Tänä vuonna minulla on ollut mahdollisuus seurata mielenkiintoista kirjailijaohjelmaa jo Olipa kerran… -tapahtumassa Jyväskylässä ja KauhuConissa Helsingissä. Huhtikuun lopussa Jyväskylässä oli Lukutila-tapahtuma, jossa oli jälleen pakollista puheohjelmaa paikalliselle spefistille. Veikkaan vahvasti, että tapahtuman järjestämisessä mukana ollut kirjailija Katri Alatalo oli katsonut agendakseen levittää jälleen spekulatiivisen fiktion ilosanomaa tavallisenkin kansan keskuuteen.
Perjantaina 28.4. Alatalo johti paneelia, jonka otsikkona oli ”Spekulatiivisen fiktion monet maailmat”. Keskustelemassa olivat Pasi Ilmari Jääskeläinen, J.S. Meresmaa ja Marko Hautala. Harmillista kyllä sarjakuvantekijä Janne Kukkonen, jonka piti alun perin olla mukana paneelissa, ei ollutkaan päässyt paikalle. No, tällaisenakin paneeli oli varsin antoisa, ja oli hienoa, että sille oli varattu kokonaiset puolitoista tuntia. Kerrankin keskusteltiin kirjallisuudesta niin, ettei ollut mihinkään kiire. Ja vielä spefistä!
Paneeli aloitti tietenkin pohdiskelemalla, mitä spekulatiivinen fiktio on, sillä tapahtuma oli suunnattu kaikille lukemisen ystäville, ei ainoastaan spefisteille. Meresmaa piti spekulatiivisen fiktion käsitettä oivallisena, koska se määrittelee ainoastaan, ettei kirjallisuus ole realistista. Tarkat genremääritelmät eivät tuntuneetkaan olevan kirjailijoille kovin tärkeitä. Hautalan mukaan kaikki fiktio on sitä paitsi spekulatiivista – mikä onkin aivan totta – ja spekulatiivinen fiktio vain erityisen spekulatiivista, koska se suhtautuu vakavasti vaihtoehtoisiin todellisuuksiin. Hautala muistutti kuitenkin, että lajityypit ovat tärkeitä mm. kirjojen markkinoinnissa ja kirjastojen käytössä. Myös Meresmaa sanoi, että muut kuin kirjoittaja itse haluavat tietää, mistä kirjailijan tekstissä on kyse, ja silloin tarvitaan lokerointeja, joita kirjailija ei kirjoittaessaan halua tehdä, koska ei koskaan tiedä, mistä aineksista seuraava tarina syntyy.
Vaikka spefiä on palkittu Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -romaanista alkaen ja sen jälkeenkin jopa Finlandialla (esimerkiksi Laura Lindstedtin Oneiron), yleensä ei hiiskuta siitä, että kyse on spefistä. Hautala huvitti kertomalla, miten kauhuakin on määritelty: ”intensiivinen psykologinen trilleri”. Kirjailijoiden kertomasta selvisi myös, että spefiin suhtaudutaan jotenkin oudoksuen. Jääskeläinen kertoi, että ihmiset saattavat sanoa, etteivät lue scifiä, mutta pitävät kyllä hänen teoksistaan. Tästä seuraa se, että spefiä pitäisi markkinoida eri tavalla eri ostajille: niiltä, jotka eivät muka pidä siitä, spefiominaisuudet pitäisi piilottaa; nörteille puolestaan markkinointi olisi toisenlaista. Hautala oli joutunut jopa väittelyyn siitä, ovatko hänen teoksensa kauhua. Hautalan ystävän mielestä ne eivät voineet olla, koska hän piti niistä. Kirjailija muistuttikin, että ihmiset käsittävät kauhun todella suppeasti.
On aika huvittavaa, että ihmiset rajoittavat lukemisestaan pois jotkin genret tai etteivät he voi myöntää pitävänsä jostain genrestä. Itselleni ei ole väliä muulla kuin sillä, että pidän tekstistä tavalla tai toisella. Toki spefi miellyttää minua erityisesti, ja saatan valita jonkin teoksen, jos se lupaa vaikkapa kauhuelementtejä, tai joskus valitsen dekkarin, kun olen dekkarituulella. Ennakkoluuloisuus ei mielestäni kannata kirjallisuuden kohdallakaan. Mutta ehkä meillä kaikilla on ennakkoluulomme – minäkin kartan tietyntyyppistä romanttista viihdettä (en kylläkään kaikkea romanttista viihdettä lainkaan). Mutta näin spefistinä sanoisin, että spefin karttaminen kategorisesti on tavattoman typerää, koska spefin sisällä on niin paljon variaatiota, että siinä menee sitten niin monenlaista kirjallisuutta ohi, että se on iso menetys. Minun on itse asiassa vaikea ymmärtää, että ihmiset eivät sulata elementtejä, jotka eivät ole realistisia. Lapsena saduissa samankaltaiset elementit menevät, mutta sitten kasvetaan aikuiseksi – liian aikuiseksi.
Mielenkiintoinen näkökulma, jota en itse ollut tullut aiemmin ajatelleeksi mutta joka on täysin totta, oli Hautalan muistutus siitä, että realismi kirjallisuudessa on nuorta. Kun menemme kauemmas historiassa, realismia löytyy aina vain vähemmän ja vähemmän ja fantasia on ensisijaista. Onkin siis aika mielenkiintoista, että silti haluamme jostain syystä nostaa realistisen kirjallisuuden kansakunnan kaapin päälle ja pitää sitä parempana, vaikka kyllä kirjallisuuden hyvyyden ratkaisee aivan muu kuin genre tai mikään muu vastaava seikka.
Paneelin kirjailijat keskustelivat myös kirjoista, joiden maailmat ovat inspiroineet heitä. Erityisen mielenkiintoista oli, että J.R.R. Tolkien oli tehnyt sekä Meresmaahan että Hautalaan negatiivisen vaikutuksen. Meresmaasta Tolkien oli yksinkertaisesti tylsää luettavaa, ja Hautala tunnusti jättäneensä brittikirjailijan lukemisen kesken. Hautalaan vaikutuksen tekivät aikanaan Maailmojen sota ja Dyyni, joka puolestaan Alatalolta jäi kesken, koska se ei sisällä pitkää jaarittelua. Alatalon tuotantoa tuntevat hymyilivät varmasti tämän kuullessaan. Meresmaa oli puolestaan innostunut Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta -romaanista, joten hänelle oli varmasti hieno hetki olla samassa paneelissa keskustelemassa kirjallisuudesta Jääskeläisen kanssa. Muita Meresmaata innoittaneita kirjoja olivat Veljeni, Leijonamieli, joka oli ehkä ensimmäinen teos, joka sai kirjailijan itkemään, sekä Maameren tarinat.
