Katri Alatalo Lokaconissa

Etukäteen odotin Lokaconin ohjelmasta eniten ohjelmanumeroa ”Puolieläviä ja kuolemattomia”, jossa Oskari Rantalan oli tarkoitus haastatella Katri Alataloa ja Karoliina Heinolaa heidän kirjojensa kuolemattomista henkilöhahmoista. Valitettavasti Karoliina Heinola ei ollutkaan päässyt saapumaan paikalle, mutta oli mielenkiintoista kuulla, mitä Alatalo kertoi tuoreimman kirjansa Ikuisesti, siskoni maailmasta ja päähenkilöstä.

Ensimmäiseksi Rantala kuitenkin kysyi Alatalolta kirjan kauhuelementeistä, jotka ovat Rantalan mukaan vahvoja. Alatalo myönsi, että kauhu on kirjassa läsnä. Kun hän yrittää kirjoittaa fantasiaa, mukaan eksyy kauhua, vaikkei sitä erikseen olisi suunnitelmassa. Näinpä uudessakin kirjassa on Alatalon mukaan jopa slatterpunk-kauhuvivahde.

Rantalan mukaan Ikuisesti, siskoni käsittelee kuolemattomuuden reunaehtoja. Häntä kiinnostikin, miksi kuolemattomuus on Alatalon mielestä mielenkiintoinen teema. Alatalo pohti vastauksessaan sitä, että ihmiset tahtovat pitää elämästä kiinni ja kulttuurimme myös ihannoi nuoruutta. Siksi spefistille on antoisa aihe pohtia kysymyksiä siitä, mitä jos olisi mahdollista elää pidempään, mitä siitä seuraisi ja olisiko pidempi elämä järkevää lainkaan tai mukavaa. Nämä olivat lähtökohtana Ikuisesti, siskoni -kirjalle. Alatalo halusi myös kirjoittaa aiheesta, joka on ikiaikainen, ja tässä hänellä oli sellainen.

Kuolemattomuudesta on kirjoitettu kaunokirjallisuudessa aina, mutta Alatalon mukaan sitä itsessään ei kuitenkaan ole sinänsä käsitelty tai varsinkaan problematisoitu. Monille kirjoittajille on riittänyt, että tarinassa on kuolematon hahmo, esimerkiksi vampyyri. Alatalo otti siis melkoisen haasteen vastaan: hän halusi käsitellä kuolemattomuutta syvällisemmin. Aihe toi eteen monenlaisia ongelmia. Ensiksikin oli vaikeampi päättää, mistä tarina pitäisi aloittaa. Entä mihin se loppuisi? Palautekeskusteluissa Alatalo huomasi törmäävänsä aina samaan kysymykseen: eikö tämä hahmo tosiaan kuole?

Rantalaa kiinnosti myös, onko kuolemattomuuden tavoittelu epäilyttävää, jos ikuista elämää kaipaa antagonistinen hahmo. Alatalo sanoi kuitenkin ymmärtävänsä pahistaan, sillä harva haluaa kuolemaa, eikä kuolemattomuuden tavoittelussa sen vuoksi ole mitään epäilyttävää.

Kirjoittajalle mielenkiintoista on aina kuulla, miten tarinat ovat syntynyt. Alatalo kertoi, että Ikuisesti, siskoni sai alkunsa hyvin pelivaikutteisesta alkukuvasta, jossa oli nuori nainen kaksi miekkaa selässään. Nainen oli lumimyrskyssä tai vastaavassa säänalassa nummilla.

Kun Alatalo alkoi työstää ideaa, kävi selväksi, että kelttiläinen maailma istui tarinaan hyvin – tai tarina siihen. Taustatyönä Alatalo luki sekä Skotlannin että – ehkä hieman yllättäen – Japanin historiaa. Hän otti asiaan perehtymisen niin tosissaan, että matkusti Skotlantiin varta vasten. Hän ei kuitenkaan koe olevansa mikään Skotlannin historian asiantuntija ja onkin kirjoittaja, jota alkaa tarina jossain kohtaa vetää niin kovaa, että haluaa tehdä vain omaa juttuaan ja ottaa taustatyöstä löytämänsä asiat mukaan kevyesti, itselleen sopivasti.

Mielenkiintoista oli kuulla myös, miten Ikuisesti, siskoni -romaaniin syntyi kaksi aikatasoa – aluksi kirja nimittäin kulki yhdessä ajassa. Kustannustoimittajan kanssakin työskenneltiin pitkään tällaisen yksinkertaisemman version kanssa. Tarina tuntui kuitenkin tarvitsevan jotain lisää, ja lopulta Alatalo kirjoitti siihen ikään kuin jatko-osan, jonka upotti aiemmin kirjoittamansa tarinan väleihin. Se tuntui hyvältä ratkaisulta, koska kuolemattoman henkilön kohdalla yksi koko ajan samanlaisena pysyvä maailma ei riittänyt. Tämä toi kuolemattomuuden käsittelyyn myös yksinäisyyden tunteen, kun kaikki ympärillä muuttuu eikä kukaan muista asioita, jotka kirjan päähenkilö muistaa.

Lopuksi Rantala tiedusteli, mitä Alatalolta voidaan odotella seuraavaksi. Kirjailija kertoi, että hänen ideansa syntyvät niin, että siihen, mitä on tehnyt, tulee totaalinen kyllästyminen ja syntyy halu tehdä jotain aivan muuta. Niinpä Alatalo ei nyt tahdo kirjoittaa korkeafantasiaa epämääräiseen menneisyysmaailmaan vaan työstää urbaanifantasiaa 2020-luvun Eurooppaan. Hän on huomannut, että seuraava kirja on vastaisku edelliselle. Lukija voi toki jäädä kaipaamaan lisää tarinoita samaan maailmaan, mutta on kunnioitettavaa, että kirjailija tahtoo kirjoittaa erilaisista aiheista ja maailmoista. Alataloa ei ainakaan voi syyttää paikalleen jähmettymisestä.

J. Pekka Mäkelä Lokaconissa

Lokaconin tämänvuotisena kunniavieraana oli J. Pekka Mäkelä, joka ei olekaan ihan turha kirjailija, sillä hänen teoksensa Hunan on yltänyt Finlandia-palkintoehdokkaaksi asti. Puheenvuorossaa Mäkelä kertoi kirjallisesta lahjakkuudesta, joka usein käsitetään myyttisenä kykynä.

Mäkelä sanoi, että häntä on aina pidetty kirjallisena lahjakkuutena. Syy tähän on ollut se, että hänen vanhempansa työskentelivät kirjallisella alalla. Lapsuudenkoti oli kaikin tavoin kirjallinen, kotikirjasto pursusi kirjoja – arvostelukappaleitakin oli niin paljon, että Mäkelä piti normaalina kirjan ominaisuutena sitä, että siinä oli merkintä ”arvostelukappale”. Koko perheellä oli myös huono tapa lukea ruokapöydässä.

Mäkelälle oli siis hyvin normaalia jo lapsesta asti ajatella, että ihmiset käyttävät aikansa lukemiseen ja kirjoittamiseen. Niinpä hänkin päätyi jo suunnilleen seitsemänvuotiaana kirjoittamaan kavereidensa kanssa tarinoita, ja koska hän sivisti itseään lukemalla, tarinoita tuli myöhemmin mm. Dumas’n hengessä. Vanhemmat kannustivat kovasti, mutta rakentava kritiikki jäi – ymmärrettävästi – puuttumaan. Harvemminhan vanhemmat alkavat lastensa töistä osoitella, mitä niissä olisi hiottavaa, niin tarpeellista kuin kritiikki olisikin.

Tieteiskirjallisuuskin oli osa Mäkelän elämää jo nuoresta. Seitsemänvuotiaana hän katsoi kuulentoa, vaikka olisi oikeasti ollut nukkuma-aika, ja myös suomennettu klassinen science fiction tuli tutuksi varhaisessa iässä.

