Marko Hautalan kauhukirjoituskurssilla

Kauhu on ollut minulle läheinen genre jo pitkään. Syy siihen lienee, että olen niin hyvä pelkäämään yhtä sun toista. Kun kuulin, että kauhukirjailija Marko Hautala pitää Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien järjestämän kauhukirjoituskurssin Jyväskylässä, ilmoittauduin heti kun vain oli mahdollista. Kurssi järjestettiin Veturitalleilla Jyväskylän ydinkeskustan tuntumassa.

Jyväskylä on minulle kovinkin tuttu paikkakunta, mutta jostain syystä joudun aina miettimään, missä ne Veturitallit oikein olivatkaan – ne on nähkääs piilotettu kaikkien kulkuväylien näkymättömiin. Kurssipäivänä 14. lokakuuta löysin kuitenkin onneksi perille vaivattomasti. Kurssilla oli niin ennestään tuttuja jyväskyläläisiä kuin uusia tuttavuuksia melko kaukaakin. Ennestään tuntemattomia kirjoittajia on myös aina hauska tavata, koska poikkeuksetta heidän kanssaan tulee hyvin juttuun ja keskustelunaiheita riittää.

Olimme saaneet ennakkotehtäväksi bongata tuntemattoman ihmisen ja painaa mieleen, millainen hän on. Itse muistin tämän tehtävän pankkiautomaatilla käteistä nostaessani, kun olin menossa kurssille. Käännyin poispäin automaatilta ja huomasin penkillä istuvan miehen. Hänestä tuli sitten harjoituskauhutarinani henkilö. Onneksi hän ei tiedä tästä, koska tälle fiktiiviselle henkilölle kävi kohtuullisen köpelösti. Oli kuitenkin jännittävää, että hahmo lähti elämään hyvin helposti: pystyin kuvittelemaan hänen ajatuksensa ja käyttäytymisensä vaivatta.

Aivan heti emme kuitenkaan päässeet kirjoittamaan, keksimme ainoastaan henkilöllemme nimen ja päätimme, käytämmekö minä- vai hänkertojaa. Teimme tarinamme kolmessa osassa muiden pohdintojen ja teorian välissä. Ensimmäiseksi keksimämme henkilö piti kirjoittaa tilanteeseen, joka oli arkinen mutta muuttui jollain lailla oudoksi. Toisessa pätkässä henkilön piti tehdä jotain dramaattista ja sen takia aiheuttaa asioiden eteneminen pahaenteiseen suuntaan. Lopuksi tarinaan kirjoitettiin hirviö ja jos lähti tulemaan, myös jonkinlainen loppuratkaisu.

Kaiken tämän ohessa tosiaan käytiin erinäisiä teoreettisempia asioita läpi. Hirviöistä käsiteltiin peto, aave/demoni, lauma ja paha äiti/isä/lapsi. Hautala esitteli myös tarinan rakennekaavan lyhyesti. Kolmen näytöksen idea ja rakenne tulee toki tutuksi yhdelle jos toiselle kirjoittajalle yleensä hyvinkin pian sen jälkeen, kun kirjoitusharrastus on aloitettu, mutta tällä kurssilla asiaan tuli pari uutta näkökulmaa. Ensiksikin Hautala esitti ajatuksen, että koko arkitilanneajattelumme perustuu samanlaiseen tarinamuotoon. Jos tietokone sattuu levähtämään, päähenkilö eli ihminen itse kokee samanlaisia epätoivon tunteita kuin minkä tahansa tarinan sankari: hän luulee, että kaikki on menetetty mutta nousee sitten suostaan. Mielenkiintoinen oli myös ajatus siitä, että kauhutarina ei välttämättä vie kolmen näytöksen rakennetta loppuun asti vaan novellit varsinkin saattavat päättyä tarinan mustimpaan hetkeen eli kolmen näytöksen rakenteessa toisen näytöksen loppuun.

Hautala kertoi itse jättävänsä lukijan hämmennyksen valtaan tarinan lopussa. Nykyään kauhussa ei olekaan enää tarvetta osoittaa sormella, kuka teki oikein: ei tarvita kilttiä tyttöä, joka selviytyy eikä hirviöstäkään ole tarpeen päästä eroon, kuten vanhoissa tarinoissa, vaikkapa Draculassa, tapahtui.

Kurssilla oli mielenkiintoista myös keskustelu kauhusta sinänsä: Mitä kauhu on? Tarvitaanko kauhuun yliluonnollinen elementti? Pohdimme, että kauhussa todellisuus nyrjähtää jollain tavalla, tai kuten joku totesi, yleinen tunne on, että ”jokin on pahasti vialla”. Itseäni kiehtoo jotenkin tämä ajatus, että jossain tavallisessa on jotain todella häiritsevästi vinksallaan. Hautala kehottikin antamaan arvoa arkiympäristön pienille asioille, jotka palaavat mieleen toistuvasti. Sillä tavalla hän esimerkiksi on saanut idean Kuokkamummo-romaaniinsa.

Ja kauhuhan voi löytyä monistakin arkisista asioista. Kurssilla pohdimme ryhmissä, mitä kauhistuttavaa on taloissa, nukeissa, soittorasioissa ja napeissa. Ehkä ei mitään, ehkä hyvinkin paljon. Sillä minkä tahansa asian, jonka näemme joka päivä, voi muuttaa tarvittaessa kauhistuttavaksi. Mikäs kirjoittajalle sen hauskempaa...

Von Wrightin veljesten tuotantoa ihailemassa

Uuden kotikaupunkini Kuopion taidemuseossa päättyi juuri von Wrightin veljesten taidetta esittelevä näyttely. Itse sain tutustuttua näyttelyyn pari päivää ennen sen sulkeutumista. Olen ennenkin nähnyt von Wrightin veljesten töitä muutoinkin kuin valokuvista, mutta niiden näkeminen aitoina ja lähietäisyydeltä kannattaa aina kun siihen on mahdollisuus. Nimittäin silloinkin on vaikea uskoa, vaikka katsoo siveltimenjälkeä 10 senttimetrin päästä, että joku on todella joskus maalannut sen, mitä silmä nyt katselee. Itse pidän melko monenmoisesta taiteesta, eikä minulle ole mikään kriteeri hyvälle taiteelle, että se kuvaa asioita valokuvamaisesti.Von Wrightin veljesten teoksissa tekemisen perinpohjaisuus on kuitenkin pohjattoman kiehtovaa.

Veljekset Magnus (1805–1868), Wilhelm (1810–1887) ja Ferdinand (1822–1906) syntyivät Haminalahden kylässä lähellä Kuopiota, ja luonto oli heille aina tärkeä. Näyttelyssä oli useita maalauksia veljesten kotiseudun maisemista.

Ferdinand von Wright: Rajuilma Haminalahdella (1857)

Nykyihmisen näkökulmasta metodit, joilla veljekset tutustuivat luontokappaleiden yksityiskohtiin, ovat hieman kyseenalaiset. Heillä oli mm. kasvatteina vesilintujen poikasia, joiden kasvaessa taiteilijat saivat tarkkailla, miten linnun höyhenpuku kehittyy. Lisäksi he yksinkertaisesti ampuivat lintuja ja täyttivät ne voidakseen tarkastella niitä mahdollisimman helposti ja mahdollisimman läheltä. Magnuksesta tuli jopa Helsingin yliopiston eläinmuseon ensimmäinen konservaattori. Näyttelyssä oli asetelmia, joissa kuolleet linnut roikkuvat jaloistaan. Eniten minua kiinnosti niistä maalaus, jossa oli sepelkyyhky. Jotenkin tuntuu luonnollisemmalta, että lintupaisti roikkuisi keittiössä kuin kirjan päällä.

Ferdinand von Wright: Kuollut sepelkyyhky (1967)

Jokunen ei eläimiä sisältävä asetelmakin näyttelyssä oli. Magnuksen hedelmät olivat varsin herkullisen näköisiä.

Magnus von Wright: Hedelmäasetelma (1865)

Veljekset tekivät myös merkittäviä eläintunnistuskirjojen kuvituksia. Magnus kuvitti eläimiä Societas pro Fauna et Flora Fennicalle, joka oli Suomen ensimmäinen tieteellinen seura. Wilhelm oli puolestaan Ruotsin Kuninkaallisen tiedeakatemian piirtäjä. Hän kuvitti mm. teoksen Skandineviens fiskar. Veljesten tekemissä kirjakuvituksissa esiintyy mm. kasveja, perhosia, hyönteisiä ja merieläimiä. Näyttelyssä oli esillä kuvituksia, joissa tekniikkana oli litografia ja vesiväri.

Wilhelm von Wright: Lyyraturska (1836 - 1857) 

Oma suosikkiteokseni näyttelyssä oli Kukkia ja lintuja puutarhan nurkassa. Sen kukkien voimakkaat värit ja unelmien puutarhan kaltainen tunnelma aiheuttavat sen, että teosta voisi katsella kuinka pitkään tahansa. Tuohon vain viereen pieni pöytä ja tuoli ja juotavaksi kupillinen teetä, sen kera ehkä jokin pieni mureneva keksi, josta kyyhkyt ja varpuset saavat sen, mitä maahan tippuu.

Ferdinand von Wright: Kukkia ja lintuja puutarhan nurkassa (1853 - 1854)

Toinen erityisesti ilahduttanut teos oli sellainen, johon en usko monenkaan näyttelykävijän kiinnittäneen kummemmin huomiota. Se oli sisäkuva Ferdinandin Haminanlahden kodista Lugnetista. Itseäni kiinnostavat kovin juuri nyt – kirjoitusjuttujeni vuoksi – juuri tuon ajan asunnot juuri tällä alueella. Mikäs sen mainiompaa kuin päästä kurkistamaan sellaiseen maalauksen kautta! Kuten näkyy, parempien piirien kodista on kyse.

Ferdinand von Wright: Sisäkuva Lugnetista (1869)

Näyttelyn viimeisenä tauluna oli joutsenmaalaus, joka oli minun silmääni jotenkin pelkistetympi kuin muut näyttelyssä olleet lintumaalaukset. Ehkä se jäi siksi mieleen – tai sitten siksi, että se oli maalattu juuri sinä vuonna, johon tekeillä oleva tarinani sijoittuu...

Ferdinand von Wright: Laulujoutsenia (1871)

Tuoretta verta – mistä ideat ja inhottava tunnelma kauhutarinaan?

Genrekirjallisuudesta ja -elokuvasta kauhu on aina ollut jollain lailla erityisen lähellä sydäntäni. Myös kirjoittajana kauhu kiehtoo minua. Erityisesti 1800-luvun kauhuklassikot kiinnostavat – mikä ei varmaan yllättäne ketään, joka minut tuntee. Tietämys kauhukirjallisuudesta ja kauhun luomisesta omaan tekstiin ovat siis asioita, joiden kohdalla mielelläni kartutan ymmärrystäni. Siksipä odotin kieli pitkällä Suomen tieteis- ja fantasiakirjailijoiden julkaisemaa kauhukirjoitusopasta Tuoretta verta - kauhukirjoittajan opas siitä asti, kun se julkaisemisesta kuulin.

Tuoretta verta -oppaan ovat toimittaneet kirjailijat Marko Hautala, Anne Leinonen ja Mia Myllymäki. Yhteensä kirjassa on yhdeksän eri kirjoittajaa, joilla on kaikilla oma kauhuosaamisalueensa.

Kirja rakentuu siten, että ensin se esittelee kauhua lajina ja sitten antaa konkreettisia ohjeita sille, joka tahtoo sitä kirjoittaa. Ihan kaikkia mahdollisia kauhun alalajeja teos ei järjestelmällisesti esittele, vaan lukija tutustutetaan paremmin kauhun lajiin, jotka ovat nähtävästi valikoituneet sillä perusteella, että niille on löytynyt erityisasiantuntija (Artemis Kelosaari kirjoittaa kehokauhusta ja Jussi K. Niemelä eksistentiaalisesta kauhusta). Marko Hautala vihjaa tosin teoksen esipuheessa, että nämä alagenret olisi valittu siksi, että ne ovat monelle vielä outoja. Niin kutsutulla oikealla syyllä ei oikeastaan ole mitään väliä. Molemmat genret ovat kiinnostavia – ja keskenään erilaisia. Luulisikin, että jos kirjoittajaa kutkuttelee kauhun kirjoittaminen, varmasti jompikumpi näistä kauhun lajeista alkaa tämän teoksen lukemisen jälkeen kiinnostaa, elleivät molemmat.