Hautala kertoi lisäksi vihanneensa kaikkea, mitä koulussa pakotettiin lukemaan, sillä hän oli nuorena ainakin todella valikoiva lukija. Hänen mielestään pitää lukea sitä, mitä kullakin hetkellä tarvitsee. Se onkin totta, sillä lukemista ei voi pakottaa – tai ainakaan luettavasta innostumista. Hautala halusi kuitenkin korostaa, ettei vastusta vaan puolustaa koulujen pakkoluettamista. Kaiken vihatun kirjallisuuden joukosta oli löytynyt helmikin: 1984, joka oli hänelle käänteentekevä teos.
Ulkoisesti ehkä kevyeltä vaikuttavasta suosikkikirjojen vertailusta päästiin todella vakaviin aiheisiin. Kirjailijat osoittivat nimittäin huolestuneisuutensa siitä, mitä tapahtuu, jos ihmiskunnalta katoaa kyky hahmottaa pitkiä tarinoita. Heidän mielestään tarinamuoto on ainutkertainen ja siihen voi sijoittaa kaiken tiedon, mitä ihmisellä on, ja tarinassa tuo tieto on myös parhaiten ymmärrettävässä muodossa. Jääskeläinen totesi jopa kirjallisuuden olevan ihmisen ajattelun internet, ja Hautala lukemisen olevan joissain elämäntilanteissa ihmiselle eloonjäämiskeino. Näihin ajatuksiin voin palata myöhemmin, jos koskaan alan epäillä tarinoiden kertomisen tarpeellisuutta. Tosin en kyllä usko, että epäilyksiä on odotettavissa.
Aihepiiri ei tämän jälkeen muuttunut yhtään sen keveämmäksi. Alatalo laittoi paneelin pohtimaan kirjallisuuden tehtävää. Jääskeläinen totesi yksikantaan, että haluaa suistaa lukijan mielen raiteiltaan. Meresmaa ja Hautala puolestaan pohtivat sitä, millä tavalla kirjailija ottaa kantaa maailman tapahtumiin. Hautalan mielestä kirjoittaminen kaventuu, jos alkaa tehdä siitä kannanottoa; tarina on kerrottava sellaisena kuin se tulee itsestä ulos. Meresmaakaan ei kirjoita julistus mielessään, mutta silti tekstistä saattaa myöhemmin löytää yhteiskunnallisia asioita, koska kirjailija ei ole irrallinen ympäristöstään. Hautala esitti myös mielenkiintoisen ajatuksen, että kirjallisuuden kuuluu yhtäaikaisesti siirtää traditiota eteenpäin ja kyseenalaistaa sitä. Se on aika osuva kiteytys.
Kirjoittavalle ihmiselle paneelin kiinnostavin osuus tuli keskustelun lopussa, kun Alatalo laittoi paneelin keskustelemaan siitä, miten tarinat syntyvät ja miten ne saa kirjoitettua loppuun asti. Tekstin loppuun saattaminenhan on varmasti monille hankalaa, joten tämä oli kerrassaan mainio keskustelunaihe. Meresmaa korosti, ettei mikään liikahda tekstin tekemisessä mihinkään ennen kuin hänellä on idea henkilöhahmosta tai kertojan äänestä. Alkuun voi tosin päästä alkukuvan, tunnelman, kuuloelämyksen tai näyn avulla – siis ilmeisesti lähes millä tahansa tavalla tulevan idean avulla. Ideoita saadakseen voi Meresmaan mukaan tarkkailla ja havainnoida asioita – ja tietenkin kysyä ”mitä jos”. Hautala puolestaan kertoi tarinoiden alkavan kehittyä esimerkiksi jostain kuvasta tai näystä tai vaikkapa vaimon keräämistä aavetarinoista. Kuokkamummo-tarinan taustalla on urbaanilegenda ja Unikoira-kirja sai ideansa Hautalan ystävän koirasta, jolla on silmien yläpuolella erikoiset täplät, jotka saavat koiran näyttämään siltä kuin se olisi hereillä, vaikka nukkuu.
No, kirjan aloittaminen on todellakin helpompaa kuin sen saaminen valmiiksi. Onneksi panelistit antoivat myös vinkkejä tekstin loppuun kirjoittamiseksi. Jääskeläiselle koko kirjoittaminen tosin tuntui olevan mystinen kokemus, joka tapahtuu jossain rinnakkaistodellisuudessa. Meresmaa puolestaan tunnistaa itsessään vimman selvittää, mistä tarinassa on kyse. Tämä vimma ajaa häntä eteenpäin: on yksinkertaisesti pakko kirjoittaa, jotta asia selviää. Hautala antoi konkreettisia neuvoja, mitä tehdä, kun lyö päätään seinään tekstin kanssa. Hän puhui alkukuvaan palaamisesta: hyvä alkukuva sisältää tarpeeksi virtaa. Oikeaan tunnelmaan takaisin voi päästä myös esim. kuuntelemalla musiikkia, jota kuunteli silloin kun omassa ideassa vielä tuntui olevan jotain pohjattoman mystistä. Hautalan mielestä tekstille voi myös kirjoittaa häntää, joka voi olla jopa kokonaan elotonta. Sitten vain lähdetään pyyhkimään tekstiä ja palataan takaisin siihen kohtaan, missä siinä vielä tuntuu olevan järkeä. Panelistit tunnustivat myös kirjoittamisoppaiden avun. Jääskeläinen muistutti siitä, että elokuvakirjoitusoppaat ovat hyviä, ja Meresmaa sanoi, että surkeinkin kirjoitusopas voi joskus olla se, joka auttaa avaamaan kirjoituslukon. Hautala puolestaan kertoi, että jos kertoo omasta tekstistään kaverille, se voi aukaista jumittavan kirjoituksen paremmin kuin yksikään kirjoitusopas.
Paneeli päättyi tavallaan siihen, mistä se oli alkanutkin, spefin olemuksen pohdintaan. Jääskeläinen totesi aivan oikein spefin laajentavan tajuntaa. Hautala puolestaan totesi omasta spefigenrestään kauhusta, että se rikkoo vääränlaista individualismia, sillä se näyttää meille, ettei mikään neuroosi tai perversio ole oikeasti omaperäinen. Tähän Meresmaa kommentoi, että ihmisiä yhdistää useampi asia kuin erottaa. Tämä olisi hyvä muistaa muutoinkin kuin kirjallisuutta lukiessa tai kirjoittaessa.
tiistai 30. toukokuuta 2017
torstai 11. toukokuuta 2017
Ideoita tulvii – väärään aikaan
Ongelmani on epäilemättä yleinen: jotain pitäisi tehdä ja sitten tuleekin inspiraatiota johonkin aivan muuhun. Olen jälleen editoinnin äärellä – tai ainakin minun pitäisi olla. Mutta kaupungilla kävellessä mieleen iskee ensin Salarakas-projektini ja siihen on pakko kirjoittaa hieman. Ihan pakko, muutenhan se teksti valuu aivoista jonnekin, katoaa. Nämä tuntemukset sopivat juuri siihen tekstiin ja ne on saatava talteen. Sanat tulevat päähän itsestään juuri silloin kun en ole koneen äärellä. Onneksi kävelymatka kahvilaan, jonne olen menossa tekstien parissa työskentelemään, ei ole pitkä. Lauseet pysyvät luultavasti muistissa sinne asti.
