The Golden Spider – toimivaa steampunkia ja intohimoa

Anne Renwickin steampunk-romaanin The Golden Spider sankari, neurobiologi lordi Thornton opettaa lääketieteellisessä Lontoossa ja kärsii jalkavammasta, joka paitsi aiheuttaa järkyttävät kivut myös rapauttaa jalkaa koko ajan lisää. Sankarin oppilaana on tarinan sankaritar, lordi Thorntonista hieman liiankin ihastuttava lady Amanda, jonka isä on Avesburyn herttua. Opinahjossa ei paljoa naisia näy, mutta lady Amanda on päässyt opiskelemaan lupaamalla isälleen, että avioituu määrätyn, varsin rajatun ajan kuluessa.

Avioliitto ei erityisemmin houkuta lady Amandaa, mutta lääketiede houkuttaa sitäkin enemmän. Eikä tieteellisen uran kiehtovuus hämmästytä sinänsä, sillä tämä nuori nainen on hyvin lahjakas. Kanakoppiin rakentamassaan laboratoriossa Amanda on kehitellyt mekaanista hämähäkkiä, joka voisi onnistuessaan kutoa hermot kuntoon hänen pyörätuolia käyttävän veljensä kehossa – ja yhtä hyvin se voisi parantaa lordi Thorntonin jalan.

Lordi Thornton näkee heti Amandan lahjakkuuden, ja pian lady Amanda onkin Thorntonin laboratoriossa kehittelemässä hämähäkkiään, jonka rakentaminen pitää aloittaa alusta, koska joku on sen kanakoppilaboratoriosta varastanut. Samalla Amanda joutuu mukaan vaarallisen rikollisen jahtaamiseen, sillä lordi Thornton on mukana kuningattaren vakoojissa. Nämä yrittävät selvittää, kuka on vienyt arvokasta teknologiaa ja testaa sitä karmein seurauksin paikallisiin romaneihin. Tähän juonikuvioon Amandalla on myös henkilökohtaiset siteet: hän sisarensa Emily on siirtynyt asumaan romaniyhteisöön, koska on löytänyt rakkaansa sieltä.

Lukijalta ei erityisemmin piilotella Amandan ja Thorntonin tunteita toisiaan kohtaan. Amanda, joka ei ole tahtonut kenenkään vaimoksi, alkaa vähitellen hyväksyä ajatuksen avioliitosta, kunhan Thornton voisi olla hänen puolisonsa. Thornton puolestaan käy taistelua sitä vastaan, ettei voi lähestyä Amandaa, koska tämä on hänen oppilaansa. Jokseenkin vähäperusteisesti Thornton myös hokee itselleen, ettei tahdo vaimoa. Lopulta huomatessaan rakastuneensa Amandaan hän toteaa, että tämän piti olla vain ohimenevä juttu. Yllättäen Thorntonilla ei kuitenkaan tunnu olevan naisia joka varpaalle ja sormelle, joten… Tässäpä meille sankari, joka on intohimoinen mutta sopivan puhtoinen, koska ei hypi sängystä sänkyyn, vaikka sille ainoalle oikealle rakkaudelle onkin olevinaan monta estettä. Hän vain sattui haluamaan yhden lyhyen suhteen omaksi ja Amandan iloksi ainoastaan… Uskokoon, kuka tahtoo, että se jollekulle sitoutumiskammoiselle noin intohimoisesti tuntevalle riittäisi.

Tasapuolisuuden nimissä Amandallakaan ei ole kosija-armeijaa, ainoastaan eräs Simon, jossa ei näyttäisi perinteiseen tapaan olevan mitään muuta vikaa kuin se, että hän ei saa Amandaa huokaamaan intohimosta ja kostumaan sillä sekunnilla kun sanoo päivää. Kuka romanttisen tarinan sankaritar nyt sellaisen naisi? Sillä tokihan Amandakin on intohimoinen muutakin kuin tiedettä kohtaan. Ja on vaikea naida mies, johon intohimot eivät kohdistu, jos on olemassa toinen, johon ne kohdistuvat.

Tarina pidättelee Amandan ja Thorntonin intohimoja aisoissa pitkähkön ajan, mikä on toki kerronnan jännitteen kannalta järkevää. Jännite päähenkilöiden välillä on uskottava, ja kun jotain viimein tapahtuu, se on ihanan kuumaa ja kerrotaan suorasukaisesti muttei vulgaaristi – minun makuuni sopivasti.

