Jouluromantiikkaa viktoriaanisessa miljöössä

En kutsuisi itseäni jouluihmiseksi, mutta joskus on kiva sovitella lukemisensa ajankohtaan, jota kalenterin mukaan eletään. Tänä vuonna nappasin Kindleeni Mimi Matthewsin teoksen A Holiday By Gaslight: A Victorian Christmas Novella. Pienoisromaanit ovat mukavaa nopeaa luettavaa, joskin tässä tarinassa on jo reilut 170 sivua. Täysimittaiseen romaaniin verrattuna minäkin kuitenkin lukaisen tällaisen tekstin melko pienessä ajassa, siitäkin huolimatta, ettei se ole omalla kielelläni.

Tarinan sankaritar Sophie Appersett on yläluokkaisesta perheestä, jonka isä on ikävä kyllä ajanut taloudelliseen ahdinkoon käyttämällä mm. Sophien myötäjäiset siihen, että on asennuttanut kaasuvalon Derbyshiren kartanoonsa. Sitten on isolla rahalla lähdetty Lontoon-talolle, jotta Sophie voisi avioitumalla parantaa perheen rahatilannetta.

Lontoossa Sophie on tapaillut Edward Sharpe -nimistä miestä. Tämä olisi sopiva puolisoksi, koska on varakas. Tosin miehellä on vaatimaton tausta. Hänen vanhempansa ovat kangaskauppiaita, ja liiketoimilla Edwardkin on rikastunut. Yläluokan etiketti on hänelle vierasta, ja hän on jopa hankkinut oppaan, jossa selitetään, miten hänen pitäisi käyttäytyä. Sen lukeminen ei kuitenkaan johda menestykseen, vaan parin kuukauden tapailun jälkeen Sophie ilmoittaa, etteivät hän ja herra Sharpe ole yhteensopivia.

Sophie ei pysty hahmottamaan, mitä Edwardin päässä liikkuu, eikä tästä syystä ole päässyt oikeasti tutustumaan mieheen. Niinpä hän ajattelee antaa Edwardille toisen mahdollisuuden. Uhkarohkeasti hän matkaa – vieläpä ilta-aikaan – salaa tämän luo ja ehdottaa, että ajatuksista puhuttaisiin suoraan. Lisäksi hän uusii Edwardin jo aiemmin saaman kutsun saapua Appersett Houseen Derbyshireen joulunviettoon. Siinähän sitä olisi sitten aikaa puhua suoraan ja tutustua.

Joulua kartanossa viettää moni muukin. Sophien nuorempi sisar on kulmakuntien kaunotar muttei osaa aina käyttäytyä soveliaasti tai ainakaan fiksusti. Ongelmia syntyy siitä, kun hän alkaa tulla liian läheiseksi Edwardin liikekumppanin, herra Murrayn kanssa. Tämäkin on kutsuttu paikalle, koska joulunviettoon on satsattu paljon rahaa mutta moni alun perin kutsutuista on peruuttanut tulonsa prinssi Albertin kuoleman vuoksi. Sophie on innokkaasti haalinut paikalle kaikki vieraat, jotka on keksinyt, herra Murrayn lisäksi mm. Edwardin vanhemmat. Kahta yhteiskuntaluokkaa olevien ihmisten luulisi iskevän kovempaakin yhteen, mutta ehkä tarinassa oli riittävästi konfliktia muutoinkin kevyeksi joululukemiseksi.

Matthews on selvästi Austeninsa lukenut. Herra Sharpen luonteesta tulee oitis mieleen eräs herra Darcy, kopea mutta ah niin ihana. Edwardin tunteita ei kuitenkaan tarvitse arvailla, sillä tarinassa ollaan ajoittain kummankin keskeisen henkilön pään sisällä, ja lukija saa heti kättelyssä tietää, että Sophie on lumonnut Edwardin ensinäkemältä. Siinä sitten jännitetään, saavatko Sophie ja Edward toisensa. No ei vainkaan, ei tietenkään jännitetä vaan genrelle tyypillisesti ainoa huolenaihe on se, kuinka monta estettä ja väärinkäsitystä on rakkausavioliiton tiellä.

