KauhuCon 2022 – Lauri Lattu ja hirmuiset merihirviöt

Hirviöt ovat kauhun olennaisinta ainesta, ja siksipä Lauri Latun esitelmä merihirviöistä sopi KauhuConin ohjelmaan mainiosti. Itse en ole erityisen perehtynyt merihirviöihin – lähinnä Iku-Turso on tuttu. Merenneidot ovat sen sijaan lapsesta asti kiehtoneet minua, ja esitelmä muistuttikin siitä, että niissäkin on oma kauhupuolensa. Toisaalta kun mietin ikisuosikkiani Pieni merenneito -satua, siinäkin on selviä kauhuaineksia, vaikka ensin mieleeni tulee melankolia.

Latun mukaan meri itsessään edustaa toiseutta ja vierautta parhaimmillaan ja vie alitajunnan ja kaaoksen äärelle. Tämä yhdistää sen jo sinänsä hirviöihin, koska hirviötkin ovat toisia ja vieraita. Merihirviössä yhdistyy siis kaksi asiaa, jotka ovat pelottavia, koska vieraus usein pelottaa ihmisiä.

Merihirviöitä on monenmoisia. Merenväkeen kuuluvat merenneidot, tritonit ja H.P. Lovecraftin syväläiset. Merenneidot ovat alun perin vietteleviä ja vaarallisia syöjättäriä, mutta ne muuttuivat hitaasti jumalattariksi, joiden kuvia kiinnitettiin lopulta laivojen keuloihin. Vaikutteet liikkuivat. Kun eurooppalaiset laivat purjehtivat Afrikkaan, keulakuvamerenneidot yhdistyivät afrikkalaisiin uskomuksiin ja syntyi Mami Watan kultti.

Muun muassa Kolumbus uskoi nähneensä merenneitoja. Hänen näkemyksensä oli, etteivät nämä olennot olleet ulkoisesti niin hurmaavia kuin hänelle oli kerrottu.  1700-luvulla esitettiin näkemys, että ihmiset ovat merenneitojen jälkeläisiä. Tämän mukaan merenneidot – kuten myös Lovecraftin syväläiset – pystyivät lisääntymään ihmisten kanssa. Ranskassa eräs kuningashuone uskoi jopa olevansa sukua Melusine-merenneidolle. 1800-luvulla merenneidoilla käytiin myös kauppaa. Niitä rakennettiin puusta ja ihmishiuksista ja myytiin.

Yksi minulle aivan uusi ajatus Latun esityksessä oli se, että aikoinaan uskottiin meressä olevan ihan kaikkea, mitä maallakin. Lattu näyttikin mm. kuvan merimunkista. Tosin hän pohti, kuinka tosissaan merimunkkeihin ja piispoihin uskottiin. On mahdollista, että ne olivat uskonkiistoihin liittyvää propagandaa.

Meressä asustaa myös isoja möllyköitä, kuten Kraken. Tämä olio ei kuitenkaan aina ole ollut ihmisille kolossaalikalmari. Krakenin alkuperänä on skandinaavisten saagojen Hafgufa. 1600-luvulla eläneelle Francesco Negrille Kraken oli litteä kala. Erik Pontoppiden nosti seuraavalla vuosisadalla Krakenin ja merikäärmeet – kuvaannollisesti – pinnalle. Mustekalayhteys esiintyi ensimmäisen kerran Pierre Denys de Montfortilla (1766–1820). Myös Herman Melvillen Moby Dick -teoksessa on tämä tulkinta.

Kaikista hurjinta on, että kolossaalikalmari ei ole mikään taruolento. On nähty mustekalaolentoja, joiden pituus on 7–10 metriä plus lonkerot. Laji on määritelty elinvoimaiseksi, ja siellä meren syvyyksissä se oleskelee. Alkujaan tällainen olio oli kryptidi – siis olento, josta ei tiedetty, onko se aivan totta vai ei. Kuuluisimpia kryptideitä on Loch Nessin hirviö.

Kryptidityypeistä yleisimpiä ovat merikäärmeet. Mm. Glouchesterin merikäärme ja Con rit ovat tunnettuja merikäärmeitä. Olaus Magnus oli 1500-luvulla sitä mieltä, että merikäärmeitä oli erityisesti Norjanmeren alueella.

Latun mukaan merihirviöt ovat symbolisoineet sitä, että meri on vaarallinen ja tuntematon. Meressä on riittämiin ihmeitä, ja siellä kaikki kasvaa isoksi. Meren pelottavuus on kuitenkin vähentynyt, kun ihminen on oppinut lisää maailmasta. Siksi merihirviötarinoita ei ole samalla tavalla kuin ennen. Mutta kuten Lattu osoitti, meren olennot ovat tarinoille ehtymätöntä ainesta. Esityksen lopussa näkemämme kuvat hypermustasta kalasta, joka imee valoa, ja loisolennosta, joka menee kalan suuhun, syö sen kielen ja asettuu kielen paikalle, todistivat sen. Ja nämä olennot ovat totisinta totta. 

KauhuCon 2022 – Tiina Raevaaran kunniavierasesitelmä

KauhuCon järjestettiin jälleen – viimeinkin parin vuoden koronan aiheuttaman tauon vuoksi. Tapahtuman kunniavieraana oli kirjailija Tiina Raevaara, joka arvioi, että hänen luentonsa ei ehkä kiinnosta ketään muuta kuin häntä itseään. Hän oli kuitenkin päättänyt valita aiheekseen kauhun antaman kuvan tieteentekijöistä, ja täytyy kyllä sanoa, että minua ainakin luento kiinnosti kovasti. Otsikkona oli ”On vaarallista tietää liikaa: kauhun kuva tieteestä ja tutkijoista”.