Tarinan maailmassa Thamesissa asustaa krakeneita, ja niitä kohdataankin. Ohimennen mainitaan, että Orkneysaarilla elää selkieitä (skottilaisia mytologisia hyljeolentoja), mutta tässä tarinassa niitä ei nähdä. Ehkäpä Renwickin fantasiamaailma avautuu enemmän kirjasarjan muissa osissa. Tässä tarinassa painottuu tiede – ja toki tuo rakkaustarina – eikä se varmasti loista poissaolollaan muissakaan osissa, sillä Renwickillä on tohtorintutkinto biologiasta.

The Golden Spideria voi suositella lukijoille, jotka tahtovat tarinan, jossa on intohimoa toista ihmistä ja tieteen mahdollisuuksia kohtaan, raa’asti toimiva rikollinen, petoksia sekä pieni annos myyttisiä olentoja. Itse ainakin aion lukea myös seuraavan osan An Elemental Steampunk Chronicle -sarjasta, jonka tämä kirja aloittaa.

Limelight – You Only Die Twice

Lontoolaisen näyttelijättären Lizzie Dixien kuolema vasta on mystinen. Naisen piti nimittäin olla jo kuollut, kun siipiratasalus SS Princess Alice vuonna 1878 joutui onnettomuuteen ja suurin osa sen matkustajista hukkui. Ruumiskin oli ollut haudattavaksi. Nyt on kuitenkin selvää, että Highgaten hautausmaalta ammuttuna löytynyt nainen on Lizzie Dixie. Eletään vuotta 1883.

Tästä alkaa arvoituksen selvittely Emily Organin viktoriaanisessa murhamysteerissä Limelight. Asian selvittelyyn sekaantuu Morning Expressin toimittaja Penny Green, joka on tuntenut Lizzien. Näyttelijätär on jopa järjestänyt etsintäjoukot Pennyn tutkimusmatkalla kadonneen isän perään.

Ikävä kyllä murhatapauksesta kirjoittaminen annetaan Pennyn kollegalle Edgar Fishille. Scotland Yardilta tapausta selvittämään määrätään etsivä James Blakely, josta Edgar Fish käyttää nimitystä ”schoolboy detective”. Aivan koulupoika James ei kuitenkaan ole, paremminkin nuori mies, johon sekä lukijan että Penny Greenin on helppoa ihastua.

Romantiikkaa ainakin tämä lukija kaipaakin, mutta jännitettä Jamesin ja Pennyn välillä kehitetään kerrassaan hitaasti. Annettakoon tämä anteeksi, koska tämä kirja on pitkähkön sarjan ensimmäinen osa. Kuten tiedämme, jännitteen kehittyminen on usein kiinnostavampaa kuin sen purkautuminen. Tai no, toki se purkautuminenkin vielä on kiinnostavaa, mutta sen jälkeen on suuri vaara, että tarina kerronnallisesti tältä osin lässähtää.

Takaisin murha-asiaan… On selvää, että jonkun on täytynyt tietää, ettei Lizzie kuollut laivaonnettomuudessa. Penny ja James alkavat selvittää, ketkä olisivat voineet tietää asioiden todellisen laidan. Henkilögalleria on riittävän laaja, jotta epäiltyjä riittää. On Joseph Taylor, Lizzien aviomies, on Lizzien tytär Annie, Theatre Royal Drury Lanen Sebastian Colehill ja jopa poliitikkoja, joille Lizzie on antanut aikaansa, tosin ei ilmaiseksi. Niin, ja on salaperäinen mies, jonka on nähty pakenevan aidan yli Highgaten hautausmaalta ja joka pakenee myöhemmin Pennyn silmistä.

Murhan ratkaisun ohella seurataan Pennyn sisaren Elizan naisasiataistelua sekä feeniläisten (fenians) toimintaa, sillä Penny joutuu keskelle räjähdystä maanalaisessa. Ajankohdan tapahtumat elävöittävätkin kirjaa hyvin. Lontoossa nimittäin todella tapahtui terroriteko maanalaisessa lokakuussa 1883. Tämä ja paljon muutakin selviää kirjan lopussa olevasta lyhyestä mutta mielenkiintoisesta tekstistä, joka käsittelee tarinan historiallista taustaa. Viktoriaaninen Lontoo heräsi ainakin minun mielessäni eloon Limelightia lukiessa.