Sophie on tyypillinen historiallisen rakkaustarinan päähenkilö: hän toimii aktiivisemmin kuin olisi ehkä ajoittain sopivaa mutta punastelee paljon, ihan hirvittävän paljon. Edwardissa pidän siitä, ettei hän ole varma vetovoimastaan – paremminkin epäilee koko ajan, ettei kelpaa – mutta toimii kuitenkin riittävän itsevarmasti ollessaan sopivalla tuulella. Välillä alkaa keski-ikäisen tätilukijankin sydän hieman väpättää, kuten lukiessa kohtaa, jossa Sophie ja Edward – tai Ned – päätyvät puhumaan suutelemisesta.

”Well,” she said with sudden frankness, ”I don’t think I’d have enjoyed it if you’d simply grabbed me and kissed me. A lady likes to prepare herself for such an event.”
     ”Fair enough. Are the next nine days enough time to prepare yourself? Because, unless you very strenuously object, I intend to kiss you this Christmas.”
     Sophie stared at him, her mouth suddenly dry. It took all of her strength of will to compose herself. To moisten her lips ja formulate words more substantial than a breathless squeak. ”Under the mistletoe, I presume.”
     ”Under the mistletoe. Under the gaslight. Under the stars.” Ned bent his head close to hers. ”Perhaps all three.”

Joulunviettoon kuuluu myös mahtavat tanssiaiset, ja herra Sharpe varaa Sophielta kolme valssia – kaikki, mitä hänen on mahdollista saada. Tässä kohtaa teos tuottaakin ehkä ainoan pettymyksensä: pääparin yhteistä tanssia ei kuvata lainkaan! Tanssin jälkeen Sophie ja Edward puhuvat tanssimisesta mutta lähinnä siitä näkökulmasta, keiden muiden kanssa he ovat tanssineet. Käsittämätöntä! Toisistaan lumoutuneet ihmiset saavat viimeinkin luvan kanssa koskea toisiinsa peräti kolmen valssin ajan, eikä kirjailija katso tarpeelliseksi kertoa siitä mitään. Olen pöyristynyt.

No, kokonaisuutena kirja kyllä vastasi minun romantiikankaipuuseeni hyvin. Joulunajan lukemiseksi se oli vallan mainio valinta. Myös teoksen lopussa oleva näyte toisesta Mimi Matthewsin kirjasta loi kättelyssä kiinnostavan jännitteen kahden päähenkilön välille. Kirjoittaja siis osaa asiansa.

Jos jotakuta kiinnostaa, millaisia ohjeita herrasmiehille ihan oikeasti annettiin 1800-luvulla, Edward Sharpenkin lukeman, Cecil B. Hartleyn kirjoittaman oppaan The Gentlemen's Book of Etiquette and Manual of Politeness voi ladata luettavaksi esimerkiksi Gutenberg Projectin sivuilta.

1800-lukua Kansallismuseossa

Kulttuuriviikonloppuni Helsingissä sisälsi paitsi Helene Schjerfbeckin näyttelyn, myös tutustumisen Kansallismuseoon ja erityisesti sen 1800-lukua esittelevään osastoon. Vuosisataa ei esitellä museossa kovin laajasti, mutta paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia näyttelyesineistä kuitenkin löytää.

Aitoja 1800-luvun pukuja on aina mielenkiintoista nähdä, vaikkeivät ne olisikaan aivan niiltä vuosikymmeniltä, jotka kiinnostavat itseä eniten. Kansallismuseossa on esillä kaksi asua, joita on käytetty valtiopäivätanssiaisissa vuonna 1863: hovineuvoksetar Hanna Brummerin asu ja kreivi, kamariherra Carl Alexander Armfeltin takki. Valtavassa hameessa on krinoliini eli vanteikko, joita valmistettiin teräksestä ja rottingista. Luojan kiitos ne eivät ole muodissa enää sinä aikakautena, josta itse enimmäkseen kirjoitan. Tosin on helppo ymmärtää, ettei turnyyrikaan ollut varmasti kovin käytännöllinen eikä sekään kaikkien mielestä ole erityisen tyylikäs.