Suureksi ansioksi on laskettava se, että teos esittelee Suomessa julkaistun kauhukirjallisuuden historian. Tästä vastaavat Markus Harju ja Boris Hurtta, edellinen uusimman kirjallisuuden osalta ja jälkimmäinen ajalta 1846 - 1999. Toivottavasti nämä artikkelit löytävät myös sellaisten kauhufanien luettavaksi, jotka ovat kiinnostuneita ainoastaan kauhun vastaanottamisesta, eivät tuottamisesta.

Jo kirjan ensimmäinen osa, jonka näkökulma ei varsinaisesti ole kirjoittaminen, antaa monenlaisia vinkkejä kauhutarinan tekoon. Toisessa osassa tulee konkreettisempia ohjeita. Osan aloittaa Anne Leinonen artikkelilla Elementtejä kauhun rakentamiseksi. Hän selittää mm. kohtauksen rakentamisen teoriaa. Kohtausten jakautuminen kohtaukseen ja jatkokohtaukseen oli minulle ennestään tuttua, mutta nytpähän minulla on kirja, jonka sivuilta voin asiaa pähkäillä aina kun tarvitsee. Kirjassa oleva esimerkki selkeyttää myös teoriaa hyvin. Liike-reaktio-yksiköt (MRU:t) eivät olleet minulle yhtä lailla tuttuja, mutta niiden ymmärtämisestä voi olla jatkossa paljonkin hyötyä. Tulee varmasti joskus kokeiltua MRU-teoriaa siihen, mihin Leinonen sitä suosittelee: sellaisen kohtauksen korjaamiseen, joka tuntuu olevan pielessä.

Itselläni on tekeillä tarina, jossa on kauhuaineksia. Siksi luin tätä teosta sitä vasten, että saisin apuja sen kirjoittamiseen. Teos antaa kuitenkin myös paljon ideoita tarinaidean keksimiseen. Anne Leinonen kehottaa katselemaan, mitä kauhistuttavaa itsessä ja itselle läheisissä ihmisissä on. Lapsuudesta löytyy kauhukokemuksia, joita voi paisutella. Leinosen toinen artikkeli käsittelee kokonaisuudessaan sitä, miten ideoita voi ammentaa suomalaisesta kansanperinteestä. Artikkeli antaa myös paljon lukuvinkkejä ihmiselle, joka on kiinnostunut etsimään ideoita esi-isiemme kertomista tarinoista ja heidän uskomuksistaan.

Tiina Raevaara, jonka tuotanto on saanut inspiraatiota kauhun klassikkoteksteistä, kertoo, kuinka kaikille tuttua kauhutarinaa voi käyttää tuoreesti. Siinä sivussa Raevaara tulee muuten esitelleeksi tietämyskauhun (knowledge-horror), jossa ihmisen loputon tiedonjano johtaa karmeuksiin ja traagisiin loppuihin. Tämän lajin perusteos on tietenkin Mary Shelleyn Frankenstein.

Ennakolta vähiten kiinnostusta herätti ehkä Anders Fagerin artikkeli Realistiset peikot. Mitä hittoa, oli ajatukseni. Peikot eivät kiinnosta minua pätkääkään. No, sain nenilleni. Lyhyt artikkeli kertoo peikkoja esimerkkinä käyttäen, miten mitä tahansa itseä kiinnostavaa aihetta voi kehitellä ja kieputtaa. Se kertoo, miten luodaan säännöt tarinassa esiintyvälle hirviölle – tai no, melkein mille tahansa muullekin. Ja säännöt nimenomaan luodaan: kukaan ei kerro, millaisia juuri sinun peikkojesi, aaveidesi tai vampyyriesi pitäisi olla. Artikkeli auttaa myös ymmärtämään, miten monesta näkökulmasta mietinnässä olevaa olentoa on pohdittava.

Omassa spefimaailmassani on enkeleitä. Ne eivät ole sen hirviömäisempiä kuin ihmisetkään, mutta luulenpa, että kun seuraavan kerran keskityn luomaan niitä koskevaa säännöstöä tarkemmaksi, palaan Fagerin artikkelin äärelle. Enkelit voivat taatusti liikkua ihan yhtä maagisiin sfääreihin kuin peikotkin.

Kauhu on ehkä kliseisempi kuin mikään muu kirjallisuuden tai elokuvan lajityyppi. Siksipä onkin hyvä, että Tuoretta verta käsittelee kliseiden käyttöä kauhun luomisessa. Mia Myllymäki omistaa koko artikkelinsa kauhukliseille, ja niitä käsitellään muuallakin kirjassa. Kliseet ”aiheuttavat vääränlaista kauhua, sellaista, joka saa lukijan pakenemaan paikalta”. Tutut tarinankuljetuksen kaavat auttavat kuitenkin lukijaa pysymään mukana, joten kliseet eivät ole yksiselitteisesti huono juttu – ja vähintäänkin ne pitää tuntea. Jos pystyy käyttämään niitä hyväkseen mutta lisäämään niihin jonkin kieroutuman, voi saada kokeneenkin kauhukirjoittajan tuntemaan kateutta. Näin kävi Marko Hautalalle, kun hän näki, miten Ottolapsi-elokuva käsittelee kauhussa paljon käytettyä hahmoa, Pahaa Lasta.

Teoksen lopuksi Marko Hautala antaa artikkelissaan Kuiskaamisen taito – psykologisen kauhun kirjoittamisesta konkreettisia vinkkejä tekstin kirjoittamisvaiheeseen. Hän myös analysoi kauhua parin genren arkkityypin, Pahan Äidin, Pahan Isän ja jo aiemmin mainitsemani Pahan Lapsen kautta. Miksi esimerkiksi Psyko-elokuvan suihkumurha on hyytävä? Siis ei ainoastaan hyytävä vaan niin hyytävä, että se jää elävästi jokaisen elokuvan nähneen mieleen, vaikka suurin osa kaikista muista hyytävistä kohtauksista häviää muistista hyvinkin pian? Toimivan kauhun analysointi on erinomainen tapa kehittää myös omaa kauhuilmaisuaan. On vaikea kirjoittaa hyvää kauhua, jos ei ymmärrä, mistä elementeistä se syntyy, miksi juuri tämä pelottaa.

Kaikkinensa Tuoretta verta -teoksessa on rohkaiseva ote: Saanko käyttää elementtejä, joita on jo käytetty? Saat. Minkä verran saan muokata kansanperinteestä löytämiäni kiinnostavia elementtejä? Muokkaa ihan niin paljon kuin hyvältä tuntuu. Olenko epäonnistunut kirjoittaja, jos tekstinteko takkuaa? Et, ammattikirjailijallekin jumitus on enemmän kuin tuttua. Entäs jos minulla ei ole mitään omaa sanottavaa? Ei ole kellään muullakaan, mutta kellään ei ole samanlaista tapaa kirjoittaa kuin sinulla.

Tuoretta verta on antoisa kirjoitusopas, jos kauhu kiinnostaa, ja kehottaisin tutustumaan siihen, jos kirjoittajana luo muunkinlaista tiheää tunnelmaa. Tässä on vielä muutama valittu neuvo kauhukirjoittajalle:

• Kierouta tuttua ja turvallista, jokapäiväistä. Tutun muuttuminen oudoksi on kauhistuttavaa.
• Käytä kaikkia aisteja. Kauhu esimerkiksi haisee.
• Kirjoita fiksuille ihmisille, joille kaikkea ei väännetä rautalangasta. Älä kerro kaikkea. Pihtaa. Anna lukijan päätellä.
• Jos tekstiä ei synny, etsi inspiraatiota muista taiteen muodoista. Virittäydy myös oikeaan mielentilaan esimerkiksi musiikin tai kuvataiteen avulla.

Ja ennen kaikkea: 

• Päästä sielusi pimeimmät syöverit pintaan. Arvosta syvyyksistäsi kumpuavia ajatuksia sitä enemmän, mitä kummallisempia ne ovat. Älä pelkää niitä, vaan nauti niistä ja käytä hyväksi.

Helteisellä Usva-leirillä

Vaatimattomien laskelmieni mukaan olen nyt osallistunut Anne Leinosen kotonaan Ristiinassa järjestämille Usva-leireille kolme kertaa. Viimeisimmältä palasin viime sunnuntaina.

Usva-leirit ovat kirjoittajaleirejä, joilla pääsee vaihtamaan ajatuksia toisten spefikirjoittajien kanssa, kirjoittamaan, rentoutumaan - ja tällä kertaa myös ihmettelemään, miksi kuu ei suostunut näyttäytymään kunnolla juuri sinä iltana, kun sen piti pimennyksensä vuoksi näyttäytyä dramaattisena verikuuna.

Parasta Usva-leireissä on se, että siellä voi olla niin päin kuin itsestä tuntuu. Paljon aikaa yksin viettävänä en välttämättä pystyisi hurjaan sosiaaliseen kanssakäymiseen useaa vuorokautta peräkkäin. Usva-leirillä voi kuitenkin halutessaan aina majoittua johonkin nurkkaan läppärin kanssa, laittaa kuulokkeet korviinsa ja kirjoittaa doom metalia kuunnellen, jos siltä tuntuu. Sitten kun kaipaa juttuseuraa, sitä löytyy välittömästi.

Pörriäinen lentää auringonpaisteessa(kin)

Helle suosi tai tuskastutti leiriläisiä, mutta ainakin minun yleisfiilikseni oli, että kuumuus on kuumempaa kaupungissa kuin metsän keskellä. Leiriolosuhteet olivat siis lämpötilan osalta helpotus verrattuna kotona hikoiluun. Itseäni viehätti kuitenkin kuumimpaan aikaan viilennettyjen sisätilojen lämpötila enemmän kuin ulkoinen auringonpaiste. Mutta luontoa ei toki pidä kokonaan unohtaa silloin kun sen äärelle on mahdollista päästä pari askelta ottamalla. Eikä nuotiota, varsinkaan silloin kun siellä paistuu makkaraa, jota voi syödä luovassa seurassa. Monet nauttivat myös uimisesta, itse olen vain huono uimari ilmaisun kaikissa merkityksissä.

Usva-leirille voi perinteisesti tuoda ylimääräisiä kirjojaan toisten rohmuttaviksi. Itse tulin paikalle julkisilla kulkuvälineillä, joten vaihtokirjat jäivät tuomatta. Tässä kohtaa on varaa kunnostautua jatkossa. Kerrytin kuitenkin omaa kirjavarastoani kahdella kirjalla: mukaan lähtivät Christer Kihlmanin Ihminen joka järkkyi ja William Styronin Sofien valinta.

Hylättyjen kirjojen joukossa oli myös Anaïs Ninin Pikkulinnut, jonka olisin taatusti hamunnut itselleni, ellei minulla sitä jo olisi. Jotenkin näytti siltä, että sitä syystä tai toisesta kartettiin. Ehkä laatuerotiikka ei ole kaikkien laji tai sitten se on kaikkien laji siinä määrin, että jokaisella oli jo kirja omassa hyllyssään. Lopulta Pikkulinnut kuitenkin päätyi onnellisesti uudelle, sitä varmasti arvostavalle omistajalle.

Toinen kirjoihin liittyvä perinne oli kirpputorikierros lähialueella. Lähdin mukaan, kun kaksi autoa suuntasi kohti Mikkeliä ja kirpputori Ajatonta sekä Kierrätyskeskusta, josta olisi tiedossa kassillinen kirjoja eurolla. On lohdullista olla seurassa, jossa ymmärretään kirjojen päälle. On myös hyvä tunne kokea itsensä kirjahamstraajana edes joskus maltilliseksi. Herkullisin löytöni oli Ihanaa antiikkia – tunnista kertaustyylien esineet -kirja, josta saan kultaakin kalliimpaa tietoa 1800-luvun huonekaluista ja erinäisistä esineistä. Juuri näitä minun on tarpeen tutkia tekstejäni varten, varsinkin yhtä pidempää, joka sijoittuu vaihtoehtoiseen 1800-luvun loppupuoliskon Suomeen. Kirjassa on runsaasti kuvitusta ja mikä parasta, tietenkin nimitykset esineille.