Sitten syntyy idea kokonaiseen novellikokoelmaan. Näitä aiemmin kirjoitettuja pikkutekstejähän voisi laajentaa, näissähän olisi ainesta! Tämähän on mainio idea! Tämä on pakko tehdä! Jos ei nyt heti voi kirjoittaa kiivaasti raakaversiota kaikista kokoelman teksteistä, ainakin ideat on saatava ylös.
Tunnistan tämän pakollisten töiden välttelyn kyllä muusta elämästä: esimerkiksi silloin kun pitäisi siivota, tulee tehtyä joskus ahkerastikin jotain muuta, eikä edes inspiraatiota tarvita, tai uusia ideoita. Mutta siivoamiseen en suhtaudukaan intohimoisesti niin kuin tarinoihini. Miksi sitten ei voi olla sen tarinan äärellä, jonka äärellä kuuluisi olla? Miten voi pitää mielensä kurissa? Ja kannattaako sitä pitää kurissa, jos kerran tekstiä syntyy ja ideoita putkahtelee päähän? Eihän näin käy läheskään koko ajan, vaan yleensä kirjoittaminen on sitä, että on vain istuttava tekstin äärelle ja kirjoitettava, annettava inspiraation syntyä siitä, että työstää tekstiään ja ruokkii ajatuksia, jotka liittyvät tarinaan, jota on tekemässä.
Mutta miksi ihmeessä inspiraatio kohdistuu usein johonkin muuhun kuin mihin sen pitäisi? Onko tämä jokin yleinen ihmismielen ominaisuus? Uskomme, että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella? Siellä missä on teksti, johon ei saisi juuri silloin koskea? Vai onko tämä jotain muuta kuin intohimokysymys? Niin ja onko teillä kaikilla muilla parempi itsekuri kuin minulla?
Sitten syntyy idea kokonaiseen novellikokoelmaan. Näitä aiemmin kirjoitettuja pikkutekstejähän voisi laajentaa, näissähän olisi ainesta! Tämähän on mainio idea! Tämä on pakko tehdä! Jos ei nyt heti voi kirjoittaa kiivaasti raakaversiota kaikista kokoelman teksteistä, ainakin ideat on saatava ylös.
Tunnistan tämän pakollisten töiden välttelyn kyllä muusta elämästä: esimerkiksi silloin kun pitäisi siivota, tulee tehtyä joskus ahkerastikin jotain muuta, eikä edes inspiraatiota tarvita, tai uusia ideoita. Mutta siivoamiseen en suhtaudukaan intohimoisesti niin kuin tarinoihini. Miksi sitten ei voi olla sen tarinan äärellä, jonka äärellä kuuluisi olla? Miten voi pitää mielensä kurissa? Ja kannattaako sitä pitää kurissa, jos kerran tekstiä syntyy ja ideoita putkahtelee päähän? Eihän näin käy läheskään koko ajan, vaan yleensä kirjoittaminen on sitä, että on vain istuttava tekstin äärelle ja kirjoitettava, annettava inspiraation syntyä siitä, että työstää tekstiään ja ruokkii ajatuksia, jotka liittyvät tarinaan, jota on tekemässä.
Mutta miksi ihmeessä inspiraatio kohdistuu usein johonkin muuhun kuin mihin sen pitäisi? Onko tämä jokin yleinen ihmismielen ominaisuus? Uskomme, että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella? Siellä missä on teksti, johon ei saisi juuri silloin koskea? Vai onko tämä jotain muuta kuin intohimokysymys? Niin ja onko teillä kaikilla muilla parempi itsekuri kuin minulla?
lauantai 22. huhtikuuta 2017
Tahdon oman hovimestarin!
Koska steampunk-maailmani eräs keskeinen henkilöhahmo on hovimestari – tosin ilman alaisia – olin varsin ilahtunut, kun Tieteen Kuvalehti Historia -lehdessä (6/2017) oli Troels Ussingin artikkeli Hovimestari piti langat käsissään, joka kertoo 1800-luvun Britannian hovimestareista. Vaikka artikkeli paneutuu kartanoiden hovimestareihin ja omat tarinani sijoittuvat Lontooseen, on hovimestarifaktoista paljon iloa. Toki hovimestarina oleminen ei ollut aivan samanlaista viktoriaanisen ajan alussa kuin sen lopussa, ja artikkeli on varmasti jonkinlainen yleiskuva asiasta, mutta onneksi pystyn kaikilta osin soveltamaan asioita mieleni mukaan, sillä tarinoideni maailma ei edes yritä olla realistinen.
Palveluskuntaa oli viktoriaanisessa Britanniassa melkoinen määrä, enemmän työntekijöitä kuin maataloustöissä. Vuonna 1851 brittiläistä yläluokkaa palveli lähes 700 000 palvelijaa, ja määrä vain kasvoi, sillä viisikymmentä vuotta myöhemmin heitä oli 1,3 miljoonaa. Hovimestari oli yläluokkaisen brittiperheen palveluskunnan esimies, jonka vastuu oli melkoinen. Jos joku palvelijoista teki virheen, hovimestari vastasi siitä viime kädessä. Hänen oli myös tärkeää olla esikuvana muille palvelijoille, joten johtamistaitojen lisäksi hovimestari tarvitsi tietoa moraalikoodeista ja käyttäytymissäännöistä, jotka olivat kaikkea muuta kuin yksinkertaiset.
Palveluskunnassa alimpana oli hall ball, juoksupoika. Hänen tehtäviinsä kuului kenkien kiillottaminen, lamppujen sytyttäminen ja ylempiarvoisten palvelijoiden palveleminen. Juoksupojasta saattoi yletä lakeijaksi, joista parhaalla oli mahdollisuus ylenemiseen apulaishovimestariksi. Apulaishovimestari yleni sitten hovimestariksi, kun edellinen tehtävää hoitanut päätti työuransa. Toki talossa oli muutakin palvelusväkeä – tämä oli kuitenkin nähtävästi miespuolisten palvelijoiden urakehitys. Yleensä hovimestarin työssä aloittava oli ehtinyt vanheta jo keski-ikäiseksi, sen verran aikaa ylenemisessä meni.
Mutta eipä siinä mitään, sitten sai ainakin pukeutua komeasti, kun hovimestariksi pääsi. Hovimestarit käyttivät niin hienoja vaatteita, että muiden palvelijoiden silmissä he näyttivät ennemmin herroilta kuin palvelijoilta. Heillä saattoi olla esimerkiksi päivällä musta alpakkavillainen puvuntakki ja rusetti ja illalla jopa hännystakki. Hovimestaria puhuteltiin myös eri tavalla kuin muita palvelijoita: sukunimellä ja herraksi, kun muu palvelusväki sai tyytyä etunimipuhutteluun.