Suomessa alettiin käyttää markkaa maksuvälineenä vuonna 1860. Kansallismuseossa voi tarkastella lähietäisyydeltä 1800-luvun jälkimmäisen puoliskon markkoja niin seteli- kuin kolikkomuodossa.

1800-luvun huonekaluja on Kansallismuseossa koottu kokonaisuudeksi nimeltä ”Romantiikan ajan koti”. Museossa kerrotaan, että tuolloin tapeteissa oli kukkaornamentteja, jotka tehtiin sablonia käyttäen. Myös matoissa oli kukkakuvioita, ja ne oli tehty ryijytekniikalla tai ristipistokirjontana. Ikkunaverhot olivat tylliä, musliinia tai pitsiä, ja vaaleat värit verhoissa alkoivat yleistyä. Huonekasveina tyypillisiä olivat pelargonia, palsami, myrtti ja turkinpippuri, joita kasvattiin ikkunalaudalla.

Museossa esillä olevista huonekaluista komeimpia on leposohva eli kanapee, joka on tyyliltään uusrokokoota ja valmistettu pähkinäpuusta. Tyypillisiä aikakauden kalustemateriaaleja olivat mahonki, koivu sekä juuri pähkinäpuu. Leposohvalla oleva sohvatyyny on 1800-luvun puolivälistä ja koristeltu ristipistoilla, jotka on tehty villa- ja silkkilangoilla. Nukke on puolestaan Raahesta noin vuodelta 1850. Se pää on valkoista posliinia ja vartalo ja raajat on valmistettu kankaasta.

Maalauksia alkoi ilmestyä virkamiesten, porvareiden ja kartanoiden seinille 1850-luvulla tai sen jälkeen. Tuolloin tuli tavaksi maalauttaa muotokuvia perheenjäsenistä. Kuvassa oleva kirjoituslipasto on vuodelta 1842, ja se on päällystetty pyramidimahongilla eli vaneroitu – jälkimmäinen ilmaus kuulostaa aika paljon rahvaanomaisemmalta. Edessä olevalla pöydällä voi tarkka katsoja nähdä kynttiläsakset. Ne ovat englantilaista tinaa.

Näytteillä on myös myöhäisempiretyylinen peili ja peilipöytä. Ne on valmistettu mahongista. Pöytäkello on samaa tyyliä. Sen materiaalit ovat puolestaan alabasteri, puu ja helmiäinen. Tinakynttilänjalat ovat 1800-luvun puolivälistä. Nurkassa voi nähdä piippuhyllyn, jossa on kaksi merenvahapiippua, yksi posliinipiippu ja kaksi tupakkapurkkia. Piipuista ainakin kahdessa on puuvarsi ja koristelut ovat luvalla sanoen hieman erikoiset: posliinipiipussa, joka kuvataan tarkemmin saksalaiseksi ylioppilaspiipuksi, on piipunpesässä Bismarckin kuva. Tupakkapurkkien materiaaleina ovat pelti ja nahka.

Merenvahapiiput ovat kieltämättä aika komeita esineitä. Niiden varsi on noin metrin pituinen ja taipuisa. Koppa on merenvahaa ja kopan kansi hopeaa. Esimerkkinä lyhempivartisesta piipusta Kansallismuseossa on vitriinissä esillä merenvahapiippu, jonka varsi on kirsikkapuuta. Piippu on peräisin Topeliuksen kokoelmasta - lieneekö satusetä itse sitä tuprutellut?

Lukeminen ja musisointi olivat 1800-luvulla yleisiä ajanvietteitä. Jos rahaa oli hiemankin enemmän, perheeseen hankittiin klaveeri. Säätyläisperheissä alettiin 1700-luvun loppupuolella tarttua muuhunkin kuin hartauskirjallisuuteen. Ihmiset lukivat matkakertomuksia, elämäkertoja, romaaneja ja runoja sen verran innokkaasti, että esimerkiksi Topelius katsoi siitä olevan haittaa eikä hyötyä – niin järjettömältä kuin tuollainen lausunto tuollaisen miehen suusta kuulostaakin.