Toinen asia, jossa on syytä kunnostautua, jos jatkossa pääsee mukaan Usva-leireille, on viski. Viskin juominen ei sinänsä tuottanut vaikeuksia, kuten ei myöskään punaviinin, Jaloviinan tai muiden tarjolla olleiden juomien. Vaikka nähtävästi kukaan ei pahastunut siitä, että join toisten juomia, pidän vähintäänkin kohtuullisena, että seuraavalla kerralla varustaudun itse vähintään isolla pullolla viskiä, joka on kaikkien halukkaiden käyttöön.

Oma kirjoittamiseni jäi aika vähiin leirillä mutta luulen, ettei se ole kovin olennaistakaan. Sain tehtyä jotain kirjoittamiseen liittyviä asioita ja sain olla tekemättä asioita, jotka ovat stressaavia. Se ei tuota satoa välttämättä sillä sekunnilla mutta jossain vaiheessa alkaa rönsytä ideoita tai mieli alkaa kehitellä vähintään yhtä, joka pulppuaa joka suuntaan.

Lopuksi kiitos kaikille kaikesta. Seurasta. Ajatuksista. Paellasta. Salmiakista. Kakusta. Cthulhu-informaatiosta. Puuceetunnelmasta. Siitä, että minulle taas kerran kerrottiin, mikä on se asia, jonka osaan hyvin. Niin, ja viskistä.

Finnconissa Turussa, osa 4

Nykyään käydään paljon keskustelua erilaisista vähemmistöistä kirjoittamisesta. Päätin Finnconini kahteen paneeliin, jotka käsittelivät tätä aihetta. Aihe kiinnostaa itseäni muista syistä kuin siksi, että olisi tarvetta kirjoittaa julistuksellisesti tai että haluaisin varoituksia poliittisesta korrektiudesta. Käytävä keskustelu on tiettyyn rajaan (ja määrään) asti kiinnostavaa ja sitä voi peilata omiin ajatuksiinsa.

Ensimmäinen paneeli, jonka kävin kuuntelemassa, oli otsikoitu ”Mitä ulostulotarinoiden jälkeen?” Puheenjohtajana oli Olli Lönnberg ja muina keskustelijoina Jenny Kangasvuo, Nina Niskanen, Tero Aalto ja Liliana Lento. Ensin keskusteltiin siitä, tarvitaanko ulostulotarinoita. Lento sanoi, että tietyssä elämänvaiheessa ne ovat ihmiselle tärkeitä – siis silloin, kun on tajunnut itse itsestään, ettei ole hetero. Aalto muistutti, että teemana oman itsensä löytäminen on aina muodikas, puhuttiin sitten seksuaalisuudesta tai jostain muusta ihmisen ominaisuudesta, jota ei voi nähdä päällepäin ja jonka paljastaessaan ihminen ottaa riskin, koska ei tiedä, miten ympäristö siihen reagoi. Niskanen piti positiivisia ulostulotarinoita tarpeellisina yleensä ottaen. Henkilökohtaisesti hän ei ole kuitenkaan kokenut niitä ainakaan erityisen merkityksellisinä. Kangasvuo sen sijaan sanoi suoraan fiktion ulostulotarinoiden olevan tylsiä. Hänestä ulostulon pitäisi kietoutua johonkin toiseen asiaan, jotta tarinasta tulisi kiinnostava. Poliittisessa mielessä ulostuloilla on kuitenkin paljon merkitystä Kangasvuon mukaan: yksittäisenkin ihmisen ulostulo on asioiden näkyväksi tekemistä ja siten se myös vaikuttaa yhteiskuntaan.

Yleisökysymyksenä panelisteilta kysyttiin, mitä teemoja he haluaisivat nähdä vähemmistöistä kertovassa kirjallisuudessa enemmän. Lento toivoi yksinkertaisesti tarinoita, joissa on kokonaan unohdettu, että siihen pitäisi kiinnittää huomiota, mihin sukupuoleen kukakin rakastuu. Tähän on pakko todeta, että uskoakseni tällaisia tarinoita on harmillisen vaikea ainakin vielä kirjoittaa. Jos kirjoittaja ei nosta samaa sukupuolta olevien parisuhdetta tarinassa keskeiseksi teemaksi ja haluaa kirjoittaa vain parisuhteesta, jossa osapuolet sattumalta ovat samaa sukupuolta, lukija kyllä löytää tekstistä nekin teemat, joita siihen ei ole kirjoitettu.

Sinänsähän siinä ei ole mitään väärää, että lukija löytää tekstistä eri asioita kuin mitä kirjoittaja on ajatellut. On kuitenkin jonkinlainen rasite, että vaikkapa kahden naisen rakkaustarina luetaan aina nimenomaan kahden naisen rakkaustarinana, ei yleisesti tarinana rakkaudesta. Asioiden tavalliseksi tekeminen edellyttäisi nimenomaan sitä, että ne esitetään tavallisina, ei aina korostaen, että vaikkapa kahden samaa sukupuolta olevan suhde on jotenkin perustavalla tavalla niin erilainen, että siitä kirjoitettaessa aina käsitellään tätä erilaisuutta.

Aalto toivoi näkevänsä onnellisiin loppuihin johtavia tarinoita, joissa onnea ei saavuteta perinteisen parisuhteen solmimisella. Niskanen kaipasi pitkien ihmissuhteiden kuvauksia, ja Kangasvuo oli kiinnostunut vanhusromantiikasta, kypsemmässä iässä tapahtuvista itsensälöytämisistä. Siinähän sitä jo olisi hyviä lähtökohtia lukemattomille tarinoille.

”Keiden ääni kuuluu, kenellä on valta?” -paneelin keskustelijat olivat Magdalena Hai, joka esitti keskustelun pohjaksi provokatiivisia väitteitä sekä J. S. Meresmaa ja Taru Luojola. Tämä paneeli pohti moninaisuutta kirjallisuudessa nimenomaan kirjoittamisen näkökulmasta. Ensimmäinen väite oli seuraavanlainen: ”Jos kirjassa on vähemmistöihin kuuluvia päähenkilöitä, pitää käsitellä tämän ryhmän ongelmia.” Luojolan mielestä tarinat ovat kiinnostavampia, jos niiden pointti on jokin muu kuin vähemmistön ongelmat. Meresmaa puolestaan kertoi hakevansa kirjallisuudesta kokemuksia, joita hänellä itsellään ei ole, koska se auttaa ymmärtämään elämää paremmin ja opettaa empaattiseksi. Itse hän ei pidä tarpeellisena kirjoittaa ulostulokokemuksesta. Koska hänellä ei sellaista itsellään ole, toiset saavat käyttää aiheen kohdalla ääntään.

Itseäni hieman hämmensi keskusteluun otettu väite, että kirjailija ei saisi väittää jälkeenpäin teoksensa henkilön kuuluvan johonkin vähemmistöön, jos asiaa ei ole selvästi tuotu esille teoksessa. Jotenkin tuntui itsestäänselvältä, että tietenkään ei pidä selitellä jälkeenpäin, jos ei ole osannut aikanaan tuoda jotain henkilönsä ominaisuutta millään tavalla esille. Keskustelun aikana valaistui kuitenkin, miksi kysymys oli nostettu esille: esimerkiksi tapaus Dumbledoren vuoksi.

Kirjailijat esittivät hyvinkin mielenkiintoisia näkökulmia. Luojola muistutti, että kirjailijan ei ole pakko tuoda kaikkea suoraan esille – sopivia vihjeitä antamalla hän saa kuitenkin sellaisen lukijan, jolla on samankaltaisia vähemmistökokemuksia, ymmärtämään. Meresmaa kertoi, että kirjailija joutuu tasapainottelemaan sen kanssa, miten paljon antaa eri asioiden tarinassa näkyä. Hänen Mifonki-sarjansa lukijat ovat välillä sivuuttaneet kuvauksen joidenkin henkilöhahmojen ihonväristä. Se on aika jännittävä asia. Menevätkö meiltä osittain ohi ne asiat, joita emme koe omiksemme tai jotka eivät liity suoraan meihin itseemme, ja havaitsemmeko yliherkästi asioita, jotka liittyvät meihin itseemme? Fiktiossa esimerkiksi merkkejä samaa sukupuolta olevan henkilöhahmon kiinnostuksesta toista henkilöhahmoa kohtaan näkee innokkaasti, voi olla, että joskus silloinkin, kun mitään syytä ei olisi. Todellisessa elämässä sen sijaan epäilee niitäkin merkkejä, jotka fiktiossa olisivat ilmiselviä.

Paneeli keskusteli myös siitä, pettääkö vähemmistöön kuuluva kirjailija lukijansa, jos ei laita teoksiinsa sellaisia henkilöitä, jotka kuuluvat samaan vähemmistöön kuin hän itse. Tästä väitteestä paneeli oli yksimielinen. Luojola totesi, että kirjailijan ei tarvitse kertoa kaikkea itsestään. Myös Meresmaa korosti kirjailijan vapautta valita, mistä kirjoittaa: teosten ei tarvitse kertoa henkilökohtaisista aiheista.

Sen sijaan kysymys siitä, pitääkö kirjailijan tulla kaapista saadakseen ikään kuin luvan käsitellä oman vähemmistönsä asiaa, jakoi hieman paneelia. Itse olin kylläkin oikeastaan kaikkien panelistien kanssa samaa mieltä. Luojola muistutti, että kirjailijan taustojen ymmärtäminen voi auttaa välttämään väärinkäsityksiä. Meresmaa totesi myös, että kirjailijan kuvitellaan helposti väärässä mielessä ratsastavan trendin harjalla, jos hän kirjoittaa vähemmistöstä, josta kirjoittamista pidetään muodikkaana, eikä yleisö tiedä, että kirjailija itse kuuluu tuohon vähemmistöön. Tämä kaikki on mielestäni totta. Esimerkiksi seksuaalivähemmistöistä kirjoittamisen kohdalla unohtuu helposti, että on ihmisiä, joille juuri tästä aiheesta ja tällaisista ihmisistä kirjoittaminen on omakohtaisesti tärkeää, ei mikään trendiasia. Silti se pitäisi mielestäni pystyä tekemään ilman, että tarvitsee julkisesti tuoda esille omaa seksuaalisuuttaan.

Toki maailma muuttuu nopeammin, jos mahdollisimman monet ihmiset ovat avoimesti sitä, mitä ovat, mutta jokaisen pitää saada valita, mitä henkilökohtaisimmista asioistaan kertoo kaikille ja mitä ei. Siksi oli lohdullista kuulla myös toinen mutta aivan yhtä tosi näkökulma: Magdalena Hai sanoi, että teksti on itsenäinen ja puhuu omasta puolestaan. Hai ei edes tahdo tietää lukemistaan kirjailijoista paljoa.

Tietenkin paneeli keskusteli myös äänen riistämisestä vähemmistöiltä. Väite oli seuraavanlainen: ”Kirjoittaakseen vähemmistöstä pitää kuulua vähemmistöön. Muut riistävät äänen vähemmistöltä.” Tähän ei tullut ehkä suoraa kyllä- tai ei-vastausta – tai sitten muistiinpanoni ovat vain todella vajavaiset. Joka tapauksessa Luojola totesi, että kirjailijan kuuluu keskittyä hyvien henkilöhahmojen luomiseen ja kustantamo on se, jonka vastuulla on moninaisuuden toteutuminen kirjallisuudessa. Meresmaa muistutti myös, että fantasia voi tuoda esille vähemmistöjen asioita siten, ettei sen tarvitse käsitellä mitään olemassaolevaa vähemmistöä. Esimerkiksi hänen omissa kirjoissaan on ursiinivähemmistö, joka on täysin keksitty ihmisryhmä.

