Kauhu on ollut minulle läheinen genre jo pitkään. Syy siihen lienee, että olen niin hyvä pelkäämään yhtä sun toista. Kun kuulin, että kauhukirjailija Marko Hautala pitää Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien järjestämän kauhukirjoituskurssin Jyväskylässä, ilmoittauduin heti kun vain oli mahdollista.
Kurssi järjestettiin Veturitalleilla Jyväskylän ydinkeskustan tuntumassa.
Jyväskylä on minulle kovinkin tuttu paikkakunta, mutta jostain syystä joudun aina miettimään, missä ne Veturitallit oikein olivatkaan – ne on nähkääs piilotettu kaikkien kulkuväylien näkymättömiin. Kurssipäivänä 14. lokakuuta löysin kuitenkin onneksi perille vaivattomasti.
Kurssilla oli niin ennestään tuttuja jyväskyläläisiä kuin uusia tuttavuuksia melko kaukaakin. Ennestään tuntemattomia kirjoittajia on myös aina hauska tavata, koska poikkeuksetta heidän kanssaan tulee hyvin juttuun ja keskustelunaiheita riittää.
Olimme saaneet ennakkotehtäväksi bongata tuntemattoman ihmisen ja painaa mieleen, millainen hän on. Itse muistin tämän tehtävän pankkiautomaatilla käteistä nostaessani, kun olin menossa kurssille. Käännyin poispäin automaatilta ja huomasin penkillä istuvan miehen. Hänestä tuli sitten harjoituskauhutarinani henkilö. Onneksi hän ei tiedä tästä, koska tälle fiktiiviselle henkilölle kävi kohtuullisen köpelösti. Oli kuitenkin jännittävää, että hahmo lähti elämään hyvin helposti: pystyin kuvittelemaan hänen ajatuksensa ja käyttäytymisensä vaivatta.
Aivan heti emme kuitenkaan päässeet kirjoittamaan, keksimme ainoastaan henkilöllemme nimen ja päätimme, käytämmekö minä- vai hänkertojaa. Teimme tarinamme kolmessa osassa muiden pohdintojen ja teorian välissä. Ensimmäiseksi keksimämme henkilö piti kirjoittaa tilanteeseen, joka oli arkinen mutta muuttui jollain lailla oudoksi. Toisessa pätkässä henkilön piti tehdä jotain dramaattista ja sen takia aiheuttaa asioiden eteneminen pahaenteiseen suuntaan. Lopuksi tarinaan kirjoitettiin hirviö ja jos lähti tulemaan, myös jonkinlainen loppuratkaisu.
Kaiken tämän ohessa tosiaan käytiin erinäisiä teoreettisempia asioita läpi. Hirviöistä käsiteltiin peto, aave/demoni, lauma ja paha äiti/isä/lapsi. Hautala esitteli myös tarinan rakennekaavan lyhyesti. Kolmen näytöksen idea ja rakenne tulee toki tutuksi yhdelle jos toiselle kirjoittajalle yleensä hyvinkin pian sen jälkeen, kun kirjoitusharrastus on aloitettu, mutta tällä kurssilla asiaan tuli pari uutta näkökulmaa. Ensiksikin Hautala esitti ajatuksen, että koko arkitilanneajattelumme perustuu samanlaiseen tarinamuotoon. Jos tietokone sattuu levähtämään, päähenkilö eli ihminen itse kokee samanlaisia epätoivon tunteita kuin minkä tahansa tarinan sankari: hän luulee, että kaikki on menetetty mutta nousee sitten suostaan. Mielenkiintoinen oli myös ajatus siitä, että kauhutarina ei välttämättä vie kolmen näytöksen rakennetta loppuun asti vaan novellit varsinkin saattavat päättyä tarinan mustimpaan hetkeen eli kolmen näytöksen rakenteessa toisen näytöksen loppuun.
Hautala kertoi itse jättävänsä lukijan hämmennyksen valtaan tarinan lopussa. Nykyään kauhussa ei olekaan enää tarvetta osoittaa sormella, kuka teki oikein: ei tarvita kilttiä tyttöä, joka selviytyy eikä hirviöstäkään ole tarpeen päästä eroon, kuten vanhoissa tarinoissa, vaikkapa Draculassa, tapahtui.
Kurssilla oli mielenkiintoista myös keskustelu kauhusta sinänsä: Mitä kauhu on? Tarvitaanko kauhuun yliluonnollinen elementti? Pohdimme, että kauhussa todellisuus nyrjähtää jollain tavalla, tai kuten joku totesi, yleinen tunne on, että ”jokin on pahasti vialla”. Itseäni kiehtoo jotenkin tämä ajatus, että jossain tavallisessa on jotain todella häiritsevästi vinksallaan. Hautala kehottikin antamaan arvoa arkiympäristön pienille asioille, jotka palaavat mieleen toistuvasti. Sillä tavalla hän esimerkiksi on saanut idean Kuokkamummo-romaaniinsa.
Ja kauhuhan voi löytyä monistakin arkisista asioista. Kurssilla pohdimme ryhmissä, mitä kauhistuttavaa on taloissa, nukeissa, soittorasioissa ja napeissa. Ehkä ei mitään, ehkä hyvinkin paljon. Sillä minkä tahansa asian, jonka näemme joka päivä, voi muuttaa tarvittaessa kauhistuttavaksi. Mikäs kirjoittajalle sen hauskempaa...
tiistai 30. lokakuuta 2018
sunnuntai 2. syyskuuta 2018
Von Wrightin veljesten tuotantoa ihailemassa
Uuden kotikaupunkini Kuopion taidemuseossa päättyi juuri von Wrightin veljesten taidetta esittelevä näyttely. Itse sain tutustuttua näyttelyyn pari päivää ennen sen sulkeutumista. Olen ennenkin nähnyt von Wrightin veljesten töitä muutoinkin kuin valokuvista, mutta niiden näkeminen aitoina ja lähietäisyydeltä kannattaa aina kun siihen on mahdollisuus. Nimittäin silloinkin on vaikea uskoa, vaikka katsoo siveltimenjälkeä 10 senttimetrin päästä, että joku on todella joskus maalannut sen, mitä silmä nyt katselee. Itse pidän melko monenmoisesta taiteesta, eikä minulle ole mikään kriteeri hyvälle taiteelle, että se kuvaa asioita valokuvamaisesti.Von Wrightin veljesten teoksissa tekemisen perinpohjaisuus on kuitenkin pohjattoman kiehtovaa.
Veljekset Magnus (1805–1868), Wilhelm (1810–1887) ja Ferdinand (1822–1906) syntyivät Haminalahden kylässä lähellä Kuopiota, ja luonto oli heille aina tärkeä. Näyttelyssä oli useita maalauksia veljesten kotiseudun maisemista.
Nykyihmisen näkökulmasta metodit, joilla veljekset tutustuivat luontokappaleiden yksityiskohtiin, ovat hieman kyseenalaiset. Heillä oli mm. kasvatteina vesilintujen poikasia, joiden kasvaessa taiteilijat saivat tarkkailla, miten linnun höyhenpuku kehittyy. Lisäksi he yksinkertaisesti ampuivat lintuja ja täyttivät ne voidakseen tarkastella niitä mahdollisimman helposti ja mahdollisimman läheltä. Magnuksesta tuli jopa Helsingin yliopiston eläinmuseon ensimmäinen konservaattori. Näyttelyssä oli asetelmia, joissa kuolleet linnut roikkuvat jaloistaan. Eniten minua kiinnosti niistä maalaus, jossa oli sepelkyyhky. Jotenkin tuntuu luonnollisemmalta, että lintupaisti roikkuisi keittiössä kuin kirjan päällä.
Jokunen ei eläimiä sisältävä asetelmakin näyttelyssä oli. Magnuksen hedelmät olivat varsin herkullisen näköisiä.
Veljekset tekivät myös merkittäviä eläintunnistuskirjojen kuvituksia. Magnus kuvitti eläimiä Societas pro Fauna et Flora Fennicalle, joka oli Suomen ensimmäinen tieteellinen seura. Wilhelm oli puolestaan Ruotsin Kuninkaallisen tiedeakatemian piirtäjä. Hän kuvitti mm. teoksen Skandineviens fiskar. Veljesten tekemissä kirjakuvituksissa esiintyy mm. kasveja, perhosia, hyönteisiä ja merieläimiä. Näyttelyssä oli esillä kuvituksia, joissa tekniikkana oli litografia ja vesiväri.
Oma suosikkiteokseni näyttelyssä oli Kukkia ja lintuja puutarhan nurkassa. Sen kukkien voimakkaat värit ja unelmien puutarhan kaltainen tunnelma aiheuttavat sen, että teosta voisi katsella kuinka pitkään tahansa. Tuohon vain viereen pieni pöytä ja tuoli ja juotavaksi kupillinen teetä, sen kera ehkä jokin pieni mureneva keksi, josta kyyhkyt ja varpuset saavat sen, mitä maahan tippuu.
Toinen erityisesti ilahduttanut teos oli sellainen, johon en usko monenkaan näyttelykävijän kiinnittäneen kummemmin huomiota. Se oli sisäkuva Ferdinandin Haminanlahden kodista Lugnetista. Itseäni kiinnostavat kovin juuri nyt – kirjoitusjuttujeni vuoksi – juuri tuon ajan asunnot juuri tällä alueella. Mikäs sen mainiompaa kuin päästä kurkistamaan sellaiseen maalauksen kautta! Kuten näkyy, parempien piirien kodista on kyse.
Näyttelyn viimeisenä tauluna oli joutsenmaalaus, joka oli minun silmääni jotenkin pelkistetympi kuin muut näyttelyssä olleet lintumaalaukset. Ehkä se jäi siksi mieleen – tai sitten siksi, että se oli maalattu juuri sinä vuonna, johon tekeillä oleva tarinani sijoittuu...