Itselleni yllättävää oli se, että museossa kerrottiin kirjakauppojen olleen yleisiä jo 1800-luvun puolivälissä. Julkisia kirjastoja ei kuitenkaan ollut montaa, ja siksi ihmiset lainasivat kirjoja innokkaasti toisiltaan. Näyttelyssä on esillä mm. Byronin ja Victor Hugon tuotantoa sekä ranskalaisia muotilehtiä 1800-luvun puolivälin paikkeilta.

Sisustuksen ulkonäköä muutti merkittävästi myös se, että perheen edustustilassa huonekalut sijoitettiin keskemmälle huonetta asetelmaksi, joka mahdollisti viihtyisän seurustelun. Sohvapöytä oli aikakauden uutuus. Kansallismuseossakin on esillä viehättävä kokonaisuus, jossa on vaneroitu eli pähkinäpuulla päällystetty sohva sekä neljä pikkutuolia. Sohvatyynyt ovat 1800-luvun puolivälistä, ja niissä on villa- ja silkkilangoilla tehty gobeliinipistokirjonta. Matto on ryijykudontaa ja valmistettu noin vuonna 1850. Pöydän päällä on filet- eli verkkopitsiä oleva liina sekä koristekupu, jonka sisällä on tekokukkia posliinimaljakossa.

Jos nyt ihan pakko olisi, voisin kuvitella lukevani Byronia tuossa sohvalla. Kunhan ei tarvitse siinä krinoliinihameessa kekkuloida.

Helene Schjerfbeck Ateneumissa

Helene Schjerfbeckin (1862–1946) taidetta esiteltiin aiemmin tänä vuonna Lontoossa Royal Academy of Artsissa. Samainen näyttely on nyt laajennettuna Ateneumissa otsikolla Maailmalta löysin itseni. Otsikkonsa mukaisesti näyttely käsittelee ulkomailla vietetyn ajan merkitystä sille, millainen taiteilija Schjerfbeckistä kehittyi.

Näyttelyssä on taidetta koko Schjerfbeckin uran ajalta. Keskityn tässä kuitenkin esittelemään tuotantoa 1800-luvulta. Osa näistä teoksista on hyvin tunnettuja, vaikka useimpien ihmisten mielikuva taiteilijan tuotannosta lienee ensisijaisesti kuitenkin jotain muuta kuin se, mitä tyyliä nämä teokset edustavat.

Schjerfbeck on hyvin tunnettu omakuvistaan, mutta yhtä lailla hän teki syvällisiä tutkielmia toisista ihmisistä ja näiden välisistä suhteistakin. Maailmalta itseni löysin -näyttelyssä oli esillä kaksi varsin vaikuttavaa teosta aikuisen ja lapsen suhteesta: Äiti ja lapsi (1886) ja Nainen ja lapsi (1887). Varsinkin jälkimmäinen oli minusta pysäyttävä erityisesti lapsen olkapään yli luodun katseen vuoksi.

Tanssiaiskengät (1882) on varmasti tunnetuimpia Schjerfbeckin nuoruudenteoksia. Taiteilija on maalannut sen mallinaan serkkunsa Esther Lupander, joka oli tuolloin yhdeksänvuotias.

Muita kuvia ihmisistä olivat muun muassa Naisprofiili (1884), Tyttö St. Ivesistä (Punatukkainen tyttö) (1890) ja Toipilas (1888). Näistä Toipilas on varmasti kaikille tuttu maalaus.

Näyttelyssä oli paljon muitakin aiheita kuin ihmiset. 1800-luvun maalauksissa niitä edustivat mm. Italian maisemat, kukat ja dramaattinen ovi sekä – pyykit.

Sypressejä, Fiesole (1894) on ihanan utuinen ja jotenkin siitä tulee mieleen Monet’n maalaus Lontoon parlamenttitalosta – joka tosin on myöhäisempi teos.

Valkoisia ruusuja maljakossa (n. 1889) on herkkä ja mieltä rauhoittava asetelma.