Ei ole kovin yllättävää, että Raevaaran aihe oli tällainen, sillä hän on väitellyt tohtoriksi perinnöllisyystieteestä. Raevaaran mukaan kauhukirjallisuuden ja -elokuvien avulla voi nähdä, miten tiede on historian kuluessa kehittynyt. Varsinkin biologian, lääketieteen ja tekniikan kehitys näkyy kauhussa, ja kauhuelokuvat näyttävätkin niitä pelkoja, joita tekniikan ja tieteen kehitys on kunakin aikana aiheuttanut.

Keskeinen tieteeseen liittyvä kauhutarinoiden esittelemä pelko on sen pelkääminen, että ihminen saa tietää jotain sellaista, jonka tietäminen ei kuulu hänelle. Tämä teema näkyy – ei tosin ehkä kauhuna mutta muutoin – jo tarinassa Aatamista ja Eevasta sekä hedelmästä, jonka syöminen antoi aterioitsijalle ihmislajilta kiellettyä tietoa. Kauhussa inhimillinen uteliaisuus on vaarallista. Jason Calauto puhuu jopa sellaisesta kauhun lajista kuin knowledge horror, jolle Raevaara ehdotti nimeä tietämyskauhu. Siinä kauhun lähde on nimenomaan se, että ihminen hankkii tietoa, jota hänen ei kuuluisi hankkia.

1900-luvun alussa saksalainen kauhuelokuva käsitteli keinotekoista ihmistä elokuvissa Metropolis ja Golem. Samaan aikaan tieteessä tapahtui mm. molekyylibiologian lähtölaukaus. Kylmän sodan aikana puolestaan tehtiin paljon amerikkalaisia invaasioelokuvia, kuten Se toisesta maailmasta. Kommunismin ja esimerkiksi atomipommin pelko muuntuivat tarinoissa maapallon ulkopuolelta tulevan uhan muotoon. 1970- ja 1980-luvuilla ruumiskauhu oli suosittua. Sitä edustivat mm. elokuvat Brood – vihan jälkeläiset, Shivers – Kylmät väreet ja Kärpänen. Samaan aikaan tieteessä onnistuttiin keinohedelmöityksessä ja sikiödiagnostiikka ja genetiikka kehittyivät, kuten myös elinsiirrot. Pelkoa aiheuttivat hi-virus ja säteily.

Eipä siis ihme, että tiede on Raevaaran mukaan pohjaton aarrearkku, josta kirjailija löytää esimerkiksi henkilöitä, jotka tahtovat selvittää erilaisia asioita ja näiden henkilöiden koekaniineja. Itse olen luonnontieteilijöille tässä kohtaa hieman kateellinenkin. En ainakaan itse ole löytänyt omalta alaltani suomen kielen sinänsä jännittävästä maailmasta yhtä jännittäviä kauhutarinanaiheita kuin mitä luonnontieteilijät ammentavat omilta mukavuusalueiltaan.

Raevaara esitteli myös tutkijoiden arkkityyppejä kirjallisuudessa. Tutkija voi olla paha alkemisti, idealistinen sankari, hölmö virtuoosi, tunteeton tutkija, joka kykenee uhraamaan toisia ihmisiä, seikkailijatutkija, joita esiintyy esimerkiksi Jules Vernen tarinoissa, hullu tiedemies tai avuton tutkija. Kauhussa tutkimus riistäytyy tutkijalta käsistä, koska hän on liian utelias ja tavoittelee juuri sitä tietoa, jota ei saisi tavoitella. Tutkija tahtoo esimerkiksi jatkaa elämää keinotekoisesti tai sekoittaa eläinlajeja luonnottomasti. Tunnettuja karmean kohtalon kokevia tiedemiehiä esiintyy mm. Tohtori Jekyllissä ja herra Hydessä, Frankensteinissa ja Silmät ilman kasvoja -elokuvassa.

Kauhun syntyaikana – ainakin jos puhumme siitä, mitä pidämme nykyään kauhuna – 1700- ja 1800-lukujen taitteessa ja sen jälkeen näkee myös paljon merkittäviä kehitysaskelia tieteessä ja tekniikassa. Kirurgia kehittyi. Rokottaminen, polttomoottori ja sähkövalo keksittiin. Charles Darwin kehitteli evoluutioteoriansa, mikä johti siihen, että tajuttiin ihmisenkin olevan vain yksi eläinlaji. Tosin ihmisen ja eläimen välille tehtiin sitten ero sillä, että ihmisellä oli tietoisuus, jota eläimellä ei ollut. Solubiologia kehittyi merkittävästi. Kromosomit löydettiin 1888. Aikakaudella oli makaaberit puolensa, sillä anatomian tutkimusta varten kaivettiin ruumiita haudoista. Tekniikan kehittyessä myös sotateknologia kehittyi. Siirtomaavalta toi mukanaan mieletöntä tappamista. Raevaaran mukaan aikaa voidaankin pitää skitsofreenisena aikakautena, jolloin tieteen edistys ja entistä tehokkaampi julmuus olivat molemmat läsnä.

Kauhu muistuttaa tietenkin omalla tavallaan tieteen vaaroista. Kuten todettua, se tuo esiin, mikä ihmisiä minäkin aikakautena arveluttaa tieteen kehityksessä. Toisaalta kauhu voi Raevaaran mukaan myös ennustaa tulevaisuutta, luoda sitä. Tiede on kokeillut monia asioita, joita fiktio on esittänyt ennen sitä.