Kirjoittamisessa hyödyllistä teknistä taitoa Mäkelä opiskeli konekirjoituskurssilla. Siellä hän kertoo olleensa laiska, vaikka halusikin konekirjoitustaidon oppia. Muutoinkin Mäkelä kertoi olleensa haaveilija, joka piti paljon ääntä siitä, mistä haaveili – jopa niin paljon, että tyttöystävä huomautti, ettei hän paljoakaan muuta tehnyt haaveensa eteen kuin puhui. Mäkelä ajatteleekin, että hänellä oli tuolloin päähänpinttymä siitä, että hänellä on lahjoja, mutta hänellä ei kuitenkaan ollut tarvittavaa maanista pakkomielteisyyttä tekemistä kohtaan, ja sitä kautta häneltä puuttuikin kaikki.

Oli mielenkiintoista kuulla, miten pitkissä prosesseissa Mäkelän kirjojen tarinat ovat syntyneet. Kirjailija pyöritti parikymmentä vuotta mielessään ideoita. Monia nyykähtäneitä alkuja syntyi. Sitten sattuma, onni tai jokin sellainen tunkeutui mukaan. Mäkelä joutui melkein itsestään mukaan kustantamotoimintaan, kun hänen ystävänsä perustivat kustantamon. Osakkaana ja hallituksessa toimiessa kustantamotoiminta tuli varmasti tutuksi, vaikka Mäkelä kertookin olleensa melkoisen tehoton toimija.

Lopulta Mäkelä päätyi toimittajaksikin, vaikka juuri se ura oli ehdottomasti kiellettyjen valintojen listalla. Erinäiset kirjoitustyöt saivat jatkoa Rumbaan kirjoitetuista lehtijutuista, ja lopulta Mäkelää pyydettiin kääntämään Curt Cobainin elämäkerta. Siitä työstä Mäkelä sai vähemmän ylistävää palautetta, ja hän itsekin pitää käännöstä huonona. Mäkelän puheesta jäi kuitenkin sellainen vaikutelma, että kaikesta tästä huolimatta tämä käännös on toki merkkipaalu hänen urallaan.

Kun Mäkelä oli töissä Like-kustantamossa, elämä oli kaikkinensa hänellä sen verran paremmin hallinnassa, että alkoi olla aika viimein todella kirjoittaa romaani. Suunnitelman tekeminen auttoi sitä, että teksti virtasi. Samoihin aikoihin osui eräs Mäkelän kerronnallisen mielen avannut lukukokemus.

Kustantamossa töissä oleminen oli selvä etu, kun halusi saada tekstinsä julki. Ei Mäkelän esikoisromaania toki lukematta hyväksytty, mutta hän ohitti valtavat käsikirjoituskasat, kun tyrkkäsi käsikirjoituksensa suoraan käteen oikealle ihmiselle. Esikoisen merkitys oli Mäkelän mukaan pään auki saaminen: kirja ei kerännyt ylistävää kritiikkiä. Tärkeää oli kuitenkin, että kirjoittaja oli keksinyt tavan kirjoittaa tekstinsä valmiiksi asti.

Mäkelä onkin julkaissut esikoisensa jälkeen useita romaaneja, ja käännöksiäkin on syntynyt suuri määrä. Hän alkaa vähitellen tuntea, että hänellä on alalla vaadittavaa lahjakkuutta. Jollain lailla lohdullista oli kuulla, että kokeneenkin kirjailijan työhön kuuluu epävarmuus osaamisesta. Mäkelä miettii mm. lähes olematonta kirjoittajakoulutustaan tai sitä, ettei ole lukenut kovinkaan monia klassikoita. Niinpä hänelle tulee välillä ajatus siitä, onko hän oikea kirjailija tai kääntäjä. Eniten hän pitääkin itseään kirjallisen alan sekatyömiehenä. Hieman kuitenkin lohduttaa tieto siitä, että alalla olevilla ihmisillä on hyvin erilaisia taustoja. Niin, vaikka monissa asioissa muodollinen koulutus on hyvä asia, voi asioita oppia hyvinkin monella tavalla.

Mäkelälle tärkeitä ovat tunnustukset, jotka kertovat siitä, että hän osaa työnsä. Tämä on helppo ymmärtää. Kirjailijaliiton jäseneksi pääseminen kertoo varmasti siitä, että muut kirjailijat ottavat vakavasti, ja Finlandia-ehdokkuus on myös merkki tosissaan otettavasta kirjailijuudesta – joskin kumpikin näistä voi puuttua hyvinkin taitavalta kirjoittajalta, jos niikseen tulee, mutta toki noista saavutuksista pitää iloita.

Toisaalta kirjoittamisprosessin keskellä Mäkelästä saattaa jälleen tuntua, että lahjakkuus ailahtelee, mikäli sitä on olemassakaan. Hänen päänsä yrittää työstää materiaalia, saada siitä jotain aikaiseksi, ja kirjailija tuntee itsensä aloittelijaksi, joka ei osaa sitä, mitä on tekemässä. Joskus optimismikin on onneksi pinnassa.

Puheenvuoronsa lopuksi Mäkelä muistutti, että kirjallisuutta tehdään lukijoille. Yhteenvetona lahjakkuuskysymykseen hän totesi, että lahjakkuutta mytologisoidaan liikaa. Siitä siis kirjoittamaan. Ja kun saat jotain aikaan, älä jätä sitä pöytälaatikkoon. Tekstejä tehdään, jotta joku lukisi ne.

Humiseva harju - kirja minua varten vaiko ei?

Joskus käy niin, että taideteos, jonka pitäisi kolahtaa, ei teekään vaikutusta. Itselleni kävi niin Emily Brontën Humisevan harjun kanssa. Mitä enemmän vellotaan tunteissa ja mitä brittiläisempiä ollaan, sitä enemmän minun sydämeni pitäisi väpättää, mutta… no, en lumoutunut.

Koska olen jääräpää ja kärsivällisyyteni yltää ajoittain pitkälle, päätin, että kirjalle voisi antaa uuden mahdollisuuden. Niinpä menin ehdottamaan teosta kirjaston klassikoita käsittelevään lukupiiriin ja kuinka ollakaan, toiveeni toteutui.

Tartuin kirjaan uudelleen. Lyhyesti sanottuna lukukokemus oli ajoittain ärsyttävä, ajoittain kiehtova, ja lopulta myönsin, että kai minä pidän tästä, kunhan en vaadi tämän olevan muuta kuin mitä se on. Jonkin verran nautiskelin myös vellovista tunteista.

Lukupiirissä nousivat esille seikat, jotka vaikeuttavat teoksen lukemista. Ensiksikin Humiseva harju ei ole teos, joka vastaa siitä yleisesti ihmisillä olevia mielikuvia. Ainakin minun mielikuvissani tarinan keskeiset henkilöt Catherine ja Heathcliff olivat maailmankirjallisuuden suuria rakastavaisia, joiden puolella tietenkin pitäisi olla. Kukaan ei kertonut, että kyseessä on niin syvältä ahterista oleva pakkomielteisyys, ettei sitä voi kukaan ihailla. Molemmat päähenkilöt ovat myös sen verran vastenmielisiä, että saisivat kohdattaessa vain pelkäämään tai raivostumaan. Heathcliff on kostonhimoinen, väkivaltainen, alistava mies, jota en voisi millään tapaa kuvitella rakkauteni kohteeksi. Catherine on lähinnä kiukutteleva kakara. Taloudenhoitaja rouva Dean toteaakin hänelle aivan aiheesta:

"Sääli", minä huomautin, "että sinulle on niin vaikea olla mieliksi. Niin paljon ystäviä ja niin vähän huolia, mutta siltikään et ole tyytyväinen!"