Mielenkiintoista on, että miespalvelijaksi halutessa kannatti täyttää tietyt ulkonäkökriteerit. Suositeltava pituus oli 183 senttimetriä (6 jalkaa). Komeakin oli hyvä olla, ja ruumiinrakenteeltaan mieluusti täydellinen, mitä se sitten itse kullekin tarkoittaakaan. Luonteessa ja käytöksessäkään ei ollut hyvä olla huomautettavaa. Myös ylenemisessä oli ainakin joidenkin mielestä merkitystä sillä, ettei ollut ainakaan liian lyhyt.
Mitä hovimestari sitten tarkalleen teki? Hänen päivänsä alkoi aamukuudelta ja päättyi illalla yhdeltätoista. Muun palveluskunnan johtaminen ja siitä huolehtiminen, että kaikki tehtävät hoituivat moitteetta, oli tärkeintä. Mielenkiintoista oli, että hovimestari hoiti osan tarjoilutehtävistä: hän toimi teen – aamuteen ja kello viiden teen – ja alkoholijuomien, kuten viinin, tarjoilijana. Talousmenot ja tavarahankinnat olivat hänen vastuullaan myös. Ja kuten kaikista televisiosarjoistakin on tuttua, hovimestari tosiaan oli vieraita vastassa kartanon ovella. Tehtäviin kuului myös puhelimeen vastaaminen – jos puhelin oli olemassa – ja isäntäväen tavaroiden pakkaaminen, jos matkustettiin.
Mielenkiintoinen huijausbisnes, jossa monet hovimestarit olivat mukana, liittyi viineihin. Koska hovimestari oli vastuussa viinikellarista ja viinien tarjoilusta, hän saattoi helposti ottaa talteen arvoviinien korkkeja, jotka pystyi myymään mustassa pörssissä 2–6 šillingillä. Miksi sitten kukaan ostaisi viinipullojen korkkeja? Koska ne saattoi laittaa uusiin pulloihin, joissa ei ollut yhtä laadukasta viiniä mutta joista saattoi arvoviinin korkin ansiosta pyytää ylihinnan, koska viinit tunnistettiin korkin perusteella. Maksava asiakas katsoi korkista, mitä viiniä joi. Eivät tainneet monetkaan olla viiniasiantuntijoita. Luulisi, että todella kalliin ja halvan viinin erottaisi jo mausta. Itsellä ei noista arvoviineistä ole kokemusta, joten en sen pohjalta kuitenkaan osaa varmaksi sanoa.
Hämärän bisneksen tekoon oli hyvin aikaa, sillä hovimestari oli käytännössä aina töissä. Työpäivä saattoi olla 16-tuntinen, ja siihen sisältyi vain yhden tunnin tauko iltapäivällä ja pieni tauko illalla ennen nukkumaanmenoa. Fyysisesti työ ei kuitenkaan kummemmin rasittanut. Sen verran rajoittavaa se kuitenkin oli, että harva hovimestari hankki perheen. Periaatteessa niin olisi voinut tehdä, mutta se ei ollut ilmeisesti tyypillistä. Perheen perustaminen olisi aiheuttanut ongelmatilanteen, sillä perheen piti asua muualla, mutta hovimestarin asumista kartanon ulkopuolella ei nähtävästi voitu harkitakaan. Lomaakin hovimestarilla oli vain viikon verran vuodessa. Tällaisilla reunaehdoilla perhe-elämä ei varmasti tuntunut kovin houkuttelevalta. Intiimi suhde jonkun toisen kartanossa työskentelevän kanssa ei sekään ollut soveliasta, joten eipä ollut helppoa hovimestarillakaan. Parempi kun hillitsi halunsa vain.
Kukaan ei varmaan kiistä sitä, etteivätkö hovimestarit omistautuneet isäntäväelleen. Ikävä kyllä tämä omistautuminen ei taannut vanhuudenturvaa. Oli erityisen hyvä tuuri, jos hovimestari sai jonkinlaisen eläkkeen tai luvan asua työuransa jälkeen kartanossa. Hovimestarin palkka ei myöskään ollut sellainen, että siitä olisi kummemmin säästöjä voinut tehdä. Niinpä hovimestarin olot saattoivat hyvinkin olla paremmat työuran aikana kuin sen jälkeen. Vuonna 1851 hovimestarin vuosipalkka oli 50 puntaa eli nykyrahassa noin 4750 puntaa. Vertailukohtana voidaan esittää, että seuraavaksi parhaiten palkattu palvelusväkeen kuuluva oli kokki, jonka vuosipalkka oli 40 puntaa. Lakeijan vuosipalkka oli 20 puntaa ja juoksupojan enimmillään 8 puntaa.
Henkilöhahmona hovimestari on mainio, ja paljonhan fiktiossa jo on unohtumattomia hovimestareita. Aina voi kirjoittaa yhden – toivottavasti – unohtumattoman lisää. Voin kertoa jo, että hän on… no, vastustamaton, suorastaan taivaallisen ihana. Kunhan tässä hieman aikaa kuluu, saatte kuulla hänestä lisää.
Palveluskuntaa oli viktoriaanisessa Britanniassa melkoinen määrä, enemmän työntekijöitä kuin maataloustöissä. Vuonna 1851 brittiläistä yläluokkaa palveli lähes 700 000 palvelijaa, ja määrä vain kasvoi, sillä viisikymmentä vuotta myöhemmin heitä oli 1,3 miljoonaa. Hovimestari oli yläluokkaisen brittiperheen palveluskunnan esimies, jonka vastuu oli melkoinen. Jos joku palvelijoista teki virheen, hovimestari vastasi siitä viime kädessä. Hänen oli myös tärkeää olla esikuvana muille palvelijoille, joten johtamistaitojen lisäksi hovimestari tarvitsi tietoa moraalikoodeista ja käyttäytymissäännöistä, jotka olivat kaikkea muuta kuin yksinkertaiset.
Palveluskunnassa alimpana oli hall ball, juoksupoika. Hänen tehtäviinsä kuului kenkien kiillottaminen, lamppujen sytyttäminen ja ylempiarvoisten palvelijoiden palveleminen. Juoksupojasta saattoi yletä lakeijaksi, joista parhaalla oli mahdollisuus ylenemiseen apulaishovimestariksi. Apulaishovimestari yleni sitten hovimestariksi, kun edellinen tehtävää hoitanut päätti työuransa. Toki talossa oli muutakin palvelusväkeä – tämä oli kuitenkin nähtävästi miespuolisten palvelijoiden urakehitys. Yleensä hovimestarin työssä aloittava oli ehtinyt vanheta jo keski-ikäiseksi, sen verran aikaa ylenemisessä meni.
