Kymmenen päivää mielisairaalassa - soluttautujajournalistin raportti mielenterveyden hoidosta vuonna 1887

Nellie Bly on jäänyt historiaan 1800-luvun journalistina, joka testasi Jules Vernen väitteen siitä, että maailman voi kiertää 80 päivässä, sekä soluttautui Blackwell’s Islandin mielisairaalaan New Yorkissa kirjoittaakseen siitä, miten psyykkisesti sairaita hoidettiin. Mielisairaalakokemuksesta voi lukea kirjasta Kymmenen päivää mielisairaalassa. Se ilmestyi alun perin 1887 nimellä Ten Days in a Madhouse.

Bly sai mielisairaalatekstin tehtäväksi New York World -lehden päätoimittajalta. Päästäkseen sisälle sairaalaan Bly etsiytyi työläisnaisten asuntolaan esittämään mieleltään sairasta ihmistä. Hänen ajatuksensa oli, että sieltä hänet ohjattaisiin hoitoon, jos hän vaikuttaisi olevan tarpeeksi sekaisin.

Mielenkiintoista on, että Blyn esitys perustui pelkkiin mielikuviin siitä, miten hullu ihminen käyttäytyy. Päästyään sisälle mielisairaalaan Bly toteaa, että neljä lääkäriä on todennut hänet hulluksi. En tiedä, mistä tämä kertoo. Toki mielenterveysasioiden ymmärtäminen on lisääntynyt paljon 1800-luvun lopulta, ja kirjan perusteella kovinkaan monen kohdalla ei sairaalassa enää kummemmin kiinnitetty huomiota siihen, oliko ihminen oikeasti sairas vai ei. Silti tuntuu omituiselta, että asiasta ymmärtämätön toimittaja pystyi saamaan kaikki uskomaan, että on psyykkisesti sairas. Siihen nähden, miten paljon ihmisillä on mielenterveyden ongelmia, ihmiset havaitsevat niitä aika vähän. Mutta nähtävästi Nellie Bly turvautui siihen, että esitti akuutisti mieleltään sekaisin olevaa ihmistä, jonka käsitys todellisuudesta oli kadonnut. Eikä sairaalahoitoon varmasti tuolloinkaan ohjattu ihmisiä, jotka pystyivät vaikuttamaan useimmiten normaalilta – mitä se sitten lieneekään.

Hoito Blackwell’s Islandilla ei varsinaisesti vaikuta siltä, että sillä olisi ollut mielenterveyttä parantavia vaikutuksia. Bly joutuu väkisin kylmään pesuun. ”Meitä ei haittaa sinun satuttamisesi. Ole hiljaa tai sinuun sattuu vielä enemmän”, toteaa hoitaja toiselle potilaalle. Monenlaista satuttamista tapahtuukin: potilailta revitään hiuksia, heidän päälleen istutaan, heitä lyödään ja kuristetaan. Tästä vastaavat lääkäreiltä salassa sairaanhoitajat, joiden suurta huvia tuntuu Blyn mukaan olevan potilaiden kiusaaminen myös henkisesti. Mitään ei ole sallittua tehdä. Potilaiden pitää istua hiljaa paikoillaan, vaikka he tahtovat puhua ja liikkua. Ei olekaan ihme, että Bly kirjoittaa: ”Mikä – kidutusta lukuun ottamatta – aiheuttaisi hulluutta nopeammin kuin tällainen käsittely?”

Raporttinsa alussa Bly toteaa, ettei ”pitänyt mahdollisena, että tällaista laitosta johdettaisiin huonosti, ja että sen katon alla tapahtuisi julmuuksia”. Hänen mielestään mieleltään sairaat ovat ”avuttomimpia olentoja” ja hän ajattelee, että heidän hoitonsa olisi hellää. Kokemus osoittaa, että tilanne on päinvastainen. Lisäksi Blyta kauhistuttaa se, etteivät kaikki sairaalassa lainkaan näytä olevan mieleltään sairaita. Karmiva on Blyn tekemä vertailu:

”Tämä nainen [saksankielinen, englantia osaamaton Louise Schanz] vietiin ilman omaa suostumustaan vapaasta maailmasta mielisairaalaan, eikä hänelle annettu mahdollisuutta todistaa mielenterveyttään. Hänet oli lukittu luultavasti koko elämäkseen mielisairaalan kaltereiden taakse, eikä hänelle edes kerrottu hänen omalla kielellään, miksi ja minkä takia.

Verratkaa tätä siihen, miten kohtelemme rikollista, jolle annetaan kaikki mahdollisuudet todistaa syyttömyytensä. Kukapa ei mieluummin olisi murhaaja, jolla on mahdollisuus elinkautiseen, kuin hulluksi julistettu ilman toivoa paeta?”

Itselläni huomion kiinnitti myös se yksityiskohta, että pariin otteeseen puhutaan naisesta, joka on menettänyt voimansa liiallisen työnteon vuoksi. Burnout ei taidakaan olla nykyajan ilmiö. Joka tapauksessa Blackwell Islandin potilaissa on suurta vaihtelua. Bly kertoo myös niistä, jotka olivat – epäilemättä oikeasti – väkivaltaisia ja vaarallisia. Reportteri mainitseekin useaan otteeseen, että häntä pelottaa olla suljettuna hullujen kanssa. Tärkeämpi tunne on kuitenkin hänen tuntemansa myötätunto ja ajatus siitä, että asioiden ei kuuluisi saarella olla niin kuin ne ovat.

Saamassaan hoidossa Bly jakaa ihmiset kahteen ryhmään. On niitä lääkäreitä ja viranomaisia, jotka ovat ystävällisiä ja välittävät. Sitten on niitä, jotka ovat julmia eivätkä tahdo potilaille mitään hyvää. Kokonaisuutena hoito Blackwell Islandin mielisairaalassa ei tunnu sisältävän yhtään elementtiä, jota voisi pitää hoitavana. On melkoisen selvää, ettei mikään tähtää siihen, että potilaat parantuisivat tai voisivat niin hyvin, että heillä olisi mahdollisuus palata elämään muualla. Joskus jonkun sukulainen kuitenkin hakee potilaan pois. Joillakuilla saarella olevista on siis ollut hieman toivoa.

Blyn tehtävä mielisairaalassa kuulostaa hurjalta soluttautumistarinalta, joka todistaa, että totuus on taasen tarua ihmeellisempi. Huolimatta siitä, että New York World oli sensaatio-otsikoiden lehti, Blyn työtä on vaikea pitää merkityksettömänä huomionhakuisuutena. Hän onnistui tuomaan yleiseen tietoon, miten huonosti asiat mieleltään sairaiden hoidossa olivat. Kirjasta saa mielikuvan, että tämän jälkeen parannuksia tehtiin. Blyn työn ansiosta mielen sairauksien hoitoon suunnattiin myös lisää rahavaroja.