Toinen hankaloittava seikka ovat henkilöiden väliset suhteet. Humiseva harjussa ja Rastaslaaksossa, taloissa, joissa tarina tapahtuu, asuu ihmisiä, jotka ovat toisiinsa sukulaisuussuhteissa. Näissä suhteissa on vaikea pysyä perässä, koska ne ovat sekavia ihan itsessäänkin ja koska ihmiset on nimetty niin, että se sekoittaa lukijan päätä. Catherinen tytär on Catherine, joskin häntä kutsutaan Cathyksi. Catherine saa avioliittoon mennessään sukunimekseen Linton, joka on tietenkin myös hänen miehensä sisaren Isabellan sukunimi. Kun Heathcliff kaikkien kiusaksi houkuttelee Isabellan avioon kanssaan, hän antaa syntyvälle pojalleen etunimeksi Linton. Kaksi Catherinea ja Lintoneita pitkin poikin ei auttanut ainakaan minua seuraamaan tarinaa. Suosittelen lukemisen tueksi sukupuuta.

Kolmas kinkkinen puoli kirjassa on sen ehkä ainutlaatuinen kerrontarakenne. Tarinan kertoja on herra Lockwood, joka saapuu vuokralaiseksi Rastaslaaksoon. Ei siinä mitään, mutta varsinaisen tarinan kertoo taloudenhoitaja Ellen Dean herra Lockwoodille – Lockwood vain aluksi ja lopuksi vierailee Humisevassa harjussa. Ainakin yhden kerran kerrontaan tulee vielä kolmas taso, kun taloudenhoitaja kertoo, mitä hänelle on kerrottu. Siinä kohtaa lukija alkaakin olla jo hieman sekaisin.

Mutta näistä vaikeuksista pääsee yli. Kun Lockwood saapuu Humisevaan harjuun ja joutuu jäämään sinne salaperäiseen, ehkä kummituksen asuttamaan huoneeseen yöksi, kun joku raapii ikkunalautaa kuin riivattu tahtoisi sisään, ollaan goottilaisen tunnelman ytimessä. On arvoitus, on tarina, joka alkaa aueta, tarina, joka vähitellen kerii itsensä auki, joka selittää ihmisten kireät välit, joka näyttää, miten kosto voi kietoa ihmisen pauloihinsa, miten rakkaus ei tee aina rakastavaisista kauniita ja hyviä.

On pakko myöntää, ettei tämä rakkausosa oikein auennut itselleni. En tunnista rakkautta Catherinen ja Heathcliffin välillä, sillä minusta se on jotain sellaista sairasta takertumista, jota ei voi nimittää rakkaudeksi. Mutta ehkä tuntemukseni johtuvat vain Heathcliffin reaktioista siihen, ettei hän voinut oikeasti saada Catherinea puolisokseen alhaisemman syntyperänsä vuoksi. Kun Catherine ilmoitti, ettei voisi koskaan mennä naimisiin ottopoika Heathcliffin kanssa, tämä lähti huoneesta niin, ettei kuullut, kuinka Catherine heti perään tunnusti, että todellisuudessa rakasti Heathcliffiä. Äkkipikaistuksissa tehty lähtö piti Heathcliffin poissa kolme vuotta, joiden jälkeen hän palasi rikastuneena ja komistuneena. Ei erityisen uskottavaa mutta mitäs pienistä.

Tämäkin reaktio olisi varsinaisesti riittänyt, mutta ei puhettakaan, että rakastavaiset olisivat Heathcliffin palattua saaneet toisensa. Sen sijaan puolivälissä kirjaa Catherine pannaan multiin ja Heathcliff alkaa järjestelmällisesti kostaa kokemaansa vääryyttä suunnilleen kaikille. Viimeistään siinä vaiheessa tulee ikävä herra Darcya. Mikä ihmeen romanttinen sankari tämä on?

Ja ne suuret tunteet… Minulla ei noin lähtökohtaisesti ole vaikeuksia lähteä mukaan riutuviin, huokaileviin ja huohottaviin tunnekuvauksiin. Tällä kertaa nauroin kuitenkin kerran ääneen sitä, kuinka syvällä tunteiden suossa kirjassa rämmitään. Mutta mikäs siinä? Lähtökohtaisesti myös kannatan sitä, että jos jotain tehdään, tehdään se täysillä.

Olisi kuitenkin mielenkiintoista tietää, kuinka paljon Emily Brontë on tarinaansa hionut. Jollain lailla tuntuu, että nykypäivänä hän saisi sapiskaa monestakin valinnastaan. Toisaalta Brontëlle ei tehdä oikeutta, jos hänen teoksestaan ei muisteta muu kuin Catherinen ja Heathcliffin suhteen tarina. Vaikka se onkin hyvin pitkälti lähtökohtana kaikelle, mitä tarinassa tapahtuu, painopiste ei voi olla ainoastaan siinä itsessään vaan sen on oltava yhtä lailla sen seurauksissa, tapahtumissa Catherinen kuoleman jälkeen. Puolivälissä kirjaa Heathcliff omatoimisesti kiroaakin Catherinen muiston vainoamaan itseään:

"Hän valehteli loppuun asti! Missä hän on? Ei hän siellä ole - ei taivaassa - ei kadotuksessa - missä hän on? Sinä sanoit, ettet välitä minun kärsimyksistäni! Yhden ainoan rukouksen minä rukoilen, ja sitä minä toistan niin kauan kunnes kieleni kangistuu, ja se kuuluu - Catherine Earnshaw, älköön sielusi saako rauhaa niin kauan kuin minä elän! Sinä väitit, että minä tapoin sinut - kummittele minulle sitten! Niinhän murhatut tekevät murhaajilleen. Minä uskon - tai tiedän - että aaveita on maan päällä vaeltanut ennenkin. Seuraa minua joka paikkaan - ota mikä hahmo tahansa - tee minut vaikka hulluksi, mutta älä jätä minua tähän kuiluun, mistä en sinua löydä! Hyvä Jumala! Tätä ei voi sanoin kuvata! En minä voi elää ilman elämääni! En voi elää ilman sieluani!"

Ehkä Humiseva harju on kuitenkin kirja minulle. Se sai minussa aikaan paljon ajatuksia ja vaikka osa niistä oli ärtymystä, se sai aikaan aitoja tunteita. Catherinen ja Heathcliffin tunteetkin ovat tuttuja, vaikkeivät ne jokaisen kohdalla onneksi kasva tuollaisiin mittasuhteisiin.

Kirjoittaisinko häiritseviä tarinoita? Toki...

Rayne Hall on kirjoittanut liudan lyhyitä, paljon konkreettisia vinkkejä antavia kirjoitusoppaita. Olen lukenut muutaman niistä aiemmin, ja nyt vuorossa oli Writing Dark Stories: How to Write Horror and Other Disturbing Short Stories. Aiheeltaan tämä sopii minulle kuin nenä päähän, koska synkät tarinat ovat lähimpänä sydäntäni, jos kirjoittamisesta puhutaan.

Hallin kirjoitusopas koostuu lyhyistä luvuista, jotka mm. esittelevät erilaisia synkkiä genrejä, sitä, mistä tarinoihin saa aineksia, millaisia tyypillisiä juonia tämänkaltaisissa tarinoissa on, ja lopuksi sitä, miten tekstejään voi saada julki. Osassa luvuista perehdytään hyvinkin spesifeihin aiheisiin, kuten uskonnolliseen kauhuun tai siihen, miten säätä kannattaa tai ei kannata käyttää tarinoissa.

Ymmärrettävästi oppaassa kehotetaan löytämään aiheet läheltä: omista peloista. Erityisesti voisi miettiä vinkkiä, että käyttäisi tarinassa jotain itselle pelon väreitä aiheuttavaa mutta toisista harmitonta asiaa. Näitähän löytyy, kun pelkään vähän kaikkea… Jokaisella on varmasti jokin asia, joka tuntuu karmivalta, vaikkei kovin moni muu kiinnitä siihen mitään huomiota – vaikkakin uskon, että tällaisista tuntemuksista ääneen puhuminen aiheuttaa yleensä se, että joku muukin tunnustaa pitävänsä samaa asiaa hieman häiritsevänä.