Mutta eipä siinä mitään, sitten sai ainakin pukeutua komeasti, kun hovimestariksi pääsi. Hovimestarit käyttivät niin hienoja vaatteita, että muiden palvelijoiden silmissä he näyttivät ennemmin herroilta kuin palvelijoilta. Heillä saattoi olla esimerkiksi päivällä musta alpakkavillainen puvuntakki ja rusetti ja illalla jopa hännystakki. Hovimestaria puhuteltiin myös eri tavalla kuin muita palvelijoita: sukunimellä ja herraksi, kun muu palvelusväki sai tyytyä etunimipuhutteluun.
Mielenkiintoista on, että miespalvelijaksi halutessa kannatti täyttää tietyt ulkonäkökriteerit. Suositeltava pituus oli 183 senttimetriä (6 jalkaa). Komeakin oli hyvä olla, ja ruumiinrakenteeltaan mieluusti täydellinen, mitä se sitten itse kullekin tarkoittaakaan. Luonteessa ja käytöksessäkään ei ollut hyvä olla huomautettavaa. Myös ylenemisessä oli ainakin joidenkin mielestä merkitystä sillä, ettei ollut ainakaan liian lyhyt.
Mitä hovimestari sitten tarkalleen teki? Hänen päivänsä alkoi aamukuudelta ja päättyi illalla yhdeltätoista. Muun palveluskunnan johtaminen ja siitä huolehtiminen, että kaikki tehtävät hoituivat moitteetta, oli tärkeintä. Mielenkiintoista oli, että hovimestari hoiti osan tarjoilutehtävistä: hän toimi teen – aamuteen ja kello viiden teen – ja alkoholijuomien, kuten viinin, tarjoilijana. Talousmenot ja tavarahankinnat olivat hänen vastuullaan myös. Ja kuten kaikista televisiosarjoistakin on tuttua, hovimestari tosiaan oli vieraita vastassa kartanon ovella. Tehtäviin kuului myös puhelimeen vastaaminen – jos puhelin oli olemassa – ja isäntäväen tavaroiden pakkaaminen, jos matkustettiin.
Mielenkiintoinen huijausbisnes, jossa monet hovimestarit olivat mukana, liittyi viineihin. Koska hovimestari oli vastuussa viinikellarista ja viinien tarjoilusta, hän saattoi helposti ottaa talteen arvoviinien korkkeja, jotka pystyi myymään mustassa pörssissä 2–6 šillingillä. Miksi sitten kukaan ostaisi viinipullojen korkkeja? Koska ne saattoi laittaa uusiin pulloihin, joissa ei ollut yhtä laadukasta viiniä mutta joista saattoi arvoviinin korkin ansiosta pyytää ylihinnan, koska viinit tunnistettiin korkin perusteella. Maksava asiakas katsoi korkista, mitä viiniä joi. Eivät tainneet monetkaan olla viiniasiantuntijoita. Luulisi, että todella kalliin ja halvan viinin erottaisi jo mausta. Itsellä ei noista arvoviineistä ole kokemusta, joten en sen pohjalta kuitenkaan osaa varmaksi sanoa.
Hämärän bisneksen tekoon oli hyvin aikaa, sillä hovimestari oli käytännössä aina töissä. Työpäivä saattoi olla 16-tuntinen, ja siihen sisältyi vain yhden tunnin tauko iltapäivällä ja pieni tauko illalla ennen nukkumaanmenoa. Fyysisesti työ ei kuitenkaan kummemmin rasittanut. Sen verran rajoittavaa se kuitenkin oli, että harva hovimestari hankki perheen. Periaatteessa niin olisi voinut tehdä, mutta se ei ollut ilmeisesti tyypillistä. Perheen perustaminen olisi aiheuttanut ongelmatilanteen, sillä perheen piti asua muualla, mutta hovimestarin asumista kartanon ulkopuolella ei nähtävästi voitu harkitakaan. Lomaakin hovimestarilla oli vain viikon verran vuodessa. Tällaisilla reunaehdoilla perhe-elämä ei varmasti tuntunut kovin houkuttelevalta. Intiimi suhde jonkun toisen kartanossa työskentelevän kanssa ei sekään ollut soveliasta, joten eipä ollut helppoa hovimestarillakaan. Parempi kun hillitsi halunsa vain.
Kukaan ei varmaan kiistä sitä, etteivätkö hovimestarit omistautuneet isäntäväelleen. Ikävä kyllä tämä omistautuminen ei taannut vanhuudenturvaa. Oli erityisen hyvä tuuri, jos hovimestari sai jonkinlaisen eläkkeen tai luvan asua työuransa jälkeen kartanossa. Hovimestarin palkka ei myöskään ollut sellainen, että siitä olisi kummemmin säästöjä voinut tehdä. Niinpä hovimestarin olot saattoivat hyvinkin olla paremmat työuran aikana kuin sen jälkeen. Vuonna 1851 hovimestarin vuosipalkka oli 50 puntaa eli nykyrahassa noin 4750 puntaa. Vertailukohtana voidaan esittää, että seuraavaksi parhaiten palkattu palvelusväkeen kuuluva oli kokki, jonka vuosipalkka oli 40 puntaa. Lakeijan vuosipalkka oli 20 puntaa ja juoksupojan enimmillään 8 puntaa.
Henkilöhahmona hovimestari on mainio, ja paljonhan fiktiossa jo on unohtumattomia hovimestareita. Aina voi kirjoittaa yhden – toivottavasti – unohtumattoman lisää. Voin kertoa jo, että hän on… no, vastustamaton, suorastaan taivaallisen ihana. Kunhan tässä hieman aikaa kuluu, saatte kuulla hänestä lisää.
lauantai 8. huhtikuuta 2017
Sunnuntai KauhuConissa, osa 2
KauhuConin sunnuntain puheohjelmaan kuului Marko Hautalan esityksen lisäksi paneelikeskustelu aiheesta ”Miksi kauhun kokeminen turvallisesti kiehtoo” sekä esitelmä surrealistisesta kauhusta.
Paneelikeskustelussa olivat keskustelemassa kirjailija Tiina Raevaara ja Tampereen yliopiston tutkija Jarkko Toikkanen, joka on tutkinut kauhun kokemusta, tosin aika mielenkiintoisesti nimenomaan sellaisten teosten kohdalla, jotka eivät kuulu kauhugenreen.
Toikkasen mielenkiinnon kohteena oli paneelissakin juuri kokemus, eikä hän halunnut määritellä kauhua lajina. Sen sijaan hänen mielestään turvalliseksi koetussa kauhun kohtaamisessa voi käsitellä aiheita, joiden käsittelemiseen ei ole muutoin lupaa. Tiina Raevaara sanoi puolestaan, ettei kauhun ja turvan tunteminen yhtä aikaa ole mahdollista. Hänestä kauhu on yleensä sietämätön kokemus. Hän pystyy kyllä analysoimaan kauhua, mutta vasta kun on lopettanut pelkäämisen.
Mielenkiintoista on, että Toikkanen piti kauhukirjallisuutta itse asiassa tietyllä tapaa vahvempana kokemuksena kuin kauhuelokuvaa. Elokuva on jaettu kokemus, ainakin elokuvateatterissa katsottuna. Pimeä elokuvateatteri on kauhuelokuvassakin turvallinen ympäristö, eikä kukaan lähde hysteerisenä pakenemaan kesken esityksen. Sen sijaan kirjallisuuden herättämiä mielikuvia ei voi Toikkasen mukaan paeta vaan ne ovat päässä ja pysyvät siellä. Turvallisuuden tunne on siis pettävä. Mielenkiintoinen oli myös Toikkasen ajatus, ettei kauhu tai pelko olisi primitiivinen reaktio. Ensin ajatus kuulostaa hassulta, mutta toisaalta on aivan totta, ettei kauhu vähene vaan kasvaa kauhistuttavaa asiaa järkeilemällä, kuten Toikkanen muistutti.
Kauhun kohdalla kysytään usein, miksi ihmiset haluavat pelätä. Kysymys esitettiin tässäkin paneelissa. Raevaaran mukaan kauhun tunne itsessään on kaikista pelottavin asia, koska sen vallassa ihminen menettää toimintakykynsä tai kykenee toimimaan vain juuri ja juuri sen verran, että pystyy pakenemaan. Kauhu kuitenkin käsittelee aiheita, joita muut genret eivät edes näe. Myös Toikkanen otti esille teorian, jonka mukaan kauhu nimenomaan antaa paikan käsitellä rauhassa asioita, joita muuten emme saisi edes ajatella. Tämä aivan sama näkemys tuli esille jo KauhuConin sunnuntain avanneessa Marko Hautalan esityksessä.
Molemmat panelistit olivat sitä mieltä, ettei pelkällä säikyttelyllä pääse mihinkään. Kauhussa pitää olla olemuksellinen taso, sen pitää vetää kulissi maailman päältä. Raevaaran mukaan kauhu käsittelee ihmisten pahimpia pelkoja mutta on toisaalta oire jostakin, sillä taiteilija imee itseensä asioita ihmis- ja yhteiskunnasta, ja ne asiat synnyttävät kauhua. Paneelissa naureskeltiinkin sille, että yhteiskunta on se, joka synnyttää teokset, jotka karmivat selkäpiitämme. Huvittava ajatushan se on, mutta vain siksi, että monesti yhteiskunta paheksuu sitä, minkä se on itse saanut aikaan.
Paneeli oli antoisa myös kirjoittamisen näkökulmasta. Toikkasen mukaan odottaminen on pahinta, se, kun lukija jää silmukkaan, jossa koko ajan pitää miettiä, mitä on tulossa, ja josta ei pääse pois. Tehokkuus perustuu siihen, että lukija odottaa koko ajan jotain tapahtuvaksi. Kauhussa kaiken tapahtuvan voi näyttääkin, sillä kaikkea ei kuitenkaan selitetä, ja silloin lukijan on pakko jäädä miettimään, mitä hän oikeastaan näkikään. Kaiken näkeminen ei vähennä siis kauhistuttavuutta. Tämä on mielenkiintoinen näkökulma. Toisaalta en ajattele, että kauhussa olisi pakko näyttää kaikki, eikä paneelikaan sitä mieltä ollut, että se on välttämätöntä. Aika paljon on kuitenkin näytettävä, koska ainakaan itselleni ei toimi pelkkä vihjailu jostain hirviöstä sängyn alla – tai missä niitä kamalia olioita ja asioita sitten onkin. Usein ne tietysti ovat pään sisällä ja sitten voi näyttää vain, mitä ne saavat ihmisessä aikaan.
Paneeli pohti myös sitä, onko olemassa kauhuaiheita, jotka toimisivat kaikkiin. Itse olen kokenut, että pelot ovat hyvin henkilökohtaisia, ja siihen paneelissakin viitattiin – Tiina Raevaara kertoi, että hän oikeasti pelkää klowneja. Jotkut elokuvat, jotka ovat minusta todella pelottavia, ovat jonkun muun mielestä olleet tylsiä tai naurettavia. Raevaara oli kuitenkin sitä mieltä, että äkilliset, vääränlaiset ja luonnottomat asiat arkisessa ympäristössä ovat toimivia kauhuelementtejä. Kun rauhallisessa arkiympäristössä kaikki ei olekaan siten, miten sen pitäisi olla, se häiritsee ihmisen mieltä. Erityisen toimivaa on laittaa nuo luonnottomat asiat tapahtumaan lapsissa tai vanhuksissa.
Sunnuntaipäivän kolmas puheohjelmanumero oli elokuvantekijä Sami Hakkaraisen esitys surrealistisesta kauhusta. Hakkarainenkin pohti aluksi sitä, miten kauhu toimii. Hän totesi tietenkin, että kauhun tarkoitus on luoda pelon tunne. Tuntematon pelottaa, koska sen kanssa ei ole yhteistä kieltä emmekä siksi tiedä, onko se uhka vai ei. Hakkaraisen mukaan kauhukuvaston hahmot kuvastavat yhteiskunnan tunnettujen normien ulkopuolelle suljettuja asioita. Konventiot luovat näille hahmoille roolit, joiden avulla tuntematonta voi jotenkin käsitellä ja sitä vastaan saadaan samalla myös välineitä. Esimerkiksi se vampyyrien ominaisuus, että he palavat auringossa, tekee pelottavan hieman tutummaksi ja antaa samalla meille keinot, joilla voimme taistella vampyyreita vastaan.
Surrealistisen kauhun keskeisiä teemoja ovat Hakkaraisen mukaan mm. kehollisuus, seksuaalisuus, unet, synnyttäminen ja kuolema. Surrealistisen kauhun päämääränä on paluu primitiiviseen kauhuun, joka on puhdasta tunnetta ja jota järki ei siten sensuroi. Surrealistista kauhua ei myöskään pysty selittämään älyllisesti. Siitä voi toki etsiä merkityksiä, mutta se ei ole peli, jonne olisi kätketty oikea tulkinta, jonka voi löytää. Se hieman ihmetytti, miten surrealistinen kauhu käsittelee teemojaan, jos se ei yritä sanoa niistä mitään. Toisaalta pidän siitä, ettei sanota suoraan yhtään mitään, vaan teos saa sanoa jokaiselle eri asioita. Niinhän nekin teokset sanovat, jotka yrittävät sanoa jotain tiettyä. Jatko-ohjelmaksi Hakkarainen suositteli lähteenäkin käyttämäänsä Channel Chriswellin videoesseetä Let’s Discuss Horror. Se täytyy katsastaa jossain vaiheessa.
Sunnuntain ohjelmaan kuului myös elokuvatärppejä, kauhuaiheinen visa ja Hypnos-elokuvan esitys. Kauhuvisassa luettiin 10 katkelmaa kauhuteoksista. Visailijoiden piti tietää katkelman kirjoittaja ja teos, josta katkelma oli. Itse en sijoittunut. Tiesin lähinnä ilmiselvät kohdat, Draculan, Frankensteinin ja Stephen Kingin Piinan. Mutta eipä tuo mitään, visaan oli silti hauska osallistua.