Toimittajanaisen valitseminen päähenkilöksi tuo tarinaan kaksi mielenkiintoista näkökulmaa: lehdistön ja viktoriaanisen ajan naisen. Teos on helppolukuinen ja viihteellinen, mutta minut sen maailma ja henkilöt tempaisivat mukaansa niin hyvin, että piti ottaa järki käteen, etten aloittanut heti perään sarjan toista osaa. Voihan sitä väliin lukea jotain muutakin.

Myös murhatarina oli kiinnostava. Ihmisten motiivit – niin murhaajan kuin muidenkin – menivät tällaiselle dramaattiselle ihmiselle kuin minä aivan täydestä. Oikeastaan ainut asia, joka kirjassa häiritsi hieman, oli se, että käytännössä jokaisen henkilöhahmon jokainen asu kuvailtiin ja vieläpä varsin kankeasti tähän tyyliin: ”He wore a black silk top hat, a deep red tailcoat, and red-and-green chequered trousers with a matching waistcoat.” Joka tapauksessa palaan varmasti Penny Greenin – ja James Blakelyn – pariin toistekin, ja kolmannen kerran, ja...

Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää – Minna Canth tyttärensä Ellin silmin

Vuosi 2019 oli Minna Canthin juhlavuosi (175 vuotta Canthin syntymästä) ja silloin julkaistiin yksi jos toinenkin tähän klassikkokirjailijaan liittyvä kirja. Raili Mikkasen nuortenromaani Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää kuvaa tapahtumia kymmenisen vuoden ajalta alkaen siitä, kun Canth muutti Jyväskylästä Kuopioon. Minäkertojaksi ja tavallaan teoksen päähenkilöksi on valittu Canthin tytär Elli, joka on tarinan alkaessa 12-vuotias.

Miksi Elliä ei voi suoraan sanoa tarinan päähenkilöksi? Siitä yksinkertaisesta syystä, että Minna Canthin hahmo hallitsee tarinaa. Äiti-Canth on vahvempi persoona ja vaikuttaa Ellin elämään voimakkaasti, vaikkei voikaan sanoa, että hän sanelisi tämän elämänvalinnat – paremminkin äiti kannustaa Elliä olemaan oma itsensä. Elli on kuitenkin persoonana paljon äitiään laimeampi, mistä kertoo jo se, ettei hän kapinoi kovin kummoisesti ärsyttävissäkään tilanteissa eikä hänen rakastumisensakaan kipinöi samalla tavoin kuin Minna Canthin, jonka Elli kuulee nimittäneen nuoruudenrakkauttaan Enkelisaatanaksi.

Ellin näkökulma on joka tapauksessa hyvä valinta. Koko Canthin perhe elää Kuopiossa toisten tarkkojen katseiden alla, koska perheenpäänä toimiva leskirouva ei arastele sanoa epäsovinnaisia mielipiteitään ääneen. Elli ja hänen sisarensa saavat kuulla kadulla lyseolaispoikien huutoa sen jälkeen, kun Minna on ehdottanut, että hänen tyttärensä kuuluisi myös tulla lyseoon opiskelemaan – siis kouluun, jossa ei ollut ainuttakaan tyttöoppilasta. Ellin mielessä on vähän väliä ajatus, että äidin tekemisistä saa jälleen kuulla.

Minna Canthin uran merkittäviä käänteitä on ujutettu kirjaan harvinaisen sujuvasti. Canth kokee, että hänen on otettava kantaa ympärillään näkemiinsä epäkohtiin eikä hän voi enää kirjoittaa vain naurettavaksi tarkoitettuja näytelmiä. Kirjassa tulevat eläviksi uran takaiskut, kuten Kovan onnen lapsia -näytelmän (1888) esitysten loppuminen yhteen kertaan Suomalaisessa teatterissa. Myös välirikko Juhani Ahon kanssa ja kolmiodraama tämän nuoren mieskirjailijan ja kahden ilmeisen vahvatahtoisen Ahoa selvästi vanhemman naisen, Minna Canthin ja Elisabeth Järnefeltin välillä tulevat kirjassa esille. Näihin ei kuitenkaan nuortenkirjassa paneuduta kovin syvällisesti.

Minna Canth tosiaan kuvataan naiseksi, joka teki mitä halusi, sanoivat kaupunkilaiset mitä tahansa. Tällainen hän mitä ilmeisimmin on ollutkin. Toisaalta Canthissa oli epävarmuutta ja tuskaisia tunteita, joita kaikilla luovilla ihmisillä taitaa olla. Kaikkinensa kirjasta välittyy hänestä hyvin elävä ja sitä kautta uskottava kuva.