Ovi (1884) on puolestaan, kuten todettua, dramaattinen maalaus. Teos on goottilaisen synkkä ja vaikka oven alta pilkahtaa valoa, on se enemminkin demoninen elementti kuin lupaus todellisesta valosta.

Vaatteita kuivamassa (1883) on puolestaan heleä kuin kesäpäivä, jollaise/ina se mitä ilmeisimmin on maalattu. Tässäkin maalauksessa on herkkyyttä vaikka muille jakaa.

Näyttelyssä oli toki myös paljon Schjerfbeckin kuuluisia omakuvia. Vanhin niistä oli vuosilta 1884–1885, jolloin taiteilija oli siis 22- ja 23-vuotias. Siinä Schjerfbeck näyttää mielestäni herkältä mutta päättäväiseltä – sellaiselta, millainen omaa polkuaan kulkevan ihmisen kai tulee ollakin.

Maailmalta löysin itseni -näyttelyä voi lämpimästi suositella. Se on Ateneumissa 26. tammikuuta asti.

Hyvää joulua!

Rauhallista joulua ja onnellista uutta vuotta blogini lukijoille! 

Kuvassa on Kuopion kaupungintalo, joka on 1880-luvulta. Kuusi lienee uudempi. Historiasta kiinnostuneet löytävät mielenkiintoista tietoa kaupungintalosta täältä.

Goottilaista fiktiota kirjoittamaan

Haluatko kirjoittaa oikeaoppisen goottilaiseen perinteeseen nojaavan tarinan? Rayne Hallin kirjoittamisopas Writing Gothic Fiction: Learn to Thrill Readers with Passion and Suspense esittelee kaikki goottilaisen kirjallisuuden tyypillisimmät piirteet ja antaa vinkkejä, miten suunnitella oma goottilainen tarina. Kliseisyyden vaara on ilmeinen, mutta toisaalta opas tarjoaa niin paljon aineksia, että sieltä sopivasti nappaillen ja omaa lisäten voi gotiikkaa väännellä ja käännellä omassa fiktiossaan mielin määrin. Hall muistuttaakin, että usein goottilaiset elementit yhdistyvät usein muihin genreihin – ja goottilainen kirjallisuus itsessään jakautuu moniin alalajeihin, joita ovat esimerkiksi viktoriaaninen ja venäläinen gotiikka.

Hall kertoo, mitä goottilaisella fiktiolla tarkoitetaan, kuvailee genrelle tyypillisen miljöön, synkän talon ja tyypillisen goottilaisen sankarin – joka useimmiten on naispuolinen – kuin myös sivuhenkilöt, jotka usein esiintyvät tämän genren tarinoissa. Hän kertoo, miten voi luoda niin romaanimittaisen goottitarinan kuin novellinkin. Yksityiskohtaisempia lukujen aiheita ovat mm. myrskysään ja iltahämärän käyttö tarinassa sekä vangittunaolemiskohtauksen ja pakokohtauksen kirjoittaminen. Yksi luku omistetaan myös punaisen värin käytölle: punainen viittaa juuri suuriin tunteisiin, joita goottilaisissa tarinoissa käsitellään: rakkauteen, vaaraan, syntiin…

Goottilaisille tarinoille tyypillisiä elementtejä ovat mm. seuraavat:
- oikeudenmukaisuus/epäoikeudenmukaisuus, lojaalisuus/petos, kosto, mielen sairaudet (aiheet ja teemat)
- vanha synkkä rakennus, ullakko, suuri portaikko, hautausmaa (tapahtumapaikat)
- naiivi morsian, tiedemies, lojaali palvelija, koira, aave, korruptoitunut lääkäri (henkilöhahmot)
- hauta, kirous, synkkä profetia, kuoleva henkilöhahmo (kuolema jayliluonnolliset asiat)
- kaksinnaiminen, seksuaaliset poikkeavuudet, salainen identiteetti, laittomat huumeet (synkät salaisuudet)
- pakkomielle, intohimo, rakkaus, himo, pelko, perversio (tunteet)
- taideteos, vanha kirja, testamentti, päiväkirja, koru, kirstu (esineet)
- rikottu lupaus, järjettömään hintaan pidetty vala, punainen väri, uhraus, moderni teknologia (muita asioita)