Esityksen lopuksi Raevaara esitteli omaa tuotantoaan. Siinä tiede näkyy selvimmin uusimmissa teoksissa Kaksoiskierre ja Polaaripyörre ja pian ilmestyvässä teoksessa Sielujen syöveri. Kaksoiskierre käsittelee khimeerien tekoa. Tieteessä tehdään näitä olioita, joissa yhdistetään kahden eri lajin perimä, mutta asiasta ei kummemmin puhuta. Raevaara antoi tieteestä hyvinkin negatiivisen kuvan. Kaikenlaista kokeillaan ja halutaan tietää, miten se onnistuu, eikä etiikkaa aina pysähdytä pohtimaan, vaan halutaan vain tietää, mihin kaikkeen tiede voi pystyä. Kuulostaa pelottavan paljon herra Frankensteinilta.

Kuvia ihmisestä Kuopion taidemuseossa

Kuvataide tekee hyvää kirjoittajalle. Itse olen kiinnostunut erityisesti 1800-luvun kuvataiteesta siksi, että monet teksteistäni liittyvät tähän vuosisataan. Kuopion taidemuseossa on Ihmisen kuvia -näyttely, jossa on lähinnä maalaustaiteen kuvauksia ihmisistä 1800-luvulta alkaen. Näyttelyssä voi käydä vaikkapa bongaamassa henkilöitä omiin teksteihinsä.

Ferdinand von Wrightin teos Retkiseurue Haminalahdella (1869) on aiheeseensa nähden pieni. Silti kuvassa voi nähdä ihmisistä tarkkoja yksityiskohtia: yksi lukee kirjaa, toinen kaataa kahvia pannusta. Tunnelma järven äärellä kesäpäivänä on leppoisa.

Akseli Gallen-Kallelan Talonpoikaiselämää-maalauksessa (1887) on puolestaan jännittyneempi tunnelma. Kehräävällä nuorella naisella on selvästi jotain tekeillä maalauksen nuoren miehen kanssa. Katseet vaihdetaan vanhemman miehen, ehkä nuoren naisen isän selän takana. Uunista tuleva valo on hienosti kuvattu.

Hugo Simbergin Tuonelan portilla (1898) on minulle ennestäänkin tuttu maalaus, ja todella mieluinen. Maalauksen vasemmalla puolella luurangot saattavat kuolleet – niin ihmiset kuin näiden lemmikit – Tuonelaan. Oikealla puolella he palaavat lähteäkseen taas hakemaan uusia Tuonelaan-tulijoita. Maalauksen tunnelma on lempeä, eikä kellään ole kiire minnekään.

Ellen Thesleffin Gerda (1889) on lukevan tytön muotokuva. Gerdan voisi napata suoraan johonkin tarinaan. Hän on keskittynyt ja näyttää minusta siltä, että hänellä on selvästi oma tahto.

Myös Venny Soldan-Brofeldtin maalauksessa Pianon äärellä (1889) – joka on muuten samalta vuodelta – on päämäärätietoisen oloinen naishahmo. Värit ovat vahvemmat kuin Gerda-maalauksessa, ja syntyy vaikutelma vahvasta ihmisestä. Ei pitäisi hämmentyä, mutta Mona Lisan kuva seinällä kiinnittää katseen itseensä. Mutta miksi 1800-luvun ihminen ei voisi laittaa seinälleen kuvaa teoksesta, joka on maalattu monta sataa vuotta aiemmin?

Elin Danielson Gambogin teos Walborg Jacobssonin muotokuva (1890) on valloittava. Yläluokkaisen perheen tyttärellä ja koiralla on välillään luottamuksellinen yhteys. Melkein voi kuulla tytön kertovan salaisuutensa lemmikilleen.

1800-luvun maalausten lisäksi näyttelystä jäi mieleen erityisen hyvin joitain uudempia teoksia. Unto Koistisen maalaus Maria (1976) on hengeltään syvän goottilainen. Tämänkin maalauksen kuvaaman ihmisen voisi ottaa suoraan henkilöksi tarinaan. Nainen tietää selvästi paljon, ja vaikka hän on vanha ja näyttää hauraalta, hänessä on samanaikaisesti suurta vahvuutta. Lisäksi vaikka maalaus on maalattu 1970-luvulla ja on oletettavaa – vaikkei pakollista – että malli on istunut maalattavana juuri tuolloin, maalauksessa on minusta aivan eri vuosisadan henki.

Myös Synnöve Rabbin valokuvasarja (2000) on pakko esitellä tässä. Ihailen sitä, kuinka taiteilija on nähnyt arkipäiväisissä esineissä jotain muuta. Yleensä en itse näe näin, vaikka mielikuvitustani saattaisi likaiseksikin kutsua. Valokuvien nimet ovat Naislautasliina, Herraharja, Herrakahva ja Naisharja.

Suosittelen näyttelyä lämpimästi kirjoittajille ja kaikille muillekin!

His Hand-Me-Down Countess – veljeltä perinnöksi jäänyt morsiankin voi olla täydellinen

Stonemeren jaarli Achilles Denton on paitsi tahtomattaan jaarli myös tahtomattaan piakkoin ukkomies. Hänen veljensä on kuollut, jolloin hän on perinyt arvonimen, jota ei haluaisi, ja myös paineen hankkia vaimo ja perillinen. Hän ratkaisee vaimo-ongelman ottamalla vaimokseen Theodora Lawtonin, joka on ollut hänen veljelleen luvattu morsian. Tämän kanssa voi hoitaa velvoitteensa perillisestä.