Myös lapsuuden pelottavia tilanteita kannattaisi muistella ja miettiä, millaisia tarinoita niistä syntyisi. Hallin mukaan niistä voi löytää inspiraatiota, jos tahtoo kirjoittaa paranormaalia kauhua. Itse voisin tarttua myös ihmisten ärsyttäviin käytöstapoihin ja asenteisiin, joita Hall ehdottaa aiheeksi kauhutarinoille. Viimemmäksi on ärsyttänyt mm. ihmisten välinpitämättömyys ja itsekkyys.

Mielenkiintoinen ehdotus on, että kannattaisi valita tekstille otsikko ennen kuin aloittaa kirjoittamisen. Hall kehottaa jopa laatimaan pitkän listan otsikoita, joista voi valita sopivan, kun tekee mieli kirjoittaa. Tätä voisi kokeilla, vaikka se aluksi tuntuu jotenkin oudolta ajatukselta. Omat tarinani ovat syntyneet aika lailla toisessa järjestyksessä: novellin nimi on yritetty tuskaisesti löytää sitten, kun suunnilleen kaikki muu on tehty.

Hallin tarkemmin esittelemistä synkkien tarinoiden lajeista minua kiinnosti eniten luku kummitustarinoista. Hall muistuttaa, että kummitustarinoissa on aina kaksi tarinankaarta: kummituksen oma traaginen tarina ja sen ihmisen tarina, joka törmää kummitukseen. Tämän vuoksi on tärkeätä käsitellä kummankin tarinan päähenkilön päämääriä. Hall ehdottaa, että tarinaan saa syvyyttä, jos näiden kahden tarinassa on jotain samaa, esimerkiksi ihminen uhkaa sortua samaan virheeseen kuin kummitus omassa elämässään tai jos molemmilla on samanlainen salaisuus, joka aiheuttaa syyllisyyttä.

Esitellessään erilaisia synkän fiktion genrejä Hall mainitsee myös eroottisen kauhun. Sitä tekisi mieli kokeilla, koska erotiikka ja kauhu ovat sydäntäni lähellä olevia kirjallisuudenlajeja. Eroottisessa kauhussa Hall kertoo olevan olennaista, että se yrittää samanaikaisesti saada lukijan tuntemaan sekä pelkoa että halua. Hänen mukaansa eroottisesssa kauhussa henkilöitä ajaa halu, joka saa heidät riskeeraamaan asioita ja rikkomaan moraalisia rajojaan. Tällainen halu voi toki olla muutakin kuin seksuaalista halua: jos henkilöhahmolla – toki myös tosielämän ihmisellä – on jokin mielen täyttävä päämäärä, se voi ajaa hänet tekemään oikeastaan mitä tahansa.

Hall neuvoo tietenkin myös, miten tarinaan saadaan jännitettä (tension) ja jännitystä (suspense). Näiden ero on Hallin mukaan se, että jännitteen vuoksi lukija välittää välittää siitä, mitä henkilöhahmoille tapahtuu, kun taas jännitys panee lukijan lukemaan eteenpäin, koska hän haluaa tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tässä keskeistä on päähenkilön päämäärä ja syyt, miksi hän siihen pyrkii sekä se, mitä hän voi menettää.

Konkreettisena keinona jännityksen lisääntymiseksi voi kokeilla esimerkiksi aikarajoitusta: päähenkilön on päästävä päämääräänsä ennen kuin käytettävissä oleva aika loppuu. Aikarajoitusta vastaan taistelevan päähenkilön tielle laitetaan tietenkin esteitä, jotta hänen päämäärään pääsemisensä alkaa vaikuttaa lähinnä mahdottomalta.

Myös odottamisella voidaan lisätä lukijan jännitystä ja piinaa. Kun päähenkilö odottaa jotain, Hall suosittelee kuvailun käyttöä, esimerkiksi taustalla kuuluvien sinänsä merkityksettömien äänien kuvailua. Mielenkiintoinen ja ehkä konkreettisin ohje on laittaa ovi päähenkilön ja vaaran väliin. Sitten voi luoda tuota odotuksen tunnelmaa samalla tavalla kuvailulla ja toki kuvailla myös, millainen ääni ovesta lähtee, kun se viimein avataan.

Toki Hall kertoo myös, miten lukija saadaan pelkäämään. Hän kertoo, miten siinä voi käyttää hyväksi pimeyttä, ääniä, lämpötilan muutoksia (kylmyyttä) ja muista eristettyä sijaintia. Esimerkiksi valonlähde ja -laatu luovat tunnelman helposti sellaiseksi kuin kirjoittaja tahtoo. Pelon aiheuttamien fyysisten tuntemusten kuvaaminen on tehokas tapa luoda lukijaan pelkoa. Hall muistuttaa myös, ettei tarinan hirviötä pidä leväyttää kerralla näkyville. Ensin voi näyttää käsiä tai kynsiä tai vaikkapa antaa kuulla hirviön äänen.

Hall ei unohda myöskään niitä, jotka haluavat kirjoittaa kauhun verisempiä muotoja. Inhojen yksityiskohtien kohdalla hän antaa neuvon keskittyä pariin yksityiskohtaan, joista kannattaa kuvata värejä, tekstuuria ja hajuja. Erityisesti hajuja Hall suosittelee, sillä ne vaikuttavat tehokkaasti ihmisen alitajuntaan. Graafiset karmeuksien kuvaukset on syytä pitää lyhyinä. Hyvä vinkki on myös kontrastin luominen hurmeisten ja vaarattomien asioiden välille. Tekstissä voi asettaa vierekkäin jotain karmivaa ja jotain kaunista, kuten verisen ruumiin ja vaaleanpunaisen viltin.

Tietyllä tavalla samaa konstia voi käyttää miljöönkuvauksessa. Hall kehottaa kuvaamaan miljööstä harmittomia yksityiskohtia, joissa on kuitenkin vihjaus johonkin vaaralliseen tai karmivaan. Tällaisia voivat olla yksinkertaisesti esimerkiksi mätänevät lehdet jalkakäytävällä. Miljöön itsensä valitsemiseen kirja antaa myös vinkkejä: sopivia miljöitä synkille tarinoille ovat niin oudot paikat (dinosaurusmuseo) kuin paikat, jotka mielikuvissamme ovat turvallisia (koulun leikkikenttä). Myös eristyksissä olevat paikat sopivat hyvin tällaisiin tarinoihin.

Opas antaa hyviä neuvoja siihen, miten voi tarkkailla ympäristöään saadakseen aineksia tuleviin tarinoihin. Sopivaan miljööseen osuessaan – kaikkihan me olemme välillä paikoissa, joissa kylmät väreet menevät pitkin selkäpiitä – kannattaa keräillä mielikuvat talteen. Hall on aivan oikeassa siinä, ettei siihen ole luottamista, että muistikuvat säilyvät oikeanlaisina ja elävinä. Mieleen jää vain yleinen vaikutelma, ja kirjoittaja tarvitsee pikku yksityiskohtia. Muistikirjaan voi Hallin mukaan kirjoitella missä vain, junamatkalla ja odotellessaan pääsyä hammaslääkärin vastaanotolle. Sään kanssa Hall kehottaa samaan: tekemään muistiinpanoja erilaisista säätiloista, jotta lauseita on valmiina, kun niitä tarvitaan. Itse olen nyt hieman kokeillut tätä, koska minulla on kesken tarina, joka sijoittuu syksyyn kotikaupunkiini.

Itse tarinan rakentamisesta Hall neuvoo niin aloitus- kuin lopetustapojakin. Miellyttävää kaikissa ohjeissa on, että ne ovat hyvin konkreettisia ja niitä on helppo noudattaa, jos tahtoo kokeilla, miten ne toimivat. Hyvää kaikissa Hallin kirjoitusoppaissa on lisäksi runsas esimerkkien määrä sekä jokaisen luvun lopussa olevat tehtävät, joiden avulla voi harjoitella juuri lukemaansa teoriaa.

Teos sisältää myös Hallin omia novelleja esimerkiksi siitä, miten hän on käyttänyt esittelemiään tekniikoita. Tämä on periaatteessa ihan hyvä lisä, joskin novellit vievät lyhestä teoksesta melkoisen tilan. Toisaalta kokonainen teksti kertoo aina enemmän kuin lyhyt katkelma. Harmillista on kuitenkin se, että yksi novelleista on selvästikin ollut esimerkkinä toisessakin Hallin kirjoitusoppaassa, jonka olen lukenut – niin tutulta se kuulosti.

Rayne Hall toistaa hieman itseään, mikä ei sinänsä ole moite, mutta osa kirjasta oli tällä kertaa minulle jo tuttua asiaa, jopa itsestäänselvältä tuntuvaa. Sen sijaan jos ei ole lukenut paljoa tämän kirjoittajan tai muita kirjoittajaoppaita aiemmin, Writing Dark Stories on hyvä, nopealukuinen aloitusopas. Ja antoihan se minullekin useita miettimisen arvoisia vinkkejä.

Finncon 2019, osa 3

Kuten olen jo monesti kertonutkin, kauhu on minulle läheinen genre. Myös historia on suuri rakkauteni. Siksipä Finnconissakin ohjelmaani valikoitui empimättä paneeli, joka käsitteli vanhaa suomalaista kauhua. Paneelin keskustelijoina olivat Matti Järvinen, Juri Nummelin ja Artemis Kelosaari, joka toimi puheenjohtajana. Järvinen ja Nummelin ovat molemmat toimittaneet antologioita, jotka sisältävät vanhaa suomalaista kauhua.

Ensiksi paneeli pohdiskeli, miksi klassikot ovat myös kauhukirjallisuutta. Järvisen mukaan Zacharias Topeliuksen kiinnostuksenkohteisiin kuului kauhu ja hän kirjoitti kauhutekstejä sanomalehtiin, tosin anonyymisti. Järvinen sanoi, että on todennäköistä, etteivät vanhat kirjailijat oikeastaan kokeneet kirjoittavansa kauhua, vaan kauhupiirteitä tuli teksteihin sattumalta mukaan. Nummelin muistutti aikakausien eroista siinä, että nykyään lasketaan kauhun lajityyppiin tiettyjä asioita, mutta aiemmin ajatustavat olivat erilaiset.

Vanha suomalainen kauhu ei ollut erillään kansainvälisistä trendeistä. Nummelinin mukaan 1800-luvun Suomessa luettiin ja tunnettiin paljon ruotsiksi julkaistuja kauhutarinoita. Ruotsi toki oli monen Suomessa asuvan 1800-luvun kirjailijan äidinkielikin. Järvisen mukaan gotiikka oli kansainvälisesti vahva trendi ja siinä tyypillisesti esiintyviä asioita, kuten sukusalaisuuksia, kummituksia ja hulluutta voi löytää jonkin verran myös suomalaisesta vanhemmasta kirjallisuudesta. Erona kansainväliseen kauhuun oli kuitenkin se, ettei suomalaisessa kauhussa ollut yliluonnollisia elementtejä. Axel Gabriel Ingeliuksen Harmaa linna (1851) tai Topeliuksen Linnaisten kartanon viheriä kamari (1859) loivat kauhunsa muilla keinoin.

Nummelin muistutti, että vanhaa suomalaista kauhua kirjoitti moni naiskirjailija, jonka kirjallisuushistoria on halunnut unohtaa. Järvinen puolestaan kertoi, että ajalle tyypillinen tapa julkaista kaunokirjallisuutta olivat sanomalehtien jatkokertomukset. Nykyihminen on tottunut ajattelemaan, että vain painetut kirjat ovat oikeaa kirjallisuutta, ja siksi kirjallisuudentutkimuskin on keskittynyt tähän.

Koska suomalaisessa kauhussa oli kansainvälisesti suosittuja elementtejä, seuraavaksi kiinnostavaa oli tietenkin se, mikä siinä oli nimenomaan suomalaista. Järvinen kertoi, että suomalaisesta kauhusta on löytynyt vain vähän perinteisiä anglosaksisia kauhuhirviöitä, kuten vampyyreja ja ihmissusia. Sen sijaan Suomessa on kirjoitettu piruista ja kummituksista ja erityisesti Samuli Paulaharju hyödynsi kansanperinnettä.

Nummelin mainitsi Aleksis Kiven Kalvean immen tarinan, joka on hänen mukaansa täysveristä kauhua ja kuulostaa kansantarinalta, vaikka mitä ilmeisimmin onkin Kiven itsensä keksimä tarina. Toisesta kauhuelementtejä sisältävästä tarinastaan Vuoripeikot Kivi sen sijaan itse on kertonut, että muualla Euroopassa kerrotaan paljon samankaltaisia tarinoita. Järvinen muistuttikin, että kauhulle on tyypillistä se, että sen alkuperä himmentyy, kun tarinat liikkuvat paikasta toiseen.

Järvisen mukaan suomalaisesta kauhusta on vaikea löytää yhdistäviä piirteitä. Jotkin tarinat käsittelevät porvariston pahuutta ja on myös esimerkiksi kostotarinoita. Jälkimmäisistä esimerkkinä Järvinen mainitsi tarinan, jossa sisällissodassa punaisella puolella ollut silvottiin kuoliaaksi. Myöhemmin hän palasi kummittelemaan ja kostamaan. Tällaisen valkoiset pahana esittävän tarinan takana olivat Järvisen mukaan työväenliikkeen ideologiset päämäärät. Nummelin huomautti, että sisällissotaa on toisaalta käsitelty kauhukirjallisuudessa yllättävän vähän. Tämä on varsin hyvä huomio, sillä kyllä siitä varmasti saisi ammennettua kauhuun vähintään yhtä paljon tarinoita kuin muihinkin kirjallisuudenlajeihin.

Paneeli keskusteli myös entisaikojen suhtautumisesta kauhuun. Nummelin ei ollut löytänyt viitteitä siihen, että kauhua olisi julkisesti tuomittu. Joskus tosin sanottiin, ettei kauhunovellikokoelmia pitäisi hankkia yleisiin kirjastoihin. Järvinen totesi, ettei kauhukirjallisuutta edes nimitetty kauhukirjallisuudeksi. Joka tapauksessa kauhu on upotettu jonnekin halveksunnan pohjamutiin vasta 1800-luvun ja 1900-luvun alun jälkeen – ja onneksi nyt jo nostettu sieltä.

Nummelin intoutui kehumaan 1920-lukua kovalaatuiseksi ajaksi suomalaisen kauhun historiassa. Silloin Mika Waltari kirjoitti Kuolleen silmät -kauhunovellikokoelmansa ja Aino Kallaksen Sudenmorsian ilmestyi. Myös tuon ajan runoudessa oli paljon kauhuaineksia. Niitä käyttivät mm. Uuno Kailas ja Katri Vala, ja niiden vastaanotto kritiikeissä oli myönteinen. Järvisen mukaan näitä ei luettu kauhurunoina, mutta Nummelin kuittasi, että Kailasta kuitenkin verrattiin Edgar Allan Poehun. Järvinen totesi tähän, ettei suuri yleisö välttämättä kuitenkaan yhdistänyt näiden kirjailijoiden tuotantoa kauhuun, mutta Nummelin oli sitä mieltä, että kritiikki kyllä suhtautui teksteihin kauhurunoutena, mutta nykyaika on unohtanut niistä tämän lajityyppiominaisuuden.