Vähemmistöistä kirjoittaminen aiheuttaa monesti suuria tunnekuohuja. On aina haastavaa kirjoittaa sellaisen ihmisen näkökulmasta, jollainen itse ei ole. Käytännössä tämä tarkoittaa, että fiktion kirjoittaminen on tässä mielessä aina haastavaa. Omasta mielestäni ainoastaan stereotyyppinen näkemys on se, joka johtaa auttamatta epäonnistumiseen. Toki myös se on huono asia, jos ei lainkaan perehdy ihmisryhmään, josta kirjoittaa. Itseäni lohduttaa tässä kohtaa se, mitä Finnconin kunniavieras Lauren Beukes kertoi Turun Sanomien haastattelussa 15.7.:

- Minulla oli Zoo Cityn kirjoittamisessa apuna oman kulttuurinsa ja Johannesburgin alueet hyvin tunteva esilukija, joka kiinnitti huomiota siihen, onko teokseni kulttuurisesti uskottava. Hän lähetti kommentteja käsikirjoituksestani, mutta en koskaan saanut niistä vastausta suurimpaan huolenaiheeseeni, Lauren Beukes kertoo.

- Lopulta päätin ottaa asian itse puheeksi ja kysyin häneltä, onko Zinzi tarpeeksi musta? Esilukijani räjähti nauramaan ja sanoi, että hän ei tiedä millaista on olla ”tarpeeksi musta”? Ajattelenko minä, että on jokin yksi tapa olla jonkin rodun edustaja, Beukes hymähtää.

Kiitos tästä. (Aivan siitä huolimatta, että kuten sitaatista näette, lehden toimituksessa välimerkit ovat kyllä hieman hakusassa.)

Finnconissa Turussa, osa 3

Jos samaan lauseeseen laitetaan Fjodor Dostojevski ja Finncon, voi vain kysyä, kumpi ei kuulu joukkoon. Mutta koska kaikki liittyy kaikkeen ja koska kirjailijoissa on aina puolia, joista emme ole koskaan kuulleetkaan, myös venäläinen realisti voi osoittautua spekulatiivisemmaksi kuin voisi uskoakaan.

Jari Olavi Hiltunen esitteli Finnconissa Dostojevskin fantastisia kertomuksia – jotain, mikä oli ainakin minulle aivan uutta. Dostojevskin tuotannosta voidaan löytää kuusi spefitarinaa: romaani Kaksoisolento sekä viisi novellia. Ehkä juuri Dostojevski voikin auttaa ymmärtämään – siis niitä, jotka eivät sitä ole vielä oivaltaneet – että itse asiassa spekulatiivinen fiktio käsittelee aivan samoja asioita kuin mikä tahansa muukin fiktio, sellainen siis, joka on pintapuolisesti lähempänä todellista maailmaa.

Dostojevski käsitteli aivan samoja johtoajatuksia sekä realistisessa tuotannossaan että spefitarinoissaan. Niitä ovat hullu henkilöhahmo, itsemurhan hautominen, kärsivä lapsi ja myytti onnellisten valtakunnasta. Itse asiassa novelli Naurettavan ihmisen uni, jossa päähenkilö matkailee unessaan avaruudessa, on Hiltusen mukaan kirjailijan harjoittelua Karamazovin veljeksiä varten. Dostojevskia kiinnosti kirjoittajana se, kuinka ihmisen puhdas mieli menee pilalle ja täyttyy pelolla ja epätoivolla. Tämä näkyy paitsi Naurettavan ihmisen unessa, myös Lempeä neito -novellissa.

Itselleni jäi esityksestä parhaiten mieleen Krokotiili-novelli. Siinä miehelle näyttäisi ensin käyvän köpelösti, sillä hän jää jumiin krokotiilin vatsaan eikä kukaan ole kiinnostunut liikuttamaan eväänsä, että hän pääsisi sieltä pois. Sitten mies huomaa, että on ihan hyvässä paikassa, varsinkin kun saa olotilansa takia median huomiota.

Aiheesta kiinnostuneiden kannattaa lukea Hiltusen artikkeli Fjodor Dostojevski fantasiakirjailijana. Se löytyy Hiltusen blogista ja Tähtivaeltajan numerosta 2/2018.

Dostojevski-esitelmä oli mielenkiintoinen, vaikka siinä ei sinänsä kirjoittamisen näkökulmaa kovin paljoa ollutkaan. Matti Virtasen johtama paneeli ”En ole ihminen” lähestyi spekulatiivista kirjallisuutta sitäkin enemmän kirjoittamisen näkökulmasta. Mixu Lauronen, Laura Luotola, Liliana Lento ja Terhi Tarkiainen keskustelivat siitä, millaista kirjoittaminen on, kun kirjoittaa jonkin muun olennon kuin ihmisen näkökulmasta. Lauronen on kirjoittanut variksen näkökulmasta, Luotola omien luomiensa olentojen näkökulmasta, Lento keijujen ja Tarkiainen vampyyrien.

Jollain tavalla yllätys oli, kun Järvinen totesi paneelin alkuun, ettei kirjallisuudessa useinkaan ole muita kuin ihmisiä keskeisinä henkilöhahmoina. No, ehkä se on totta, että näkökulmahenkilöinä ei olekaan, ainoastaan uhkina tai rakkaudenkohteina ja muina henkilöinä, joita tarkastellaan ihmisten silmin. Paljon syitä kuitenkin löytyi sille, miksi tällainen jonkun muun näkökulma on kirjoittajalle toimiva. Luotola totesi, että toiseuteen liittyviä teemoja on vapaampaa käsitellä irrallaan olemassaolevista ihmisryhmistä. Lento komppasi tätä: keijutarina voi käsitellä rasismiakin eri tavalla kuin realistinen tarina. Tarkiainen mainitsi puolestaan rajojen käsittelyn mahdollisuuden: hänen ensi kuussa julkaistavassa kirjassaan Pure mua käsitellään vampyyrien kautta sitä, miten toista ihmistä voi kohdella, missä menee raja.

Jos tekstin ei-ihmiset eivät ole itse keksittyjä, olentoihin liittyy tietenkin paljon kliseitä. Paneeli keskustelikin siitä, mitä kliseisiä mielikuvia kirjailijat ovat hyödyntäneet ja mitä he ovat rikkoneet. Lento kertoi, että hänen keijunsa ovat monimuotoisempia kuin mikä mielikuva ihmisillä yleensä on keijuista. Osa heistä on mukavia, osa ei, ja he ovat yhteiskunnan jäseniä, joista jokaisella on oma elämäntyylinsä, esim. jotkut keijut ajavat autoa, toiset eivät. Myöskään kännien ottamista ei kai yleensä yhdistetä keijuihin, mutta Lennon kirjoissa keijukaisenkin voi tavata humalassa. Lennon keijut ovat myös kooltaan keijukaisiksi suuria eli ihmisten kokoisia. Lisäksi he voivat lisääntyä niin ihmisten kuin menninkäistenkin kanssa, ja toki myös keskenään.

Tarkiainen puolestaan kertoi halunneensa nimenomaan muuttaa vampyyriperinnettä. Sen hän teki niin ronskisti, ettei hänen vampyyreillaan ole edes torahampaita. He eivät myöskään ole lajina yliseksuaalisia. Auringonvalo ja hopea ovat kuitenkin asioita, joita he eivät siedä – sen verran ainakin mukana on tuttua vampyyriperinnettä. Erityisen tärkeää Tarkiaiselle oli valta-asetelman kääntäminen ylösalaisin: hänen kirjassaan nainen alistaa vampyyria, ei päinvastoin. Jostain syystä vampyyrin paikalle lipsahtaa ajatuksissa eräs ihmissukupuoli. No, sitten kun kirja on luettu, on helpompi sanoa, ottaako se millään lailla kantaa joihinkin sukupuoliin liittyviin kiistanaiheisiin vai vain siihen, miten ihmiset sukupuolesta riippumatta kohtelevat toisiaan.

Tarkiaisen kirjassa on kaksi eri-ikäistä vampyyria. Kirjailija kertoi erottavansa heidät ihmisistä ja toisistaankin mm. puhetyylin perusteella. Vanhempi vampyyreista on korrektin kirjakielen käyttäjä, nuoremman kielikin on uudempaa ja sisältää myös rumempia sanoja. Tämä on itse asiassa hyvinkin mielenkiintoinen asia, ja jollain lailla joudun sen omissa teksteissänikin ratkaisemaan: puhuuko satoja vuosia elänyt olento eri tavalla kuin meneillään olevan maailmanajan ihminen? Eri-ikäiset ihmiset puhuvat keskenään eri tavoin, se on selvää, joten jollain tavalla varmasti myös ikiaikaiset – tai vähän nuoremmatkin mutta ihmisikää paljon vanhemmat – olennot puhuvat eri tavalla kuin heitä paljon nuoremmat ihmiset. Jokaisen yksilön kieli tosin muuttuu myös koko ajan. Luultavasti jonkinlaiset vanhahtavat piirteet ovat juuri hyvä tapa kuvata vuosisatojen läpi eläneen olennon tapaa puhua, kunhan ne eivät mene aivan överiksi.

Kirjoittajan kannalta kiinnostavaa paneelissa oli tietenkin se, miten itsestä poikkeavan olion nahkoihin pääsee. Lauronen totesi yksinkertaisesti, että varikset ovat jokapäiväinen eläin, jonka käyttäytymisen voi helposti kopioida – kirjailijan työhön kuuluu sitten täyttää aukot siltä osin, mitä ei tarkkailemalla saa selville, eli esimerkiksi kehitellä variksen ajatukset. Myös Luotola muistutti siitä, että kirjoittajan tehtäviin kuuluu raja-aitojen ylittäminen. Hän nosti esille kysymyksen siitä, onko mahdollista kirjoittaa itsestä poikkeavan ihmisen, esimerkiksi sellaisen, jolla on eri ihonväri tai sukupuoli, näkökulmasta. Itse olen sitä mieltä, ettei siihen tarvita kenenkään lupaa. Haastavaa se toki on, mutta uskon, että useimmat kirjoittajat kaipaavat haasteita. Ja tosiasiassahan me kaikki kirjoitamme aina jostain meille vieraasta näkökulmasta, aika harva kun laittaa itseään tarinoidensa päähenkilöksi. Toisaalta jos kirjoittaa kiinnostavia, aidonoloisia henkilöhahmoja (lue: ei liian säröttömiä) ja perehtyy asioihin, on vähän vaikea mennä pieleen. Metsään menee ainoastaan silloin, jos oikeasti kuvittelee, että maailmassa – niin oikeassa kuin fiktiossakin – ihonväri, seksuaalisuus, uskonto tai mikä tahansa muu seikka on ainut asia, joka määrittää sen, millainen ihminen on, siis jos kuvittelee, että esimerkiksi vain yhdenlaisia homoja tai muslimeja on olemassa. Sitten meneekin metsään ja suoraan päin isointa puuta.

Spefillä on monesti etäännyttävä vaikutus, ja se on tärkeää kirjoittajallekin. Lento kertoi, että voi käsitellä omia kokemuksiaan vähemmistöön kuulumisesta kirjoittaessaan keijujen elämästä. Toisaalta kirjoittaja voi päästää spefiä kirjoittaessaan totaalisesti irti esimerkiksi sukupuolesta. Luotola kertoi, että hänen romaaninsa liskot eivät ole sen paremmin miehiä kuin naisiakaan ja kirjoittajakin voi tällöin tekstin äärellä olla vailla sukupuolta.

Itsestä poikkeavan ihmisen näkökulmasta kirjoittaminen on mielenkiintoista, mutta ehkä jopa mielenkiintoisempaa voi olla kirjoittaminen jonkun muun kuin ihmisen näkökulmasta. Kokeilisin ehdottomasti, jollen olisi jo tehnyt sitä. Mutta onneksi minulla on jo ihana Gabrielini, erään kuuluisamman kaltaisensa kaima. Tämä paneeli inspiroikin miettimään ketjupolttajaenkeliäni ja hänestä kirjoittamista hieman lisää.

Luvassa on vielä yksi postaus tämän kesän Finnconista. Siinä kerron kahdesta paneelista, joissa puhuttiin vähemmistöistä kirjoittamisesta.

Finnconissa Turussa, osa 2

Finnconissa ilmestyi Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien kustantama kauhukirjoittamisen saloihin perehdyttävä Tuoretta verta – Kauhukirjoittajan opas -teos. Opasta tekemässä olleet Boris Hurtta, Mia Myllymäki, Artemis Kelosaari ja Marko Hautala olivat kertomassa teoksen synnystä. Haastattelijoina olivat Pyry Palermo ja Sara Palermo.