KauhuCon keräsi sen verran suosiota, että järjestäjät ilmoittivat viimeisen ohjelmanumeron jälkeen tapahtuman saavan jatkoa ensi vuonna. Tämä tuntuu enemmän kuin tervetulleelta. Rikhardinkadun kirjasto on viihtyisä paikka tällaiselle tapahtumalle, tosin pelkään, että kun sana mielenkiintoisesta ohjelmasta kiirii, ensi vuonna kirjasto pursuilee ihmisiä ylenmäärin. Mutta sitä odotellessa aion tutkia niitä pelkojani, joita en uskalla edes ajatella...
Toikkasen mielenkiinnon kohteena oli paneelissakin juuri kokemus, eikä hän halunnut määritellä kauhua lajina. Sen sijaan hänen mielestään turvalliseksi koetussa kauhun kohtaamisessa voi käsitellä aiheita, joiden käsittelemiseen ei ole muutoin lupaa. Tiina Raevaara sanoi puolestaan, ettei kauhun ja turvan tunteminen yhtä aikaa ole mahdollista. Hänestä kauhu on yleensä sietämätön kokemus. Hän pystyy kyllä analysoimaan kauhua, mutta vasta kun on lopettanut pelkäämisen.
Mielenkiintoista on, että Toikkanen piti kauhukirjallisuutta itse asiassa tietyllä tapaa vahvempana kokemuksena kuin kauhuelokuvaa. Elokuva on jaettu kokemus, ainakin elokuvateatterissa katsottuna. Pimeä elokuvateatteri on kauhuelokuvassakin turvallinen ympäristö, eikä kukaan lähde hysteerisenä pakenemaan kesken esityksen. Sen sijaan kirjallisuuden herättämiä mielikuvia ei voi Toikkasen mukaan paeta vaan ne ovat päässä ja pysyvät siellä. Turvallisuuden tunne on siis pettävä. Mielenkiintoinen oli myös Toikkasen ajatus, ettei kauhu tai pelko olisi primitiivinen reaktio. Ensin ajatus kuulostaa hassulta, mutta toisaalta on aivan totta, ettei kauhu vähene vaan kasvaa kauhistuttavaa asiaa järkeilemällä, kuten Toikkanen muistutti.
Kauhun kohdalla kysytään usein, miksi ihmiset haluavat pelätä. Kysymys esitettiin tässäkin paneelissa. Raevaaran mukaan kauhun tunne itsessään on kaikista pelottavin asia, koska sen vallassa ihminen menettää toimintakykynsä tai kykenee toimimaan vain juuri ja juuri sen verran, että pystyy pakenemaan. Kauhu kuitenkin käsittelee aiheita, joita muut genret eivät edes näe. Myös Toikkanen otti esille teorian, jonka mukaan kauhu nimenomaan antaa paikan käsitellä rauhassa asioita, joita muuten emme saisi edes ajatella. Tämä aivan sama näkemys tuli esille jo KauhuConin sunnuntain avanneessa Marko Hautalan esityksessä.
Molemmat panelistit olivat sitä mieltä, ettei pelkällä säikyttelyllä pääse mihinkään. Kauhussa pitää olla olemuksellinen taso, sen pitää vetää kulissi maailman päältä. Raevaaran mukaan kauhu käsittelee ihmisten pahimpia pelkoja mutta on toisaalta oire jostakin, sillä taiteilija imee itseensä asioita ihmis- ja yhteiskunnasta, ja ne asiat synnyttävät kauhua. Paneelissa naureskeltiinkin sille, että yhteiskunta on se, joka synnyttää teokset, jotka karmivat selkäpiitämme. Huvittava ajatushan se on, mutta vain siksi, että monesti yhteiskunta paheksuu sitä, minkä se on itse saanut aikaan.
Paneeli oli antoisa myös kirjoittamisen näkökulmasta. Toikkasen mukaan odottaminen on pahinta, se, kun lukija jää silmukkaan, jossa koko ajan pitää miettiä, mitä on tulossa, ja josta ei pääse pois. Tehokkuus perustuu siihen, että lukija odottaa koko ajan jotain tapahtuvaksi. Kauhussa kaiken tapahtuvan voi näyttääkin, sillä kaikkea ei kuitenkaan selitetä, ja silloin lukijan on pakko jäädä miettimään, mitä hän oikeastaan näkikään. Kaiken näkeminen ei vähennä siis kauhistuttavuutta. Tämä on mielenkiintoinen näkökulma. Toisaalta en ajattele, että kauhussa olisi pakko näyttää kaikki, eikä paneelikaan sitä mieltä ollut, että se on välttämätöntä. Aika paljon on kuitenkin näytettävä, koska ainakaan itselleni ei toimi pelkkä vihjailu jostain hirviöstä sängyn alla – tai missä niitä kamalia olioita ja asioita sitten onkin. Usein ne tietysti ovat pään sisällä ja sitten voi näyttää vain, mitä ne saavat ihmisessä aikaan.
Paneeli pohti myös sitä, onko olemassa kauhuaiheita, jotka toimisivat kaikkiin. Itse olen kokenut, että pelot ovat hyvin henkilökohtaisia, ja siihen paneelissakin viitattiin – Tiina Raevaara kertoi, että hän oikeasti pelkää klowneja. Jotkut elokuvat, jotka ovat minusta todella pelottavia, ovat jonkun muun mielestä olleet tylsiä tai naurettavia. Raevaara oli kuitenkin sitä mieltä, että äkilliset, vääränlaiset ja luonnottomat asiat arkisessa ympäristössä ovat toimivia kauhuelementtejä. Kun rauhallisessa arkiympäristössä kaikki ei olekaan siten, miten sen pitäisi olla, se häiritsee ihmisen mieltä. Erityisen toimivaa on laittaa nuo luonnottomat asiat tapahtumaan lapsissa tai vanhuksissa.
 |
| Tiina Raevaara (kuva: Toni Härkönen) |
Sunnuntaipäivän kolmas puheohjelmanumero oli elokuvantekijä Sami Hakkaraisen esitys surrealistisesta kauhusta. Hakkarainenkin pohti aluksi sitä, miten kauhu toimii. Hän totesi tietenkin, että kauhun tarkoitus on luoda pelon tunne. Tuntematon pelottaa, koska sen kanssa ei ole yhteistä kieltä emmekä siksi tiedä, onko se uhka vai ei. Hakkaraisen mukaan kauhukuvaston hahmot kuvastavat yhteiskunnan tunnettujen normien ulkopuolelle suljettuja asioita. Konventiot luovat näille hahmoille roolit, joiden avulla tuntematonta voi jotenkin käsitellä ja sitä vastaan saadaan samalla myös välineitä. Esimerkiksi se vampyyrien ominaisuus, että he palavat auringossa, tekee pelottavan hieman tutummaksi ja antaa samalla meille keinot, joilla voimme taistella vampyyreita vastaan.