Stonen maine tiedetään. Hän on skandaalimainen naistenkaataja, yksi ryhmästä, joka kutsuu itseään nimellä The Lustful Lords. Samaisella nimellä on nimetty Sorcha Mowbrayn kirjasarja, jonka ensimmäinen osa Stonen ja Theon tarina His Hand-Me-Down Countess on.

Tarina sijoittuu Lontooseen 1850- ja1860-lukujen vaihteeseen ja alkaa hyvin tehokkaasti repliikillä ”On your knees.” Saman tien esitelläänkin Stonen ystävien ryhmä – kätevästi kimppakivan parissa. Stone ei kuitenkaan ole aivan niin paha elostelija kuin voisi kuvitella – eikä se tarinaan sopisikaan, sillä teos on eroottista romantiikkaa, jossa rakkaustarinan osuus on tärkeä. Rietastelu loppuu, koska Stone kokee sen epäreiluksi aviovaimoaan kohtaan. Miehellä on siis moraalinen selkäranka paikallaan. Kivutta nautinnoista luopuminen ei kuitenkaan käy. Miten voisi saada elää itseään tyydyttävää seksielämää vaimon kanssa?

Tuore aviovaimo – avioituminen tapahtuu kirjan alkupuolella – Theo on romanttiselle viihteelle tyypillinen aktiivinen naishahmo. Hän on kiinnostunut raha-asioista ja sijoittanut omaisuuttaan. Luonnollisesti häntä kiinnostaa, mitä naisen omaisuudelle tapahtuu avioliitossa.

Achilles on puolestaan traumatisoitunut sodassa Intiassa. Tästä syystä hän näkee painajaisia ja tanssiaisissa äänet ja tungos ahdistavat häntä. Hänen mieltään kiusaa myös se, että hän on seksuaalisesti dominoiva mutta ei koe, että voisi dominoida vaimoaan. Läpsäytettyään Theoa takapuolelle ja tämän säikähdettyä Achilles tulkitsee tilanteen niin, että vaimo ei tulisi ikinä kestämään sitä, mitä aviomies seksuaalisesti on. Achilles tahtoisi Theon kutsuvan itseään nimityksellä ”Master” ja taistelee, ettei tulisi nimittäneeksi Theoa sanalla ”pet”.

Tietenkin Theo ja Achilles sopivat seksuaalisesti yhteen, eivät he muutoin olisi saman kirjan sankari ja sankaritar. Theo on makuuhuoneessa alistuva ja kovin kiinnostunut olemaan puolisolleen mieliksi. Hän ei kuitenkaan ole alistuva muuten, mikä on virkistävää, koska draamaa syntyy, kun sekä mies että vaimo ovat voimakastahtoisia ja äkkipikaisia persoonia. Kuvioon sopii, että Theo käyttäytyy hienolle naiselle sopimattomalla tavalla, mm. ajaa kilpaa vaunuilla Hyde Parkissa ja soluttautuu bordelliin oppiakseen, kuinka vietellä aviomiehensä.

Eroottisena tarinana kirja on nautinnollinen, mikäli kevyet valtaleikit ja satunnainen ryhmäseksin kuvaaminen kiinnostavat. Erityisesti Achilleksen, Theon ja Achilleksen ystävän Cooperin leikkimä Poor pussy -leikki on tavattoman eroottinen. Siinä yksi leikkijöistä esittää kissaa ja toisten pitää kohdata hänet vakavalla naamalla.

She sighed and crawled over to the blond Adonis. As before, she eased between his open thighs and laid her head on his leg. His cock hardened, and again she found herself rubbing her face against a fabric-covered cock – just not her husband’s. In an unexpected turn, she found her thighs grew damp with her desire despite the blush that warmed her cheeks. She closed her eyes, drew a breath, and meowed. The ragged sound that emitted from her throat couldn’t have sounded less like a cat.

Kirjan toisella puoliskolla alkaa Theon ja Achilleksen välillä ilmetä uudenlaisia jännitteitä, mikä onkin tarpeen, koska puolivälissä kirjaa näyttää, että avioelämä on niin auvoisaa, ettei tarinaa ole syytä jatkaa. Nyt tulee väärinkäsityksiä ja salaisuuksia, joita olisi voinut pohjustaa paremmin. Pikku hiljaa mukaan tulee myös juonikuvio, jossa Stone on hengenvaarassa. Näyttäisi nimittäin siltä, että joku yrittää myrkyttää hänet – ja sitten tappaa monella muullakin tavalla.

Hämmentävää on mm. se, kuinka Stonen entinen seksikumppani yhtäkkiä ilmestyy sotkemaan kuvioita. Naiselle olisi voinut antaa tilaa jo aiemmin tarinassa, jolloin kirjan loppupuolella olevat tapahtumat olisivat olleet vielä dramaattisemmat eikä olisi tuntunut, että nainen ilmestyy puskista.

Aivan tarinan loppu on täynnä käänteitä ja dramatiikkaa. Kokonaisuutena His Hand-Me-Down Countess on erittäin viihdyttävää eroottista romantiikkaa. Mikä tarkoittaa sitä, että sarjan muutkin osat on luettava. Ainakin tällä hetkellä ensimmäisen osan saa Amazonilta ilmaiseksi, jos sen lukeminen kiinnostaa.

Kaksintaistelu sanoin – salanimien turvissa on mainiota rakastua

David Lansdale, Treybournen jaarli kirjoittaa Tory-puolueen puolesta lehdissä. Nyt hänen näkemyksensä on lytännyt Scottish Monthly Gazettessa nimimerkki A.J. Goodfellow. Onneksi David tuntee Edinburghista lehdistössä työskentelevän Nathanielin. Niinpä hän lähtee tapaamaan tätä, jotta saisi selville, kuka on mies nimimerkin takana. Tämä on alkuasetelma Terri Brisbinin historiallisessa romanttisessa tarinassa Kaksintaistelu sanoin.

Nathaniel tuntee A.J. Goodfellow’n varsin hyvin. Tämä ole mies lainkaan, vaan Anna Fairchild, verbaalisesti taitava nainen, joka paitsi kirjoittaa kolumneja, myös toimii opettajana ja tukijana nuorille naisille, jotka ovat tulleet raskaiksi vailla aviomiestä. Kuvioon sopii, ettei Annakaan kaipaa aviopuolisoa sotkemaan elämäänsä – eikä varsinkaan Davidin kaltaista miestä, joka ei osaa kohdella naista yhtä arvokkaana ihmisenä kuin miehiä. Mutta tietenkin Annan ja Davidin välille syntyy vetovoima ja vastaansanomaton rakkaus.

Tarina sijoittuu vuoteen 1818. Vaikka historiallista romantiikkaa kirjoitetaan kyllä moneen aikakauteen, tämäkin on regency-ajan tarina. Aikakauden suosiosta genressä voinemme syyttää Jane Austenia, romantiikan suurta klassikkoa, joka julkaisi teoksensa juuri tuolla aikakaudella. Välillä harmittaa, että Austen ei kirjoittanut suurteoksiaan esimerkiksi 1880-luvulla, mutta annetaan hänelle anteeksi syntyminen hieman aiemmin kuin olisi minun mielestäni ollut suotavaa.

Kaksintaistelu sanoin -teoksessa on hauska leikki kahden kiistakumppanin välillä. Kumpikaan osapuoli ei tiedä olevansa tekemisissä kirjallisen vastustajansa kanssa. David esiintyy Edinburghissa salanimellä David Archer, eikä kovinkaan moni tiedä, että Anna on A.J. Goodfellow. Kummallakin on myös salaisuutensa, jonka tietää olevan niin raskauttava, että toinen osapuoli ei voi hyväksyä sitä. Lisäksi Davidin jokseenkin vastenmielinen isä aiheuttaa rakastavaisten suhteelle omat ongelmansa.

Tarina on viihdyttävä, vaikka olisinkin toivonut, että jotkin sen elementit olisi hyödynnetty paremmin. Nyt jännitteelle tärkeitä asioita tipahtelee ajoittain yllätyksellisesti lukijan eteen. Jos lukija saisi tietää niistä aiemmin, tarina saisi otettua niistä myös enemmän irti.

Kaksintaistelu sanoin on puhdasta romantiikkaa, jossa ei hekumoida fyysisillä reaktioilla, joita halujen ja rakkauden kohteen läsnäolo aiheuttaa. Näiden tuntemusten kiertely aiheuttaa joissain kohdin hupaisia ilmaisuja:

Neiti Fairchildin puheet iloista ja haluista aiheuttivat Davidin vartalossa kaikenlaisia tuntemuksia.

 

David nielaisi syvään ja vaihtoi varkain asentoa, sillä hänen vartalonsa innostui kauniista naisesta.

 

Annakin muisti sen, sillä tämän hengitys tiheni, ja Davidin vartalo reagoi siihen luonnollisella tavalla.

Eniten huvitusta aiheutti kuitenkin kohta, jonka merkitys jäi arvoitukseksi:

David kiihottui, ja hänen jännittynyt vartalonsa tuntui sukeltavan housuihin.

Tässä kohdin olisi kiinnostavaa verrata suomennosta alkutekstiin. Ehkä komiikka on syntynyt oletettavasti kiireisessä suomennostyössä – tai sitten ei, vaan kiireisessä kirjoitustyössä.

Kuten todettua, tarina on kuitenkin viihdyttävä ja sopivaa eskapismia nykyajan maailmasta aivan toiseen aikakauteen. Anna on nainen, joka hankkii itse toimeentulonsa ja on valmis tekemään paljon itselleen tärkeiden asioiden eteen. Hän odottaa ihmissuhteeltaan sellaista, mitä ei usko saavansa, eikä siksi edes kaipaa elämänkumppania. Lopulta kuitenkin sekä Anna että David hyväksyvät myös toistensa virheet, eikä se ole edes vaikeaa, koska loppujen lopuksi he näkevät elämän samalla tavoin. Silloin on helppo päästää toinen ihminen lähelle. Epärealistista hömppää ehkä, mutta äärimmäisen romanttista, hitto vie. 

Writing Vivid Settings – Kuinka luoda tarinaan eloisa miljöö?

Olen henkilövetoinen kirjoittaja. Henkilöistäni tulee kohtuullisen helposti eläviä ja heidän välilleen kehittyy jännitteitä ja monenlaisia suhteita ilman suhteetonta vaivannäköä. Mutta miljöiden kanssa olen toivoton. Rakastan historiallista fiktiota ja spefiä – ja historiallista spefiä – joissa miljööllä on erityisen suuri merkitys. Kirjoittaessani niitä joudun kuitenkin hyvin pitkälle liimailemaan miljöön tarinaan yksi asia kerrallaan, tuskaisen hitaasti. Mikä avuksi?

Rayne Hallin kirjoitusopas Writing Vivid Settings antaa eväitä miljöön eläväksi tekemiseen. Kirja kuuluu sarjaan, jonka teokset rakentuvat lyhyistä, konkreettisia neuvoja sisältävistä kappaleista, jotka päättyvät harjoitukseen tai harjoituksiin. Olen lukenut muitakin Hallin kirjoitusoppaita, ja tämä on ainakin itselleni antoisimmasta päästä.

Hall aloittaa helposta ja fiksusta neuvosta: käytä hajuja. Hän antaa jopa liudan lauserakenteita, joita vaihtelemalla hajuaistihavaintoja voi käyttää kohtauksesta toiseen. Onkin totta, että hajuista syntyy välittömästi vahva mielikuva esimerkiksi paikan miellyttävyydestä. Toki vaatii vaivannäköä miettiä, miltä haisi vaikkapa syksyisellä torilla 1800-luvun lopulla Savossa.

Tapahtumapaikan äänimaisema lisää Hallin mukaan tilanteen jännitystä. Kirjoittaja voi käyttää kohtauksessa taustaääniä tai tapahtumaääniä. Hall antaa selkeitä ohjeita, milloin erityisesti taustaääniä kannattaa käyttää: kun henkilö odottaa jotain, kun hän pitää puheessaan tauon, kun haluaa painottaa tilanteen jännitystä. Mielenkiintoista on, että näköaistin osalta ei käsketäkään kuvaamaan ympäristöä kovin laajasti, päinvastoin. Sopivien pienten yksityiskohtien näyttäminen lukijalle on tehokkaampaa.

Kuvaukset valosta luovat puolestaan kohtaukseen halutunlaista tunnelmaa. Valoa kuvatessa kannattaa miettiä, mistä lähteestä valo tulee, millaista se on laadultaan ja minkä väristä se on. Sitä, mitä valo tekee, on hyvä kuvata verbillä, joka sanoo enemmän kuin että valo valaisee. Valon lisäksi ei pidä unohtaa myöskään varjoja. Tämä on hyvä esimerkki siitä, kuinka konkreettisia neuvoja Hall antaa. Ohjeita voi aluksi noudattaa mekaanisesti ja katsoa, mitä sillä saa aikaan. Harjoittelu lisää taitoa ja liikkumavaraa.

Värejä käyttämällä voi vaikuttaa paljon siihen, mitä tapahtuu lukijan alitajunnassa. Hall kehottaa yhdistämään värin tunnelmaan, jolloin voidaan luoda esimerkiksi kauhua (the colour of a fresh wound). Värien kohdalla kirja antaa myös useita rakenteita ilmaisuille (esim. the colour of [adjective plus noun] > the colour of stagnant pond). Näin tarkka konkretia voi ärsyttää jotakuta, mutta jokainenhan voi valita, millä tasolla ottaa neuvoja vastaan.

Sään käyttämisestä ympäristön kuvauksessa Hall tuntuu äkkiseltään olevan turhankin innoissaan. Hänen mukaansa tarkoin määritelty säätila tekee mistä tahansa kohtauksesta elävän. Nopeasti ajatellen vaikeiden sääolosuhteiden kuvaaminen tuntuu aika kliseiseltä, mutta siinä Hall on varmasti oikeassa, että äärisääolosuhteissa ihmisistä tulee esiin sekä pahin että paras. Opaskirjanen käskee kuitenkin välttämään kuvausta, jossa sääolosuhteet heijastavat päähenkilön tunnetiloja. Hallin mukaan on paremminkin hyvä kirjoittaa niin, että nämä kaksi asiaa ovat ristiriidassa ja päähenkilö joutuu kokemaan, millaista on rakastua tai olla surullinen säässä, joka ei tunnu sopivan tunnetilaan.

Ympäristö kannattaa Hallin mukaan esitellä lukijalle näkökulmahenkilön silmin. Mihin asioihin näkökulmahenkilö kiinnittää huomionsa? Havaintoihin vaikuttavat mm. näkökulmahenkilön ammatti, harrastukset, ihmissuhteet (esim. äitiys, seurustelu tietynlaisen ihmisen kanssa), pakkomielteet ja se, mikä aisti häntä dominoi. Tärkeää on pysyä näkökulmahenkilön havainnoissa eikä kuvailla, miten itse näkisi ympäristön. Siinäpä haastetta kerrakseen. Toisaalta tämä on varsin hyvä keino saada lukija sisälle näkökulmahenkilön päähän.

Opaskirjanen käsittelee myös, miten miljöötä voi hyödyntää tarinan aloituskohtauksessa sekä kliimaksissa. Lisäksi Hall kirjoittaa miljööstä erityyppisissä kohtauksissa. Toimintakohtauksissa on haasteena se, miten näyttää miljöö ilman että hidastaa tapahtumia. On aika selvää, ettei kesken takaa-ajon tai taistelukohtauksen voi pysähtyä kuvailemaan miljöön pieniä yksityiskohtia. Pelottavissa kohtauksissa Hall antaa ohjeeksi käyttää vertauksia siten, että vertaa jotain harmitonta maisemassa johonkin pahaenteiseen. Opas käsittelee erikseen myös rakkauskohtauksia ja yökohtausten miljöön kuvausta. Oman tilansa saa ulko- ja sisäkohtausten miljöö.

Erityisesti ulko- ja sisäkohtauksia käsittelevissä luvuissa Hall esittää paljon konkreettisia kysymyksiä, jotka auttavat löytämään ympäristöstä asiat, joita voi tarkastella. Ulkokohtauksissa voi tarkastella taivasta, auringon suuntaa, varjojen pituutta, maanpintaa, maassa olevia roskia, nurmikoita, puita, ääniä, eläimiä ja tuoksuja.

Sisätiloissa huomion voi kiinnittää esim. hajuihin, lattiaan, huonekaluihin, ympäriinsä lojuviin tavaroihin, esille asetettuihin esineisiin (esim. matkamuistot), kirjoihin kirjahyllyssä ja huonekasveihin. Sisätilaa kuvaillessa kannattaa nostaa esille kuvaavia yksityiskohtia, ei kaikkea. Hall muistuttaa myös, että sisätilan kuvaus voi kertoa paljon henkilöstä, joka asuu tai vaikkapa työskentelee tilassa.

Opas antaa neuvoja siihen, miten ajan kulumisen voi kertoa miljöön kuvauksen avulla. Tämä on mielenkiintoinen näkökulma. Esimerkiksi jos on kulunut tunteja, voi kuvata, kuinka auringonvalo on muuttunut tai kuinka varjot ovat muuttuneet. Jos taas on kulunut kuukausia, voi sää olla radikaalisti erilainen, esimerkiksi paahtava helle on voinut muuttua lumiseksi sääksi. Kuukausien kuluminen näkyy myös luonnossa, esim. kasveissa.

Oman lukunsa saavat sanavalinnat. Tämä luku onkin hyvin konkreettinen. Hallin mukaan verbit tekevät ympäristön kuvauksesta elävän. Hän ehdottaakin, että kirjoittaja alleviivaisi tekstistään kaikki ympäristönkuvauksissaan käyttämänsä verbit ja katsoisi, ovatko ne parhaita mahdollisia. Olla-verbiä on hänen mukaansa vältettävä niin pitkälle kuin mahdollista. Myöskään verbit move, sit, stand ja lie eivät ole Hallista suositeltavia. Tätä neuvoa en kovin orjallisesti noudattaisi, vaikka se minusta onkin sinänsä aivan kelpo neuvo. Liikaa käytettynä hyvin kuvailevat verbit saattavat kiinnittää liiallisen huomion kieleen, ja lukijasta alkaa tuntua, että kirjoittajaa kikkailee ja yrittää tarkoituksellisesti olla hyvin omaperäinen. Yleensä se ei minusta johda aitoon omaperäisyyteen vaan lähinnä tekstiin, jota ei ole miellyttävä lukea.

Hall kehottaa käyttämään tuttuja ympäristöjä, kuten omaa kotikaupunkia miljöönä. Sitä voi halutessaan muokkailla, kuten juurikin esimerkiksi spefissä tehdään. Tämä on hyvä neuvo, ja oikeassa Hall on varmasti siinäkin, että monet tahtovat sijoittaa tekstinsä esimerkiksi New Yorkiin, koska se kuulostaa hienolta, mutta kaupunkia tuntematon kirjoittaja kuvaakin asioita helposti aivan väärin. Muistiinpanojen tekeminen lähellä olevasta paikasta on tietenkin myös helppoa ja tarinan miljöötä voi lähteä tutkimaan vaikka hetken mielijohteesta. Hall muistuttaa kuitenkin, että vaikka faktat ovat miljöön kuvauksessa tärkeitä, kaikista tärkein asia on ilmapiiri ja tunnelma, jonka luovat pienet yksityiskohdat ja eri aistihavainnot, kuten hajut ja äänet.

Hall kannattaa miljöömuistiinpanopankin keräämistä. Kun on tarinansa miljöössä, tai oikeastaan missä tahansa paikassa, jossa on hieman ylimääräistä aikaa tehdä muistiinpanoja, kannattaa kirjoittaa ylös havaintoja, joita voi käyttää hyödyksi myöhemmin. Oppaassa on listaus, mitä kaikkea kannattaa tarkastella, kun tarkkailee jotain paikkaa ja tekee siitä muistiinpanoja. Lista sisältää mm. äänet, hajut, pienet visuaaliset yksityiskohdat, taivaan kuvailun (ulkopaikat), lattian kuvailun (sisäpaikat), valon kuvauksen, värit ja kasvit.

Minkä verran ympäristönkuvausta on sitten sopivasti? Hall neuvoo kirjoittamaan lyhyitä kuvauksia. Tapahtumapaikkaa on hyvä kuvata kohtauksen alussa ja lisäksi ripotella asioita miljööstä myöhempiin osiin kohtausta. Kohtauksen loppua kohden kuvailu vähenee. Tämä pätee yhtä lailla, olit sitten tyyliltäsi ja genreltäsi paljon kuvaileva tai et.

Hall antaa kirjassaan paljon esimerkkejä kaunokirjallisista teoksista. Tämä on hyvä, joskin vähempikin olisi riittänyt, tai vaihtoehtoisesti esimerkkejä olisi voinut jakaa tasaisemmin. Nyt joissain luvuissa on niitä useita ja toisissa ei lainkaan. Teoriaosuuteen verrattuna esimerkkejä on oppaan alkupuolella ylitsepursuavasti.

