Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien (Stk) Tampereen jaosto tuntuu olevan erityisen tehokas erilaisten lyhytkurssien järjestämisessä. Marraskuun lopulla olin jälleen Hämeessä oppimassa lisää kirjoittamisesta, tällä kertaa kurssilla nimeltä Luovan työn vaiheet. Kurssin vetäjänä toimi Reetta Vuokko-Syrjänen, joka oli kutsunut alkuun vieraaksi Reetta Näätäsen, joka soittaa klarinettia sinfoniaorkesterissa.
Poikkitaiteellinen lähestymistapa oli varsin antoisa. Se osoitti, että taiteen tekemisessä on selkeitä samankaltaisuuksia, vaikka kyseessä olisi kaksi niinkin erilaiselta tuntuvaa asiaa kuin oman fiktiiviisen tekstin tuottaminen ja toisen kirjoittaman sävellyksen esityskuntoon valmistaminen. Kummassakin pitää ottaa tekemisen eri osa-alueet haltuun, ja samalla tavalla kuin soittamista harjoitellaan valtavalla määrällä etydejä, pitäisi kirjoittajankin tehdä valtava määrä kirjallisia sormiharjoituksia.
Harjoituksen määrällä on siis väliä, mutta niin on laadullakin. Reetta Näätänen kertoi, että maksimaalisen hyödyn harjoittelussa saa, kun ensin toistaa jonkin asian niin, että se menee kolme kertaa oikein. Sen jälkeen kannattaa muuttaa jotain elementtiä, esim. soittamisen tempoa, ja jälleen harjoitella niin, että saa aikaiseksi kolme onnistunutta läpimenoa. Tässä on sekin pointti, että niin soittamisessa kuin kirjoittamisessakin on samalla kertaa niin monta elementtiä, joiden pitäisi olla kunnossa ja tasapainossa, että tuskin löytyy sellaista ihmistä, joka pystyisi hallitsemaan ne kaikki yhtä aikaa. Kirjoittamisen harjoittelemiseen annettiin vinkki, että kannattaa tehdä pieniä, analyyttisia harjoituksia, ei tuottaa pelkästään nanowrimo-oksennusta – vaikkei sitäkään kiistetty, että valtavan tekstimäärän tuottaminen on sekin arvokas taito.
Hyviä muistutuksia olivat se, että pitää altistaa itsensä myös muunlaiselle kirjallisuudelle kuin mitä itse kirjoittaa – myös muista kulttuuripiireistä tuleville teksteille –, ja se, että palautetta on hyvä saada usealta taholta. Palaute voi olla ristiriitaista, ja jos se on sellaista, kirjoittaja on vapaa valitsemaan, miten toimii. Jos kaikki palautteenantajat herjaavat kuitenkin samasta asiasta, on todennäköistä, että se kannattaa korjata.
Ehkä mielenkiintoisin asia, jonka Reetta Näätänen kertoi, oli Leif Segerstamin kommentti siitä, milloin soittajan tulkinta jostain teoksesta on valmis: ”Niin kauan kuin teos liikuttaa soittaa itseään, se ei ole valmis.” Niinpä, sillä on todellakin totta, ettei taiteilijan tehtävä ole saada itseään liikuttumaan. Ehkä siinä kohdassa on kirjoittamisessakin se ero: voi kirjoitella paljonkin tunnekuohujaan tarinoiksi asti, mutta jos tahtoo saada niitä julki, on oltava valmis painimaan niiden rakenteiden ja ilmaisujen kanssa pitkään, kylmänviileästi, on oltava valmis editoimaan pois ne kohdat ja jopa henkilöt, joita rakastaa eniten, jos tarina todella sen vaatii. Jollain lailla siinä prosessissa katoaa se tunteiden kuohuminen. Se ei tarkoita sitä, etteikö voisi edelleen kokea tuottamansa tekstin merkitykselliseksi, mutta ehkä se tarkoittaa myös sitä, että tekstiin laitetut tunteet on jollain lailla käsitelty.
Kirjoittamisessa tätä tunne-etäännytystä on ehkä vaikeampi muistaa, koska jos puhumme proosasta, kirjoittaja harvemmin esittää omaa tekstiään lukuun ottamatta joitain lyhyitä ääneen lukemisia. Tavallaan voisi ajatella, että kirjoittaja voisi jättää tekstin tunteet kuohumaan omaan päähänsä. Sen sijaan vaikkapa kovasti tunteita kuohuttavan biisin esittäminen yleisölle voisi olla mahdotontakin, jos tunteet eivät olisi hallinnassa ja vaikuttaisivat tulkintaan haitallisesti. Toisaalta en ihan tarkkaan tiedä, kuinka jonkin tekstin tulkitseminen olisi mahdollista, jos tekstiin on tunnetasolla täysin kylmä suhtautuminen. Mutta se on varmasti aika lailla eri asia kuin mistä tässä nyt on kyse.
Kurssilla annettiin ohje, että tekstin ensimmäisen version voi kirjoittaa vaikka tunnekuohussa, mutta sen jälkeen täytyy ruveta analyyttisemmaksi ja miettiä, miten nuo tunteet, joita kirjoittaessa oli, välittyisivät myös lukijalle. Se on varsin hyvä ohje. Silloin kun saavuttaa kirjoittamisessa flow-tilan, sitä kylläkin ohjaa ainakin jonkinlainen tunne. Eikä flow-tilaa kannata koskaan keskeyttää.
Kurssin iltapäivä oli varattu kirjoitusharjoitukselle, jossa kirjoitettiin ensin käppäinen ensimmäinen versio kohtauksesta ja sen jälkeen hiottiin se hyvin analyyttisesti timantiksi, tai ainakin kokeiltiin, miten tämä onnistuisi. Itse kirjoitin kohtauksen – tai itse asiassa aluksi parikin, mutta teksti rajaantui – ajasta, jolloin Lyydia oli juuri saapunut uuteen kotikaupunkiinsa Lontooseen. Ensimmäinen versioni oli tosiaan melkein sellainen ”no sitten nää menis tänne ja tekis näin” -teksti. Mutta kuinka tarpeellista sellainen olikaan kirjoittaa ja nähdä, mitä siitä syntyy, kun sitä tarkastelee pala kerrallaan, nostaa esiin sen, mikä kohtauksessa on tärkeää ja hioo vielä ilmaisunkin kuntoon.
Itse huomasin seikan, joka ei kauheasti yllättänyt, mutta joka minun on varmaan hamaan tuomiopäivään saakka muistettava: kun kirjoitan dialogia, se tulee luontevasti, eikä sitä useinkaan tarvitse kovin paljoa editoida verrattuna joihinkin muihin osiin, mutta… joudun tarkoituksellisesti ymppäämään mukaan näkökulmahenkilön tunteet ja sen, mitä hän näkee toisten tunteista ja käyttäytymisestä.
Kaikkinensa kirjoituspäivä Tampereella oli jälleen tavattoman hieno. Lähden mukaan seuraavallakin kerralla, oli aihe mikä tahansa, jos vain on mahdollista lähteä. Lyhyelläkin kurssilla oppii aina jotain uutta, saa intoa kirjoittamiseen, ja mikä parasta, voi vaihtaa ajatuksia toisten kirjoittavien ihmisten kanssa. Siis sellaisten ihmisten kanssa, jotka ymmärtävät sen, kun intoilet ja tuskailet vaikkapa jonkun henkilön asian kanssa, jota ei edes ole oikeasti olemassa. Jokainen kirjoittaja tarvitsee sellaista. Säännöllisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti