Same Time Next Year – hämmentävä lätkäromanssi

Järkiavioliittotroopin liittäisi ensimmäiseksi historialliseen romantiikkaan, mutta kyllä sitä käytetään nykyaikaankin sijoittuvassa romantiikassa – kirjailijan on vain keksittävä hieman erilaiset syyt sille, miksi avioliittoon päädytään. Yksi tällainen syy on tietenkin oleskelulupa jossain, missä ei muutoin saisi viettää määrättömästi aikaa. Tämä syy johtaa avioliittoon baarityöntekijä Brittan ja jääkiekkouraa NHL:ssä tavoittelevan Sumnerin välillä Tessa Baileyn pienoisromaanissa Same Time Next Year. 

Britta on Bridgeportissa Yhdysvalloissa asuva baarityöntekijä. Hänen unelmansa on päästä Sluggers-baarin osaomistajaksi. Rahat eivät vain ihan riitä siihen.

Sumner on jääkiekkoilija, joka tavoittelee NHL-uraa epärealistisen vanhana, mutta menköön tämän kerran. Hän pelaa Brittan velipuolen joukkueessa, ja sekä joukkueen että Sumnerin kannalta olisi parempi, että hän saisi olla joukkueessa. Lait kuitenkin pakottavat hänet takaisin kotimaahansa Kanadaan. Paitsi että tietenkin hän saisi jatkaa asumista Yhdysvalloissa, jos hänellä olisi puoliso, joka on maan kansalainen.

Ajatus Brittan ja Sumnerin avioliitosta tulee Brittan velipuolelta ja vaatii hieman sulattelemista. Naimisiin kuitenkin päädytään, koska se mahdollistaa myös Brittalle osaomistajuuden Sluggersista. Avioliitto johtaa tietenkin ajan kanssa rakastumiseen ja rakkauteen. Itse asiassa koko kirjan lyhyt mitta on vääntämistä sen kanssa, miten halut pysyisivät jollain tapaa kurissa, ja tässä näköjään halut tarkoittavat suunnilleen samaa kuin rakkaus.

Sekä Britta että Sumner kieriskelevät siis vähän liikaakin – voitteko kuvitella, että minä sanon näin – seksihalujensa kourissa. Sänkyyn päädytään melko aikaisin tarinassa, varsinkin kun ottaa huomioon, kuinka erilaiset käsitykset pääparin osapuolilla on siitä, missä tilanteessa on seksin aika. Britta nimittäin haluaa korostaa, että seksi on vain seksiä, ja Sumner puolestaan on sitä mieltä, että seksi kuuluu parisuhde-rakkauspakettiin. Tässä on tarinan keskeinen ristiriita, joka juontaa päähenkilöiden erilaisista taustoista.

Same Time Next Year näyttää tapahtumia sekä Brittan että Sumnerin näkökulmasta. Tämä lienee yksi syy siihen, että päähenkilöiden välinen yhteys ei toiminut minulle ihan toivotulla tavalla. Sumner ei vaikuta mieheltä minun makuuni. Positiivista on se, että mies kaipaa tässä oikeaa parisuhdetta, mutta enemmän kyllä Sumnerin mielessä pyörii yksinkertaisesti seksinhimo. Henkilöhahmo voi olla puoleensavetävä, vaikka olisi hieman karkeakin, mutta Sumner… No, ehkä tämä hänen repliikkinsä Brittan rinnoista kertoo jotain: ”I’ve never thought of spitting on and slapping another woman’s tits. Only these.”

Sen sijaan pidin paljon siitä, kuinka erilaiset perhetaustat Brittalla ja Sumnerilla on. Sumner on elänyt perheessä, jossa vanhemmat elävät vuosisadan rakkaustarinaa. Sumnerin isä ottaa joka vuosi kuvan vaimostaan paikassa, jossa he tapasivat ensimmäisen kerran, ja kerää kuvat kollaasiksi seinälle. Brittan isä puolestaan on yhtäkkiä ilmoittanut, että hänellä on toinen perhe, ja häipynyt. Brittan ajatukset suhteeseen ryhtymisestä ovat raastavat ja hyvin samaistuttavat ilman samankaltaista taustaakaan kuin hänellä on: 

Since the moment my father dropped the bombshell on me and my mother, I’ve lived with the belief that such a painful tragedy can happen to anyone. At any time. That letting people close meant opening myself up for an eventual blow that I won’t see coming. They will eventually choose someone else over me. They will decide to move on, and I’ll be left lonely and reeling, wondering if I was the problem. 

Same Time Next Year ei oletettavasti kuvaa jääkiekkomaailmaa kovin uskottavasti. Se ei ehkä ole romantiikassa kovin iso ongelma. Mutta teos on kokonaisuutenakin melko hämmentävä kokemus. Romanttiseksi en sitä kovin paljoa edes sanoisi, vaikka selvästi siihenkin suuntaan se kurottelee. Tarinassa on koskettavia elementtejä, ne ovat mielestäni sen vahvin puoli. Siksi tuntuukin, että seksi saa liikaa tilaa. Se on ehkä kekseliästä perusromantiikan seksikohtauksiin verrattuna, mutta harmillisesti ei positiiviseen suuntaan.

Jääkiekkoromansseja tuntuu olevan melko paljon. Tämä oli ensimmäinen lukemani. Toivon, että muissa myös sankari on hieman enemmän sellainen, että minäkin lukijana voisin häneen retkahtaa.

Krinoliinijoulu – ihana paroni, makeisia ja kummittelua

Lovisa on tullut elämänsä taitekohtaan. Työskentely makeispuodissa Ulltunassa saa jäädä taakse, samoin Ruotsi. Lovisa on päättänyt lähteä Amerikkaan, jossa kukaan ei tiedä mitään hänen menneisyydestään. Lähtö on jo lähellä, kun Lovisa törmää läheisessä Mollbergan kartanossa asustavaan paroni Valdemar von Dreveriin. 

Valdemar tuntee olevansa ehkä vielä enemmän loukussa kuin Lovisa. Hän on leski, ja edesmenneen puolison perhe on asettanut hänelle uhkavaatimuksen, joka toteutuu, jos Valdemar jakaa taas elämänsä jonkun naisen kanssa. Valdemar ei todellakaan juokse naisten perässä vaan haluaisi paremminkin erakoitua kartanoonsa. Ikävä kyllä hänet painostetaan järjestämään tanssiaiset. Sinne paroni puolestaan tilaa makeisia puodista, jossa Lovisa työskentee. Pian Lovisa ei enää tiedä, haluaako paeta Ruotsista, eikä Valdemar, tahtooko pysyä erossa naisista. Mutta kumpaakin piinaa menneisyys.

Amanda Hellbergin romanttinen romaani Krinoliinijoulu sijoittuu vuoteen 1870. Se on nimensä mukaisesti joulukertomus, mutta joulu ei vyöry päälle niin kovaa, että kirjan voisi kyllä lukea muunakin aikana, joskin lumen keskellä – ja erityisesti paukkuvia pakkasia kokiessa – se toiminee paremmin. 

Ehdottomasti ihaninta tarinassa on, että se kertoo siitä, kuinka ihanaa on, kun tulee hyväksytyksi sellaisena kuin on, kunhan uskaltaa edetä asioissa suuntaan, johon sydän ohjaa. Sekä Lovisan että Valdemarin taustoja pihdataan loppumetreille saakka – ehkä niistä olisi voinut jo aiemmin paljastaa vähän enemmän – ja ne ovat rankat. Synkistä menneisyyksistä huolimatta kumpikaan ei kuitenkaan halua toisen kaikkoavan viereltään. Mutta kummallakin on kova pelko, ettei toinen voi hyväksyä synkkää menneisyyttä. Niin, aika useinhan ihmiset oikeastikin ovat ankarampia itseään kuin toisia ihmisiä kohtaan.

Sankaritar Lovisa ontuu toista jalkaansa eikä pidä itseään puoleensavetävänä. Hänellä on kuitenkin sillä lailla hyvä itsetunto, ettei hän nöyristele ketään. Sankari Valdemar on puolestaan riittävän korkeassa asemassa ollakseen ihana romanttisen tarinan sankari mutta mikä vielä parempaa, hän ei pidä itseään liian hienona herrana tarttuakseen myös askareisiin, joita kartanossa on.

Sivuhenkilöistä mieleenpainuvin on Ulrike Mottschalk, joka on tullut paronin kartanoon koristelemaan sitä kukilla tanssiaisia varten. Ulrike on saanut päähänsä, että hän ottaa paronin itselleen - tai paremminkin, että paroni yksinkertaisesti kuuluu hänelle. Ulriken ilmestyessä tarinaan olin sitä mieltä, että tällaista hahmoa ei tarvittaisi lainkaan. Loppua kohden nainen muuttui kuitenkin varsin onnistuneeksi romanttisen tarinan pahattareksi. Siihen nähden Lovisan sivulauseeseen ympätty anteeksianto Ulrikelle tarinan lopussa tuntui kieltämättä turhalta. Sankaritar saa olla hyväsydäminen mutta ei hänen epäuskottavan anteeksiantavainen tarvitse olla.

Hieman yllättäen – takakannessa ei mainittu asiasta – tarinassa on myös yliluonnollinen elementti. Mollbergan kartanossa kummittelee. Kummitustarina istuu luontevasti tarinan kokonaisuuteen eikä vie yöunia.

Krinoliinijoulu venyttää uskottavuuden rajoja melkoisen monta kertaa ilman kummitteluakin. Muun muassa Lovisan ja Valdemarin yhteenotto susien kanssa tuntuu epärealistiselta, samoin se, että Ulrike voisi toteuttaa kaikki uhkauksensa. Mutta suurten tunteiden vellonnassa annoin epäuskottavuuden enimmäkseen anteeksi. Sen sijaan hieman häiritsevää oli se, kuinka Lovisa ja Valdemar päätyivät ensimmäisen kerran intiimiin kanssakäymiseen. Seksuaalista jännitettä ei mielestäni pohjustettu sillä tapaa, että se olisi voinut purkautua yhtäkkiä siten, että Valdemar vain pyysi Lovisan makuukamariinsa, mitä seurasi sivutolkulla seksikohtausta.

Kokonaisuutena Krinoliinijoulu oli kuitenkin viihdyttävää historiallista romantiikkaa. Virkistävää oli se, että tarina sijoittui Ruotsiin. Uskoisinpa, että ensi vuonna joulunaikaani tuo viihdykettä sarjan toinen osa Rubiininpunainen joulu.

The Mistletoe Mistress – jännitettä täynnä oleva historiallinen joulurakkaustarina

Tämänkertaisen joululoman englanninkieliseksi romantiikaksi osui Maddison Michaelsin The Mistletoe Mistress, pienoisromaani, jolla on yhteys kirjailijan Saints & Scoundrels -sarjaan. Kirja onnistui viihdyttämään ja jokseenkin hyvin myös tekemään tarinasta riittävän kokonaisen lyhyestä mitasta huolimatta. Romanttisia pienoisromaaneita kun joskus tuntuu vaivaavan se, että tarina tuntuu liian pelkistetyltä.

Michael Drake, Blackthornin varakreivi joutuu mukaan vetoon, jossa tavoitteena on vietellä ensimmäinen nainen, joka kävelee eräissä tylsissä juhlissa mistelin alta. Mukana vedossa on kaksi hänen ystäväänsä, jotka ovat asiasta innostuneempia kuin Michael, sillä hänen mielestään kohteeksi osunut nainen on vetoon aivan väärä. Michaelilla on kuitenkin syynsä kilpailla naisesta – hän on luvannut tämän kuolleelle veljelle suojelevansa naista.

Sankaritar Holly ei mielestään kuitenkaan tarvitse ketään pitämään hänestä huolta. Hän on itse asiassa huolehtinut ihan itse myös siskoistaan, kun sekä isä että veli Edward ovat kuolleet. Michaelin Holly tuntee jo pitkän ajan takaa, sillä Michael on ollut Edwardin hyvä ystävä. Miehet ovat lähteneet yhdessä Krimin sotaan, mutta vain Michael on palannut takaisin Englantiin.

Holly ja Michael ovat ottaneet aina yhteen kiivaasti. Sama jatkuu nyt. Kumpikin on voimakastahtoinen ja pääparin välillä onkin kisa, kumpi keikauttaa aina olemassa olevan tilanteen omaksi edukseen. Suuria vähemmän äkäisiä tunteita toista kohtaan on, mutta varsinkaan Michael ei myönnä niitä edes itselleen. 

Holly siis kokee, että Michael sotkeutuu asioihin. Hän tahtoisi olla omillaan, koska hänellä on salaisuuksia. Hän sorkkii tallelokeroita ja esittää olevansa leski, vaikka tosiasiassa on täysin koskematon. Tähän on tietenkin pätevät, jalot syynsä. Michael ei ole sen parempi: hän kantaa mukanaan taakkaa Edwardin kuolemasta. Näistä asetelmista tarinassa riittääkin jännitettä. Olennaista on toki jännite pääparin välillä, koska tarina keskittyy tietenkin Hollyn ja Michaelin tunteisiin toisiaan kohtaan.