Rayne Hallin kirjoitusoppaiden suurimmat edut ovat konkretia ja se, että jokainen opas keskittyy nimenomaan yhteen asiaan tekstissä, esim. dialogiin, pelottaviin kohtauksiin, taisteluihin, taikuuteen tai tässä ympäristönkuvaukseen. Yhden osatekijän tai kohtaustyypin parantamiseksi saa valtavan paljon konkreettisia vinkkejä, jotka tuntuvat melkeinpä mekaanisilta, jolloin syntyy mielikuva, että kyllähän minä tuohon pystyn. Plussaa oppaissa on myös se, että niissä on merkittävä määrä harjoituksia. Harjoitteluhan tekee mestarin, ja se, että osaa päättää, mitä tekniikoita milloinkin käyttää. Vinkeistä ei Hallin kohdalla ole puutetta, joten kirjoittaja voi huoletta sivuuttaa ne, jotka eivät tunnu itselle hyödyllisiltä.

Mariposa – Merten perhonen on merirosvon tyttären ja herttuan rakkaustarina

Sophia Jamesin harlekiinirakkaustarina Mariposa – Merten perhonen kertoo Emerald Sandfordista, joka on saapunut Jamaikalta Lontooseen selvitäkseen rahapulastaan ja pelastaakseen 8-vuotiaan sisarpuolensa, joka on majoitettu luostariin. Eletään vuotta 1822. Emerald uiskentelee seurapiireihin salanimellä Lady Emma Seatonina. Rahapulan ratkaisu on löytää kävelykeppi, jonka sisällä on aarrekartta. Aarre sitten auttaa taloudellisissa ongelmissa.

Kävelykeppi sattuu olemaan Asher Wellinghamilla, jolla on myös Carisbrookin herttuan arvonimi. Kuinkas ollakaan Asher on hyvinkin puoleensavetävä mies. Harmi vaan, että hän on sattunut tappamaan Emeraldin isän, joka oli merirosvo. Eikä aristokraatti tietenkään muutenkaan voisi solmia liittoa merirosvon tyttären kanssa. Emerald ei siis voisi koskaan paljastaa Asherille menneisyyttään eikä sitä, ettei hän ole Emma Seaton laisinkaan.

Alkuasetelma tarinassa on ihan vetävä. Arvoituksia piisaa jatkossakin sopivassa määrin. Emerald on tottunut elämään niin erilaista elämää kuin Lontoon seurapiireissä eletään, että tällaisen sankarittaren tuominen epämukavuusalueelleen on hyvä lähtökohta monenkinlaisille jännitteille. Tarina on nopealukuinen ja viihdyttävä, mutta muutama asia häiritsee niin paljon, että kokonaisuutena lukukokemus ei aiheuta tarvetta hehkuttaa.

Ensimmäinen ongelma on – mitä ilmeisimmin – kiireessä tehty suomennos. Tekstissä paistaa lävitse alkukieli. Lauseenvastikkeet eivät aina toimi suomeksi ja lisäksi tämä-pronominia käytetään toistuvasti väärin. Mm. näistä seikoista aiheutuu se, ettei teksti ole sulavaa suomea vaan kangertaa. Erityisesti kangersi puvunlainaustilanteessa oleva lause: ”Hän [serkkuni] on suunnilleen sinun kokoisesi ja värisesi.” Siis mitä? Puhujan serkku on samanvärinen kuin Emerald? Auttamatta tulee mieleen, että vertaillaan ihmisten ihonvärejä. On vaikea uskoa, ettei suomentaja osaisi kääntää paremmin kuin tässä teoksessa on tehty, joten kiire lienee todennäköisin selitys kaikelle tälle kankeudelle ja muille kielen ongelmille tekstissä.

Myös joitain omituisia yksityiskohtia on pujahtanut tarinaan. En ole kasvien asiantuntija, mutta tuntuu hieman erikoiselta, että Emerald onnistuu ikkunasta ulos kiivettyään laskeutumaan maantasalle murattia pitkin. Eikös muratti ole kohtuullisen hentoinen kasvi kuitenkin? Lisäksi Emerald on polttanut kätensä pahoin ja pitää siksi aina hansikkaita. Asia selvä. Paitsi että kerrotaan, että hänen kätensä ovat olleet tulessa minuutin. Äkisti kuvittelisi, että kädet olisivat aika lailla entiset sellaisen ajan jälkeen. Emeraldin käsiin ei ole tullut kuitenkaan muuta kuin esteettistä haittaa.

Sitten on vielä ongelma nimeltä Asher. Hänen tapansa rakastella naista on seuraavanlainen: hän koskettaa naista kädellä jalkovälistä ja siinä se lämmittely sitten olikin – heti perään Asher siirtyy yhdyntään. Mutta eipä siinä mitään, mies sentään on huomaavainen ja kauhistuu, kun tajuaa, että Emerald on neitsyt ja häneen sattuu. Sitten Asher hoiteleekin kaiken siten, että toteaa, että juujuu, tiedän, että sattuu – ja kysymättä osaa hetken päästä päätellä, että kipu on lakannut ja hän voi jatkaa. Helposti tulevat orgasmit kuuluvat genreen, joten en jaksa päivitellä sitä, että tietenkin Emerald saa pian orgasmin. Mutta todettakoon, että minä en olisi saanut.

Asher ei tietenkään ole läpimätä romantiikan sankari, mutta tämä – muistaakseni – ainut kirjassa tarkemmin kuvattu seksikohtaus on kaikkea muuta kuin sellainen, että tahtoisin siirtyä Emeraldin tilalle. Se on melkoisen iso puute tarinassa, jonka pitäisi aiheuttaa syviä huokauksia sen vuoksi, kuinka ihana sankari on.

Joka tapauksessa jatkan kioskikirjallisuuteen tutustumista. Parhaimmillaan historiallinen rakkausviihde on varsin viihdyttävää. Tässäkin kirjassa on hyvät puolensa, mutta uskon, ettei tämä kuitenkaan ole genren aatelia.