Kauhu joutui suosiosta paitsioon, kuten jo todettua. Miten tämä sitten tapahtui? Nummelinin mielestä on vaikea sanoa, mitä tarkalleen tapahtui. Joka tapauksessa yhteiskunnallinen realismi oli alkanut korostua kirjallisuudessa toisen maailmansodan jälkeen. Järvinen ei ollut paitsioon joutumisesta sinänsä samaa mieltä, koska hänestä kauhu on aina ollut paitsiossa vähintäänkin siinä mielessä, että sitä on julkaistu vähemmän kuin muuta kirjallisuutta. Nummelin muistutti kuitenkin uudestaan 1920-luvun kirjailijoista, jotka olivat aivan muuta kuin marginaalia – ja arvostettuja. Hänen mielestään kustannuskulttuurissa täytyi toisen maailmansodan jälkeen tapahtua muutos, koska myös scifi ja fantasia katosivat Suomessa julkaistavan kirjallisuuden kentältä.

Paneeli keskusteli vielä siitä, miten kauhu on viimeisen kymmenen vuoden aikana saanut aseman, jossa se saa kirjojen markkinoinnissakin olla aivan oma itsensä. Nummelin totesi heti, ettei genrekirjallisuuden lukija oikeastaan saa tästä kustantajien ajatuksesta kiinni. Järvinen sanoi, että kauhukirjallisuutta – Dean Koontzia ja Stephen Kingiä – on käännetty pitkin matkaa, mutta nykyisessä suomalaisen kauhukirjallisuuden nousussa pienkustantamoilla on ollut iso rooli.

Finncon 2019, osa 2

Editoimisesta on tullut minulle melkein kirosana, ja kauhusta kankeana odotan, kuinka se alkaa sujua, kun romaanintekeleeni ensimmäinen versio tulee valmiiksi ja siitä pitäisi alkaa tehdä valmiimpaa ja valmiimpaa. Koska tuo hetki on ehkä lähempänä kuin tajusinkaan, oli Finnconin editointipaneeli varsin paikallan. Jospa kokeneet kirjoittajat saisivat minutkin innostumaan editoinnista.

Paneelin otsikkona oli yksinkertaisesti ”Kun kirjailija editoi”. Paneelin osallistujina olivat kirjailija-kustannustoimittaja Liisa Näsi, kirjailija Marko Hautala, kirjailija Mia Myllymäki, joka toimi myös paneelin puheenjohtajana sekä kirjailija Elina Rouhiainen, joka tuurasi poisjäänyttä Siiri Enorantaa.

Ensimmäiseksi käsiteltiin panelistien suhdetta editoimiseen. Rouhiaisen mielestä editoiminen on kamalaa mutta tärkeää. Hän kertoi, että hänen kirjoitustapansa on muuttunut paljon siitä, miten hän kirjoitti esikoisteoksensa. Nykyään kirjoittaminen on fragmentaarista ja raja kirjoittamisen ja editoinnin välillä on kadonnut. Editointi tuntuu Rouhiaisesta raastavalta, koska sisällä on tunne, että tekstille on jo antanut sen, mitä voi antaa. Tekstille myös sokeutuu. Rouhiaisen mukaan editointi on kirjoittamisprosessin henkisesti raskain vaihe.

Hautala puolestaan sanoi, että editointia pitää tehdä hieman enemmän kuin tahtoisi, jotta poistaa turhat rönsyt, joihin on rakastunut. Myllymäen näkemys oli yksinkertainen viisaus: editoinnissa teksti kirkastuu, eikä siitä edes voi tulla kerralla täydellistä.

Ei ollut yllätys, että kustannustoimittajana työskentelevä Näsi rakastaa editointia. Hän kertoi suoraan, että pitää siitä, kun saa nillittää toisten teksteistä ja omistaankin. Näsin mukaan editointi on välttämätön osa kirjoittamista, ei pakollinen lisä, joka tehdään kirjoittamisen jälkeen. Hänelle editointi tuo koko ajan tunteen tekstin paranemisesta. Tätä kautta on toki helppo ymmärtää, että editointi tuo tyydytystä.

Paneelin osallistujilla oli tietenkin kokemusta kustannustoimittajien nillittämisestä. Niinpä paneeli keskusteli siitä, mitä kustannustoimittaja saa tehdä ja milloin voi katsoa, että hän on mennyt liian pitkälle. Näsin mielestä kustannustoimittajan pitää pitäytyä siinä, että puhuu vain tekstistä, jolloin siitä voi sanoa lähes mitä tahansa – ainoastaan henkilökohtaisuuksiin ei pidä mennä. Henkilökohtaisuuksiin mentäessä harvemmin onkaan enää kysymys pelkästään tekstistä, luulisin.

Näsi kertoi myös pitävänsä kustannustoimittajana suhteensa kirjailijaan ammattimaisena, jottei läheisemmän suhteen vuoksi sokeutuisi tekstille ja rupeaisi väärällä tavalla ystävälliseksi. Hän muistutti myös siitä tärkeästä asiasta, että kustannustoimittaja ja kirjailija ovat samalla puolella ja tasa-arvoisia.

Hautalasta syntyi vaikutelma, ettei hän ollut kokenut kustannustoimittajien taholta mitään oikeasti asiatonta. Hän totesi kuitenkin, että voisi aiheuttaa ahdistusta, jos kustannustoimittaja alkaisi moralisoida tai yrittää markkinoinnin vuoksi muokata kirjaa teokselle luonnottomaan suuntaan.

Hautala kertoi, että kustannustoimittajan kanssa voi kuitenkin jopa riidellä hyvässä mielessä. Esimerkkinä tästä hän kertoi tapauksen, jossa kustannustoimittaja oli merkinnyt hänen tekstinsä sivuun kommentin ”Teennäinen ja täysin turha jakso.” Hautala oli kostanut vastaamalla: ”Salaa tykkäät kuitenkin.”

Rouhiainen toi esille sen, minkä kaikki varmasti jo tiesivätkin: kustannustoimittajan kritiikki tuntuu aina aluksi hirveältä. Hän kertoi kuitenkin, että muutamassa päivässä valkenee, mikä kommentin pointti on, ja hänenkin mielestään kustannustoimittaja voi sanoa suoraan mistä tahansa tekstiin liittyvästä asiasta. Itse asiassa Rouhiainen kertoi kaivanneensa joka rohkeampia ehdotuksia kustannustoimittajalta. Myös Näsi ja Myllymäki korostivat kustannustoimituksen merkitystä: on ollut kamala kokemus, kun teksti on mennyt painoon toimittamatta.

Toimitetussa teoksessakin voi yllättäen olla mielenkiintoisia juonen epäloogisuuksia. Hautala kertoi, kuinka kääntäjä oli hänen Käärinliinat-teoksensa kanssa työskennellessään ottanut yhteyttä ja ihmetellyt, kuinka teoksessa kuollut henkilö oli myöhemmillä sivuilla hengissä. Paljastui, ettei tämä virhe ollut osunut kenenkään silmiin aikaisemmin. Itse en ole teosta lukenut, mutta se on (pitkällä) lukulistallani, ja kun pääsen siihen asti, haluan kieltämättä bongata tuon jännittävän yksityiskohdan. Toisaalta tämä on hyvin lohdullista: virheitä sattuu, eikä se kaada teosta – Käärinliinatkin palkittiin Kalevi Jäntin palkinnolla.

Paneeli keskusteli työstä kustannustoimittajan kanssa enemmänkin, seuraavaksi siitä, olivatko kirjailijat pitäneet oman päänsä kustannustoimittajan eriävästä mielipiteestä huolimatta. Rouhiainen kertoi siitä, kuinka hänen oma suhtautumisensa kustannustoimittajien kommetteihin oli muuttunut. Ensin kustannustoimittajan ehdotukset olivat jumalan sanaa, mutta nyt Rouhiainen pitää paremmin oman päänsä ja myös luottaa omiin näkemyksiinsä vahvemmin. Hän pitää kuitenkin erityisen tärkeänä, että kustannustoimittajan ehdotukset ovat konkreettisia, koska silloin niistä voi syntyä jotain, vaikka ne johtaisivatkin johonkin aivan muuhun, kuin mitä kustannustoimittaja on ehdottanut.