Vanha, synkkä rakennus on usein goottilaisissa tarinoissa niin tärkeä, että siitä itsestään tulee yksi tarinan henkilöistä. Hall muistuttaa, ettei rakennuksen tarvitse olla perinteinen linna tai kartano, vaan se voi olla yhtä lailla esimerkiksi sairaala, pilvenpiirtäjä tai vaikkapa koulu – käytännössä mikä tahansa rakennus, jolla on historia. Suositeltavaa on sijoittaa talo jonnekin eristyksiin ja mielellään paikkaan, jossa ajoittain myrskyää. Hall antaa ohjeita rakennuksen suunnitteluun: ei ole syytä unohtaa rapistumisen merkkejä, ja taloon kannattaa suunnitella maanalainen kammio, ullakko, suuri portaikko tai jokin muu goottilaiselle talolle tyypillinen asia, tai useampikin.

Tyypillinen goottilainen sankari on puolestaan synkkään taloon saapuva naishenkilö, joka on haavoittuvainen mutta sisäisesti vahva. Hall antaa eri vaihtoehtoja, joista valita, miksi tämä henkilö saapuu taloon: hän saattaa esimerkiksi periä sen tai joutua sinne tarvitessaan suojaa sääoloilta. Yleensä talossa olevat suhtautuvat kielteisesti päähenkilöön, ja tärkeää on myös se, ettei päähenkilö voi tietää, keneen kannattaa luottaa.

Vinkkejä annetaan myös goottilaisen pahiksen luomiseen. Häntä ajaa tyypillisesti ahneus. Muitakin tyypillisiä henkilöhahmoja, heidän roolejaan ja kytköksiään toisiin henkilöhahmoihin käsitellään varsin seikkaperäisesti – tai ainakin sen verran, että lukijan aivot pääsevät sopivasti liikkeelle. Mikä on avuttoman lapsen rooli? Entä sairaan invalidin tai pakkomielteisen tiedemiehen? Mm. nämä ovat goottilaisten tarinoiden tyypillisiä hahmoja.

Synkän talon ja petollisten sekä viattomien henkilöhahmojen lisäksi goottilaisessa tarinassa pitää olla salaisuuksia. Usein päähenkilö joutuu vaikeuksiin päästyään jonkun toisen salaisuuksien jäljille. Salaisuus voi olla esimerkiksi jokin rikos, kuten kaksinnaiminen tai murha. Selvittäessään salaisuutta päähenkilön on mietittävä tarkkaan, kuka on luotettava ja kuka ei. Usein henkilöiden luotettavuus myös vaihtelee tarinan aikana lukijan silmissä. Hall suosittelee lisäksi, että päähenkilöllä itselläänkin on häpeällinen salaisuus.

Myös intohimoilla ja pakkomielteillä on keskeinen rooli goottilaisissa tarinoissa. Intohimon ja pakkomielteen ero on Hallin mukaan se, että intohimon vallassa olevan ihmisen on vaikea tehdä rationaalisia, eettisesti kestäviä valintoja. Pakkomielteisellä henkilöllä sen sijaan tilanne on vielä pahempi, sillä hän menettää kykynsä arvioida, mikä on tärkeää ja mikä ei. Tämä johtaa halveksittaviin tekoihin, koska hänen mielessään on ainoastaan pakkomielteen aiheuttava ihminen tai asia. Toki nämä kaksi asiaa ovat usein myös päällekkäisiä, tai peräkkäisiä.

Goottilaisen romaanin kirjoittamisen pohjaksi Hall esittelee sankarin matkan kaavan käyttämisen goottitarinassa. Novellin rakentamisen hän esittelee juonitapahtumien (plot events) avulla. Monet tarinan rakentamisen piirteet ovat päteviä toki muihinkin kuin goottilaisiin tarinoihin, mm. erilaiset näkökulmaratkaisut ja sisäisten ja ulkoisten konfliktien kehittely, kuten myös se, miten eri tunnetilat tuntuvat kehossa. Muun muassa näistä Hall kirjoittaa. Hallin mukaan tarinan päähenkilöllä pitää olla vähintään yksi sisäinen ja yksi ulkoinen konflikti. Kokonaisrakenteen lisäksi Hall antaa ohjeita tiettyjen kohtausten kirjoittamiseen, mm. kohtaukseen, jossa päähenkilö saapuu synkkään taloon.