Nuoren ihmisen elämä 1800-luvun loppupuolella sisältää koulu- ja ihastumishuolia aivan kuin nuoren elämä nykyäänkin - tai vaikkapa minun nuoruudessani 1980-luvulla. Elli elää kuitenkin ympäristössä, jossa kuulee varsin paljon uusia ajatuksia, joita monet vielä paheksuvat. Sellainen ei voi olla vaikuttamatta siihen, millaiseksi ihmiseksi kasvaa, vaikka on myös taakka, että joutuu miettimään, milloin saa jälleen kuulla ikäviä kommentteja äidin tekemisistä tai sanomisista. Ellin kotona kokoontuu ajatuksia esittelemässä ja vaihtamassa niin Oras-seura, joka koostuu nuorista, kuin suuri joukko suomalaisia kulttuurin suurnimiä Akseli Gallenista ja Pekka Halosesta lähtien. Oikeastaan on mielenkiintoista, ettei tunnu haittaavan, vaikka nämä kiinnostavat henkilöt jäävät pakostakin sivuhahmoiksi.

Entäpä millaisena teoksessa näyttäytyy 1800-luvun loppupuolen Kuopio ja elämä tuona aikana ylipäätään? Minna Canth pitää puotiaan, puotiapulaiset hääräävät kaupassa. Kaupungissa on ainakin jokunen katu mukulakivetty, mutta Ellin kodin Kanttilan ikkunasta näkyy hiekkapolkuja. Ehkä ne ovat Kirkkopuistossa, joka on nykyään nimeltään Snellmaninpuisto. Kaupungissa on kauppaopisto ja Kuopion kylpylä sekä Savolan kirjakauppa. Köyhempää väkeä asuu Harjulan vaivaistalossa. Lignell & Piispanen myy menestyksellä alkoholia. Rautatiekin valmistuu, ja kaupunkiin saadaan puhelin, ihmiset viestivät toisilleen sähkeillä. Mikkanen on tehnyt taustatyönsä huolella, ja Kuopio näyttäytyy paikkana, joka on kohtuullisen eloisa, vaikka kirjan henkilöt pieniä piirejä hieman valittelevatkin.

Kirjan nimi Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää on eräs Minna Canthin kuuluisimpia sanontoja. Ellikin alkaa enemmän elää kirjan lopussa, kun suuntaa intohimonsa johdattamana Saksaan opiskelemaan luonnonlääketiedettä. Kirjan lopussa olevassa Lukijalle-osassa kerrotaan, että Euroopassa matkatessaan Elli nähtävästi myös rakastui palavasti. Tämän kirjan tarina ei kuitenkaan esitä tulkintaa siitä, miksi tuo rakkaus ei johtanut avioliittoon. Se olisi eri teoksen aihe. Tosin, vaikka intohimo ei koskaan tunnu tavanomaiselta, saattaisi se tarina olla lopulta vähemmän mielenkiintoinen kuin tämä nyt kerrottu. On hienoa elää avaraa ajattelua kestävässä kodissa mutta tuskaista elää toisen ihmisen varjossa. Yhtä kaikki – näiden yhdistelmästä syntyy kiintoisa elämäntarina ja hyvä romaaninaihe.

Yhden kirjan lukuhaaste: Anna Karenina

Vuoden vaihteessa netti pursuilee lukuhaasteita, joihin osallistumalla voi tutustua itselleen yllättävään kirjallisuuteen tai paikata aukkoja sivistyksessään. Monet haasteet ovat massiivia.

Myönnetään, että on ihanaa lukea massiivisesti. Ei tehdä nyt kuitenkaan tätä niin isosti. Haastan yhden ihmisen – itseni – lukemaan yhden kirjan vuonna 2020. Valitsen kirjaksi Leo Tolstoin Anna Kareninan (1876). Syy kirjavalintaan on täysin henkilökohtainen: sivistykseni häpeällisimpiä aukkoja on, etten ole vieläkään lukenut sitä.

Anna Kareninassa on kahdeksan osaa. Kun luen yhden osan kuukaudessa, olen päässyt kirjan loppuun elokuun päättyessä. Käsittelen jokaisen osan kuukauden lopussa tammikuusta elokuuhun tässä blogissa. Jos jotakuta kiinnostaa asettaa itselleen tämä sama lukuhaaste, täällä on paikka tulla keskustelemaan kirjasta.