Hautalan mukaan tärkeää on kustannustoimittajan sopiminen omaan persoonaan. Hän myös kertoi, että on oppinut siitä, kun on joskus vängännyt kustannustoimittajalle vastaan ja myöhemmin tajunnut, että tämän korjausehdotukset ovatkin olleet aiheellisia. Niinpä hän katsoo nykyään hyvin tarkkaan ennen kuin pysyy tiukasti omassa näkemyksessään, jos se eroaa kustannustoimittajan näkemyksestä.

Näsi puolestaan huomautti siitä, että kustannustoimittajan on tärkeä antaa palautetta myös niistä kohdista, jotka tekstissä toimivat, koska niissä näkyvä vahvuus on se, millä heikkoja kohtia voi paikata. Niin, onkin vaikea kuvitella, että kovin moni olisi niin vahva, että pärjäisi ilman ääneen sanottua positiivista palautetta.

Lopuksi paneeli keskusteli siitä, mitä voi tehdä, kun tekstin editointi tökkii. Hautala kehotti lukemaan tekstiä ääneen. Tämä on varmasti toimiva konkreettinen neuvo. Vaikka proosa yleensä luetaankin hiljaisesti, ääneen lukemalla ainakin löytää sen, missä kohtaa tekstin rytmi kompuroi. Voisi kuvitella tämän toimivan dialogin kohdalla erityisen hyvin, sillä puhehan on ääntä, ja jos se ei sovi suuhun, on helppo ymmärtää, että siinä on jotain vikaa. Toisaalta kirjoittajalle voi olla selvää, missä kohdin tekstissä on ongelmia, mutta ehkä ääneen lukeminen auttaa myös näkemään, mitä ongelmille pitäisi tehdä.

Yleisesti hyvänä paneeli piti myös tekstin printtamista, vaikka Myllymäki muistuttikin, että se auttaa joitakuita muttei automaattisesti kaikkia. Printatessa voi myös vaikkapa vaihtaa fontin tai tehdä tekstistä taitetun näköisen, kuten Hautala ehdotti. Tämä varmasti muuttaa monien kirjoittajien kohdalla sitä, miten hahmottaa oman tekstinsä.

Näsi sanoi, että tulostetun tekstin voi leikata palasiksi niin, että kohtauksia voi siirrellä eri järjestykseen. Tämä on tärkeää, koska ruudulta ei näe tekstin loogisuutta.

Rouhiainen piti printtaamista aivan ehdottamana ja kertoi tulostavansa omat tekstinsä aina todella monta kertaa, erityisesti, jos teksti on jollain tapaa jumissa. Hän kertoi, että tällöin tekstiä voi saada työstettyä vaikka edes yhden sivun verran. Useiden näkökulmahenkilöiden kanssa painiville hän antoi hyvän neuvon: yhden henkilöhahmon tekstipätkät voi tulostaa putkeen, jolloin näkee, miten juuri tämän henkilöhahmon tarinankaari kehittyy.

Paneelin kuunteleminen ei suoranaisesti saanut minua odottamaan editointia kieli pitkällä mutta muistutti toki siitä, että tuskaisenakin vaiheena editointi vie kohti sitä, minne halutaan päästä: parempaa tekstiä kuin mitä ensimmäinen versio ikinä voisi olla – valmista tekstiä.

Kustannustoimittajan näkökulmasta puhunut Näsi korosti tietenkin vielä paneelin lopulla, että kustannustoimittajan työ ei ole vain nillittämistä vaan kustannustoimittaminen tekee tekstistä paremman ja kirjoittajien olisi syytä asennoitua asiaan näin.

Meidänkin, jotka emme vielä kovin paljoa työskentele kustannustoimittajien kanssa, tämä on hyvä muistaa, kun saamme kommentteja toisilta kirjoittajilta. Harvemmin kukaan ilkeyksissään antaa kritiikkiä. Yleensä kommentit ovat vilpittömiä halussaan auttaa toista kirjoittajaa tekemään tekstistään vielä parempi. Jokaisen on tehtävä ratkaisunsa, mistä neuvoista ottaa vaarin ja mitkä ohittaa, mutta asiallisesti annetuista kommenteista on aina syytä olla kiitollinen. Tämän neuvon olen joskus kuullut, ja minusta siinä on aika lailla kaikenmoisen palautteen vastaanottamisen ydin.

Finncon 2019, osa 1

Finncon oli jälleen (5. - 7.7.), tällä kertaa Jyväskylässä, jonka voisi sanoa olevan minulle jokseenkin tuttu kaupunki. Tällä kertaa en kuitenkaan osallistunut tapahtumaan paikallisena, koska tieni on johtanut muualle, mutta tuttuja oli järjestävässäkin tahossa runsaasti. Itse koinkin, että tämä Finncon mennään sosiaalinen puoli edellä ja käytetään aikaa siihen, että jutellaan niiden tuttujen kanssa, jotka asuvat kauempana ja joita en näe niin usein. Muutamaan ohjelmanumeroonkin osallistuin silti, ja niistä postailen tässä hissukseen. Tahti saattaisi olla kovempikin, ellei flunssa olisi iskenyt varsin innokkaaasti heti kotiin päästyäni.

Finnconissa on perinteisesti paljon ohjelmaa, josta kirjoittaja inspiroituu tai saa ihan konkreettisia keinoja ja vinkkejä luomistyöhönsä. Tänä vuonna perjantain ohjelma oli oikein nimetty kirjoittajaperjantaiksi, ja silloin kävin katsastamassa Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien miitin, johon oli niin paljon tunkua, että sen ohjelma jouduttiin laittamaan lennossa uusiksi. Tiettävästi tilaisuudessa muodostui uusia tuttavuuksia niin pitkälle, että jossain päin Suomea saattaa alkaa ainakin yksi uusi kirjoittajaryhmäkin.

Kirjoittajaryhmiä esiteltiin tarkemmin sunnuntaina, jolloin Pirja Hyyryläinen kertoi jyväskyläisen La Ciska -ryhmän toiminnasta ja muutkin halukkaat saivat kertoa, millaisissa kirjoittajaporukoissa ovat mukana. La Ciska on minulle tuttu ja rakas, mutta en enää kykene olemaan siinä kuin etäjäsenenä. Sen sijaan katsoin aiheelliseksi toisen kuopiolaisen kirjoittajan kanssa toitottaa omasta toiminnastamme, johon mielellämme otamme mukaan muita fantasiaa, scifiä, kauhua tai muuta spekulatiivista fiktiota ymmärtäviä ihmisiä. Mikäli joku Kuopiosta tai lähettyviltä on tällaisesta kiinnostunut, lisätietoja voi kysyä minulta suoraan sähköpostissa edith.arkko@gmail.com. Harrastamme sekä spekulatiivista kirjoittamista että lukemista, ja mukaan saa tulla, vaikkei olisi kovin aktiivinen kummassakaan, kunhan jonkinlainen puhetaito löytyy (ei suuria retorisia vaatimuksia).

Toisten kirjoittajien kanssa keskustelu tuo inspraatiota ja kannustusta, pienetkin kurssit ja luennot konkreettisia keinoja parantaa omaa kirjoittamista. Molempia tarvitaan, joten osallistuin Finnconissa Solina Riekkolan pitämään kahden tunnin pajaan, jonka otsikko oli Alatekstin kirjoittaminen – Mistä puhumme, kun puhumme leivänpaahtimesta?