Itsessäni tämä kirjoitusopas aiheutti ihastunutta huokailua. Synkät tunnelmat ja syvät tunteet ja ovat kirjoittajana ominta minua. Ehkä ihaninta on, ettei goottilainen kirjallisuus todellakaan rajoitu 1700- ja 1800-luvuille. Rayne Hallkin listaa esimerkkikirjallisuuslistassaan paitsi vanhempia klassikkoteoksia Edgar Allan Poesta ja Wilkie Collinsista Emily Brontëen ja Mary Shelleyyn, myös uudempaa kirjallisuutta Stephen Kingistä ja Ann Ricesta Audrey Niffeneggeriin ja Margaret Atwoodiin. Kaikkinensa Hall antaa paljon esimerkkejä kirjallisuudesta, mm. Emily Brontën Humisevasta harjusta ja sisarensa Charlotten Kotiopettajattaren romaanista. Teoksen lopussa on myös hänen itsensä kirjoittama goottilainen novelli esimerkkinä.

Kuten aiemmissakin kirjoittamisoppaissaan, Hall antaa myös tässä lukijalle käytännössä jokaisen luvun lopussa tehtävän tai useammankin. Esimerkiksi synkkää taloa käsittelevän luvun lopussa on tehtävä, jossa tarkastellaan olemassaolevaa taloa ja tehdään siitä muistiinpanoja oman tarinan talon pohjaksi. Hallin antamat ohjeet ovat konkreettisia, ja vaikka niissä haisee monesti se, että tämähän on nähty ennenkin – kuka esim. ei olisi nähnyt pahaenteisiä asioita tapahtuvan tarinoissa myrskysäällä – uskon tekniikoiden sopivasti käytettyinä olevan varsin toimivia. Konkreettisissa neuvoissa on se hyvä puoli, että niitä on helppo kokeilla käytännössä.

Nocturne for a Widow – goottilainen kummitus- ja mysteeritarina

Amanda DeWeesin Nocturne for a Widow kertoo Sybil Ingramista, joka on viettänyt viisitoista vuotta elämästään herra Athertonin teatteriseurueessa, mutta nyt asiat muuttuvat. Sybil jättää seurueen ja Lontoon ja epäröinnistään huolimatta suostuu menemään naimisiin amerikkalaisen miljonäärin Alcott Lammlen kanssa. Lähtiessään hän suostuu ottamaan niskoilleen Athertonin uhkapelissä menettämien rahojen katoamisen.

Uusi elämä Atlantin takana alkaa hieman epäonnisissa merkeissä. Sybilin aviomies on kyllä varsin kunnollinen mutta kuolee saman tien. Sybilille selviää, että mies on testamentissaan luvannut vaimolleen Brooke House -nimisen tilan. Pieni ongelma on, ettei vaimolla ole tarkoitettu Sybiliä vaan Alcott Lammlen edellistä vaimoa – mutta vaimo mikä vaimo. Sybil päättää joka tapauksessa muuttaa Brooke Houseen, sillä hänellä ei näytä olevan paljoa muitakaan vaihtoehtoja, koska Lontoossakin tunnutaan pitävän häntä syyllisenä rahankavaltamiseen. Jonkinlaista ruusuista tulevaisuutta Sybil suunnittelee, sillä hän aikoo luoda hyvät välit poikapuoleensa, joka on jäänyt edesmenneen aviomiehen edellisestä liitosta.

Brooke House osoittautuu kummitustaloksi ja poikapuoli aivan joksikin muuksi kuin Sybilin kuvittelemaksi alaluokkalaiseksi koululaiseksi. Roderick Brooke on ylimielinen ja raivostuttava mutta tavattoman puoleensavetävä aikuinen mies. Jännitettä siis riittää: Kuka talossa kummittelee? Ajaako Roderick Sybilin pois talosta vai päinvastoin vai tapahtuuko jotain aivan muuta (hmm, no se lienee todennäköistä)? Onko Roderickilla karmiva menneisyys, johon kuuluu mm. murha?