Veljekset Magnus (1805–1868), Wilhelm (1810–1887) ja Ferdinand (1822–1906) syntyivät Haminalahden kylässä lähellä Kuopiota, ja luonto oli heille aina tärkeä. Näyttelyssä oli useita maalauksia veljesten kotiseudun maisemista.
 |
| Ferdinand von Wright: Rajuilma Haminalahdella (1857) |
Nykyihmisen näkökulmasta metodit, joilla veljekset tutustuivat luontokappaleiden yksityiskohtiin, ovat hieman kyseenalaiset. Heillä oli mm. kasvatteina vesilintujen poikasia, joiden kasvaessa taiteilijat saivat tarkkailla, miten linnun höyhenpuku kehittyy. Lisäksi he yksinkertaisesti ampuivat lintuja ja täyttivät ne voidakseen tarkastella niitä mahdollisimman helposti ja mahdollisimman läheltä. Magnuksesta tuli jopa Helsingin yliopiston eläinmuseon ensimmäinen konservaattori. Näyttelyssä oli asetelmia, joissa kuolleet linnut roikkuvat jaloistaan. Eniten minua kiinnosti niistä maalaus, jossa oli sepelkyyhky. Jotenkin tuntuu luonnollisemmalta, että lintupaisti roikkuisi keittiössä kuin kirjan päällä.
 |
| Ferdinand von Wright: Kuollut sepelkyyhky (1967) |
Jokunen ei eläimiä sisältävä asetelmakin näyttelyssä oli. Magnuksen hedelmät olivat varsin herkullisen näköisiä.
 |
| Magnus von Wright: Hedelmäasetelma (1865) |
Veljekset tekivät myös merkittäviä eläintunnistuskirjojen kuvituksia. Magnus kuvitti eläimiä Societas pro Fauna et Flora Fennicalle, joka oli Suomen ensimmäinen tieteellinen seura. Wilhelm oli puolestaan Ruotsin Kuninkaallisen tiedeakatemian piirtäjä. Hän kuvitti mm. teoksen Skandineviens fiskar. Veljesten tekemissä kirjakuvituksissa esiintyy mm. kasveja, perhosia, hyönteisiä ja merieläimiä. Näyttelyssä oli esillä kuvituksia, joissa tekniikkana oli litografia ja vesiväri.
 |
Wilhelm von Wright: Lyyraturska (1836 - 1857)
|
 |
| Ferdinand von Wright: Kukkia ja lintuja puutarhan nurkassa (1853 - 1854) |
Toinen erityisesti ilahduttanut teos oli sellainen, johon en usko monenkaan näyttelykävijän kiinnittäneen kummemmin huomiota. Se oli sisäkuva Ferdinandin Haminanlahden kodista Lugnetista. Itseäni kiinnostavat kovin juuri nyt – kirjoitusjuttujeni vuoksi – juuri tuon ajan asunnot juuri tällä alueella. Mikäs sen mainiompaa kuin päästä kurkistamaan sellaiseen maalauksen kautta! Kuten näkyy, parempien piirien kodista on kyse.
 |
| Ferdinand von Wright: Sisäkuva Lugnetista (1869) |
Näyttelyn viimeisenä tauluna oli joutsenmaalaus, joka oli minun silmääni jotenkin pelkistetympi kuin muut näyttelyssä olleet lintumaalaukset. Ehkä se jäi siksi mieleen – tai sitten siksi, että se oli maalattu juuri sinä vuonna, johon tekeillä oleva tarinani sijoittuu...
 |
| Ferdinand von Wright: Laulujoutsenia (1871) |
lauantai 18. elokuuta 2018
Tuoretta verta – mistä ideat ja inhottava tunnelma kauhutarinaan?
Tuoretta verta -oppaan ovat toimittaneet kirjailijat Marko Hautala, Anne Leinonen ja Mia Myllymäki. Yhteensä kirjassa on yhdeksän eri kirjoittajaa, joilla on kaikilla oma kauhuosaamisalueensa.
Kirja rakentuu siten, että ensin se esittelee kauhua lajina ja sitten antaa konkreettisia ohjeita sille, joka tahtoo sitä kirjoittaa. Ihan kaikkia mahdollisia kauhun alalajeja teos ei järjestelmällisesti esittele, vaan lukija tutustutetaan paremmin kauhun lajiin, jotka ovat nähtävästi valikoituneet sillä perusteella, että niille on löytynyt erityisasiantuntija (Artemis Kelosaari kirjoittaa kehokauhusta ja Jussi K. Niemelä eksistentiaalisesta kauhusta). Marko Hautala vihjaa tosin teoksen esipuheessa, että nämä alagenret olisi valittu siksi, että ne ovat monelle vielä outoja. Niin kutsutulla oikealla syyllä ei oikeastaan ole mitään väliä. Molemmat genret ovat kiinnostavia – ja keskenään erilaisia. Luulisikin, että jos kirjoittajaa kutkuttelee kauhun kirjoittaminen, varmasti jompikumpi näistä kauhun lajeista alkaa tämän teoksen lukemisen jälkeen kiinnostaa, elleivät molemmat.
Suureksi ansioksi on laskettava se, että teos esittelee Suomessa julkaistun kauhukirjallisuuden historian. Tästä vastaavat Markus Harju ja Boris Hurtta, edellinen uusimman kirjallisuuden osalta ja jälkimmäinen ajalta 1846 - 1999. Toivottavasti nämä artikkelit löytävät myös sellaisten kauhufanien luettavaksi, jotka ovat kiinnostuneita ainoastaan kauhun vastaanottamisesta, eivät tuottamisesta.
Jo kirjan ensimmäinen osa, jonka näkökulma ei varsinaisesti ole kirjoittaminen, antaa monenlaisia vinkkejä kauhutarinan tekoon. Toisessa osassa tulee konkreettisempia ohjeita. Osan aloittaa Anne Leinonen artikkelilla Elementtejä kauhun rakentamiseksi. Hän selittää mm. kohtauksen rakentamisen teoriaa. Kohtausten jakautuminen kohtaukseen ja jatkokohtaukseen oli minulle ennestään tuttua, mutta nytpähän minulla on kirja, jonka sivuilta voin asiaa pähkäillä aina kun tarvitsee. Kirjassa oleva esimerkki selkeyttää myös teoriaa hyvin. Liike-reaktio-yksiköt (MRU:t) eivät olleet minulle yhtä lailla tuttuja, mutta niiden ymmärtämisestä voi olla jatkossa paljonkin hyötyä. Tulee varmasti joskus kokeiltua MRU-teoriaa siihen, mihin Leinonen sitä suosittelee: sellaisen kohtauksen korjaamiseen, joka tuntuu olevan pielessä.
Itselläni on tekeillä tarina, jossa on kauhuaineksia. Siksi luin tätä teosta sitä vasten, että saisin apuja sen kirjoittamiseen. Teos antaa kuitenkin myös paljon ideoita tarinaidean keksimiseen. Anne Leinonen kehottaa katselemaan, mitä kauhistuttavaa itsessä ja itselle läheisissä ihmisissä on. Lapsuudesta löytyy kauhukokemuksia, joita voi paisutella. Leinosen toinen artikkeli käsittelee kokonaisuudessaan sitä, miten ideoita voi ammentaa suomalaisesta kansanperinteestä. Artikkeli antaa myös paljon lukuvinkkejä ihmiselle, joka on kiinnostunut etsimään ideoita esi-isiemme kertomista tarinoista ja heidän uskomuksistaan.
Tiina Raevaara, jonka tuotanto on saanut inspiraatiota kauhun klassikkoteksteistä, kertoo, kuinka kaikille tuttua kauhutarinaa voi käyttää tuoreesti. Siinä sivussa Raevaara tulee muuten esitelleeksi tietämyskauhun (knowledge-horror), jossa ihmisen loputon tiedonjano johtaa karmeuksiin ja traagisiin loppuihin. Tämän lajin perusteos on tietenkin Mary Shelleyn Frankenstein.
Ennakolta vähiten kiinnostusta herätti ehkä Anders Fagerin artikkeli Realistiset peikot. Mitä hittoa, oli ajatukseni. Peikot eivät kiinnosta minua pätkääkään. No, sain nenilleni. Lyhyt artikkeli kertoo peikkoja esimerkkinä käyttäen, miten mitä tahansa itseä kiinnostavaa aihetta voi kehitellä ja kieputtaa. Se kertoo, miten luodaan säännöt tarinassa esiintyvälle hirviölle – tai no, melkein mille tahansa muullekin. Ja säännöt nimenomaan luodaan: kukaan ei kerro, millaisia juuri sinun peikkojesi, aaveidesi tai vampyyriesi pitäisi olla. Artikkeli auttaa myös ymmärtämään, miten monesta näkökulmasta mietinnässä olevaa olentoa on pohdittava.
Omassa spefimaailmassani on enkeleitä. Ne eivät ole sen hirviömäisempiä kuin ihmisetkään, mutta luulenpa, että kun seuraavan kerran keskityn luomaan niitä koskevaa säännöstöä tarkemmaksi, palaan Fagerin artikkelin äärelle. Enkelit voivat taatusti liikkua ihan yhtä maagisiin sfääreihin kuin peikotkin.
Kauhu on ehkä kliseisempi kuin mikään muu kirjallisuuden tai elokuvan lajityyppi. Siksipä onkin hyvä, että Tuoretta verta käsittelee kliseiden käyttöä kauhun luomisessa. Mia Myllymäki omistaa koko artikkelinsa kauhukliseille, ja niitä käsitellään muuallakin kirjassa. Kliseet ”aiheuttavat vääränlaista kauhua, sellaista, joka saa lukijan pakenemaan paikalta”. Tutut tarinankuljetuksen kaavat auttavat kuitenkin lukijaa pysymään mukana, joten kliseet eivät ole yksiselitteisesti huono juttu – ja vähintäänkin ne pitää tuntea. Jos pystyy käyttämään niitä hyväkseen mutta lisäämään niihin jonkin kieroutuman, voi saada kokeneenkin kauhukirjoittajan tuntemaan kateutta. Näin kävi Marko Hautalalle, kun hän näki, miten Ottolapsi-elokuva käsittelee kauhussa paljon käytettyä hahmoa, Pahaa Lasta.
Teoksen lopuksi Marko Hautala antaa artikkelissaan Kuiskaamisen taito – psykologisen kauhun kirjoittamisesta konkreettisia vinkkejä tekstin kirjoittamisvaiheeseen. Hän myös analysoi kauhua parin genren arkkityypin, Pahan Äidin, Pahan Isän ja jo aiemmin mainitsemani Pahan Lapsen kautta. Miksi esimerkiksi Psyko-elokuvan suihkumurha on hyytävä? Siis ei ainoastaan hyytävä vaan niin hyytävä, että se jää elävästi jokaisen elokuvan nähneen mieleen, vaikka suurin osa kaikista muista hyytävistä kohtauksista häviää muistista hyvinkin pian? Toimivan kauhun analysointi on erinomainen tapa kehittää myös omaa kauhuilmaisuaan. On vaikea kirjoittaa hyvää kauhua, jos ei ymmärrä, mistä elementeistä se syntyy, miksi juuri tämä pelottaa.
Kaikkinensa Tuoretta verta -teoksessa on rohkaiseva ote: Saanko käyttää elementtejä, joita on jo käytetty? Saat. Minkä verran saan muokata kansanperinteestä löytämiäni kiinnostavia elementtejä? Muokkaa ihan niin paljon kuin hyvältä tuntuu. Olenko epäonnistunut kirjoittaja, jos tekstinteko takkuaa? Et, ammattikirjailijallekin jumitus on enemmän kuin tuttua. Entäs jos minulla ei ole mitään omaa sanottavaa? Ei ole kellään muullakaan, mutta kellään ei ole samanlaista tapaa kirjoittaa kuin sinulla.
Tuoretta verta on antoisa kirjoitusopas, jos kauhu kiinnostaa, ja kehottaisin tutustumaan siihen, jos kirjoittajana luo muunkinlaista tiheää tunnelmaa. Tässä on vielä muutama valittu neuvo kauhukirjoittajalle:
- Kierouta tuttua ja turvallista, jokapäiväistä. Tutun muuttuminen oudoksi on kauhistuttavaa.
- Käytä kaikkia aisteja. Kauhu esimerkiksi haisee.
- Kirjoita fiksuille ihmisille, joille kaikkea ei väännetä rautalangasta. Älä kerro kaikkea. Pihtaa. Anna lukijan päätellä.
- Jos tekstiä ei synny, etsi inspiraatiota muista taiteen muodoista. Virittäydy myös oikeaan mielentilaan esimerkiksi musiikin tai kuvataiteen avulla.
Ja ennen kaikkea:
- Päästä sielusi pimeimmät syöverit pintaan. Arvosta syvyyksistäsi kumpuavia ajatuksia sitä enemmän, mitä kummallisempia ne ovat. Älä pelkää niitä, vaan nauti niistä ja käytä hyväksi.
torstai 2. elokuuta 2018
Helteisellä Usva-leirillä
Vaatimattomien laskelmieni mukaan olen nyt osallistunut Anne Leinosen kotonaan Ristiinassa järjestämille Usva-leireille kolme kertaa. Viimeisimmältä palasin viime sunnuntaina.
Usva-leirit ovat kirjoittajaleirejä, joilla pääsee vaihtamaan ajatuksia toisten spefikirjoittajien kanssa, kirjoittamaan, rentoutumaan - ja tällä kertaa myös ihmettelemään, miksi kuu ei suostunut näyttäytymään kunnolla juuri sinä iltana, kun sen piti pimennyksensä vuoksi näyttäytyä dramaattisena verikuuna.
Parasta Usva-leireissä on se, että siellä voi olla niin päin kuin itsestä tuntuu. Paljon aikaa yksin viettävänä en välttämättä pystyisi hurjaan sosiaaliseen kanssakäymiseen useaa vuorokautta peräkkäin. Usva-leirillä voi kuitenkin halutessaan aina majoittua johonkin nurkkaan läppärin kanssa, laittaa kuulokkeet korviinsa ja kirjoittaa doom metalia kuunnellen, jos siltä tuntuu. Sitten kun kaipaa juttuseuraa, sitä löytyy välittömästi.
Helle suosi tai tuskastutti leiriläisiä, mutta ainakin minun yleisfiilikseni oli, että kuumuus on kuumempaa kaupungissa kuin metsän keskellä. Leiriolosuhteet olivat siis lämpötilan osalta helpotus verrattuna kotona hikoiluun. Itseäni viehätti kuitenkin kuumimpaan aikaan viilennettyjen sisätilojen lämpötila enemmän kuin ulkoinen auringonpaiste. Mutta luontoa ei toki pidä kokonaan unohtaa silloin kun sen äärelle on mahdollista päästä pari askelta ottamalla. Eikä nuotiota, varsinkaan silloin kun siellä paistuu makkaraa, jota voi syödä luovassa seurassa. Monet nauttivat myös uimisesta, itse olen vain huono uimari ilmaisun kaikissa merkityksissä.
Usva-leirille voi perinteisesti tuoda ylimääräisiä kirjojaan toisten rohmuttaviksi. Itse tulin paikalle julkisilla kulkuvälineillä, joten vaihtokirjat jäivät tuomatta. Tässä kohtaa on varaa kunnostautua jatkossa. Kerrytin kuitenkin omaa kirjavarastoani kahdella kirjalla: mukaan lähtivät Christer Kihlmanin Ihminen joka järkkyi ja William Styronin Sofien valinta.
Hylättyjen kirjojen joukossa oli myös Anaïs Ninin Pikkulinnut, jonka olisin taatusti hamunnut itselleni, ellei minulla sitä jo olisi. Jotenkin näytti siltä, että sitä syystä tai toisesta kartettiin. Ehkä laatuerotiikka ei ole kaikkien laji tai sitten se on kaikkien laji siinä määrin, että jokaisella oli jo kirja omassa hyllyssään. Lopulta Pikkulinnut kuitenkin päätyi onnellisesti uudelle, sitä varmasti arvostavalle omistajalle.
Toinen kirjoihin liittyvä perinne oli kirpputorikierros lähialueella. Lähdin mukaan, kun kaksi autoa suuntasi kohti Mikkeliä ja kirpputori Ajatonta sekä Kierrätyskeskusta, josta olisi tiedossa kassillinen kirjoja eurolla. On lohdullista olla seurassa, jossa ymmärretään kirjojen päälle. On myös hyvä tunne kokea itsensä kirjahamstraajana edes joskus maltilliseksi. Herkullisin löytöni oli Ihanaa antiikkia – tunnista kertaustyylien esineet -kirja, josta saan kultaakin kalliimpaa tietoa 1800-luvun huonekaluista ja erinäisistä esineistä. Juuri näitä minun on tarpeen tutkia tekstejäni varten, varsinkin yhtä pidempää, joka sijoittuu vaihtoehtoiseen 1800-luvun loppupuoliskon Suomeen. Kirjassa on runsaasti kuvitusta ja mikä parasta, tietenkin nimitykset esineille.
Toinen asia, jossa on syytä kunnostautua, jos jatkossa pääsee mukaan Usva-leireille, on viski. Viskin juominen ei sinänsä tuottanut vaikeuksia, kuten ei myöskään punaviinin, Jaloviinan tai muiden tarjolla olleiden juomien. Vaikka nähtävästi kukaan ei pahastunut siitä, että join toisten juomia, pidän vähintäänkin kohtuullisena, että seuraavalla kerralla varustaudun itse vähintään isolla pullolla viskiä, joka on kaikkien halukkaiden käyttöön.
Oma kirjoittamiseni jäi aika vähiin leirillä mutta luulen, ettei se ole kovin olennaistakaan. Sain tehtyä jotain kirjoittamiseen liittyviä asioita ja sain olla tekemättä asioita, jotka ovat stressaavia. Se ei tuota satoa välttämättä sillä sekunnilla mutta jossain vaiheessa alkaa rönsytä ideoita tai mieli alkaa kehitellä vähintään yhtä, joka pulppuaa joka suuntaan.
Lopuksi kiitos kaikille kaikesta. Seurasta. Ajatuksista. Paellasta. Salmiakista. Kakusta. Cthulhu-informaatiosta. Puuceetunnelmasta. Siitä, että minulle taas kerran kerrottiin, mikä on se asia, jonka osaan hyvin. Niin, ja viskistä.
Usva-leirit ovat kirjoittajaleirejä, joilla pääsee vaihtamaan ajatuksia toisten spefikirjoittajien kanssa, kirjoittamaan, rentoutumaan - ja tällä kertaa myös ihmettelemään, miksi kuu ei suostunut näyttäytymään kunnolla juuri sinä iltana, kun sen piti pimennyksensä vuoksi näyttäytyä dramaattisena verikuuna.
Parasta Usva-leireissä on se, että siellä voi olla niin päin kuin itsestä tuntuu. Paljon aikaa yksin viettävänä en välttämättä pystyisi hurjaan sosiaaliseen kanssakäymiseen useaa vuorokautta peräkkäin. Usva-leirillä voi kuitenkin halutessaan aina majoittua johonkin nurkkaan läppärin kanssa, laittaa kuulokkeet korviinsa ja kirjoittaa doom metalia kuunnellen, jos siltä tuntuu. Sitten kun kaipaa juttuseuraa, sitä löytyy välittömästi.
 |
| Pörriäinen lentää auringonpaisteessa(kin) |
Helle suosi tai tuskastutti leiriläisiä, mutta ainakin minun yleisfiilikseni oli, että kuumuus on kuumempaa kaupungissa kuin metsän keskellä. Leiriolosuhteet olivat siis lämpötilan osalta helpotus verrattuna kotona hikoiluun. Itseäni viehätti kuitenkin kuumimpaan aikaan viilennettyjen sisätilojen lämpötila enemmän kuin ulkoinen auringonpaiste. Mutta luontoa ei toki pidä kokonaan unohtaa silloin kun sen äärelle on mahdollista päästä pari askelta ottamalla. Eikä nuotiota, varsinkaan silloin kun siellä paistuu makkaraa, jota voi syödä luovassa seurassa. Monet nauttivat myös uimisesta, itse olen vain huono uimari ilmaisun kaikissa merkityksissä.
Usva-leirille voi perinteisesti tuoda ylimääräisiä kirjojaan toisten rohmuttaviksi. Itse tulin paikalle julkisilla kulkuvälineillä, joten vaihtokirjat jäivät tuomatta. Tässä kohtaa on varaa kunnostautua jatkossa. Kerrytin kuitenkin omaa kirjavarastoani kahdella kirjalla: mukaan lähtivät Christer Kihlmanin Ihminen joka järkkyi ja William Styronin Sofien valinta.
Hylättyjen kirjojen joukossa oli myös Anaïs Ninin Pikkulinnut, jonka olisin taatusti hamunnut itselleni, ellei minulla sitä jo olisi. Jotenkin näytti siltä, että sitä syystä tai toisesta kartettiin. Ehkä laatuerotiikka ei ole kaikkien laji tai sitten se on kaikkien laji siinä määrin, että jokaisella oli jo kirja omassa hyllyssään. Lopulta Pikkulinnut kuitenkin päätyi onnellisesti uudelle, sitä varmasti arvostavalle omistajalle.
Toinen kirjoihin liittyvä perinne oli kirpputorikierros lähialueella. Lähdin mukaan, kun kaksi autoa suuntasi kohti Mikkeliä ja kirpputori Ajatonta sekä Kierrätyskeskusta, josta olisi tiedossa kassillinen kirjoja eurolla. On lohdullista olla seurassa, jossa ymmärretään kirjojen päälle. On myös hyvä tunne kokea itsensä kirjahamstraajana edes joskus maltilliseksi. Herkullisin löytöni oli Ihanaa antiikkia – tunnista kertaustyylien esineet -kirja, josta saan kultaakin kalliimpaa tietoa 1800-luvun huonekaluista ja erinäisistä esineistä. Juuri näitä minun on tarpeen tutkia tekstejäni varten, varsinkin yhtä pidempää, joka sijoittuu vaihtoehtoiseen 1800-luvun loppupuoliskon Suomeen. Kirjassa on runsaasti kuvitusta ja mikä parasta, tietenkin nimitykset esineille.