Hyvää uutta vuotta 2020 kaikille!

Nopeimmin Anna Kareninaan pääsee käsiksi tästä. Teos löytyy suomeksi – ja muutamalla muullakin kielellä – Gutenberg Projectin sivuilta. 

Jouluromantiikkaa viktoriaanisessa miljöössä

En kutsuisi itseäni jouluihmiseksi, mutta joskus on kiva sovitella lukemisensa ajankohtaan, jota kalenterin mukaan eletään. Tänä vuonna nappasin Kindleeni Mimi Matthewsin teoksen A Holiday By Gaslight: A Victorian Christmas Novella. Pienoisromaanit ovat mukavaa nopeaa luettavaa, joskin tässä tarinassa on jo reilut 170 sivua. Täysimittaiseen romaaniin verrattuna minäkin kuitenkin lukaisen tällaisen tekstin melko pienessä ajassa, siitäkin huolimatta, ettei se ole omalla kielelläni.

Tarinan sankaritar Sophie Appersett on yläluokkaisesta perheestä, jonka isä on ikävä kyllä ajanut taloudelliseen ahdinkoon käyttämällä mm. Sophien myötäjäiset siihen, että on asennuttanut kaasuvalon Derbyshiren kartanoonsa. Sitten on isolla rahalla lähdetty Lontoon-talolle, jotta Sophie voisi avioitumalla parantaa perheen rahatilannetta.

Lontoossa Sophie on tapaillut Edward Sharpe -nimistä miestä. Tämä olisi sopiva puolisoksi, koska on varakas. Tosin miehellä on vaatimaton tausta. Hänen vanhempansa ovat kangaskauppiaita, ja liiketoimilla Edwardkin on rikastunut. Yläluokan etiketti on hänelle vierasta, ja hän on jopa hankkinut oppaan, jossa selitetään, miten hänen pitäisi käyttäytyä. Sen lukeminen ei kuitenkaan johda menestykseen, vaan parin kuukauden tapailun jälkeen Sophie ilmoittaa, etteivät hän ja herra Sharpe ole yhteensopivia.

Sophie ei pysty hahmottamaan, mitä Edwardin päässä liikkuu, eikä tästä syystä ole päässyt oikeasti tutustumaan mieheen. Niinpä hän ajattelee antaa Edwardille toisen mahdollisuuden. Uhkarohkeasti hän matkaa – vieläpä ilta-aikaan – salaa tämän luo ja ehdottaa, että ajatuksista puhuttaisiin suoraan. Lisäksi hän uusii Edwardin jo aiemmin saaman kutsun saapua Appersett Houseen Derbyshireen joulunviettoon. Siinähän sitä olisi sitten aikaa puhua suoraan ja tutustua.

Joulua kartanossa viettää moni muukin. Sophien nuorempi sisar on kulmakuntien kaunotar muttei osaa aina käyttäytyä soveliaasti tai ainakaan fiksusti. Ongelmia syntyy siitä, kun hän alkaa tulla liian läheiseksi Edwardin liikekumppanin, herra Murrayn kanssa. Tämäkin on kutsuttu paikalle, koska joulunviettoon on satsattu paljon rahaa mutta moni alun perin kutsutuista on peruuttanut tulonsa prinssi Albertin kuoleman vuoksi. Sophie on innokkaasti haalinut paikalle kaikki vieraat, jotka on keksinyt, herra Murrayn lisäksi mm. Edwardin vanhemmat. Kahta yhteiskuntaluokkaa olevien ihmisten luulisi iskevän kovempaakin yhteen, mutta ehkä tarinassa oli riittävästi konfliktia muutoinkin kevyeksi joululukemiseksi.

Matthews on selvästi Austeninsa lukenut. Herra Sharpen luonteesta tulee oitis mieleen eräs herra Darcy, kopea mutta ah niin ihana. Edwardin tunteita ei kuitenkaan tarvitse arvailla, sillä tarinassa ollaan ajoittain kummankin keskeisen henkilön pään sisällä, ja lukija saa heti kättelyssä tietää, että Sophie on lumonnut Edwardin ensinäkemältä. Siinä sitten jännitetään, saavatko Sophie ja Edward toisensa. No ei vainkaan, ei tietenkään jännitetä vaan genrelle tyypillisesti ainoa huolenaihe on se, kuinka monta estettä ja väärinkäsitystä on rakkausavioliiton tiellä.