Jo paneelissa tuli - ilman kirjan lukemistakin siis - vinkkejä kauhun kirjoittajalle ja pohdintaa mm. kauhun herättämisen vaikeudesta. Kelosaari oli sitä mieltä, että kauhu ja komiikka eivät ole kovin kaukana toisistaan, mutta kauhua syntyy, kun sukelletaan syvälle ihmisen pään sisään. Hänen mielestään pitää kirjoittaa nimenomaan itseä pelottavista asioista. Hautala puolestaan kertoi parhaan kauhun olevan lähes komiikkaa – sellaista, jota kirjoittaessa naurattaa. Sitä en tiedä, minkä sävyistä tuo nauru sitten on…

Hautalan mukaan kauhua kirjoittaessa tärkeää on oikeanlainen mielentila: pelottavat hirviötkään eivät synny järjen avulla. Oikeaan tunnelmaan Hautala pääsee mökillä luurit päässä. Siellä häneltä syntyy tekstiä huomattavasti nopeammin kuin kaupungissa. Ja kun tunnelma on kohdallaan, pää tuottaa oikeita sanoja ja ne asettuvat kuulemma lauseessakin kohdilleen vaivatta. Kaupungeissakin voi kyllä löytää helpostikin innoitusta kauhuun: kaupassa käydessään voi Hautalan mukaan kiinnittää huomiota kaikkeen, mikä vaikuttaa kummalliselta, ja käyttää havaintojaan teksteissään.

Kauhu on vakava asia.

Paneeli pohti myös, miksi hyvää kauhua on vaikea kirjoittaa. Kelosaari sanoi, että kauhussa asioista tulee nopeasti kliseitä ja toisaalta jokaisella ihmisellä on omat pelkonsa. Kaikkia ei varmasti voikaan saada kokemaan kauhuntunteita samalla tavalla tai samoista asioista kirjoittamalla. Hautalan mukaan lukijaa on helpompi pelotella, jos tämä ei odota kauhistuttavia asioita vaan uppoutuu kirjan arkisempaan juoneen. Myllymäki muistutti siitä, ettei kirjailijan pitäisi sanoa jonkin asian olevan pelottava vaan jännityksen pitäisi syntyä muilla keinoin.

Ensi vilkaisulta Tuoretta verta näyttää olevan kompakti pakkaus Suomessa julkaistun kauhun historiaa ja konkreettisia vinkkejä kauhua kirjoittavalle. Palaan asiaan, kunhan saa teoksen luettua loppuun.

Ennen Finnconia olin juuri aloittanut – Finnconin vuoksi tietenkin – lukemaan Lauren Beukesin Zoo City -romaania. Beukes oli Finnconin kunniavieras. Kävin conissa kuuntelemassa Lauren Beukes Q&A -ohjelmanumeron, jossa Johan Jönsson haastatteli kirjailijaa. Keskityin kuuntelemaan englanninkielistä ohjelmaa ja ymmärtämään siitä mahdollisimman paljon. Niinpä en edes yrittänyt tehdä muistiinpanoja, joten referointi ohjelman sisällöstä ei valitettavasti onnistu. Sen verran Beukesista voi kuitenkin todeta jo Zoo Cityn alun perusteella, että hän on todellakin tutustumisen arvoinen kirjailija. Etelä-Afrikasta kotoisin oleva Beukes on ainakin omalle lukulistalleni tervetullut siksikin, että luen niin paljon vain suomalaista ja muuta eurooppalaista kirjallisuutta.

Seuraavassa Finncon-postauksessa hieman Dostojevskista ja siitä, millaista on, jos kirjailjan pitää kuvitella olevansa jotain muuta kuin ihminen.

Finnconissa Turussa, osa 1

Tämän vuoden Finncon järjestettiin viime viikonloppuna Turussa. Itselläni ei ole Finnconeista niin laajaa kokemusta, että olisin ollut tapahtumassa aiemmin silloin, kun se on Varsinais-Suomessa ollut, mutta tällä kertaa lähdin paikalle, vaikka taidankin asua kolmisen viikkoa sitten tapahtuneen muuttoni jälkeen kauempana Turusta kuin koskaan. Kannatti lähteä: tapasin paljon tuttuja, joita en näe usein, näin paljon mielenkiintoista puheohjelmaa, tein kivoja ostoksia ja osallistuin megajulkkareihin, joissa julkaistuista kirjoista yksi pitää sisällään kirjoittamani novellin.

Puheohjelmissa minua kiinnosti tietenkin erityisesti kirjoittamisen näkökulma. Aloitin visuaalinen kirjoittaminen -paneelista, jonka puhetta johti Anni Nupponen. Keskustelussa olivat mukana Mixu Lauronen, Magdalena Hai ja J.S. Meresmaa. Paneelissa puhuttiin näköaistin lisäksi paljon muista aisteista. Meresmaa oli jopa sitä mieltä, että ihmiset luottavat näköaistiin liikaa, sillä aivot eivät puhu meille totta. Näköaistin dominoiva asema muihin aisteihin verrattuna olisi siis harhaa, koska muut aistit ovat aivan yhtä paljon käytössä.

Kirjoittaessa näköaistin käyttäminen on kuitenkin nähtävästi monilla automaattisempaa kuin muiden aistihavaintojen tuominen tekstiin. Se on toki näkevälle ihmiselle luontaista, ja Lauronen kertoikin, että näköaisti yritti lipsahdella hänen sokeasta päähenkilöstä kertovaan tekstiinsä yhtenään. Meresmaa kertoi puolestaan kirjoittavansa ensin näköaistihavainnot ja lisäävänsä tekstiin sitten muiden aistien tuottamat havainnot. Mielenkiintoista oli se, miten kirjailijat kokivat lukijan vastaanottavan tekstiä. Hai sanoi, että visuaalisuus ei kirjailijalle itse asiassa olekaan pelkkien näköhavaintojen kertomista vaan siihen kuuluu kaikkien aistien käyttö, jonka tuloksena lukija aistii tarinan miljöön.

Miten paljon tekstissä olisi sitten hyvä olla kuvailua? Paneeli keskusteli visuaalisesta pihtaamisesta, joka on kirjoittajalle mainio tehokeino. Se tarkoittaa siis sitä, ettei kerrota ainakaan heti kovin paljoa siitä, miltä jokin näyttää, vaan jätetään se lukijan mielen tuotettavaksi. Meresmaa mainitsi tämän toimivan erityisesti kauhun hirviöiden kohdalla. Lauronen oli puolestaan jopa sitä mieltä, että vähempi kuvailu tuottaa lukijalle – ainakin toivottavasti – vahvempia visuaalisia mielikuviakin.

Viuhkat ja vesipullot olivat paneelissa tarpeen. Mainoslauseeksi olisi sopinut: "Kaikkien aikojen kuumin Finncon!"

Paneeli keskusteli myös kirjailijoiden käyttämistä visuaalisista inspiraationlähteistä. Hai kertoi käyttävänsä esimerkiksi övereitä visuaalisia virikkeitä, kuten sopivia musiikkivideoita. Meresmaa mainitsi mm. Google-haut, joista saa mielikuvituksen liikkeelle silloinkin, kun kirjoittaminen tökkii. Vaikkapa hevoskärryjen googlaaminen näyttää, millaisia erilaisia hevoskärryjä on tai on ollut olemassa, ja kuvat auttavat miettimään, millaiset hevoskärryt voisivat olla käytössä omassa fantasiamaailmassa. Oli myös lohdullista, että paneeli puhui – jopa innostuneeseen sävyyn – siitä, kuinka kirjoittamista auttaa, että saa henkilöhahmolleen kasvot joltain olemassa olevalta henkilöltä, olkoon vaikka Monica Belluccilta.

Meresmaa esitti kirjoittamisen kannalta itsestäänselvän asian, joka on aina hyvä muistaa. Useampien aistien käyttö saa aikaan sen, että lukija pujahtaa tekstissä olevan henkilön nahkoihin. Se on totta: kun voi haistaa, kuulla, tuntea ja maistaa – ei pelkästään nähdä – saman, mitä tarinan henkilökin, joutuu tarinaan mukaan aivan eri lailla, usein jopa niin, että tämä maailma unohtuu lukemisen ajaksi kokonaan.

Seuraavassa postauksessa lisää asiaa tämänvuotisesta Finnconista.

Kosmoskyniä kaksin kappalein

Aivot eivät kykene aina pitämään kaikkea hallinnassa. Jos ei ole aivan varma, onko jokin tärkeä asia hoidossa, sen voi varmuuden vuoksi tehdä uudelleen. Tämän aamun iloinen yllätys oli Kosmoskynän uusimman numeron ilmestyminen eteismatolle - kaksin kappalein. Ehkä joku oli maksanut jäsenmaksunsa kahdesti, ettei vain jäisi ulkopuolelle kaikesta kivasta.

Jos ette vielä ole jäseniä, liittykää. Se on edullista, yhdistyksessä on mukavia ihmisiä ja toimintaa, ja sitten tulee pari kertaa vuodessa tämä lehti, jossa on reilusti luettavaa. Niin, ja yhdelläkin maksukerralla per vuosi saa samat edut kuin kahdella, lukuun ottamatta tuplaantuvaa lehteä.

Vierailulla Tampereen Werstas-museossa

Jokin aika sitten piipahdin Tampereella ja kävin kolmatta kertaa katsomassa Työväenmuseo Werstaalla näytillä olevaa höyrykonetta, joka on antanut voimaa Finnlaysonin tehtaalle. Kone otettiin käyttöön vuonna 1900, ja sen luona pääsee ihan oikeasti tunnelmaan yli sata vuotta sitten, koska valtavaa voimanlähdettä ei ole siirretty alkuperäiseltä paikalta minnekään.

Höyrykonetta pääsee katsomaan ilmaiseksi, ja paikka on lumoava - ainakin minusta. Suosittelen!

KauhuConissa jälleen – Stephen King -paneeli

Viimeinen ohjelmanumero, jonka kuuntelin tämän vuoden KauhuConissa, oli Stephen Kingiä käsittelevä paneeli. Osallistujina olivat tapahtuman kunniavieraat Johanna Sinisalo ja Juri Nummelin sekä heidän lisäkseen kirjailijat Morre Matilainen ja Marko Hautala. Paneelin veti Joonas Widenius, H.P. Lovecraft – Historiallinen seura ry:n puheenjohtaja.

Stephen King on tietenkin kaikille kauhun harrastajille tuttu. Siitä on melkoisen kauan, kun olen viimeksi lukenut Kingin teoksen tai edes nähnyt hänen teokseensa perustuvan elokuvan, mutta toki minulla jollain perustasolla on King hallussa. Itse en muista ensikosketustani Kingiin. Se on saattanut olla se, kun lukioaikana elokuviin tuli Uinu, uinu lemmikkini ja lukioaikainen ystäväni vaahtosi siitä, kuinka kamala se tarina on. Jotain ylimaallisen pelottavaa. Melkoisen järkyttävää oli kuulla, kun Morre Matilainen kertoi joutuneensa pakolla katsomaan Hohto-elokuvan koulussa 11-vuotiaana. Elokuvan aiheuttama trauma saikin Matilaisen menemään pelkoa kohti – eli lukemaan Kingiä.

Johanna Sinisalo muistutti – samoin kuin kunniavieraspuheessaan – siitä, että King todellakin kertoo teksteillään olennaisia asioita ajasta, jota elämme. Hän nostaa näkyvästikin esiin yhteiskunnan ongelmia ja kritisoi. Olikin mielenkiintoista, kun Sinisalo vertasi Kingiä Dickensiin: molempien tuotanto on tavallaan viihdettä mutta samalla tarkkanäköistä ajankuvaa. Sinisalo kertoi, että Kingin teoksista hän on omassa hyllyssään säilyttänyt kolme: Tarpeellista tavaraa, Carrie ja Tulisilmä.