Toinen asia, jossa on syytä kunnostautua, jos jatkossa pääsee mukaan Usva-leireille, on viski. Viskin juominen ei sinänsä tuottanut vaikeuksia, kuten ei myöskään punaviinin, Jaloviinan tai muiden tarjolla olleiden juomien. Vaikka nähtävästi kukaan ei pahastunut siitä, että join toisten juomia, pidän vähintäänkin kohtuullisena, että seuraavalla kerralla varustaudun itse vähintään isolla pullolla viskiä, joka on kaikkien halukkaiden käyttöön.
Oma kirjoittamiseni jäi aika vähiin leirillä mutta luulen, ettei se ole kovin olennaistakaan. Sain tehtyä jotain kirjoittamiseen liittyviä asioita ja sain olla tekemättä asioita, jotka ovat stressaavia. Se ei tuota satoa välttämättä sillä sekunnilla mutta jossain vaiheessa alkaa rönsytä ideoita tai mieli alkaa kehitellä vähintään yhtä, joka pulppuaa joka suuntaan.
Lopuksi kiitos kaikille kaikesta. Seurasta. Ajatuksista. Paellasta. Salmiakista. Kakusta. Cthulhu-informaatiosta. Puuceetunnelmasta. Siitä, että minulle taas kerran kerrottiin, mikä on se asia, jonka osaan hyvin. Niin, ja viskistä.
lauantai 28. heinäkuuta 2018
Finnconissa Turussa, osa 4
Nykyään käydään paljon keskustelua erilaisista vähemmistöistä kirjoittamisesta. Päätin Finnconini kahteen paneeliin, jotka käsittelivät tätä aihetta. Aihe kiinnostaa itseäni muista syistä kuin siksi, että olisi tarvetta kirjoittaa julistuksellisesti tai että haluaisin varoituksia poliittisesta korrektiudesta. Käytävä keskustelu on tiettyyn rajaan (ja määrään) asti kiinnostavaa ja sitä voi peilata omiin ajatuksiinsa.
Ensimmäinen paneeli, jonka kävin kuuntelemassa, oli otsikoitu ”Mitä ulostulotarinoiden jälkeen?” Puheenjohtajana oli Olli Lönnberg ja muina keskustelijoina Jenny Kangasvuo, Nina Niskanen, Tero Aalto ja Liliana Lento. Ensin keskusteltiin siitä, tarvitaanko ulostulotarinoita. Lento sanoi, että tietyssä elämänvaiheessa ne ovat ihmiselle tärkeitä – siis silloin, kun on tajunnut itse itsestään, ettei ole hetero. Aalto muistutti, että teemana oman itsensä löytäminen on aina muodikas, puhuttiin sitten seksuaalisuudesta tai jostain muusta ihmisen ominaisuudesta, jota ei voi nähdä päällepäin ja jonka paljastaessaan ihminen ottaa riskin, koska ei tiedä, miten ympäristö siihen reagoi. Niskanen piti positiivisia ulostulotarinoita tarpeellisina yleensä ottaen. Henkilökohtaisesti hän ei ole kuitenkaan kokenut niitä ainakaan erityisen merkityksellisinä. Kangasvuo sen sijaan sanoi suoraan fiktion ulostulotarinoiden olevan tylsiä. Hänestä ulostulon pitäisi kietoutua johonkin toiseen asiaan, jotta tarinasta tulisi kiinnostava. Poliittisessa mielessä ulostuloilla on kuitenkin paljon merkitystä Kangasvuon mukaan: yksittäisenkin ihmisen ulostulo on asioiden näkyväksi tekemistä ja siten se myös vaikuttaa yhteiskuntaan.
Yleisökysymyksenä panelisteilta kysyttiin, mitä teemoja he haluaisivat nähdä vähemmistöistä kertovassa kirjallisuudessa enemmän. Lento toivoi yksinkertaisesti tarinoita, joissa on kokonaan unohdettu, että siihen pitäisi kiinnittää huomiota, mihin sukupuoleen kukakin rakastuu. Tähän on pakko todeta, että uskoakseni tällaisia tarinoita on harmillisen vaikea ainakin vielä kirjoittaa. Jos kirjoittaja ei nosta samaa sukupuolta olevien parisuhdetta tarinassa keskeiseksi teemaksi ja haluaa kirjoittaa vain parisuhteesta, jossa osapuolet sattumalta ovat samaa sukupuolta, lukija kyllä löytää tekstistä nekin teemat, joita siihen ei ole kirjoitettu.
Sinänsähän siinä ei ole mitään väärää, että lukija löytää tekstistä eri asioita kuin mitä kirjoittaja on ajatellut. On kuitenkin jonkinlainen rasite, että vaikkapa kahden naisen rakkaustarina luetaan aina nimenomaan kahden naisen rakkaustarinana, ei yleisesti tarinana rakkaudesta. Asioiden tavalliseksi tekeminen edellyttäisi nimenomaan sitä, että ne esitetään tavallisina, ei aina korostaen, että vaikkapa kahden samaa sukupuolta olevan suhde on jotenkin perustavalla tavalla niin erilainen, että siitä kirjoitettaessa aina käsitellään tätä erilaisuutta.
Aalto toivoi näkevänsä onnellisiin loppuihin johtavia tarinoita, joissa onnea ei saavuteta perinteisen parisuhteen solmimisella. Niskanen kaipasi pitkien ihmissuhteiden kuvauksia, ja Kangasvuo oli kiinnostunut vanhusromantiikasta, kypsemmässä iässä tapahtuvista itsensälöytämisistä. Siinähän sitä jo olisi hyviä lähtökohtia lukemattomille tarinoille.
”Keiden ääni kuuluu, kenellä on valta?” -paneelin keskustelijat olivat Magdalena Hai, joka esitti keskustelun pohjaksi provokatiivisia väitteitä sekä J. S. Meresmaa ja Taru Luojola. Tämä paneeli pohti moninaisuutta kirjallisuudessa nimenomaan kirjoittamisen näkökulmasta. Ensimmäinen väite oli seuraavanlainen: ”Jos kirjassa on vähemmistöihin kuuluvia päähenkilöitä, pitää käsitellä tämän ryhmän ongelmia.” Luojolan mielestä tarinat ovat kiinnostavampia, jos niiden pointti on jokin muu kuin vähemmistön ongelmat. Meresmaa puolestaan kertoi hakevansa kirjallisuudesta kokemuksia, joita hänellä itsellään ei ole, koska se auttaa ymmärtämään elämää paremmin ja opettaa empaattiseksi. Itse hän ei pidä tarpeellisena kirjoittaa ulostulokokemuksesta. Koska hänellä ei sellaista itsellään ole, toiset saavat käyttää aiheen kohdalla ääntään.
Itseäni hieman hämmensi keskusteluun otettu väite, että kirjailija ei saisi väittää jälkeenpäin teoksensa henkilön kuuluvan johonkin vähemmistöön, jos asiaa ei ole selvästi tuotu esille teoksessa. Jotenkin tuntui itsestäänselvältä, että tietenkään ei pidä selitellä jälkeenpäin, jos ei ole osannut aikanaan tuoda jotain henkilönsä ominaisuutta millään tavalla esille. Keskustelun aikana valaistui kuitenkin, miksi kysymys oli nostettu esille: esimerkiksi tapaus Dumbledoren vuoksi.
Kirjailijat esittivät hyvinkin mielenkiintoisia näkökulmia. Luojola muistutti, että kirjailijan ei ole pakko tuoda kaikkea suoraan esille – sopivia vihjeitä antamalla hän saa kuitenkin sellaisen lukijan, jolla on samankaltaisia vähemmistökokemuksia, ymmärtämään. Meresmaa kertoi, että kirjailija joutuu tasapainottelemaan sen kanssa, miten paljon antaa eri asioiden tarinassa näkyä. Hänen Mifonki-sarjansa lukijat ovat välillä sivuuttaneet kuvauksen joidenkin henkilöhahmojen ihonväristä. Se on aika jännittävä asia. Menevätkö meiltä osittain ohi ne asiat, joita emme koe omiksemme tai jotka eivät liity suoraan meihin itseemme, ja havaitsemmeko yliherkästi asioita, jotka liittyvät meihin itseemme? Fiktiossa esimerkiksi merkkejä samaa sukupuolta olevan henkilöhahmon kiinnostuksesta toista henkilöhahmoa kohtaan näkee innokkaasti, voi olla, että joskus silloinkin, kun mitään syytä ei olisi. Todellisessa elämässä sen sijaan epäilee niitäkin merkkejä, jotka fiktiossa olisivat ilmiselviä.
Paneeli keskusteli myös siitä, pettääkö vähemmistöön kuuluva kirjailija lukijansa, jos ei laita teoksiinsa sellaisia henkilöitä, jotka kuuluvat samaan vähemmistöön kuin hän itse. Tästä väitteestä paneeli oli yksimielinen. Luojola totesi, että kirjailijan ei tarvitse kertoa kaikkea itsestään. Myös Meresmaa korosti kirjailijan vapautta valita, mistä kirjoittaa: teosten ei tarvitse kertoa henkilökohtaisista aiheista.
Sen sijaan kysymys siitä, pitääkö kirjailijan tulla kaapista saadakseen ikään kuin luvan käsitellä oman vähemmistönsä asiaa, jakoi hieman paneelia. Itse olin kylläkin oikeastaan kaikkien panelistien kanssa samaa mieltä. Luojola muistutti, että kirjailijan taustojen ymmärtäminen voi auttaa välttämään väärinkäsityksiä. Meresmaa totesi myös, että kirjailijan kuvitellaan helposti väärässä mielessä ratsastavan trendin harjalla, jos hän kirjoittaa vähemmistöstä, josta kirjoittamista pidetään muodikkaana, eikä yleisö tiedä, että kirjailija itse kuuluu tuohon vähemmistöön. Tämä kaikki on mielestäni totta. Esimerkiksi seksuaalivähemmistöistä kirjoittamisen kohdalla unohtuu helposti, että on ihmisiä, joille juuri tästä aiheesta ja tällaisista ihmisistä kirjoittaminen on omakohtaisesti tärkeää, ei mikään trendiasia. Silti se pitäisi mielestäni pystyä tekemään ilman, että tarvitsee julkisesti tuoda esille omaa seksuaalisuuttaan.
Toki maailma muuttuu nopeammin, jos mahdollisimman monet ihmiset ovat avoimesti sitä, mitä ovat, mutta jokaisen pitää saada valita, mitä henkilökohtaisimmista asioistaan kertoo kaikille ja mitä ei. Siksi oli lohdullista kuulla myös toinen mutta aivan yhtä tosi näkökulma: Magdalena Hai sanoi, että teksti on itsenäinen ja puhuu omasta puolestaan. Hai ei edes tahdo tietää lukemistaan kirjailijoista paljoa.
Tietenkin paneeli keskusteli myös äänen riistämisestä vähemmistöiltä. Väite oli seuraavanlainen: ”Kirjoittaakseen vähemmistöstä pitää kuulua vähemmistöön. Muut riistävät äänen vähemmistöltä.” Tähän ei tullut ehkä suoraa kyllä- tai ei-vastausta – tai sitten muistiinpanoni ovat vain todella vajavaiset. Joka tapauksessa Luojola totesi, että kirjailijan kuuluu keskittyä hyvien henkilöhahmojen luomiseen ja kustantamo on se, jonka vastuulla on moninaisuuden toteutuminen kirjallisuudessa. Meresmaa muistutti myös, että fantasia voi tuoda esille vähemmistöjen asioita siten, ettei sen tarvitse käsitellä mitään olemassaolevaa vähemmistöä. Esimerkiksi hänen omissa kirjoissaan on ursiinivähemmistö, joka on täysin keksitty ihmisryhmä.
Vähemmistöistä kirjoittaminen aiheuttaa monesti suuria tunnekuohuja. On aina haastavaa kirjoittaa sellaisen ihmisen näkökulmasta, jollainen itse ei ole. Käytännössä tämä tarkoittaa, että fiktion kirjoittaminen on tässä mielessä aina haastavaa. Omasta mielestäni ainoastaan stereotyyppinen näkemys on se, joka johtaa auttamatta epäonnistumiseen. Toki myös se on huono asia, jos ei lainkaan perehdy ihmisryhmään, josta kirjoittaa. Itseäni lohduttaa tässä kohtaa se, mitä Finnconin kunniavieras Lauren Beukes kertoi Turun Sanomien haastattelussa 15.7.:
Kiitos tästä. (Aivan siitä huolimatta, että kuten sitaatista näette, lehden toimituksessa välimerkit ovat kyllä hieman hakusassa.)
Ensimmäinen paneeli, jonka kävin kuuntelemassa, oli otsikoitu ”Mitä ulostulotarinoiden jälkeen?” Puheenjohtajana oli Olli Lönnberg ja muina keskustelijoina Jenny Kangasvuo, Nina Niskanen, Tero Aalto ja Liliana Lento. Ensin keskusteltiin siitä, tarvitaanko ulostulotarinoita. Lento sanoi, että tietyssä elämänvaiheessa ne ovat ihmiselle tärkeitä – siis silloin, kun on tajunnut itse itsestään, ettei ole hetero. Aalto muistutti, että teemana oman itsensä löytäminen on aina muodikas, puhuttiin sitten seksuaalisuudesta tai jostain muusta ihmisen ominaisuudesta, jota ei voi nähdä päällepäin ja jonka paljastaessaan ihminen ottaa riskin, koska ei tiedä, miten ympäristö siihen reagoi. Niskanen piti positiivisia ulostulotarinoita tarpeellisina yleensä ottaen. Henkilökohtaisesti hän ei ole kuitenkaan kokenut niitä ainakaan erityisen merkityksellisinä. Kangasvuo sen sijaan sanoi suoraan fiktion ulostulotarinoiden olevan tylsiä. Hänestä ulostulon pitäisi kietoutua johonkin toiseen asiaan, jotta tarinasta tulisi kiinnostava. Poliittisessa mielessä ulostuloilla on kuitenkin paljon merkitystä Kangasvuon mukaan: yksittäisenkin ihmisen ulostulo on asioiden näkyväksi tekemistä ja siten se myös vaikuttaa yhteiskuntaan.
Yleisökysymyksenä panelisteilta kysyttiin, mitä teemoja he haluaisivat nähdä vähemmistöistä kertovassa kirjallisuudessa enemmän. Lento toivoi yksinkertaisesti tarinoita, joissa on kokonaan unohdettu, että siihen pitäisi kiinnittää huomiota, mihin sukupuoleen kukakin rakastuu. Tähän on pakko todeta, että uskoakseni tällaisia tarinoita on harmillisen vaikea ainakin vielä kirjoittaa. Jos kirjoittaja ei nosta samaa sukupuolta olevien parisuhdetta tarinassa keskeiseksi teemaksi ja haluaa kirjoittaa vain parisuhteesta, jossa osapuolet sattumalta ovat samaa sukupuolta, lukija kyllä löytää tekstistä nekin teemat, joita siihen ei ole kirjoitettu.
Sinänsähän siinä ei ole mitään väärää, että lukija löytää tekstistä eri asioita kuin mitä kirjoittaja on ajatellut. On kuitenkin jonkinlainen rasite, että vaikkapa kahden naisen rakkaustarina luetaan aina nimenomaan kahden naisen rakkaustarinana, ei yleisesti tarinana rakkaudesta. Asioiden tavalliseksi tekeminen edellyttäisi nimenomaan sitä, että ne esitetään tavallisina, ei aina korostaen, että vaikkapa kahden samaa sukupuolta olevan suhde on jotenkin perustavalla tavalla niin erilainen, että siitä kirjoitettaessa aina käsitellään tätä erilaisuutta.
Aalto toivoi näkevänsä onnellisiin loppuihin johtavia tarinoita, joissa onnea ei saavuteta perinteisen parisuhteen solmimisella. Niskanen kaipasi pitkien ihmissuhteiden kuvauksia, ja Kangasvuo oli kiinnostunut vanhusromantiikasta, kypsemmässä iässä tapahtuvista itsensälöytämisistä. Siinähän sitä jo olisi hyviä lähtökohtia lukemattomille tarinoille.
”Keiden ääni kuuluu, kenellä on valta?” -paneelin keskustelijat olivat Magdalena Hai, joka esitti keskustelun pohjaksi provokatiivisia väitteitä sekä J. S. Meresmaa ja Taru Luojola. Tämä paneeli pohti moninaisuutta kirjallisuudessa nimenomaan kirjoittamisen näkökulmasta. Ensimmäinen väite oli seuraavanlainen: ”Jos kirjassa on vähemmistöihin kuuluvia päähenkilöitä, pitää käsitellä tämän ryhmän ongelmia.” Luojolan mielestä tarinat ovat kiinnostavampia, jos niiden pointti on jokin muu kuin vähemmistön ongelmat. Meresmaa puolestaan kertoi hakevansa kirjallisuudesta kokemuksia, joita hänellä itsellään ei ole, koska se auttaa ymmärtämään elämää paremmin ja opettaa empaattiseksi. Itse hän ei pidä tarpeellisena kirjoittaa ulostulokokemuksesta. Koska hänellä ei sellaista itsellään ole, toiset saavat käyttää aiheen kohdalla ääntään.
Itseäni hieman hämmensi keskusteluun otettu väite, että kirjailija ei saisi väittää jälkeenpäin teoksensa henkilön kuuluvan johonkin vähemmistöön, jos asiaa ei ole selvästi tuotu esille teoksessa. Jotenkin tuntui itsestäänselvältä, että tietenkään ei pidä selitellä jälkeenpäin, jos ei ole osannut aikanaan tuoda jotain henkilönsä ominaisuutta millään tavalla esille. Keskustelun aikana valaistui kuitenkin, miksi kysymys oli nostettu esille: esimerkiksi tapaus Dumbledoren vuoksi.
Kirjailijat esittivät hyvinkin mielenkiintoisia näkökulmia. Luojola muistutti, että kirjailijan ei ole pakko tuoda kaikkea suoraan esille – sopivia vihjeitä antamalla hän saa kuitenkin sellaisen lukijan, jolla on samankaltaisia vähemmistökokemuksia, ymmärtämään. Meresmaa kertoi, että kirjailija joutuu tasapainottelemaan sen kanssa, miten paljon antaa eri asioiden tarinassa näkyä. Hänen Mifonki-sarjansa lukijat ovat välillä sivuuttaneet kuvauksen joidenkin henkilöhahmojen ihonväristä. Se on aika jännittävä asia. Menevätkö meiltä osittain ohi ne asiat, joita emme koe omiksemme tai jotka eivät liity suoraan meihin itseemme, ja havaitsemmeko yliherkästi asioita, jotka liittyvät meihin itseemme? Fiktiossa esimerkiksi merkkejä samaa sukupuolta olevan henkilöhahmon kiinnostuksesta toista henkilöhahmoa kohtaan näkee innokkaasti, voi olla, että joskus silloinkin, kun mitään syytä ei olisi. Todellisessa elämässä sen sijaan epäilee niitäkin merkkejä, jotka fiktiossa olisivat ilmiselviä.
Paneeli keskusteli myös siitä, pettääkö vähemmistöön kuuluva kirjailija lukijansa, jos ei laita teoksiinsa sellaisia henkilöitä, jotka kuuluvat samaan vähemmistöön kuin hän itse. Tästä väitteestä paneeli oli yksimielinen. Luojola totesi, että kirjailijan ei tarvitse kertoa kaikkea itsestään. Myös Meresmaa korosti kirjailijan vapautta valita, mistä kirjoittaa: teosten ei tarvitse kertoa henkilökohtaisista aiheista.
Sen sijaan kysymys siitä, pitääkö kirjailijan tulla kaapista saadakseen ikään kuin luvan käsitellä oman vähemmistönsä asiaa, jakoi hieman paneelia. Itse olin kylläkin oikeastaan kaikkien panelistien kanssa samaa mieltä. Luojola muistutti, että kirjailijan taustojen ymmärtäminen voi auttaa välttämään väärinkäsityksiä. Meresmaa totesi myös, että kirjailijan kuvitellaan helposti väärässä mielessä ratsastavan trendin harjalla, jos hän kirjoittaa vähemmistöstä, josta kirjoittamista pidetään muodikkaana, eikä yleisö tiedä, että kirjailija itse kuuluu tuohon vähemmistöön. Tämä kaikki on mielestäni totta. Esimerkiksi seksuaalivähemmistöistä kirjoittamisen kohdalla unohtuu helposti, että on ihmisiä, joille juuri tästä aiheesta ja tällaisista ihmisistä kirjoittaminen on omakohtaisesti tärkeää, ei mikään trendiasia. Silti se pitäisi mielestäni pystyä tekemään ilman, että tarvitsee julkisesti tuoda esille omaa seksuaalisuuttaan.