Sophie on tyypillinen historiallisen rakkaustarinan päähenkilö: hän toimii aktiivisemmin kuin olisi ehkä ajoittain sopivaa mutta punastelee paljon, ihan hirvittävän paljon. Edwardissa pidän siitä, ettei hän ole varma vetovoimastaan – paremminkin epäilee koko ajan, ettei kelpaa – mutta toimii kuitenkin riittävän itsevarmasti ollessaan sopivalla tuulella. Välillä alkaa keski-ikäisen tätilukijankin sydän hieman väpättää, kuten lukiessa kohtaa, jossa Sophie ja Edward – tai Ned – päätyvät puhumaan suutelemisesta.

”Well,” she said with sudden frankness, ”I don’t think I’d have enjoyed it if you’d simply grabbed me and kissed me. A lady likes to prepare herself for such an event.”
     ”Fair enough. Are the next nine days enough time to prepare yourself? Because, unless you very strenuously object, I intend to kiss you this Christmas.”
     Sophie stared at him, her mouth suddenly dry. It took all of her strength of will to compose herself. To moisten her lips ja formulate words more substantial than a breathless squeak. ”Under the mistletoe, I presume.”
     ”Under the mistletoe. Under the gaslight. Under the stars.” Ned bent his head close to hers. ”Perhaps all three.”

Joulunviettoon kuuluu myös mahtavat tanssiaiset, ja herra Sharpe varaa Sophielta kolme valssia – kaikki, mitä hänen on mahdollista saada. Tässä kohtaa teos tuottaakin ehkä ainoan pettymyksensä: pääparin yhteistä tanssia ei kuvata lainkaan! Tanssin jälkeen Sophie ja Edward puhuvat tanssimisesta mutta lähinnä siitä näkökulmasta, keiden muiden kanssa he ovat tanssineet. Käsittämätöntä! Toisistaan lumoutuneet ihmiset saavat viimeinkin luvan kanssa koskea toisiinsa peräti kolmen valssin ajan, eikä kirjailija katso tarpeelliseksi kertoa siitä mitään. Olen pöyristynyt.

No, kokonaisuutena kirja kyllä vastasi minun romantiikankaipuuseeni hyvin. Joulunajan lukemiseksi se oli vallan mainio valinta. Myös teoksen lopussa oleva näyte toisesta Mimi Matthewsin kirjasta loi kättelyssä kiinnostavan jännitteen kahden päähenkilön välille. Kirjoittaja siis osaa asiansa.

Jos jotakuta kiinnostaa, millaisia ohjeita herrasmiehille ihan oikeasti annettiin 1800-luvulla, Edward Sharpenkin lukeman, Cecil B. Hartleyn kirjoittaman oppaan The Gentlemen's Book of Etiquette and Manual of Politeness voi ladata luettavaksi esimerkiksi Gutenberg Projectin sivuilta.

1800-lukua Kansallismuseossa

Kulttuuriviikonloppuni Helsingissä sisälsi paitsi Helene Schjerfbeckin näyttelyn, myös tutustumisen Kansallismuseoon ja erityisesti sen 1800-lukua esittelevään osastoon. Vuosisataa ei esitellä museossa kovin laajasti, mutta paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia näyttelyesineistä kuitenkin löytää.

Aitoja 1800-luvun pukuja on aina mielenkiintoista nähdä, vaikkeivät ne olisikaan aivan niiltä vuosikymmeniltä, jotka kiinnostavat itseä eniten. Kansallismuseossa on esillä kaksi asua, joita on käytetty valtiopäivätanssiaisissa vuonna 1863: hovineuvoksetar Hanna Brummerin asu ja kreivi, kamariherra Carl Alexander Armfeltin takki. Valtavassa hameessa on krinoliini eli vanteikko, joita valmistettiin teräksestä ja rottingista. Luojan kiitos ne eivät ole muodissa enää sinä aikakautena, josta itse enimmäkseen kirjoitan. Tosin on helppo ymmärtää, ettei turnyyrikaan ollut varmasti kovin käytännöllinen eikä sekään kaikkien mielestä ole erityisen tyylikäs.

Suomessa alettiin käyttää markkaa maksuvälineenä vuonna 1860. Kansallismuseossa voi tarkastella lähietäisyydeltä 1800-luvun jälkimmäisen puoliskon markkoja niin seteli- kuin kolikkomuodossa.