Marko Hautala otti esille sen, että Kingin aloittaessa kirjallista uraansa oli paljon ihmisiä, jotka uskoivat tosissaan parapsykologiaan ja esimerkiksi Uri Gellerin tekemiin temppuihin. Niinpä King varmasti vaikutti sellaisiin ihmisiin erityisesti, jotka pohtivat, voisiko Hohto-tarinan pojan kyky olla todellinen. Toisaalta Morre Matilainen totesi, että Kingin kirjat ovat suosittuja niiden laajojen hahmogallerioiden vuoksi: esimerkiksi hyvin eri-ikäiset ihmiset löytävät niistä helposti henkilöitä, joihin samaistua.

Paneeli keskusteli myös siitä, miten avoimesti King käyttää omia kokemuksiaan kirjoissaan. Sinisalo oli sitä mieltä, ettei kirjailijaa oikeastaan pitäisi tästä asiasta moittiakaan, sillä tottahan toki hän voi kirjoittaa ammatista, jonka kaikki puolet hän tuntee. Sinisalo nosti esille Piina-kirjan, jossa hänen mukaansa näkyy hienosti lukijan ahnaus sekä se, millaisia paineita menestyskirjailijan niskaan kasautuu.

Juri Nummelin nimitti Kingiä kauhun Kalle Päätaloksi. Paljon muutakin hyvää paneeli toki Kingistä löysi kuin valtavan tuotteliaisuuden tekstin määrässä sekä aiemmin mainitun yhteiskunnallisuuden. Morre Matilainen kertoi pitävänsä Kingiä taitavana sisarussuhteiden kuvaajana. Johanna Sinisalo puolestaan nosti esille sen, että King kuvaa erittäin taitavasti lasten maailmaa ja sitä, mistä nämä ovat kiinnostuneet. Marko Hautala puolestaan selvästi arvosti sitä, että King saa järjettömänkin idean toteutettua hienosti: esimerkiksi idea hampurilaisravintolan takahuoneessa olevasta portista 1960-luvulle on kohtuullisen typerä, mutta King on tehnyt siitä mainion kirjan. King-paneeli päätti minun KauhuConini 2018 oikein mukavasti.

KauhuConissa jälleen – Lovecraft, antologioita ja kauhistuttavia pelejä

KauhuConin järjestelyistä vastaa H.P. Lovecraft – Historiallinen seura ry. Siksi oli tietenkin luontevaa, että tapahtumassa oli esitelmä H.P. Lovecraftista. Hänestä puhui Lauri Lattu, joka on järjestävän seuran julkaiseman Kuiskaus pimeässä -lehden päätoimittaja. Myönnän auliisti, ettei H.P. Lovecraft ollut minulle ennestään kovinkaan tuttu kirjailija. Toki menen tätä nurkkaan häpeämään heti kun olen kirjoittanut ja postannut tämän tekstin. Lupaan myös lukea ainakin yhden Cthulhu-novellin ensi tilassa, mitä se sitten tarkoittaakaan.

Esitys antoi hyvän yleiskuvan Lovecraftin elämästä, kirjoituksista sekä siitä, miten ihmeessä juuri tämän kirjailijan ja hänen tekstiensä ympärille on syntynyt palvova yhteisö. Parasta olivat tietenkin erikoiset yksityiskohdat, joita Lovecraftin elämästä ja tuotannosta ei varsinaisesti puutu. Esimerkiksi molemmat hänen vanhempansa joutuivat mielisairaalaan, isä kupan aiheuttaman raivokohtauksen vuoksi ja äiti siitä syystä, että alkoi nähdä hirviöitä. Sekin oli melkoisen mielenkiintoista, että Lovecraft oli pahimman luokan rasisti ja antisemitisti mutta silti meni naimisiin Sonia Haft Greenen kanssa, joka sattui olemaan juutalainen.

Lattu näki syynä Lovecraftin nykyiseen suosioon sen, että kirjailija käsitteli teksteissään jo omana aikanaan niitä kriisejä, joita koemme nyt. Monissa Lovecraftin teoksissa näkyy se, että ihminen on joutunut maailmankaikkeuden keskipisteen asemastaan syrjään. Kyborgit, robotit ja eläinten oikeudet ovat vieneet alaa siltä, että ihminen olisi se, mikä on tärkeää.

KauhuConin sunnuntaissa olin kuuntelemassa tapahtuman toisen kunniavieraan Juri Nummelinin puhetta antologioiden teosta. Nummelin kertoi seikkaperäisesti siitä, miten on päätynyt toimittamaan lukemattomia novelliantologioita ja suunnittelemaan vielä paljon useampia. Yksi idea mm. oli se, että tehtäisiin tarinoita, jossa kauhuviihteen keskeiset hirviöt pääsevät kotimaisiin maisemiin. Tästä ideasta syntyivät antologiat Tuhansien zombien maa, Verenhimo ja Kuun pimeä puoli. Nummelinin mielestä antologioiden hienous on siinä, että niissä voidaan yhtä lailla antaa tilaa uusille kirjoittajille kuin muistuttaa, millaisia turhaan unohdettuja helmiä vaikkapa suomalaisen kauhukirjallisuuden historiasta löytyy.

Nummelin puhui myös antologioiden arvostuksesta tai paremminkin arvostuksen puutteesta. Mielenkiintoinen näkökulma oli se, että novelliantologioiden versus yhden ihmisen kirjoittamien romaanien arvostuksen erossa näkyy Nummelinin mukaan suomalainen yksinpärjäämisen kulttuuri. Yksin kirjoitettu kirjakin on arvokkaampi asia kuin monen ihmisen yhdessä kirjoittama kirja.

Joka tapauksessa Nummelin puuhaa koko ajan lisää antologioita. Tulossa olisi kryptozoologia-antologia sekä scifistisiä lentosotatarinoita. Kuulostavat lupaavilta.

Pelottavin osuus tämän vuoden KauhuConia oli Heikki Marjomaan esitys kirjastossa saatavilla olevista kauhudigipeleistä. Yleisö sai nähdä trailereita peleistä ja kertoa omia kokemuksiaan. Marjomaa antoi myös tietoa siitä, mille konsoleille peli on kirjastosta saatavilla. Esitys oli varmasti hyvä paketti sellaiselle, jota kauhupelit kiehtovat. Paljon pelaavalle monet peleistä olivat varmasti ennestään tuttuja, mutta ehkä hekin saivat uusia vinkkejä.

Parhaiten mieleen jäivät esitellyistä peleistä The Town of Light, jonka pohjana on todellinen mielisairaala 1900-luvun alun Italiassa, sekä Outlast Trinity, jonka Marjomaa kertoi olevan niin pelottava, ettei hän pysty pelaamaan sitä kuin puoli tuntia kerrallaan.

Itse en ole koskaan kokeillut mitään tällaista konsolipeliä tai oikeastaan minkään muunkaan laista konsolipeliä. Se johtuu ehkä siitä, että elän henkisesti 1800-luvulla tai korkeintaan siinä ajassa, jolloin pelattiin sellaisia elektroniikkapelejä kuin Donkey Kong. Pelejä olisi ollut mahdollisuus kokeilla esityksen jälkeen, mutta se jäi tällä kertaa väliin, koska ohjelmanumeron kanssa meni päällekkäin puheongelma, jonka tahdoin kuulla. Se oli paneeli Stephen Kingistä. Mutta siitä kerron seuraavassa postauksessa enemmän.

KauhuConissa jälleen – Johanna Sinisalon kutsuvieraspuhe

Viime vuonna järjestettiin Rikhardinkadun kirjastossa kirjaston ja H.P. Lovecraft – Historiallinen seura ry:n yhteistyönä ensimmäistä kertaa KauhuCon, tapahtuma, jossa kauhukulttuuri näyttäytyi kaikessa moninaisuudessaan tai ainakin osassa siitä. Olin paikalla ja kokemus oli sen verran hyvä, että tänäkin vuonna piti lähteä paikalle. Tämän vuoden tapahtuma järjestettiin 7. - 8. huhtikuuta, ja olin tällä kertaa paikalla molempina päivinä.

Ensimmäisenä päivänä tapahtuman toinen kunniavieras Johanna Sinisalo piti puheen kauhun rajoista. Sinisalo aloitti puheensa siitä, mikä on hänen tuotantonsa ja kauhun suhde. Hän kirjoittaa mielestään kauhistuttavista asioista, mutta ei oikeastaan sellaisista, jotka ihmiset mieltävät kauhuksi. Itse asiassa Sinisalo ei mieltänyt tekstejään itsekään kauhuksi ennen kuin – yllätys yllätys – hän törmäsi lukijaan, jonka mielestä hänen novellinsa Etiäinen oli niin pelottava, ettei sen lukemisen jälkeen voinut sammuttaa valoja nukkumaan mennessä. Sinisalo kertoi pelkäävänsä itse eniten ihmisiä, ja tästä syystä hänen kirjojensa kauhu ei perustu yliluonnolliseen vaan vinksahtaneisiin ihmisiin.

Tietenkin Sinisalo pohti myös ihmisen tarvetta kokea kauhun tunnetta tarkoituksella. Hänestä tarve on jotenkin sisäsyntyinen, ja jotkut meistä tahtovat kauhuntunnetta vain lisää, kun taas toiset pakenevat pian vaikkapa lapsuuden kummitusjuttuihin tutustuttuaan tai yhden liian pelottavan elokuvan nähtyään. Sinisalo esitti myös ajatuksen kauhufiktiosta leikkinä – katsoessaan kauhua tai lukiessaan kauhutarinaa me leikimme pelkäämistä ja voimme pitää pelon koko ajan hallinnassamme. On helppo sulkea silmät tai kirja.

Itse tunnistan tuonkaltaisen pelon kiehtomisen. Olen niitä ihmisiä, joille kauhu on ollut juurikin hieman liian pelottavaa, mutta kuitenkin jotain, mikä vetää puoleensa. Ehkä siinä on myös omien rajojen hakemista: kuinka pelottavaa pystyn katsomaan? Nykyään omassa kauhuharrastuksessani on olennainen myös tunne, että kunpa löytäisikin sen elokuvan tai kirjan, joka oikeasti pelottaisi. Aika harva perushyvä teos siihen pystyy, kun on joitakin tullut vuosien varrella nähtyä ja luettua. Tosin tuntuu, että paljon enemmän olisi pitänyt nähdä ja lukea, mutta… jatketaan siitä, missä ollaan. 

Sinisalon mukaan paras kauhu on sellaista, joka näyttää meille, että elämänhallinta on vain illuusio. Kauhu pistää meidät silloin katsomaan silmiin asioita, joiden tahtoisimme unohtaa olevan olemassa. Yksi tällainen on maailman ja elämän kaoottisuus. Pitää kuitenkin muistaa, että kauhufiktio ei pelaa useinkaan ihmisten todellisten pelkojen kanssa siinä mielessä, että monet ihmisen syvätkään pelot, esim. pelko ihmissuhteen päättymisestä, eivät käänny kauhuviihteeksi tai edes vakavaksi kauhuksi. Fobioita voidaan käyttää kauhufiktion pohjana, mutta fobiapelkojen subjektiivisuuden vuoksi vaikkapa hyönteiskauhuun perustuva tarina on toisten mielestä mahdottoman pelottava ja toisten mielestä hohhoijaa-kokemus. Itse olen törmännyt muiden kuin fobiakauhuleffojen kohdalla kauhukokemuksen yksilöllisyyteen. Minusta tavattoman pelottava Manaaja on kuulemma ollut naurettava. Ring, sekin minusta kammottava leffa, on ollut toisen ihmisen mielestä pitkästyttävä. 

Mielenkiintoista oli myös pohdinta siitä, että kauhu ja inho ovat eri asia. Sinisaloa tuntui erityisesti ärsyttävän se, että monesti kauhussa yritetään saada kova vaikutus aikaan sillä, että esitetään esimerkiksi mätäneviä ruumiita. Onhan se totta, että se on aika lailla halpa keino tunnelman luomiseksi, ja on mukavakin kuulla, ettei se tehoa kaikkiin. Itse kuulun hieman samaan ryhmään: varsinkin elokuvissa se, kun kierroksia todella lisätään, on minulla aina se pitkästyttävin osuus. 