Michaelissa elää vahva velvollisuudentunto. Hänen ajatuksensa Hollysta ovat ristiriitaiset:

Of course, he didn’t have feelings for Holly Jenk—Carlton. Edward’s younger sister had always been extremely bossy, with decided opinions about right and wrong, and she’d very much considered Michael a bad influence over her brother and had always been lambasting them as young men over their escapades. She’d been a bloody pain. An attractive bloody pain, but a pain, nonetheless.

Veto antaisi Michaelille hyvin mahdollisuuden päästä Hollyn hameen alle – haluja kun on – eikä Michaelin tarvitsisi sitoutua naiseen kummemmin. Michael näkee kuitenkin vedossa mukana olevat ystävänsä hurvittelevina elostelijoina, joilta Hollya on suojeltava. Samaan joukkoon hän taitaa laskea hieman itsensäkin, mutta koska Hollylla ei ole muita suojelijoita, Michaelin pitää pitää itsensäkin erossa naisesta.

Holly pitää Michalia pahimmansortin naistenmiehenä. Sellaiseen ei todellakaan aleta rakastumaan.

He was the sort of man one could all too easily give one’s heart to, and then without meaning to he’d shatter it into pieces when his eyes wandered across to another woman, as rake’s eyes were bound to do. 

Michaelissa on sekin ongelma, että hän on Hollylle aivan liian korkeassa asemassa. Monenlaisia mielen esteitä on siis myös rakkauden tiellä – tai ainakin sille antautumisen tiellä. Mutta muulle kuin rakkaudelle antautuminen alkaa tuntua Hollysta aivan järkevältä, kun miesten veto paljastuu hänelle. Siitä sitten äkkiä asiaan ennen kuin Michael hoksaa, ettei Hollylla oikeasti olekaan kokemusta intiimistä kanssakäymisestä miehen kanssa. Michaelin kanssa voi tehdä sopivan diilin, ja kaikki voisi mennäkin Hollyn suunnitelman mukaan, ellei mies olisi niin velvollisuudentuntoinen.

Kaiken tunnekieputuksen ja keskinäisen valtataistelun jälkeen rakastavaiset tietenkin saavat toisensa. Ja oletettavasti heistä tulee olemaan toisilleen vastusta jatkossakin, mutta riitojen jälkeen odotettavissa on sovintointohimoja.

Impressionismia Ateneumissa

Ateneumin taidemuseossa on tällä hetkellä esillä näyttely Väriä & valoa – impressionismin perintö. Näyttelyssä on impressionistista ja uusimpressionistista taidetta. Teokset ovat vuosilta 1860–1916, ja niitä voi ihastella helmikuun 25. päivään saakka 2024. Suosittelen!

Itselleni impressionismi on hyvinkin mieluista. Näyttely antoi suuntauksesta hyvin monipuolisen kuvan ja sivisti kovasti. Ateneumissa on esillä sekä ulkomaista että kotimaista impressionismia.

Aloitetaan suuntauksen ehkä suurimmalla nimellä. Tässä Claude Monet’n Jäiden lähtö Seinestä (1880). Pisteet siitä, että taiteilija loi autenttisen vaikutelman työskentelemällä pakkasessa. 

Suunnilleen samalta ajalta on Cammille Pissarron Maisema taiteilijan paletilla (n. 1878–1880). Siinä on tosiaankin erikoista se, että maalaus on tehty paletille ja nähtävästi vain muutamalla värillä. 

Alfred William Finch oli Suomeen muuttanut britti, jonka tausta oli kuitenkin Belgiassa. Finch tunnetaan mm. pointillismia edustavista teoksistaan. Hänen teoksensa Auringonlaskun maisema (1892) on tyypillistä uusimpressionismia. Kuva muodostuu täplistä, joissa väriä ei ole sekoitettu. Hedelmäpuutarha La Louvièrestä (1890) oli toinen kiehtova Finchin maalaus näyttelyssä. Siinäkin kuva muodostuu pienistä piipertävistä pisteistä. 

Paul Signacin Antibes (ajoittamaton) on kuin pointillismia isoilla pilkuilla. Siveltimenvedot ovat nelilömäisiä. Vaikutelma on kieltämättä voimakas.

Suomalaistaiteilijoilta Pekka Halosen tuotannosta oli esillä useita minulle mieluisia teoksia. Tässä Kevättalvea (1913) ja Syysmaisema (1915).

Tämäkin Halosen maalaus on tavallaan luontoaihe: Tomaatteja (1913). 

Ellen Thesleffin Ihmisiä luonnossa (1911) on kuin suuri hämäys, sillä maalauksesta joutuu etsimään ihmiset, jotka siinä ovat. Värimaailma on raikas ja ihanan vaahtokarkkinen.

Magnus Enckellin teoksiin ihastuin viimeistään Tampereen taidemuseon näyttelyssä pari vuotta sitten. Jo silloin ihastelin tätä Tyra Hasselblattin muotokuvaa (1910). 

Verner Thomen Borelyn puistossa -maalauksessa (1909) on paitsi hieno valo, myös selvästi tilanne, joka herättelee miettimään, mistä on kyse. Nainen istuu penkillä ja mies vaunuissa. Vaunut odottavat, mutta nainen on selin, aivan kuin ei haluaisi ottaa mitään kontaktia. Mistä on siis kysymys? Tarinan aihe, selvästikin.

Yksi hilpeimpiä teoksia näyttelyssä oli Yrjö Ollilan Rantamäntyjä (1912). Maalauksen nimi tuo mieleen luontokuvan ja onhan tässä luontokappaleitakin, nimittäin kaksi miestä tyytyväisinä nakuilemassa aivan kuin olisivat taiteilijan kiusaksi siihen jääneet, kun hän halusi maalata mäntyjä.

Maurice Denisin Odysseus ja Kalypso (1905) on myös jollain tapaa hämmentävä teos. Odysseus mietiskelee ja Kalypso pitää viettelevänä seuraa. Sää on jokseenkin täydellinen, ja sateenkaarikin on ilmestynyt taivaalle. Jostain syystä Odysseus on jättänyt vaatteensa jonnekin. Mutta toisaalta Kalypsokin selvästi harkitsee vaatetuksen vähentämistä tai vähintäänkin sulojensa paljastamista siitä huolimatta, ettei Odysseus näytä kovin kiinnostuneelta vaan jopa torjuu kädellään. Ikävän päällekäyvä nainen.

Messuilua Jyväskylässä ja Tampereella

Helsingin kirjamessujen lisäksi Sydänten salonki -antologian toimitustyö vei minut puhumaan queer-romantiikasta sekä Jyväskylän kirjamessuille että Tampereen kirjafestareille. Jyväskylän kirjamessuilla vedin paneelin queer-romantiikasta. Keskustelemassa kanssani olivat J.S. Meresmaa, Hanna Morre ja Artemis Kelosaari. Paneeli oli hieman erimielinen siitä, voiko ensisilmäyksellä rakastua ja onko sellainen rakastuminen hienoa, mutta hyvässä sovussa keskustelimme kyllä.

Jyväskylä on itselleni melko perustellusti kotikenttä, vaikka nykyään muualla asunkin. Mutta merkillisen vähän aiheutui ylimääräisiä paineita siitä, että yleisössä oli kaksi ihmistä, jotka ovat tunteneet minut syntymästäni saakka.

Tampereen kirjafestarit olivat vuorossa viikko Jyväskylän messujen jälkeen. Ne järjestettiin Tampere-talossa. Siellä paneelimme keskittyi nimenomaan Sydänten salonkiin kirjana. Mukana olivat lisäkseni Artemis Kelosaari, Magdalena Hai ja J.S. Meresmaa. Pääsimme juttelemaan mm. siitä, mistä ideat omiin teksteihimme antologiassa syntyivät. Jutunjuurta olisi riittänyt pidempäänkin kuin meille oli keskusteluaikaa suotu.

Osuuskumman ja Vaskikirjojen pöydän luona oli tapahtumassa hyvä meininki. Kanssani kuvassa Maija Nyström ja Erkka Leppänen. 

Messuilla parhaita asioita on ihmisten tapaaminen – silloin voi ajautua tilanteisiin, joissa pitää miettiä, mihin ideoihin lähtee mukaan ja mihin ei. Mutta oikeat projektit tunnistaa kyllä siitä, että ne jäävät kutkuttelemaan mieltä. Haudutellaan ja katsotaan.

Viisasteleva sydän – miehen voi löytää myös tarkkailemalla tilannetta sivusta

Muutamilla ihmisillä on niin nopea havaintokyky, niin hienonhieno luonteentutkimisen taito, synnynnäinen tarkkanäköisyys sanalla sanoen, ettei toisten paraskaan elämänkokemus vedä sille vertoja - -.

Kolmeakymmentä lähentelevällä Anne Elliotilla on paitsi taito lukea ihmisiä, myös asemastaan tietoinen isä ja takanaan lyhyt kihlaus, jonka purkautui juurikin siitä syystä, ettei isä hyväksynyt kihlattua, kapteeni Frederick Wentworthia. Miehessä oli tietenkin se ongelma, ettei hänellä ollut rahaa. Mutta asiat muuttuvat. Frederick Wentworth palaa vaurastuneena eikä Anne voi välttää hänen seuraansa. Mikäpä sen onnellisempaa, paitsi ettei mies tunnu suhtautuvan Anneen enää samoin kuin ennen. Naiset kyllä piirittävät häntä, mutta Anne katsoo parhaaksi pysyä syrjässä.

Jane Austenin klassikkoromaani Viisasteleva sydän (Persuasion, 1818) kertoo, kuinka Anne Elliot ja Frederick Wentworth löytävät onnen yhdessä. Ei ole kovin yllättävää, että tällä toisella yrittämällä rakkauden täyttymyksen tiellä ovat vielä baronetti-isää enemmän Annen ja Frederickinkin omat typerät olettamukset.

Alkuasetelma tarinassa liittyy kuitenkin eniten Annen perheen talouteen: isällä ei ole enää varaa asua Kellynch Hallissa, joka on perheen koti. Kellynch Hall vuokrataan ja isä lähtee Annen toisen sisaren kanssa asumaan Bathiin, jonne Annekin päätyy tarinan aikana pitkäksi aikaa vierailemaan.

Luvassa on monenmoista ihmissuhdekikkailua. Kuvioon sopii, että Frederickistä lumoutuvat Henrietta ja Louisa Musgrove, joiden veli on naimisissa Annen sisaren kanssa. Kyllä, ihmisten väliset suhteet ovat juurikin noin monimutkaisia ja ainakin minun on valtavasta henkilögalleriasta aluksi vaikea hahmottaa, kuka on kuka ja varsinkin missä suhteessa kukakin on muihin henkilöihin. Lisäksi pitäisi hahmottaa, kuka on enemmän ja kuka vähemmän pokkuroitava, koska se määrää hyvin paljon sitä, millainen käytös on milloinkin kenellekin sopivaa.

Anne ei ota mistään tällaisesta paineita – tai edes vaikuta kovin kiinnostuneelta tämänkaltaisista asioista. Hän on rauhallinen persoona – paitsi ehkä sisäisesti, kun taistelee Frederickin läheisyyden aiheuttamaa tuskaa vastaan – ja ottaa vastuun itselleen monessa tilanteessa. Kovin aktiiviseksi sankarittareksi häntä ei voi kutsua, koska hän on luonteeltaan sivustajakatsoja, asioiden tarkkailija. 

Annen pään sisälle päästään loputtoman paljon, mutta Frederick Wentworth saisi minun makuuni olla läsnä enemmän. Olisi ollut ihanampi itse arvioida, kuinka mahtava mies on kyseessä. Mutta lukija on enimmän osan ajasta yhtä kuulopuheiden varassa kuin Anne Elliotkin. Siinä sitä sitten ihmetellään, kuinka kiintynyt Frederick mahtaa olla Louisa Musgroveen, kun hyysää tätä nuorta naista, joka on iskenyt päänsä pudotessaan kiveltä, kun on ollut Frederickin seurassa huima- ja itsepäinen.

Austenille tunnusomaisesti sivuhahmoista löytyy monenmoista ylireagoivaa tai tumpeloa persoonaa. Kertoja ei arastele kuvailla myöskään henkilöhahmojen älynlahjoja – useinkin vähemmän mairittelevasti. Annen sisar Mary ei ole koskaan olosuhteisiin tyytyväinen. Isän jo mainitsinkin, hän touhottaa sitä, että on tärkeä henkilö, koska hänellä on baronetin arvo – ja sitä, että hänen serkkunsa, jota hän ei tosin kummemmin tunne, on peräti varakreivitär.

Itsekkään kierosti ajatteleva hahmokin löytyy. Austenia lukeneet eivät ylläty, että se on juuri henkilöhahmo, jonka käytöstä kaikki pitävät sulavan moitteettomana. Paitsi tietenkin Anne, joka ymmärtää epäillä, sillä naisten seurassa hieman jäykähkökin mies saattaa osoittautua paljon kultaisemmaksi kuin suustaan sujuva. Hmm, aivan kuin olisin törmännyt tällaiseen joskus aiemminkin… Tietenkin tarinassa on myös hyväsydämisiä henkilöhahmoja. Pariutumista tuntuu tapahtuvan niin, että lukijan mielellä ei ole varaa herpaantua – tai ainakin pariutumisen yritystä.

Pääparilla on ymmärrettävästi tuskaisimmat tunteet. Ulkoisesti rauhallinen Anne kokee törmätessään arvaamatta rakkautensa kohteeseen ”Kiihtymystä, kipua, mielihyvää, jotakin joka oli riemun ja tuskan välimailla”. Tarinan huipentumassa Anne kehtaa esittää, että naisella on pidempi tuska, jos on joutunut eroon rakastetustaan. Tämä avautuminen, jonka Frederick kuulee sivusta, saa miehen raapustamaan oman purkauksensa, joka melkein vetää vertoja erään herra Darcyn ensimmäiselle kosinnalle, jonka hän esitti Elizabeth Bennetille. No ei nyt kuitenkaan, mutta onhan tämäkin liikuttava: 

Älkää rohjetko sanoa, että mies unohtaa pikemmin kuin nainen, että hänen rakkautensa kuolee aikaisemmin. En ole rakastanut ketään muuta kuin Teitä. Olen ehkä tuominnut väärin, ja pikkumainen ja pitkävihainen olen kyllä ollut, mutta häilyväinen en koskaan.

Ah, ei lisättävää!

Viisasteleva sydän oli ihana ja innostava lukukokemus siitä huolimatta, että olin aluksi aivan sekaisin henkilöhahmoista ja heidän välisistään suhteista. On mahtavaa, kun saa tarkastella 1800-luvun alun seurapiirejä aikalaisen hykerryttävyyteen ja suuriin tunteisiin keskittyvästä näkökulmasta. Niin, ja lukea tietäen, että selväjärkinen päähenkilö kohtaa lopulta onnensa. Hieman ehkä samaistuinkin Anneen. Ei ole ihan vierasta se, että sivusta vaan katsellaan ja kun tehdään päätelmiä, niiden oikeellisuus voi olla vähän niin ja näin.

Gray Hair Don’t Care – kyllä viisikymppisetkin rakastuvat

Lelan opiskeluajan paras ystävä on ollut Donovan. Lela on jättänyt kertomatta, että hänellä on myös rakkaudentunteita miestä kohtaan. Hän on vaiennut asiasta siinäkin kohtaa, kun ystävykset ovat sattumalta, yhden kerran, päätyneet samaan sänkyyn. Se on ehkä ollut hyväkin ratkaisu, koska tilanne on selvästi ollut Donovanille hankala ja pian tapahtuneen jälkeen mies onkin paukauttanut itsensä naimisiin aivan toisen naisen kanssa.

Nyt Lela on melkein 50-vuotias eronnut newyorkilainen. Hän törmää aivan sattumalta myös eronneeseen Donovaniin, joka ei ole menettänyt charmistaan tippaakaan. Juttukin luistaa yhtä hyvin kuin neljännesvuosisata aiemmin. Ja kuinkas ollakaan, Lela ja Donovan päätyvät jälleen harrastamaan seksiä. Nyt Lela tulee lipsauttaneeksi syvemmistä tunteistaan – ja mies karkaa paikalta.

Lela päättää tehdä täyskäännöksen. Elämä ei voi mennä näin! Hiuksiinkin tulee harmaata. Antaa sen tulla. Antaa miesten mennä. Lela alkaa toteuttaa unelmaansa omasta kosmetiikkamerkistä.