Asettuminen maalaismaisemaan ei suju Sybililtä kitkatta muutenkaan. Vaikka hän tapaa ystävällisen pastori Keithin ja tämän sisaren Arabelin, paikkakunnan seurapiirien silmäätekevin rouva Dove ei tunnu pitävän Sybilistä erityisemmin. Ystävällismielisyydestään huolimatta pastori Keithkin on sitä mieltä, että Sybilin olisi parasta muuttaa asumaan hänen ja hänen sisarensa luo, koska on vähintäänkin arveluttavaa, että herra Brooke ja Sybil asustavat samaa taloa, vaikkeivät ole naimisissa. Tämä saa aikaan ikäviä epäilyksiä, varsinkin kun Sybil on taustaltaan jotain niin kevytkenkäistä kuin näyttelijätär.

Nocturne for a Widow on viihdyttävä tarina, jossa on sopivasti mysteeriä ja romantiikkaa. Odotin enemmän perinteistä murhanratkaisutarinaa, koska teos on sentään Sybil Ingram Victorian Mysteries -sarjan ensimmäinen osa. No, mukana on murha-arvoitus, mutta sitä ei selvitetä järjestelmällisesti. Sinänsä tuo arvoitus on kovin viktoriaaninen ja ihan oivaltavakin, joskin murhaajan motiivi tulee mielestäni liikaa puskista.

Sybil Ingram on kuitenkin kiinnostava henkilöhahmo, ja Roderick Brooke hyvä vastapari hänelle. Sybiliä ja Roderickia yhdistää intohimon taiteeseen, sillä Roderick on ollut varsin taitava viulisti. Yksi juonikuvio käsitteleekin sitä, miten Roderick joutui luopumaan taiteestaan ja siirtymään opetustyöhön, joka ei motivoi häntä samalla tavoin. Tällaisten henkilöiden on helppo tuntea vetoa toisiinsa, vaikka ennakkoluulot ja menneisyyden kirot ovatkin vähän tiellä. Suorasukaisen erotiikan ystävälle tämä ei kuitenkaan ole oikea kirja.

Myös muut henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia. Pastori Keithissä ja Arabelissa, joka on henkisesti kiinni edesmenneessä rakkaassaan eikä ei suoda itselleen uutta onnea, vaikka aivan lähellä olisi mitä sopivin ihminen, olisi ainesta enempäänkin kuin mihin he tässä tarinassa pääsevät. Samoin rouva Dove on persoonana sen verran vastenmielinen, että hänellä olisi käyttöä pidemmäksikin aikaa. Erinäisistä syistä on kuitenkin todennäköistä, että emme saa kuulla näistä henkilöistä muissa Sybil Ingram -tarinoissa. Hyvin luotu sivuhahmo on kuitenkin aina ilo, joten yritän kestää tunteen, että näistä henkilöhahmoista ei otettu irti kaikkea, mitä olisi voinut. Tai ehkä minä vain näen heissä vielä enemmän kuin heissä oikeastaan oli, mikä on tietenkin vain merkki siitä, että henkilöhahmot ovat eläviä.

Sybil Ingram -sarjassa on kolme romaania, joissa kaikissa on eri miljöö. Lisäksi Sybilistä on kirjoitettu viisi novellimittaista tarinaa. Nähtävästi oikea järjestys lukemiseen on se, että ensin lukee Nocturne for a Widow -romaanin ja sen jälkeen järjestyksessä, joka löytyy täältä. Minut tämä tarina veti mukaansa sen verran hyvin, että todennäköisesti tartun näihin muihinkin tarinoihin. Nyt kun päähenkilöt on taustoitettu, voisi kuvitella, että mysteerit saavat enemmän tilaa. Veikkaisin myös, että tulossa on ryppyjä rakkauteen, mutta romantiikannälkäinen lukija saa kuitenkin sitä, mitä on hakemassa: sydäntä pakahduttavaa rakkautta ja intohimoa.