Toki maailma muuttuu nopeammin, jos mahdollisimman monet ihmiset ovat avoimesti sitä, mitä ovat, mutta jokaisen pitää saada valita, mitä henkilökohtaisimmista asioistaan kertoo kaikille ja mitä ei. Siksi oli lohdullista kuulla myös toinen mutta aivan yhtä tosi näkökulma: Magdalena Hai sanoi, että teksti on itsenäinen ja puhuu omasta puolestaan. Hai ei edes tahdo tietää lukemistaan kirjailijoista paljoa.
Tietenkin paneeli keskusteli myös äänen riistämisestä vähemmistöiltä. Väite oli seuraavanlainen: ”Kirjoittaakseen vähemmistöstä pitää kuulua vähemmistöön. Muut riistävät äänen vähemmistöltä.” Tähän ei tullut ehkä suoraa kyllä- tai ei-vastausta – tai sitten muistiinpanoni ovat vain todella vajavaiset. Joka tapauksessa Luojola totesi, että kirjailijan kuuluu keskittyä hyvien henkilöhahmojen luomiseen ja kustantamo on se, jonka vastuulla on moninaisuuden toteutuminen kirjallisuudessa. Meresmaa muistutti myös, että fantasia voi tuoda esille vähemmistöjen asioita siten, ettei sen tarvitse käsitellä mitään olemassaolevaa vähemmistöä. Esimerkiksi hänen omissa kirjoissaan on ursiinivähemmistö, joka on täysin keksitty ihmisryhmä.
Vähemmistöistä kirjoittaminen aiheuttaa monesti suuria tunnekuohuja. On aina haastavaa kirjoittaa sellaisen ihmisen näkökulmasta, jollainen itse ei ole. Käytännössä tämä tarkoittaa, että fiktion kirjoittaminen on tässä mielessä aina haastavaa. Omasta mielestäni ainoastaan stereotyyppinen näkemys on se, joka johtaa auttamatta epäonnistumiseen. Toki myös se on huono asia, jos ei lainkaan perehdy ihmisryhmään, josta kirjoittaa. Itseäni lohduttaa tässä kohtaa se, mitä Finnconin kunniavieras Lauren Beukes kertoi Turun Sanomien haastattelussa 15.7.:
- Minulla oli Zoo Cityn kirjoittamisessa apuna oman kulttuurinsa ja Johannesburgin alueet hyvin tunteva esilukija, joka kiinnitti huomiota siihen, onko teokseni kulttuurisesti uskottava. Hän lähetti kommentteja käsikirjoituksestani, mutta en koskaan saanut niistä vastausta suurimpaan huolenaiheeseeni, Lauren Beukes kertoo.
- Lopulta päätin ottaa asian itse puheeksi ja kysyin häneltä, onko Zinzi tarpeeksi musta? Esilukijani räjähti nauramaan ja sanoi, että hän ei tiedä millaista on olla ”tarpeeksi musta”? Ajattelenko minä, että on jokin yksi tapa olla jonkin rodun edustaja, Beukes hymähtää.
Kiitos tästä. (Aivan siitä huolimatta, että kuten sitaatista näette, lehden toimituksessa välimerkit ovat kyllä hieman hakusassa.)
torstai 26. heinäkuuta 2018
Finnconissa Turussa, osa 3
Jos samaan lauseeseen laitetaan Fjodor Dostojevski ja Finncon, voi vain kysyä, kumpi ei kuulu joukkoon. Mutta koska kaikki liittyy kaikkeen ja koska kirjailijoissa on aina puolia, joista emme ole koskaan kuulleetkaan, myös venäläinen realisti voi osoittautua spekulatiivisemmaksi kuin voisi uskoakaan.
Jari Olavi Hiltunen esitteli Finnconissa Dostojevskin fantastisia kertomuksia – jotain, mikä oli ainakin minulle aivan uutta. Dostojevskin tuotannosta voidaan löytää kuusi spefitarinaa: romaani Kaksoisolento sekä viisi novellia. Ehkä juuri Dostojevski voikin auttaa ymmärtämään – siis niitä, jotka eivät sitä ole vielä oivaltaneet – että itse asiassa spekulatiivinen fiktio käsittelee aivan samoja asioita kuin mikä tahansa muukin fiktio, sellainen siis, joka on pintapuolisesti lähempänä todellista maailmaa.
Dostojevski käsitteli aivan samoja johtoajatuksia sekä realistisessa tuotannossaan että spefitarinoissaan. Niitä ovat hullu henkilöhahmo, itsemurhan hautominen, kärsivä lapsi ja myytti onnellisten valtakunnasta. Itse asiassa novelli Naurettavan ihmisen uni, jossa päähenkilö matkailee unessaan avaruudessa, on Hiltusen mukaan kirjailijan harjoittelua Karamazovin veljeksiä varten. Dostojevskia kiinnosti kirjoittajana se, kuinka ihmisen puhdas mieli menee pilalle ja täyttyy pelolla ja epätoivolla. Tämä näkyy paitsi Naurettavan ihmisen unessa, myös Lempeä neito -novellissa.
Itselleni jäi esityksestä parhaiten mieleen Krokotiili-novelli. Siinä miehelle näyttäisi ensin käyvän köpelösti, sillä hän jää jumiin krokotiilin vatsaan eikä kukaan ole kiinnostunut liikuttamaan eväänsä, että hän pääsisi sieltä pois. Sitten mies huomaa, että on ihan hyvässä paikassa, varsinkin kun saa olotilansa takia median huomiota.
Aiheesta kiinnostuneiden kannattaa lukea Hiltusen artikkeli Fjodor Dostojevski fantasiakirjailijana. Se löytyy Hiltusen blogista ja Tähtivaeltajan numerosta 2/2018.
Dostojevski-esitelmä oli mielenkiintoinen, vaikka siinä ei sinänsä kirjoittamisen näkökulmaa kovin paljoa ollutkaan. Matti Virtasen johtama paneeli ”En ole ihminen” lähestyi spekulatiivista kirjallisuutta sitäkin enemmän kirjoittamisen näkökulmasta. Mixu Lauronen, Laura Luotola, Liliana Lento ja Terhi Tarkiainen keskustelivat siitä, millaista kirjoittaminen on, kun kirjoittaa jonkin muun olennon kuin ihmisen näkökulmasta. Lauronen on kirjoittanut variksen näkökulmasta, Luotola omien luomiensa olentojen näkökulmasta, Lento keijujen ja Tarkiainen vampyyrien.
Jollain tavalla yllätys oli, kun Järvinen totesi paneelin alkuun, ettei kirjallisuudessa useinkaan ole muita kuin ihmisiä keskeisinä henkilöhahmoina. No, ehkä se on totta, että näkökulmahenkilöinä ei olekaan, ainoastaan uhkina tai rakkaudenkohteina ja muina henkilöinä, joita tarkastellaan ihmisten silmin. Paljon syitä kuitenkin löytyi sille, miksi tällainen jonkun muun näkökulma on kirjoittajalle toimiva. Luotola totesi, että toiseuteen liittyviä teemoja on vapaampaa käsitellä irrallaan olemassaolevista ihmisryhmistä. Lento komppasi tätä: keijutarina voi käsitellä rasismiakin eri tavalla kuin realistinen tarina. Tarkiainen mainitsi puolestaan rajojen käsittelyn mahdollisuuden: hänen ensi kuussa julkaistavassa kirjassaan Pure mua käsitellään vampyyrien kautta sitä, miten toista ihmistä voi kohdella, missä menee raja.
Jos tekstin ei-ihmiset eivät ole itse keksittyjä, olentoihin liittyy tietenkin paljon kliseitä. Paneeli keskustelikin siitä, mitä kliseisiä mielikuvia kirjailijat ovat hyödyntäneet ja mitä he ovat rikkoneet. Lento kertoi, että hänen keijunsa ovat monimuotoisempia kuin mikä mielikuva ihmisillä yleensä on keijuista. Osa heistä on mukavia, osa ei, ja he ovat yhteiskunnan jäseniä, joista jokaisella on oma elämäntyylinsä, esim. jotkut keijut ajavat autoa, toiset eivät. Myöskään kännien ottamista ei kai yleensä yhdistetä keijuihin, mutta Lennon kirjoissa keijukaisenkin voi tavata humalassa. Lennon keijut ovat myös kooltaan keijukaisiksi suuria eli ihmisten kokoisia. Lisäksi he voivat lisääntyä niin ihmisten kuin menninkäistenkin kanssa, ja toki myös keskenään.
Tarkiainen puolestaan kertoi halunneensa nimenomaan muuttaa vampyyriperinnettä. Sen hän teki niin ronskisti, ettei hänen vampyyreillaan ole edes torahampaita. He eivät myöskään ole lajina yliseksuaalisia. Auringonvalo ja hopea ovat kuitenkin asioita, joita he eivät siedä – sen verran ainakin mukana on tuttua vampyyriperinnettä. Erityisen tärkeää Tarkiaiselle oli valta-asetelman kääntäminen ylösalaisin: hänen kirjassaan nainen alistaa vampyyria, ei päinvastoin. Jostain syystä vampyyrin paikalle lipsahtaa ajatuksissa eräs ihmissukupuoli. No, sitten kun kirja on luettu, on helpompi sanoa, ottaako se millään lailla kantaa joihinkin sukupuoliin liittyviin kiistanaiheisiin vai vain siihen, miten ihmiset sukupuolesta riippumatta kohtelevat toisiaan.
Tarkiaisen kirjassa on kaksi eri-ikäistä vampyyria. Kirjailija kertoi erottavansa heidät ihmisistä ja toisistaankin mm. puhetyylin perusteella. Vanhempi vampyyreista on korrektin kirjakielen käyttäjä, nuoremman kielikin on uudempaa ja sisältää myös rumempia sanoja. Tämä on itse asiassa hyvinkin mielenkiintoinen asia, ja jollain lailla joudun sen omissa teksteissänikin ratkaisemaan: puhuuko satoja vuosia elänyt olento eri tavalla kuin meneillään olevan maailmanajan ihminen? Eri-ikäiset ihmiset puhuvat keskenään eri tavoin, se on selvää, joten jollain tavalla varmasti myös ikiaikaiset – tai vähän nuoremmatkin mutta ihmisikää paljon vanhemmat – olennot puhuvat eri tavalla kuin heitä paljon nuoremmat ihmiset. Jokaisen yksilön kieli tosin muuttuu myös koko ajan. Luultavasti jonkinlaiset vanhahtavat piirteet ovat juuri hyvä tapa kuvata vuosisatojen läpi eläneen olennon tapaa puhua, kunhan ne eivät mene aivan överiksi.