Karen Boothin Gray Hair Don’t Care on nykyromantiikkaa, jonka päähenkilö poikkeaa valtavirtaromantiikasta ikänsä puolesta. Suurin osa tarinasta sijoittuu kolmen vuoden päähän siitä, kun Lela on tavannut Donovanin uudelleen. Lela on täyttänyt 50, ja hänen Lela B -kosmetiikkamerkkinsä alkaa menestyä. Bisneksen onnistuminen johtaa hänet kuitenkin takaisin kasvotusten Donovanin kanssa. Donovanin tyttären Echon yritys nimittäin alkaa hoitaa Lela B:n markkinointia ja mies on yllättäen mukana jälkikasvunsa bisneksissä, vaikka tämän piti olla toisella puolella manteretta San Franciscossa. Ja nyt, kun Lela haluaa pysytellä erossa Donovanista, mies näkeekin hänet maailman puoleensavetävimpänä olentona:

”Just no more cracks about my hair, okay? I love it, and I’m proud of it.” “It’s gorgeous.” He tamped down his urge to tell her that she was gorgeous. It would only make their working relationship more difficult. But he not only felt that way, he felt it in a way he hadn’t before. This new version of Lela, with her own brand of confidence and a distinct air of not giving a fuck, was extremely appealing. Too bad he was done with women. Too bad he was done with love.

Tavallaan Lela ja Donovan ovat tasoissa: suhteisiin ei aleta ja sillä hyvä! Kunpa se olisikin niin mahtavan yksinkertaista! Toinen vetää puoleensa ja koko ajan pitää olla tekemisissä. Haastavia tilanteita riittää. Echo on menossa naimisiin ja Lelakin kutsutaan juhliin, joissa on myös morsiamen äiti, siis Donovanin eksä. Entä miten käy Lela B:n mainoskampanjalle, jossa Lela itse on mallina? Kestääkö maailma viisikymppisen harmaapäisen naisen seksikkyyden?

Gray Hair Don’t Care on siitä ihana kirja, ettei siinä ole yhtään vastenmielistä henkilöhahmoa. Sillä tavalla se luo toivoa siitä, että ehkä ihmiset eivät aina olekaan sitä, mitä heistä hankalissa ajatuksissaan kuvittelee. Ehkä asiatkaan eivät ole sitä, miltä ne näyttävät. Lelan ja Donovanin tiellä on toki tavallaan myös muita ihmisiä, mutta varsinaisesti rakastavaiset ovat itse oman onnensa tiellä. Donovan esimerkiksi ajattelee, ettei voi sotkea tyttärensä työtä, ja romanssi Lelan kanssa sotkisi sen. Echo siis on tavallaan rakkauden täyttymyksen tiellä, mutta hän on ihana persoona eikä edes Donovanin entinen vaimo Genevieve ole käärme, joka yrittää myrkyttää kaikki paratiisiin yrittäjät.

Teos on herkun näköinen ja tykkäsin kovasti myös sen sisällöstä. Rakastavaisten ikä tekee sen, että menneisyyttä ja sen taakkaakin saattaa olla enemmän kuin nuoremmilla päähenkilöillä, vaikka itsevarmuuttakin on päässyt jossain kohtaa kertymään.

Keski-ikäinen henkilöhahmo saattaa myös huomata, että vaikka on itsenäinen, hän on silti jollain tapaa tilivelvollinen rakkauselämästään sekä vanhemmilleen että lapsilleen, mikä on aika kiintoisa asetelma. Donovanin äiti onkin melkoinen persoona ja sitten on Echo, jonka elämässä Donovan ei ole ollut tarpeeksi aiemmin. Kehittele siinä sitten romanssia, kun tunteiden kohde työskentelee oman tyttären kanssa.

Karen Booth on kokenut romanttisen viihteen kirjoittaja, mutta Gray Hair Don’t Caren ja saman sarjan (Never Too Late) kaksi muuta kirjaa hän on julkaissut omakustanteena. Kirjan jälkipuheessa Booth puhuu siitä, etteivät kustantajat halua ottaa kustannusohjelmiinsa rakkaustarinoita, joiden sankarittaret ovat hiemankaan vanhempia. Kirjailija jopa vitsailee sillä, että jos lukija on lukenut niihin sanoihin asti, tällaiselle kirjallisuudelle selvästi on tilausta. Ja totta kai sille on. Kestän toki lukea nuorempienkin päähenkilöiden romansseja, mutta miten ihmeessä keski-ikäinen tai vanhempi henkilöhahmo ei voisi olla kiinnostava myös romantiikassa? Rakastuvathan ihmiset oikeastikin missä iässä tahansa – tai niin olen kuullut…