Sinisalo uskoo myös, että eniten ihmiset pelkäävät sitä, että menettävät kontrollin tunteen. Siksi esimerkiksi kehokauhu on tehokasta: uhri on jumissa eikä voi tehdä mitään sille, että hänen kehonsa koskemattomuutta on loukattu. Myös kauhun perinteiset hirviöt, kuten vampyyri, ihmissudet ja Frankensteinin hirviö ovat muistutus siitä, millaiseksi jokainen meistä voisi muuttua. Ne ovat kiehtovia myös siksi, etteivät ne ole puhtaasti antagonisteja vaan tarinat niistä kertovat toiseudesta, joka ei oikeastaan eroa mitenkään meidän oikeasta elämästämme. Myös tällaisten olentojen motiivit on helpompi ymmärtää kuin vaikkapa Cthulhun.

Kuten Marko Hautala KauhuCon-esityksessään viime vuonna, myös Sinisalo pohti kauhun arvostusta. Jo nuorena Sinisalo törmäsi siihen, etteivät hänen vanhempansa innostuneet, kun hän luki Shokki-kauhusarjakuvalehteä. Kauhu on edelleen marginaalissa eikä arvostettua, vaikka goottilaisesta kauhuperinteestä löytyykin isoja klassikkoteoksia, kuten juuri Mary Shelleyn teos Frankenstein. Ongelmaksi Sinisalo näkeekin mm. sen, että kauhun ajatellaan olevan lapsellista pelottelua, eikä hienoja, selkeästi kauhuelementtejä sisältäviä teoksia luokitella kauhuun, koska niitä tahdotaan arvostaa eikä kauhua arvosteta. Yksi tällainen teos on vaikkapa Franz Kafkan Muodonmuutos. 

Lopuksi Sinisalo kertoi omista arvostuksistaan. Hän on logiikkanatsi, joka ei kestä sitä, jos faktat tarinassa ovat väärin tai henkilöt käyttäytyvät järjettömästi. Hänen mielestään hyvä kauhu leikittelee sillä rajalla, millä lukija tai katsoja jää epävarmuuteen siitä, onko asioille luonnollinen vai yliluonnollinen selitys. Sinisalon antama esimerkki tästä on aika lailla täydellinen ja minulle mieluisa: oman nuoruuteni suosikkisarja X-files teki nämä kaksi puolta konkreettisiksi, kun Mulder edusti ufouskovaista ja Scully skeptikkoa. Muistan ikuisesti, kuinka jokaisessa jaksossa lopputulos oli se, että kaikki melkein selvisi mutta ei laisinkaan. Oi niitä aikoja.

Kauniita sanoja novellistani

Sen verran vähän on tullut vielä kirjoitettua ja varsinkin julkaistua, ettei ole kovin paljoa tarvinnut jännittää, millaisia kommentteja tekstini keräävät. Nyt kuitenkin Tähtivaeltajassa (1/2018) on arvioitu Varjojen lumo -kokoelma, josta arvion kirjoittanut Shimo Suntila on kovastikin pitänyt.

Minun novellistani Suntila kirjoittaa seuraavasti:

Edith Arkon Karannut sielu ei sen sijaan vihjaile: Victoria Frankenstein aikoo ylittää isoisoisänsä saavutukset sitomalla kuoleman hetkellä vangitun sielun kokonaan toiseen kuolleeseen ruumiiseen. Tieteellinen kunnianhimo, valtoimenaan leiskuvat seksuaaliset halut ja kauhea syyllisyys uhkaavat suistaa turmioon niin Victorian, hänen ystävänsä kuin tämän ylimaallisen hovimestarin.

Siinähän se on tiivistettynä niin hienosti, koko novelli. Kuulostaa kohtalokkaalta. Oih.

Enkelien olemuksen taustoitusta

Koska yksi tarinoideni keskeisistä henkilöhahmoista on enkeli, päätin perehtyä hieman siihen, millaisia enkelit ovat Raamatun ja muiden uskonnollisten tekstien mukaan. Tiedän toki, ettei enkelini ole lähellekään kirkollisten oppien mukainen, mutta en halua vetää fiktiivisen maailmani enkelikäsitystä kokonaan hatusta. Sitä paitsi taustatietoa etsiessä löytyy aina jotain uskomatonta, jota voi hyödyntää.

Serafim Seppälän kirja Taivaalliset voimat – Enkelit varhaiskristillisyydessä ja juutalaisuudessa esittelee sitä, millaisina enkelit nähtiin ajanlaskumme alkuaikoina ja hieman myöhemminkin Raamatun, kirkkoisien oppien ja apokryfikirjojen mukaan. Kirjan tekijä työskentelee Itä-Suomen yliopiston teologian osaston ortodoksisella puolella systemaattisen teologian professorina. Hän on myös pappismunkki ja hyvin ahkera kirjoittaja. Asiantuntemusta ei siis paljon tarvitse epäillä, eikä myöskään pelätä sitä, että tämä kirja antaisi jotain kepeää, viihteellistä enkelikuvaa, johon on helppo nykyään törmätä. Pääsin siis kerta kaikkiaan oikean asian äärelle, vaikkei tätä kirjaa varmaan olekaan kirjoitettu fiktion tekijöiden tarpeisiin. Keskityn tässä seikkoihin, jotka tuntuvat antoisilta oman kirjoitusprosessini kannalta.

Enkeliä tarkoittavan hepreankielisen sanan merkitys on ’lähettiläs’, arameaksi enkeleitä puolestaan kutsutaan valvojiksi – sana tarkoittaa yhtä lailla tarkkailijaa kuin hereillä pysyjääkin. Enkeleiden tehtävänä on ylistää Jumalaa lakkaamatta, rukoilla ja välittää viestejä Jumalan ja ihmisten välillä, mutta heillä on vanhoissa teksteissä käsitetty olevan monia muitakin tehtäviä, mm. kasveista huolehtiminen. Myös vuodenajoilla ja luonnonilmiöillä katsotaan joissain teksteissä olevan omat enkelinsä. Tutusta suojelusenkelistäkin löytyy mainintoja ja keskustelua siitä, milloin enkeli asettuu ihmisen rinnalle, syntymässä vai kasteessa. Myös langenneiden enkelien vastustaminen mainitaan niiden enkeleiden tehtäväksi, jotka eivät ole langenneet.

Enkelit näyttävät siis tekevän vaikka mitä, ja koska heillä on paljon tehtävää, heitä on paljon. Yleisin käsitys enkelien määrästä on, että heitä on monin verroin ihmisten määrä. Toisaalta enkeleiden määrä ei ilmeisesti ole vakio ainakaan sen käsityksen mukaan, että osa enkeleistä on ikuisia, osa heistä luodaan vain hetkeksi suorittamaan jokin tehtävä. Tai jos tarkkoja ollaan, ns. ikuisetkaan enkelit eivät ole ikuisia, sillä ainoastaan Jumala on luomaton, ja enkelitkin siten luotuja. Enkelien luomisajankohdasta on erilaisia käsityksiä: ajanlaskun taitteen juutalaisen kirjallisuuden mukaan enkelit luotiin joko ensimmäisenä tai toisena päivänä, mutta varhaiskristilliset opinluojat olivat sitä mieltä, että enkelit luotiin jo ennen luomiskertomuksen tapahtumia. No, yksimielisyys vallitsee siitä, että enkelit ovat todella vanhoja ja kuolemattomia, elleivät sitten ole näitä yhden tehtävän enkeleitä.

Kirja tekee selväksi, että enkeleitä ja heidän olemustaan ja olemistaan on todellisuudessa mahdotonta käsittää. Monet kirkkoisät ajattelevat, että enkeleiden jonkinlainen astraalikeho olisi tulta, joskin ehkä hieman eri mielessä kuin me ihmiset tulen käsitämme: ”aineetonta tulta”, ”henkistä tulta” tai esimerkiksi ”henkeä ja tulta”. Enkeleiden on ajateltu olevan myös tehty Jumalan kirkkaudesta ja heijastelevan Jumalan kauneutta. Joka tapauksessa enkeli on aineeton, kehoton olento, joka voi ottaa hahmokseen ihmiskehon halutessaan. Tai no, monet ovat kuvanneet enkeleitä myös jollain lailla aineellisiksi, mutta sillä tavalla, ettei se ole ristiriidassa aineettomuuden kanssa. Tai sitten on sanottu, että enkeli on ruumiiton ihmiseen verrattuna mutta ruumiillinen Jumalaan verrattuna. Tätä kaikkea voi sitten yrittää ymmärtää, mitä se tarkoittaa. Tässä jonkinasteisessa aineettomuudessa on kuitenkin se kätevä piirre, ettei enkelien tarvitse välittää fysiikan laeista liikkuessaan paikasta toiseen.

Enkeleillä on myös oma tahto, he ovat luovia ja voivat tehdä virheitä. Vaikka enkeleiden virheet ovat eri asia kuin ihmisten virheet ja enkelien erehtyminen eri asia kuin ihmisten erehtyminen, on tämä piirre hyvin mielenkiintoinen – mahdollistaahan se myös jo mainitun enkelien lankeamisenkin. Langenneisiin enkeleihin liittyy sitä paitsi paljon muutakin mielenkiintoista kuin se, että muiden enkeleiden pitää taistella heitä vastaan. Ensiksikin vanhoissa uskonnollisissa teksteissä on aivan yleinen ajatus, että enkeleitä on kahdenlaisia, hyviä ja ei niin hyviä. Kabbalan enkelikäsityksen mukaan enkelit on jopa luotu kahtiajakoisesti palveleviksi armon enkeleiksi ja turmeleviksi tuomion enkeleiksi. Kabbalassa katsotaan myös, että jokaisen ihmisen sisässä on sekä hyvä että paha enkeli. Tässä ei voi välttyä siltä, että mieleen tulee populaarikulttuurin kuvastoa, jossa enkeli ja piru juttelevat onnettomalle ihmiselle ja yrittävät houkutella tätä eri suuntiin jossain päätettävänä olevassa asiassa. Eräästä apokryfikirjasta (Henokin kirja) selviää, että langenneita enkeleitä on nähtävästi melkoinen määrä, sillä heille on erikseen rakennettu rangaistuspaikka, jossa he voivat sovittaa syyllisyytensä – siihen tosin menee 10 000 vuotta.

Entäpä itse lankeaminen? Ajanlaskun tienoon juutalaisessa traditiossa asiasta on kaksi näkemystä. Toisen mukaan ylienkelin lankeemus ja ihmisen luominen liittyvät yhteen. Mielenkiintoisempi lankeamisnäkemys on kuitenkin se, että enkelit yksinkertaisesti tulivat maan päälle ja makasivat naisten kanssa. Tästä tarinasta on monenlaisia versioita. Yhdessä niistä enkelit tulivat ihan hyvissä aikeissa maan päälle, sillä heidän aikomuksenaan oli saada ihmiset oppimaan kulttuuria ja järjestystä, mutta he joutuivat nuorten naisten viettelemiksi. Toisessa tarinassa taas enkeli Samael viettelee Eevan, jolloin alkaa raskaus, josta syntyy veljensurmaaja Kain. Varhaisten kirkkoisien mukaan enkelien ja ihmisten yhtymisestä syntyi sen sijaan demoneita. Tämä oli sen laatuinen ongelma, että muinainen vedenpaisumuskin pyrki itse asiassa hävittämään enkeleiden ja ihmisten yhdessä tuottamat sekasikiöt. Sama koskee helvetin tulta: sen alkuperäinen tarkoitus ei ollut kiduttaa ihmisiä ikuisesti vaan sinne oli tarkoitus sijoittaa langenneet enkelit. Nämä eivät ole varhaiskristittyjen yleisimpiä näkemyksiä enkelien lankeamisesta, mutta kylläkin paljon mielenkiintoisempia kuin ajatus siitä, että enkelit vain alkoivat vastustaa Jumalan tahtoa.

Kiintoisa ja itselleni mahdollisesti varsin käyttökelpoinen yksityiskohta ovat vanhat juutalaiset loitsumaljat, muodoltaan lautasmaiset astiat, joita käytettiin ilmeisesti kodin suojeluun. Ja mikä niissä oli suojelevaa? Spiraalimaisesti kirjoitetut loitsut, joilla pyydettiin mm. enkeleiltä apua. Maljoissa oli tietenkin myös rukouksia – ja loitsujen kaltaisia rukouksia –, mutta mielenkiintoista on juuri se, että niissä näkyi kahden uskomusmaailman sekoittuminen.