Kirjoittajan kannalta kiinnostavaa paneelissa oli tietenkin se, miten itsestä poikkeavan olion nahkoihin pääsee. Lauronen totesi yksinkertaisesti, että varikset ovat jokapäiväinen eläin, jonka käyttäytymisen voi helposti kopioida – kirjailijan työhön kuuluu sitten täyttää aukot siltä osin, mitä ei tarkkailemalla saa selville, eli esimerkiksi kehitellä variksen ajatukset. Myös Luotola muistutti siitä, että kirjoittajan tehtäviin kuuluu raja-aitojen ylittäminen. Hän nosti esille kysymyksen siitä, onko mahdollista kirjoittaa itsestä poikkeavan ihmisen, esimerkiksi sellaisen, jolla on eri ihonväri tai sukupuoli, näkökulmasta. Itse olen sitä mieltä, ettei siihen tarvita kenenkään lupaa. Haastavaa se toki on, mutta uskon, että useimmat kirjoittajat kaipaavat haasteita. Ja tosiasiassahan me kaikki kirjoitamme aina jostain meille vieraasta näkökulmasta, aika harva kun laittaa itseään tarinoidensa päähenkilöksi. Toisaalta jos kirjoittaa kiinnostavia, aidonoloisia henkilöhahmoja (lue: ei liian säröttömiä) ja perehtyy asioihin, on vähän vaikea mennä pieleen. Metsään menee ainoastaan silloin, jos oikeasti kuvittelee, että maailmassa – niin oikeassa kuin fiktiossakin – ihonväri, seksuaalisuus, uskonto tai mikä tahansa muu seikka on ainut asia, joka määrittää sen, millainen ihminen on, siis jos kuvittelee, että esimerkiksi vain yhdenlaisia homoja tai muslimeja on olemassa. Sitten meneekin metsään ja suoraan päin isointa puuta.
Spefillä on monesti etäännyttävä vaikutus, ja se on tärkeää kirjoittajallekin. Lento kertoi, että voi käsitellä omia kokemuksiaan vähemmistöön kuulumisesta kirjoittaessaan keijujen elämästä. Toisaalta kirjoittaja voi päästää spefiä kirjoittaessaan totaalisesti irti esimerkiksi sukupuolesta. Luotola kertoi, että hänen romaaninsa liskot eivät ole sen paremmin miehiä kuin naisiakaan ja kirjoittajakin voi tällöin tekstin äärellä olla vailla sukupuolta.
Itsestä poikkeavan ihmisen näkökulmasta kirjoittaminen on mielenkiintoista, mutta ehkä jopa mielenkiintoisempaa voi olla kirjoittaminen jonkun muun kuin ihmisen näkökulmasta. Kokeilisin ehdottomasti, jollen olisi jo tehnyt sitä. Mutta onneksi minulla on jo ihana Gabrielini, erään kuuluisamman kaltaisensa kaima. Tämä paneeli inspiroikin miettimään ketjupolttajaenkeliäni ja hänestä kirjoittamista hieman lisää.
Luvassa on vielä yksi postaus tämän kesän Finnconista. Siinä kerron kahdesta paneelista, joissa puhuttiin vähemmistöistä kirjoittamisesta.
Jari Olavi Hiltunen esitteli Finnconissa Dostojevskin fantastisia kertomuksia – jotain, mikä oli ainakin minulle aivan uutta. Dostojevskin tuotannosta voidaan löytää kuusi spefitarinaa: romaani Kaksoisolento sekä viisi novellia. Ehkä juuri Dostojevski voikin auttaa ymmärtämään – siis niitä, jotka eivät sitä ole vielä oivaltaneet – että itse asiassa spekulatiivinen fiktio käsittelee aivan samoja asioita kuin mikä tahansa muukin fiktio, sellainen siis, joka on pintapuolisesti lähempänä todellista maailmaa.
Dostojevski käsitteli aivan samoja johtoajatuksia sekä realistisessa tuotannossaan että spefitarinoissaan. Niitä ovat hullu henkilöhahmo, itsemurhan hautominen, kärsivä lapsi ja myytti onnellisten valtakunnasta. Itse asiassa novelli Naurettavan ihmisen uni, jossa päähenkilö matkailee unessaan avaruudessa, on Hiltusen mukaan kirjailijan harjoittelua Karamazovin veljeksiä varten. Dostojevskia kiinnosti kirjoittajana se, kuinka ihmisen puhdas mieli menee pilalle ja täyttyy pelolla ja epätoivolla. Tämä näkyy paitsi Naurettavan ihmisen unessa, myös Lempeä neito -novellissa.
Itselleni jäi esityksestä parhaiten mieleen Krokotiili-novelli. Siinä miehelle näyttäisi ensin käyvän köpelösti, sillä hän jää jumiin krokotiilin vatsaan eikä kukaan ole kiinnostunut liikuttamaan eväänsä, että hän pääsisi sieltä pois. Sitten mies huomaa, että on ihan hyvässä paikassa, varsinkin kun saa olotilansa takia median huomiota.
Aiheesta kiinnostuneiden kannattaa lukea Hiltusen artikkeli Fjodor Dostojevski fantasiakirjailijana. Se löytyy Hiltusen blogista ja Tähtivaeltajan numerosta 2/2018.
Dostojevski-esitelmä oli mielenkiintoinen, vaikka siinä ei sinänsä kirjoittamisen näkökulmaa kovin paljoa ollutkaan. Matti Virtasen johtama paneeli ”En ole ihminen” lähestyi spekulatiivista kirjallisuutta sitäkin enemmän kirjoittamisen näkökulmasta. Mixu Lauronen, Laura Luotola, Liliana Lento ja Terhi Tarkiainen keskustelivat siitä, millaista kirjoittaminen on, kun kirjoittaa jonkin muun olennon kuin ihmisen näkökulmasta. Lauronen on kirjoittanut variksen näkökulmasta, Luotola omien luomiensa olentojen näkökulmasta, Lento keijujen ja Tarkiainen vampyyrien.
Jollain tavalla yllätys oli, kun Järvinen totesi paneelin alkuun, ettei kirjallisuudessa useinkaan ole muita kuin ihmisiä keskeisinä henkilöhahmoina. No, ehkä se on totta, että näkökulmahenkilöinä ei olekaan, ainoastaan uhkina tai rakkaudenkohteina ja muina henkilöinä, joita tarkastellaan ihmisten silmin. Paljon syitä kuitenkin löytyi sille, miksi tällainen jonkun muun näkökulma on kirjoittajalle toimiva. Luotola totesi, että toiseuteen liittyviä teemoja on vapaampaa käsitellä irrallaan olemassaolevista ihmisryhmistä. Lento komppasi tätä: keijutarina voi käsitellä rasismiakin eri tavalla kuin realistinen tarina. Tarkiainen mainitsi puolestaan rajojen käsittelyn mahdollisuuden: hänen ensi kuussa julkaistavassa kirjassaan Pure mua käsitellään vampyyrien kautta sitä, miten toista ihmistä voi kohdella, missä menee raja.
Jos tekstin ei-ihmiset eivät ole itse keksittyjä, olentoihin liittyy tietenkin paljon kliseitä. Paneeli keskustelikin siitä, mitä kliseisiä mielikuvia kirjailijat ovat hyödyntäneet ja mitä he ovat rikkoneet. Lento kertoi, että hänen keijunsa ovat monimuotoisempia kuin mikä mielikuva ihmisillä yleensä on keijuista. Osa heistä on mukavia, osa ei, ja he ovat yhteiskunnan jäseniä, joista jokaisella on oma elämäntyylinsä, esim. jotkut keijut ajavat autoa, toiset eivät. Myöskään kännien ottamista ei kai yleensä yhdistetä keijuihin, mutta Lennon kirjoissa keijukaisenkin voi tavata humalassa. Lennon keijut ovat myös kooltaan keijukaisiksi suuria eli ihmisten kokoisia. Lisäksi he voivat lisääntyä niin ihmisten kuin menninkäistenkin kanssa, ja toki myös keskenään.
Tarkiainen puolestaan kertoi halunneensa nimenomaan muuttaa vampyyriperinnettä. Sen hän teki niin ronskisti, ettei hänen vampyyreillaan ole edes torahampaita. He eivät myöskään ole lajina yliseksuaalisia. Auringonvalo ja hopea ovat kuitenkin asioita, joita he eivät siedä – sen verran ainakin mukana on tuttua vampyyriperinnettä. Erityisen tärkeää Tarkiaiselle oli valta-asetelman kääntäminen ylösalaisin: hänen kirjassaan nainen alistaa vampyyria, ei päinvastoin. Jostain syystä vampyyrin paikalle lipsahtaa ajatuksissa eräs ihmissukupuoli. No, sitten kun kirja on luettu, on helpompi sanoa, ottaako se millään lailla kantaa joihinkin sukupuoliin liittyviin kiistanaiheisiin vai vain siihen, miten ihmiset sukupuolesta riippumatta kohtelevat toisiaan.
Tarkiaisen kirjassa on kaksi eri-ikäistä vampyyria. Kirjailija kertoi erottavansa heidät ihmisistä ja toisistaankin mm. puhetyylin perusteella. Vanhempi vampyyreista on korrektin kirjakielen käyttäjä, nuoremman kielikin on uudempaa ja sisältää myös rumempia sanoja. Tämä on itse asiassa hyvinkin mielenkiintoinen asia, ja jollain lailla joudun sen omissa teksteissänikin ratkaisemaan: puhuuko satoja vuosia elänyt olento eri tavalla kuin meneillään olevan maailmanajan ihminen? Eri-ikäiset ihmiset puhuvat keskenään eri tavoin, se on selvää, joten jollain tavalla varmasti myös ikiaikaiset – tai vähän nuoremmatkin mutta ihmisikää paljon vanhemmat – olennot puhuvat eri tavalla kuin heitä paljon nuoremmat ihmiset. Jokaisen yksilön kieli tosin muuttuu myös koko ajan. Luultavasti jonkinlaiset vanhahtavat piirteet ovat juuri hyvä tapa kuvata vuosisatojen läpi eläneen olennon tapaa puhua, kunhan ne eivät mene aivan överiksi.