1800-luvun huonekaluja on Kansallismuseossa koottu kokonaisuudeksi nimeltä ”Romantiikan ajan koti”. Museossa kerrotaan, että tuolloin tapeteissa oli kukkaornamentteja, jotka tehtiin sablonia käyttäen. Myös matoissa oli kukkakuvioita, ja ne oli tehty ryijytekniikalla tai ristipistokirjontana. Ikkunaverhot olivat tylliä, musliinia tai pitsiä, ja vaaleat värit verhoissa alkoivat yleistyä. Huonekasveina tyypillisiä olivat pelargonia, palsami, myrtti ja turkinpippuri, joita kasvattiin ikkunalaudalla.

Museossa esillä olevista huonekaluista komeimpia on leposohva eli kanapee, joka on tyyliltään uusrokokoota ja valmistettu pähkinäpuusta. Tyypillisiä aikakauden kalustemateriaaleja olivat mahonki, koivu sekä juuri pähkinäpuu. Leposohvalla oleva sohvatyyny on 1800-luvun puolivälistä ja koristeltu ristipistoilla, jotka on tehty villa- ja silkkilangoilla. Nukke on puolestaan Raahesta noin vuodelta 1850. Se pää on valkoista posliinia ja vartalo ja raajat on valmistettu kankaasta.

Maalauksia alkoi ilmestyä virkamiesten, porvareiden ja kartanoiden seinille 1850-luvulla tai sen jälkeen. Tuolloin tuli tavaksi maalauttaa muotokuvia perheenjäsenistä. Kuvassa oleva kirjoituslipasto on vuodelta 1842, ja se on päällystetty pyramidimahongilla eli vaneroitu – jälkimmäinen ilmaus kuulostaa aika paljon rahvaanomaisemmalta. Edessä olevalla pöydällä voi tarkka katsoja nähdä kynttiläsakset. Ne ovat englantilaista tinaa.

Näytteillä on myös myöhäisempiretyylinen peili ja peilipöytä. Ne on valmistettu mahongista. Pöytäkello on samaa tyyliä. Sen materiaalit ovat puolestaan alabasteri, puu ja helmiäinen. Tinakynttilänjalat ovat 1800-luvun puolivälistä. Nurkassa voi nähdä piippuhyllyn, jossa on kaksi merenvahapiippua, yksi posliinipiippu ja kaksi tupakkapurkkia. Piipuista ainakin kahdessa on puuvarsi ja koristelut ovat luvalla sanoen hieman erikoiset: posliinipiipussa, joka kuvataan tarkemmin saksalaiseksi ylioppilaspiipuksi, on piipunpesässä Bismarckin kuva. Tupakkapurkkien materiaaleina ovat pelti ja nahka.

Merenvahapiiput ovat kieltämättä aika komeita esineitä. Niiden varsi on noin metrin pituinen ja taipuisa. Koppa on merenvahaa ja kopan kansi hopeaa. Esimerkkinä lyhempivartisesta piipusta Kansallismuseossa on vitriinissä esillä merenvahapiippu, jonka varsi on kirsikkapuuta. Piippu on peräisin Topeliuksen kokoelmasta - lieneekö satusetä itse sitä tuprutellut?

Lukeminen ja musisointi olivat 1800-luvulla yleisiä ajanvietteitä. Jos rahaa oli hiemankin enemmän, perheeseen hankittiin klaveeri. Säätyläisperheissä alettiin 1700-luvun loppupuolella tarttua muuhunkin kuin hartauskirjallisuuteen. Ihmiset lukivat matkakertomuksia, elämäkertoja, romaaneja ja runoja sen verran innokkaasti, että esimerkiksi Topelius katsoi siitä olevan haittaa eikä hyötyä – niin järjettömältä kuin tuollainen lausunto tuollaisen miehen suusta kuulostaakin.

Itselleni yllättävää oli se, että museossa kerrottiin kirjakauppojen olleen yleisiä jo 1800-luvun puolivälissä. Julkisia kirjastoja ei kuitenkaan ollut montaa, ja siksi ihmiset lainasivat kirjoja innokkaasti toisiltaan. Näyttelyssä on esillä mm. Byronin ja Victor Hugon tuotantoa sekä ranskalaisia muotilehtiä 1800-luvun puolivälin paikkeilta.