Alatekstistä käytetään yleisemmin nimitystä subteksti, mutta kaikki kunnia tietenkin suomenkieliselle nimitykselle. Alatekstillä tarkoitetaan niitä tekstin merkityksiä, jotka eivät ole pinnassa vaan sen alla. Tyypillisesti alatekstiä esiintyy esimerkiksi, kun joku on sarkastinen tai vihjailee seksuaalisesti.

Itselleni alatekstin käsite oli ennestään tuttu, mutta se aukeni lisää erityisesti, kun Riekkola sanoi alatekstin olevan sitä, mitä dialogissa todella tapahtuu henkilöiden välillä emotionaalisesti. Koska omissa teksteissäni ei ole oikeastaan koskaan kyse mistään muusta kuin henkilöiden välisistä suhteista ja koska rakastan sitä, etteivät tarinan henkilöt oikeastaan sano sitä, mitä tarkoittavat, alateksti on ymmärrettävästi minulle merkittävä asia.

Paitsi henkilöiden suhteissa, alateksti on olennainen myös koko teoksen kontekstissa, esimerkiksi spekulatiivisissa maailmoissa. Spefissä maailmoissa on merkityksiä, jotka ymmärtääkseen on tunnettava maailma: esimerkiksi sinisen kiven luovuttaminen voi tarkoittaa melkein mitä tahansa sodan julistuksesta rakkaudentunnustukseen – asian merkityksen ymmärtäminen juuri tietyssä kontekstissa on alatekstin ymmärtämistä.

Täsmennetyksi tuli myös dialogin ja keskustelun ero, joka on hyvä muistaa kirjoittaessa. Dialogi on tavoitteellinen ja siinä on jokin käänne, aivan kuten koko kohtauksessakin, jossa dialogi käydään. Draamallinen dialogi on olemassa aina jotain tarkoitusta varten: se voi esimerkiksi viedä juonta eteenpäin tai syventää henkilöhahmoja. On hyvä muistaa myös, että dialogissa jokaisella puhujalla on päämäärä, johon hän pyrkii. Keskustelu voi sen sijaan olla aivan päämäärätöntä. Hankalan kohtauksen kirjoittaminen aukeaa varmasti takuistaan tämä ajatus mielessä: mihin henkilöt pyrkivät?

Mikseivät ihmiset sitten niin todellisessa elämässä kuin fiktiivisissä dialogeissakaan puhu aina suoraan? Yksi syy on se, että sosiaaliset normit rajoittavat tapaamme puhua. On totta, että harva esittää esimerkiksi ajatuksiaan uudesta tuttavuudesta kovin suoraan, olivat ne kuinka positiivisia tahansa. Riekkola kuitenkin muistutti, että spefissä tabut ja puhumisen normit voisivat olla aivan jotain muuta kuin tässä maailmassa, jossa me elämme. Kieltämättä olisi mielenkiintoista lukea tarina maailmasta, jossa voisi sanoa asioita, joita me emme voi sanoa, ja jossa pitäisi vaieta asioista, joista me voimme puhua.

Alateksti näkyy myös toiminnassa. Tarinan henkilö voi tuoda esiin alitajuisesti jotain itsestään. Jos murhatarinan rikos on tehty kuristamalla viulunkielellä ja joku tarinan henkilöistä hipelöi viulunkieltä, kun häntä kuulustellaan, alateksti luo kiristyvää tunnelmaa. Yhtä lailla kuvaus, metaforat, vertaukset, muistumat ja erilaiset intertekstuaaliset viittaukset ovat paikkoja, joissa alateksti ilmenee.

Alateksti on sidoksissa myös kohtauksessa mukana olevien henkilöiden välisiin valtapositioihin. Jos kohtaus toimii hyvin, siinä vaihtuu ainakin kerran se, kuka on niskan päällä ja kuka alistetussa suhteessa toiseen nähden.

Entä milloin alateksti epäonnistuu? Erityisesti spefissä on infodumppauksen vaara eli kirjoittaja ei jätä tulkinnan varaa lukijalle vaan selittää kaiken valmiiksi auki. Tällöin alateksti katoaa tyystin. Myös suoraa tunnepuhetta käytettäessä alateksti häviää. Suoraa tunnepuhetta olisi esimerkiksi repliikki: ”Voisin rakastaa sinua, jos et olisi murhannut äitiäni.” Ei siinä paljoa pääteltävää todellakaan jää, sillä pinnan alla ei ole enää mitään. Alatekstin kohdalla on kuitenkin muistettava, että kuten todellisetkin ihmiset, tarinan henkilötkään eivät välttämättä aina tiedosta, mitkä heidän perimmäiset motiivinsa ovat. Kirjoittajan pitää kuitenkin olla niistä perillä.

Liiallisen informaation lisäksi on tietenkin ongelmallista, jos informaatiota annetaan liian vähän. Jos lukija ei saa aineksia tulkintaansa varten, hän hämmentyy ja turhautuu. Kaikkea ei saa pitää siis koko aikaa pinnan alla, joskus on sanottava jotain suoraankin. Tehokeinona voi käyttää sitä, että dialogin viimeisessä repliikissä tulee napautus, jossa henkilö todella sanoo, mitä tarkoittaa.

Alatekstiä voi syntyä monella tavalla. Osa siitä syntyy maailmanrakennuksessa, jos tarina sijoittuu spekulatiiviseen maailmaan. Alateksti voi syntyä myös editoinnin seurauksena. Jotkut kirjoittajat käyttävät tätä tietoisesti niin, että kirjoittavat ensin henkilöt puhumaan suoraan ja editointivaiheessa luovat alatekstin poistamalla selityksiä ja piilottamalla henkilöiden intentioita. Tämä keino voi luullakseni auttaa myös silloin, kun kirjoittaminen tökkii: ainahan voi kirjoittaa ensin kökkötekstin, jossa henkilöt puhuvat vaikkapa suoraa tunnepuhetta.

Tärkeää on muistaa, että kirjoittajalla ja tekstin henkilöllä ei ole samat tavoitteet. Kirjoittajan onkin hyvä tekstiä tuottaessaan miettiä, selittääkö henkilöhahmo jonkin asian siksi, koska kirjoittaja tahtoo hänen niin tekevän vai koska se on hänelle itselleen luontevaa. Jos kuuntelee henkilöhahmoa, ei tule ehkä niin helposti selittäneeksi turhia.

Alatekstipajassa tehtiin myös pari harjoitusta. Ensin tarkasteltiin kahta dialogia ja pohdittiin, mistä niissä todella oli kyse. Paljastui, että ilman laajempaa kontekstia dialogien merkitys saattoi olla todella moninainen. Kirjoitusharjoituksena kirjoitimme ensin kohtauksen, jossa keskeisenä osana piti olla jonkin esineen toimintatapa. Ohjeena oli kirjoittaa infodumppia ja selittää liikaa. Sen jälkeen kirjoitimme saman kohtauksen uudestaan niin, että mukana oli alatekstiä.

Itselläni kirjoitusharjoitus hieman tökkäsi, koska ensimmäisestä osasta tuli melkoisen mekaaninen selitys, jossa henkilöillä ei ollut mitään suhdetta keskenään – siis muuta kuin että toinen neuvoi toista käyttämään laitetta. Jos olisin tajunnut heittää mukaan suoraa tunnepuhetta, kirjoittaminen olisi voinut olla varsin hauskaa, koska sellaista tulee harvemmin kirjoitettua. Toisessa osassa harjoitusta iskin sitten henkilöille asenteen toisiaan kohtaan – toinen tahtoi toisen mutta toinen ei tahtonut vaan oli torjuva – ja siitä tuli vaivaannuttava keskustelu leivänpaahtimen äärellä, tai ainakin sellaisen alku.

Alatekstin paja oli antoisa, ja se osoitti jälleen kerran, että pienikin annos kirjoittamisen teoriaa silloin tällöin tekee terää. Nyt vain siirtämään tätä käytäntöön.