoniaan kuin nainen Lucasiin, mutta on monta syytä, miksi hän ei noin vain voi ottaa Tonia omakseen.

Lucas on elämänsä velkaa Hugh Redversille, Tonin isälle. Hugh on pelastanut hänet ja opettanut hänelle merkittäviä taitoja, esimerkiksi lukemisen ja kirjoittamisen. Lucaksen mielestä on petollista rakastua Hugh’n tyttäreen kaiken tämän jälkeen. Lucas tuskailee myös ikäänsä – hänhän voisi olla Tonin isä. Mies tuntuu kärsivän itsetunnon puutteesta. Hän ajattelee, ettei ole unelmarakastettu eikä voisi ikinä kelpuuttaa itsensä kaltaista miestä omalle tyttärelleen, merimiestä, jolla on epämääräinen tausta. Niin, ja nännilävistykset.

Lucas tuo esiin myös hänen ja Tonin erilaiset maailmat: aristokraattiperheen tytär ja merimies eivät sovi toisilleen. Erilaisista taustoista tuleminen on tyypillisiä historiallisen romantiikan kuvioita, mutta koska lukija näkee aluksi Lucasin vain Tonin maailmassa ja mies osaa toimia siellä moitteettomasti, tämä este liitolle tuntuu aika lailla selittelyltä.

Toni on ollut aiemmin kihloissa, mutta sulhanen on ollut täysin kelvoton. Tämä kurja kokemus on tavallaan johtunut Lucasista – Antonia on kihlautunut päästäkseen irti tunteistaan miestä kohtaan. Toni on itsekin nähnyt – kuvitellut –, ettei suhdetta hänen suuren rakkautensa kanssa voi tulla.

Rakkaudentunteet tunnustetaan jo tarinan ensimmäisellä puoliskolla, mikä toimii pienoisromaanissa varsinkin, kun rakkauden tiellä on monia ajatuksissa olevia esteitä, eivätkä tunnustukset oikeastaan poista vaan lisäävät tuskaa. Tonin ja Lucaksen kohtaaminen kahden on täynnä pidäteltyä intohimoa ja epätoivoa, mutta sen kuvausta on venytetty tarpeettomasti. Lyhyemmälläkin olisi tullut selväksi, että ollaan mukamas umpikujassa, mahdottoman edessä.

Toni ja Lucas päätyvät välttelemään toisiaan. Mutta pian he ovat taas yhdessä, ja sitten seuraakin pitkällisesti intiimiä läheisyyttä, joka tällä kertaa tuntui itsestäni jokseenkin vaivaannuttavalta. Tämä voi toki johtua siitä, että tarinoissa pidän vähemmän neitseellisiä naishahmoja kiinnostavampina. Viattomuudessa ei ole mitään vikaa, mutta en ehkä kuulu niihin ihmisiin, jotka viehättyvät siitä, kun nuori sankaritar vapisee kuin haavan lehti sankarin elimen edessä, peloissaan vaikkakin innokkaana. Mainittakoon, että elin on myös kuvailtu tarkasti:

His organ jutted out straight and proud and was every bit as impressive as the rest of him. It was long, thick, and ridged with fascinating veins. The crown was fat and flared, but the shaft was even bigger around in the middle, the girth rather alarming.

Itseäni eivät erityisesti vedä puoleensa romanttiset tarinat, joissa mies on selvästi naista vanhempi. Minerva Spencerin, joka kirjoittaa myös nimellä S.M. LaViolette kirjoja on kuitenkin kehuttu, joten tartuin kirjaan. Pienoisromaanista saa nopeasti käsityksen itselle uuden kirjoittajan tyylistä.

Tässä tarinassa käänteet tapahtuvat nopeasti ja välillä junnataan paikoillaan. Juonielementtejä on olemattoman vähän, mutta rakastavaisten väliseen jankkaamiseen ja seksin kuvaukseen käytetään hirmuinen määrä tilaa. Lisäksi tämän pitäisi olla joulutarina, mutta joulun tunnelma loistaa poissaolollaan. Yksi suukko taidetaan antaa mistelin alla – ja senkin osapuolet ovat jotkut muut kuin tämän tarinan rakastavaiset. 

Kirjailija kertoo jälkisanoissaan, että joutui lyhentämään tarinaa, jotta se aikanaan mahtui antologiaan. Ei voi tietenkään tietää, oliko tarina ennen näitä poistoja parempi. Mieleen kuitenkin tulee, että jäljellä jääneissä kohdissa olisi ollut paljonkin tiivistämisen varaa. Oliko kirjailija lyhentäessään tekstiä leikellyt juonenkäänteitä pois? Pienoisromaanissakin pitäisi lyhyestä mitasta huolimatta olla enemmän käänteitä kuin tässä teoksessa oli.

Audacious oli siis minulle melkoinen pettymys. Olisi vaikea kuvitella, että Minerva Spencer olisi turhaan, vailla ansioita suosittu. Ehkä minun pitää kuitenkin antaa hänelle toinen mahdollisuus jossain kohtaa. On mahdollista, ettei hänen tyylinsä yksinkertaisesti kolahda minuun, mutta toisaalta on myös mahdollista, että tämä lyhyt teos ei edusta hänen tuotantoaan parhaimmillaan.