Sisustuksen ulkonäköä muutti merkittävästi myös se, että perheen edustustilassa huonekalut sijoitettiin keskemmälle huonetta asetelmaksi, joka mahdollisti viihtyisän seurustelun. Sohvapöytä oli aikakauden uutuus. Kansallismuseossakin on esillä viehättävä kokonaisuus, jossa on vaneroitu eli pähkinäpuulla päällystetty sohva sekä neljä pikkutuolia. Sohvatyynyt ovat 1800-luvun puolivälistä, ja niissä on villa- ja silkkilangoilla tehty gobeliinipistokirjonta. Matto on ryijykudontaa ja valmistettu noin vuonna 1850. Pöydän päällä on filet- eli verkkopitsiä oleva liina sekä koristekupu, jonka sisällä on tekokukkia posliinimaljakossa.

Jos nyt ihan pakko olisi, voisin kuvitella lukevani Byronia tuossa sohvalla. Kunhan ei tarvitse siinä krinoliinihameessa kekkuloida.

Helene Schjerfbeck Ateneumissa

Helene Schjerfbeckin (1862–1946) taidetta esiteltiin aiemmin tänä vuonna Lontoossa Royal Academy of Artsissa. Samainen näyttely on nyt laajennettuna Ateneumissa otsikolla Maailmalta löysin itseni. Otsikkonsa mukaisesti näyttely käsittelee ulkomailla vietetyn ajan merkitystä sille, millainen taiteilija Schjerfbeckistä kehittyi.

Näyttelyssä on taidetta koko Schjerfbeckin uran ajalta. Keskityn tässä kuitenkin esittelemään tuotantoa 1800-luvulta. Osa näistä teoksista on hyvin tunnettuja, vaikka useimpien ihmisten mielikuva taiteilijan tuotannosta lienee ensisijaisesti kuitenkin jotain muuta kuin se, mitä tyyliä nämä teokset edustavat.

Schjerfbeck on hyvin tunnettu omakuvistaan, mutta yhtä lailla hän teki syvällisiä tutkielmia toisista ihmisistä ja näiden välisistä suhteistakin. Maailmalta itseni löysin -näyttelyssä oli esillä kaksi varsin vaikuttavaa teosta aikuisen ja lapsen suhteesta: Äiti ja lapsi (1886) ja Nainen ja lapsi (1887). Varsinkin jälkimmäinen oli minusta pysäyttävä erityisesti lapsen olkapään yli luodun katseen vuoksi.

Tanssiaiskengät (1882) on varmasti tunnetuimpia Schjerfbeckin nuoruudenteoksia. Taiteilija on maalannut sen mallinaan serkkunsa Esther Lupander, joka oli tuolloin yhdeksänvuotias.

Muita kuvia ihmisistä olivat muun muassa Naisprofiili (1884), Tyttö St. Ivesistä (Punatukkainen tyttö) (1890) ja Toipilas (1888). Näistä Toipilas on varmasti kaikille tuttu maalaus.

Näyttelyssä oli paljon muitakin aiheita kuin ihmiset. 1800-luvun maalauksissa niitä edustivat mm. Italian maisemat, kukat ja dramaattinen ovi sekä – pyykit.

Sypressejä, Fiesole (1894) on ihanan utuinen ja jotenkin siitä tulee mieleen Monet’n maalaus Lontoon parlamenttitalosta – joka tosin on myöhäisempi teos.

Valkoisia ruusuja maljakossa (n. 1889) on herkkä ja mieltä rauhoittava asetelma.

Ovi (1884) on puolestaan, kuten todettua, dramaattinen maalaus. Teos on goottilaisen synkkä ja vaikka oven alta pilkahtaa valoa, on se enemminkin demoninen elementti kuin lupaus todellisesta valosta.

Vaatteita kuivamassa (1883) on puolestaan heleä kuin kesäpäivä, jollaise/ina se mitä ilmeisimmin on maalattu. Tässäkin maalauksessa on herkkyyttä vaikka muille jakaa.

Näyttelyssä oli toki myös paljon Schjerfbeckin kuuluisia omakuvia. Vanhin niistä oli vuosilta 1884–1885, jolloin taiteilija oli siis 22- ja 23-vuotias. Siinä Schjerfbeck näyttää mielestäni herkältä mutta päättäväiseltä – sellaiselta, millainen omaa polkuaan kulkevan ihmisen kai tulee ollakin.

Maailmalta löysin itseni -näyttelyä voi lämpimästi suositella. Se on Ateneumissa 26. tammikuuta asti.