Kirjoittajan kannalta kiinnostavaa paneelissa oli tietenkin se, miten itsestä poikkeavan olion nahkoihin pääsee. Lauronen totesi yksinkertaisesti, että varikset ovat jokapäiväinen eläin, jonka käyttäytymisen voi helposti kopioida – kirjailijan työhön kuuluu sitten täyttää aukot siltä osin, mitä ei tarkkailemalla saa selville, eli esimerkiksi kehitellä variksen ajatukset. Myös Luotola muistutti siitä, että kirjoittajan tehtäviin kuuluu raja-aitojen ylittäminen. Hän nosti esille kysymyksen siitä, onko mahdollista kirjoittaa itsestä poikkeavan ihmisen, esimerkiksi sellaisen, jolla on eri ihonväri tai sukupuoli, näkökulmasta. Itse olen sitä mieltä, ettei siihen tarvita kenenkään lupaa. Haastavaa se toki on, mutta uskon, että useimmat kirjoittajat kaipaavat haasteita. Ja tosiasiassahan me kaikki kirjoitamme aina jostain meille vieraasta näkökulmasta, aika harva kun laittaa itseään tarinoidensa päähenkilöksi. Toisaalta jos kirjoittaa kiinnostavia, aidonoloisia henkilöhahmoja (lue: ei liian säröttömiä) ja perehtyy asioihin, on vähän vaikea mennä pieleen. Metsään menee ainoastaan silloin, jos oikeasti kuvittelee, että maailmassa – niin oikeassa kuin fiktiossakin – ihonväri, seksuaalisuus, uskonto tai mikä tahansa muu seikka on ainut asia, joka määrittää sen, millainen ihminen on, siis jos kuvittelee, että esimerkiksi vain yhdenlaisia homoja tai muslimeja on olemassa. Sitten meneekin metsään ja suoraan päin isointa puuta.
Spefillä on monesti etäännyttävä vaikutus, ja se on tärkeää kirjoittajallekin. Lento kertoi, että voi käsitellä omia kokemuksiaan vähemmistöön kuulumisesta kirjoittaessaan keijujen elämästä. Toisaalta kirjoittaja voi päästää spefiä kirjoittaessaan totaalisesti irti esimerkiksi sukupuolesta. Luotola kertoi, että hänen romaaninsa liskot eivät ole sen paremmin miehiä kuin naisiakaan ja kirjoittajakin voi tällöin tekstin äärellä olla vailla sukupuolta.
Itsestä poikkeavan ihmisen näkökulmasta kirjoittaminen on mielenkiintoista, mutta ehkä jopa mielenkiintoisempaa voi olla kirjoittaminen jonkun muun kuin ihmisen näkökulmasta. Kokeilisin ehdottomasti, jollen olisi jo tehnyt sitä. Mutta onneksi minulla on jo ihana Gabrielini, erään kuuluisamman kaltaisensa kaima. Tämä paneeli inspiroikin miettimään ketjupolttajaenkeliäni ja hänestä kirjoittamista hieman lisää.
Luvassa on vielä yksi postaus tämän kesän Finnconista. Siinä kerron kahdesta paneelista, joissa puhuttiin vähemmistöistä kirjoittamisesta.
perjantai 20. heinäkuuta 2018
Finnconissa Turussa, osa 2
Finnconissa ilmestyi Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien kustantama kauhukirjoittamisen saloihin perehdyttävä Tuoretta verta – Kauhukirjoittajan opas -teos. Opasta tekemässä olleet Boris Hurtta, Mia Myllymäki, Artemis Kelosaari ja Marko Hautala olivat kertomassa teoksen synnystä. Haastattelijoina olivat Pyry Palermo ja Sara Palermo.
Jo paneelissa tuli - ilman kirjan lukemistakin siis - vinkkejä kauhun kirjoittajalle ja pohdintaa mm. kauhun herättämisen vaikeudesta. Kelosaari oli sitä mieltä, että kauhu ja komiikka eivät ole kovin kaukana toisistaan, mutta kauhua syntyy, kun sukelletaan syvälle ihmisen pään sisään. Hänen mielestään pitää kirjoittaa nimenomaan itseä pelottavista asioista. Hautala puolestaan kertoi parhaan kauhun olevan lähes komiikkaa – sellaista, jota kirjoittaessa naurattaa. Sitä en tiedä, minkä sävyistä tuo nauru sitten on…
Hautalan mukaan kauhua kirjoittaessa tärkeää on oikeanlainen mielentila: pelottavat hirviötkään eivät synny järjen avulla. Oikeaan tunnelmaan Hautala pääsee mökillä luurit päässä. Siellä häneltä syntyy tekstiä huomattavasti nopeammin kuin kaupungissa. Ja kun tunnelma on kohdallaan, pää tuottaa oikeita sanoja ja ne asettuvat kuulemma lauseessakin kohdilleen vaivatta. Kaupungeissakin voi kyllä löytää helpostikin innoitusta kauhuun: kaupassa käydessään voi Hautalan mukaan kiinnittää huomiota kaikkeen, mikä vaikuttaa kummalliselta, ja käyttää havaintojaan teksteissään.
Paneeli pohti myös, miksi hyvää kauhua on vaikea kirjoittaa. Kelosaari sanoi, että kauhussa asioista tulee nopeasti kliseitä ja toisaalta jokaisella ihmisellä on omat pelkonsa. Kaikkia ei varmasti voikaan saada kokemaan kauhuntunteita samalla tavalla tai samoista asioista kirjoittamalla. Hautalan mukaan lukijaa on helpompi pelotella, jos tämä ei odota kauhistuttavia asioita vaan uppoutuu kirjan arkisempaan juoneen. Myllymäki muistutti siitä, ettei kirjailijan pitäisi sanoa jonkin asian olevan pelottava vaan jännityksen pitäisi syntyä muilla keinoin.
Ensi vilkaisulta Tuoretta verta näyttää olevan kompakti pakkaus Suomessa julkaistun kauhun historiaa ja konkreettisia vinkkejä kauhua kirjoittavalle. Palaan asiaan, kunhan saa teoksen luettua loppuun.
Ennen Finnconia olin juuri aloittanut – Finnconin vuoksi tietenkin – lukemaan Lauren Beukesin Zoo City -romaania. Beukes oli Finnconin kunniavieras. Kävin conissa kuuntelemassa Lauren Beukes Q&A -ohjelmanumeron, jossa Johan Jönsson haastatteli kirjailijaa. Keskityin kuuntelemaan englanninkielistä ohjelmaa ja ymmärtämään siitä mahdollisimman paljon. Niinpä en edes yrittänyt tehdä muistiinpanoja, joten referointi ohjelman sisällöstä ei valitettavasti onnistu. Sen verran Beukesista voi kuitenkin todeta jo Zoo Cityn alun perusteella, että hän on todellakin tutustumisen arvoinen kirjailija. Etelä-Afrikasta kotoisin oleva Beukes on ainakin omalle lukulistalleni tervetullut siksikin, että luen niin paljon vain suomalaista ja muuta eurooppalaista kirjallisuutta.
Seuraavassa Finncon-postauksessa hieman Dostojevskista ja siitä, millaista on, jos kirjailjan pitää kuvitella olevansa jotain muuta kuin ihminen.
Jo paneelissa tuli - ilman kirjan lukemistakin siis - vinkkejä kauhun kirjoittajalle ja pohdintaa mm. kauhun herättämisen vaikeudesta. Kelosaari oli sitä mieltä, että kauhu ja komiikka eivät ole kovin kaukana toisistaan, mutta kauhua syntyy, kun sukelletaan syvälle ihmisen pään sisään. Hänen mielestään pitää kirjoittaa nimenomaan itseä pelottavista asioista. Hautala puolestaan kertoi parhaan kauhun olevan lähes komiikkaa – sellaista, jota kirjoittaessa naurattaa. Sitä en tiedä, minkä sävyistä tuo nauru sitten on…
Hautalan mukaan kauhua kirjoittaessa tärkeää on oikeanlainen mielentila: pelottavat hirviötkään eivät synny järjen avulla. Oikeaan tunnelmaan Hautala pääsee mökillä luurit päässä. Siellä häneltä syntyy tekstiä huomattavasti nopeammin kuin kaupungissa. Ja kun tunnelma on kohdallaan, pää tuottaa oikeita sanoja ja ne asettuvat kuulemma lauseessakin kohdilleen vaivatta. Kaupungeissakin voi kyllä löytää helpostikin innoitusta kauhuun: kaupassa käydessään voi Hautalan mukaan kiinnittää huomiota kaikkeen, mikä vaikuttaa kummalliselta, ja käyttää havaintojaan teksteissään.
 |
| Kauhu on vakava asia. |
Paneeli pohti myös, miksi hyvää kauhua on vaikea kirjoittaa. Kelosaari sanoi, että kauhussa asioista tulee nopeasti kliseitä ja toisaalta jokaisella ihmisellä on omat pelkonsa. Kaikkia ei varmasti voikaan saada kokemaan kauhuntunteita samalla tavalla tai samoista asioista kirjoittamalla. Hautalan mukaan lukijaa on helpompi pelotella, jos tämä ei odota kauhistuttavia asioita vaan uppoutuu kirjan arkisempaan juoneen. Myllymäki muistutti siitä, ettei kirjailijan pitäisi sanoa jonkin asian olevan pelottava vaan jännityksen pitäisi syntyä muilla keinoin.
Ensi vilkaisulta Tuoretta verta näyttää olevan kompakti pakkaus Suomessa julkaistun kauhun historiaa ja konkreettisia vinkkejä kauhua kirjoittavalle. Palaan asiaan, kunhan saa teoksen luettua loppuun.
Ennen Finnconia olin juuri aloittanut – Finnconin vuoksi tietenkin – lukemaan Lauren Beukesin Zoo City -romaania. Beukes oli Finnconin kunniavieras. Kävin conissa kuuntelemassa Lauren Beukes Q&A -ohjelmanumeron, jossa Johan Jönsson haastatteli kirjailijaa. Keskityin kuuntelemaan englanninkielistä ohjelmaa ja ymmärtämään siitä mahdollisimman paljon. Niinpä en edes yrittänyt tehdä muistiinpanoja, joten referointi ohjelman sisällöstä ei valitettavasti onnistu. Sen verran Beukesista voi kuitenkin todeta jo Zoo Cityn alun perusteella, että hän on todellakin tutustumisen arvoinen kirjailija. Etelä-Afrikasta kotoisin oleva Beukes on ainakin omalle lukulistalleni tervetullut siksikin, että luen niin paljon vain suomalaista ja muuta eurooppalaista kirjallisuutta.
Seuraavassa Finncon-postauksessa hieman Dostojevskista ja siitä, millaista on, jos kirjailjan pitää kuvitella olevansa jotain muuta kuin ihminen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)