Vanhojen aikojen kirkkoisät kehittivät enkeleille myös hierarkian, jossa nämä toimivat. Hierarkia toimii perinteiseen tapaan: alempana olevat saavat olla yhteydessä yhtä tasoa ylempänä oleviin. Tämä tarkoittaa sitä, että kolmitasoisessa hierarkiassa ylimmällä tasolla olevat enkelit saavat ohjauksensa suoraan Jumalalta – vaikkeivät voikaan katsoa tähän suoraan tai nähdä täysin, millainen tämä on. Alimmalla tasolla olevat enkelit puolestaan ovat lähimpänä ihmiskuntaa ja hoitavat siksi tehtäviä ihmisten parissa. Yllättävää tässä hierarkiassa on minun mielestäni jo aiemmin tuttu asia: se, että yli- eli arkkienkelit ovat kolmesta tasosta alimmalla. Enkeli on kuitenkin aina enkeli, eikä koskaan alhainen olento – paitsi ehkä langettuaan. Ylimmällä tasolla hierarkiassa ovat valtaistuimet, serafit ja kerubit. Hierarkiassa korkeammalla olevia enkeleitä on määrällisesti vähemmän kuin alemmalla tasolla olevia. Niinpä vaikka tunnemme ylienkeleistä nimeltä yleensä vain Gabrielin, Mikaelin ja Rafaelin, täytyy ylienkeleitä olla yhteensä valtava määrä.

Taivaalliset voimat kertoo näiden asioiden lisäksi mm. käsityksistä siitä, mitä kieltä enkelit puhuvat ja ymmärtävät (jotkut olivat muinoin vakaasti muuten sitä mieltä, että enkelit eivät osaa arameaa) ja siitä, miten enkelit vaikuttivat luostarilaitoksen syntyyn. Teosta voi suositella kaikille, jotka ovat kiinnostuneet siitä, millaisena uskonnolliset tekstit näyttävät enkelit. Itselleni näissä enkelikäsityksissä oli jotain tuttua ja paljon uutta – eikä käsitykseni enkeleistä ole ainakaan enää kovin yksiulotteinen tai yksinkertainen, jos se sitä oli ennen tämän kirjan lukemistakaan.

Kirjoituskurssilla Tampereella

Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien (Stk) Tampereen jaosto tuntuu olevan erityisen tehokas erilaisten lyhytkurssien järjestämisessä. Marraskuun lopulla olin jälleen Hämeessä oppimassa lisää kirjoittamisesta, tällä kertaa kurssilla nimeltä Luovan työn vaiheet. Kurssin vetäjänä toimi Reetta Vuokko-Syrjänen, joka oli kutsunut alkuun vieraaksi Reetta Näätäsen, joka soittaa klarinettia sinfoniaorkesterissa.

Poikkitaiteellinen lähestymistapa oli varsin antoisa. Se osoitti, että taiteen tekemisessä on selkeitä samankaltaisuuksia, vaikka kyseessä olisi kaksi niinkin erilaiselta tuntuvaa asiaa kuin oman fiktiiviisen tekstin tuottaminen ja toisen kirjoittaman sävellyksen esityskuntoon valmistaminen. Kummassakin pitää ottaa tekemisen eri osa-alueet haltuun, ja samalla tavalla kuin soittamista harjoitellaan valtavalla määrällä etydejä, pitäisi kirjoittajankin tehdä valtava määrä kirjallisia sormiharjoituksia.

Harjoituksen määrällä on siis väliä, mutta niin on laadullakin. Reetta Näätänen kertoi, että maksimaalisen hyödyn harjoittelussa saa, kun ensin toistaa jonkin asian niin, että se menee kolme kertaa oikein. Sen jälkeen kannattaa muuttaa jotain elementtiä, esim. soittamisen tempoa, ja jälleen harjoitella niin, että saa aikaiseksi kolme onnistunutta läpimenoa. Tässä on sekin pointti, että niin soittamisessa kuin kirjoittamisessakin on samalla kertaa niin monta elementtiä, joiden pitäisi olla kunnossa ja tasapainossa, että tuskin löytyy sellaista ihmistä, joka pystyisi hallitsemaan ne kaikki yhtä aikaa. Kirjoittamisen harjoittelemiseen annettiin vinkki, että kannattaa tehdä pieniä, analyyttisia harjoituksia, ei tuottaa pelkästään nanowrimo-oksennusta – vaikkei sitäkään kiistetty, että valtavan tekstimäärän tuottaminen on sekin arvokas taito.

Hyviä muistutuksia olivat se, että pitää altistaa itsensä myös muunlaiselle kirjallisuudelle kuin mitä itse kirjoittaa – myös muista kulttuuripiireistä tuleville teksteille –, ja se, että palautetta on hyvä saada usealta taholta. Palaute voi olla ristiriitaista, ja jos se on sellaista, kirjoittaja on vapaa valitsemaan, miten toimii. Jos kaikki palautteenantajat herjaavat kuitenkin samasta asiasta, on todennäköistä, että se kannattaa korjata.

Ehkä mielenkiintoisin asia, jonka Reetta Näätänen kertoi, oli Leif Segerstamin kommentti siitä, milloin soittajan tulkinta jostain teoksesta on valmis: ”Niin kauan kuin teos liikuttaa soittaa itseään, se ei ole valmis.” Niinpä, sillä on todellakin totta, ettei taiteilijan tehtävä ole saada itseään liikuttumaan. Ehkä siinä kohdassa on kirjoittamisessakin se ero: voi kirjoitella paljonkin tunnekuohujaan tarinoiksi asti, mutta jos tahtoo saada niitä julki, on oltava valmis painimaan niiden rakenteiden ja ilmaisujen kanssa pitkään, kylmänviileästi, on oltava valmis editoimaan pois ne kohdat ja jopa henkilöt, joita rakastaa eniten, jos tarina todella sen vaatii. Jollain lailla siinä prosessissa katoaa se tunteiden kuohuminen. Se ei tarkoita sitä, etteikö voisi edelleen kokea tuottamansa tekstin merkitykselliseksi, mutta ehkä se tarkoittaa myös sitä, että tekstiin laitetut tunteet on jollain lailla käsitelty.

Kirjoittamisessa tätä tunne-etäännytystä on ehkä vaikeampi muistaa, koska jos puhumme proosasta, kirjoittaja harvemmin esittää omaa tekstiään lukuun ottamatta joitain lyhyitä ääneen lukemisia. Tavallaan voisi ajatella, että kirjoittaja voisi jättää tekstin tunteet kuohumaan omaan päähänsä. Sen sijaan vaikkapa kovasti tunteita kuohuttavan biisin esittäminen yleisölle voisi olla mahdotontakin, jos tunteet eivät olisi hallinnassa ja vaikuttaisivat tulkintaan haitallisesti. Toisaalta en ihan tarkkaan tiedä, kuinka jonkin tekstin tulkitseminen olisi mahdollista, jos tekstiin on tunnetasolla täysin kylmä suhtautuminen. Mutta se on varmasti aika lailla eri asia kuin mistä tässä nyt on kyse. Kurssilla annettiin ohje, että tekstin ensimmäisen version voi kirjoittaa vaikka tunnekuohussa, mutta sen jälkeen täytyy ruveta analyyttisemmaksi ja miettiä, miten nuo tunteet, joita kirjoittaessa oli, välittyisivät myös lukijalle. Se on varsin hyvä ohje. Silloin kun saavuttaa kirjoittamisessa flow-tilan, sitä kylläkin ohjaa ainakin jonkinlainen tunne. Eikä flow-tilaa kannata koskaan keskeyttää.

Kurssin iltapäivä oli varattu kirjoitusharjoitukselle, jossa kirjoitettiin ensin käppäinen ensimmäinen versio kohtauksesta ja sen jälkeen hiottiin se hyvin analyyttisesti timantiksi, tai ainakin kokeiltiin, miten tämä onnistuisi. Itse kirjoitin kohtauksen – tai itse asiassa aluksi parikin, mutta teksti rajaantui – ajasta, jolloin Lyydia oli juuri saapunut uuteen kotikaupunkiinsa Lontooseen. Ensimmäinen versioni oli tosiaan melkein sellainen ”no sitten nää menis tänne ja tekis näin” -teksti. Mutta kuinka tarpeellista sellainen olikaan kirjoittaa ja nähdä, mitä siitä syntyy, kun sitä tarkastelee pala kerrallaan, nostaa esiin sen, mikä kohtauksessa on tärkeää ja hioo vielä ilmaisunkin kuntoon.

Itse huomasin seikan, joka ei kauheasti yllättänyt, mutta joka minun on varmaan hamaan tuomiopäivään saakka muistettava: kun kirjoitan dialogia, se tulee luontevasti, eikä sitä useinkaan tarvitse kovin paljoa editoida verrattuna joihinkin muihin osiin, mutta… joudun tarkoituksellisesti ymppäämään mukaan näkökulmahenkilön tunteet ja sen, mitä hän näkee toisten tunteista ja käyttäytymisestä.

Kaikkinensa kirjoituspäivä Tampereella oli jälleen tavattoman hieno. Lähden mukaan seuraavallakin kerralla, oli aihe mikä tahansa, jos vain on mahdollista lähteä. Lyhyelläkin kurssilla oppii aina jotain uutta, saa intoa kirjoittamiseen, ja mikä parasta, voi vaihtaa ajatuksia toisten kirjoittavien ihmisten kanssa. Siis sellaisten ihmisten kanssa, jotka ymmärtävät sen, kun intoilet ja tuskailet vaikkapa jonkun henkilön asian kanssa, jota ei edes ole oikeasti olemassa. Jokainen kirjoittaja tarvitsee sellaista. Säännöllisesti.

Lontoon-tuliaiset

Olen hyvä ostamaan itselleni tuliaisia. Kierrellessäni Lontoon 1800-luvun paikoissa oli erittäin vaikea olla törmäämättä kirjallisuuteen, joka kertoo tästä minua niin kovasti kiinnostavasta aikakaudesta. Tätä kirjallisuutta oli aivan mahdottoman vaikea olla ostamatta. Painon puolesta matkalaukkuun olisi mahtunut enemmän. Tilan puolesta ei. Onneksi nämä mahtuivat.

Tutustumassa 1800-luvun Lontooseen: V & A sekä taidetta

Ihan parasta on se, kun on lueskelee taustoja jotain tekstiä varten ja katselee kuvia ja kuvittelee asioita, ja sitten – tadaa – museossa yllättäen törmääkin niihin esineisiin tai muihin, joista on lueskellut. Victoria & Albert Museum (V & A) on ihana paikka katsastaa ties minkälaista tavaraa eri aikakausilta. Ei olisi pitänyt kauheasti yllättyä, kun törmäsin siellä 1800-luvun hääpukuun ja – suruasuun ja suruesineisiin.

Näytteillä oli myös viktoriaanisen pöydän kattaukseen tarvittavia esineitä, mm. tällainen teline, johon on kätevä kasata näyttävä kukka-asetelma päivällispöytää varten. Muistan tällaisistakin lukeneeni.

Museossa oli myös näytteillä William Morrisin kuuluisia tapetteja. Ohessa oli todella mielenkiintoinen video siitä, miten tapetit painettiin. Melkoista touhua, enkä yhtään hämmästele, että niille tuolla tavalla on hintaakin kertynyt mitä luultavimmin melkoisesti.

Kävin myös jonkin verran tiiraamassa taidetta Lontoon-matkallani. National Portrait Gallerysta löytyi tietenkin kuningatar Victorian muotokuva, maalauksena ja rintakuvaveistoksena.

Samassa galleriassa on myös Thomas Jones Barkerin maalaus The Secret of England’s Greatness (Queen Victoria presenting a Bible in the Audience Chamber at Windsor). Nykyihmisen silmään se on nimeään myöten lähinnä käsittämätön.

En tietenkään voinut olla käymättä myös National Galleryssa, joka on suosikkitaidemuseoistani. Sieltä saatte tällä kertaa nähdä Claude Monet’n maalauksen The Gare St-Lazare vuodelta 1877. Vaikka maalaus ei kuvaa Lontoota, aikakautensa kuvana se on mitä mainioin.

Lopuksi elämänohje: kaikki menee hyvin, kunhan vain muistaa katsoa oikeaan suuntaan.