Surrealistisen kauhun keskeisiä teemoja ovat Hakkaraisen mukaan mm. kehollisuus, seksuaalisuus, unet, synnyttäminen ja kuolema. Surrealistisen kauhun päämääränä on paluu primitiiviseen kauhuun, joka on puhdasta tunnetta ja jota järki ei siten sensuroi. Surrealistista kauhua ei myöskään pysty selittämään älyllisesti. Siitä voi toki etsiä merkityksiä, mutta se ei ole peli, jonne olisi kätketty oikea tulkinta, jonka voi löytää. Se hieman ihmetytti, miten surrealistinen kauhu käsittelee teemojaan, jos se ei yritä sanoa niistä mitään. Toisaalta pidän siitä, ettei sanota suoraan yhtään mitään, vaan teos saa sanoa jokaiselle eri asioita. Niinhän nekin teokset sanovat, jotka yrittävät sanoa jotain tiettyä. Jatko-ohjelmaksi Hakkarainen suositteli lähteenäkin käyttämäänsä Channel Chriswellin videoesseetä Let’s Discuss Horror. Se täytyy katsastaa jossain vaiheessa.
Sunnuntain ohjelmaan kuului myös elokuvatärppejä, kauhuaiheinen visa ja Hypnos-elokuvan esitys. Kauhuvisassa luettiin 10 katkelmaa kauhuteoksista. Visailijoiden piti tietää katkelman kirjoittaja ja teos, josta katkelma oli. Itse en sijoittunut. Tiesin lähinnä ilmiselvät kohdat, Draculan, Frankensteinin ja Stephen Kingin Piinan. Mutta eipä tuo mitään, visaan oli silti hauska osallistua.
KauhuCon keräsi sen verran suosiota, että järjestäjät ilmoittivat viimeisen ohjelmanumeron jälkeen tapahtuman saavan jatkoa ensi vuonna. Tämä tuntuu enemmän kuin tervetulleelta. Rikhardinkadun kirjasto on viihtyisä paikka tällaiselle tapahtumalle, tosin pelkään, että kun sana mielenkiintoisesta ohjelmasta kiirii, ensi vuonna kirjasto pursuilee ihmisiä ylenmäärin. Mutta sitä odotellessa aion tutkia niitä pelkojani, joita en uskalla edes ajatella...
keskiviikko 5. huhtikuuta 2017
Sunnuntai KauhuConissa, osa 1
Koska kauhu on minulle läheinen genre, lähdin tietenkin viime viikonloppuna, tarkemmin sunnuntaina, Helsinkiin Rikhardinkadun kirjastoon, jossa järjestettiin ensimmäistä kertaa KauhuCon-tapahtuma. Ohjelmasta oli vastuussa H. P. Lovecraft – Historiallinen seura ry.
Sunnuntain ensimmäinen ohjelmanumero oli conin kunniavieraan Marko Hautalan esitys aiheesta ”Miksi jokaisen pitäisi lukea kauhukirjallisuutta”. Hautala oli innoissaan, kun sai puhua muustakin kuin omista kirjoistaan, ja toi monia mielenkiintoisia näkemyksiä kauhugenreen. Heti aluksi hän esitti ajatuksen, että taide pysyy elossa, kun sen kosketus tavallisiin ihmisiin säilyy, ja että kauhu on juuri genre, jolla on populääri viehätyksensä. Itseäni tämä ajatus innostaa kovin, sillä mielestäni populääriys ja älykkyys eivät sulje toisiaan pois eikä pienessä piirissä tehty hienostelu ole useinkaan taidetta, jolla olisi eniten annettavaa.
Ikävä kyllä kaikki eivät hoksaa tätä asiaa, ja siksi Hautalakin otti esille sen, että kauhugenrellä on aika huono maine – jopa niin huono, että jossain genrekirjallisuushierarkiassa se oli dekkarin, scifin ja fantasian alapuolella, ja vain porno oli sen itsensä alapuolella. Kauhulla on shokeeraamisen taakka, ja ehkä juuri sen vähemmän älykkään kauhuelokuvan luomien mielikuvien vuoksi yleisön käsitys siitä on turhan kapea. Onkin varmasti totta, että kauhu käsitetään liian suppeasti eikä ymmärretä, miten monimuotoinen genre se on ja mitä muuta sillä on annettavaa kuin halpahintainen säikyttely. Sitä paitsi, niin kuin Marko Hautalakin totesi, säikyttely kuuluu elokuviin; kirjallisuus ei pysty säpsäyttämään lukijaa.
Hullua on se, että kauhukirjallisuutta on lytätty Hautalan mukaan samoilla perusteilla jo satoja vuosia, 1700-luvun goottilaisesta kirjallisuudesta lähtien. Kauhu on monien mielestä alhainen, saastunut ja vahingollinen genre. Itse en tätä asennetta oikein ymmärrä. On outo ajatus, että jokin genre itsessään voisi olla kokonaisuutena kykenemätön ilmaisemaan asioita, jotka ovat oikeasti tärkeitä. Tai että jokin genre voisi puhua aina jostain, millä on merkitystä. Lisäksi olen sitä mieltä, että viihteellisyys ihan pääasiana kirjallisuudessa tai elokuvassa on ihan ok. Ei hyvän viihteen tekeminen ole ihan helppo juttu.
Mitä kauhu sitten Hautalan mielestä tekee muuta kuin säikyttelee ei-älyllisesti? Se käsittelee yhteisiä painajaisiamme, asioita, joista emme pääse eroon ja joita emme oikeastaan saisi edes ajatella. Se voi olla moraalitonta ja ennen kaikkea se on moralisoimatonta. Hautala arvioi mielestäni aivan oikein, että juuri tämä moralisoimattomuus voi olla vaikea asia niille ihmisille, jotka eivät kauhusta pidä. Itse pidän oikeastaan kaikissa tarinoissa juuri tästä: annetaan lukijan tai katsojan päättää, mitä mieltä hän on asioista, ei tehdä tulkintaa vaan kerrotaan vain tarina. Esimerkkinä tästä kantaaottamattomuudesta Hautala esitti ajat, jolloin yhteiskunta on hyvin polarisoitunut. Kauhutarina voi nostaa esiin yhteisön kengässä hiertävän kiven, mutta jos se tekee sen asettumatta millekään puolelle, kaikki osapuolet voivat ottaa tarinan vastaan ja käsitellä ristiriitaa, joka niiden välillä on. Esimerkiksi tästä Hautala otti Teksasin moottorisahamurhat -elokuvan.
Hautalan mukaan ihmiset innostuvat sitä enemmän, mitä perverssimmän pelon romaaniin laittaa. Olisiko tähän siis syynä se, että juuri ne perverssit pelot ovat asioita, joita ei saisi edes ajatella? Ja ihmisellähän on tarve käsitellä asioita, joista ei voi puhua kenenkään kanssa. Jos kauhu sanoo jotain niistä, totta kai ihmiset innostuvat: nyt puhutaan asioista, joista pitää puhua mutta joista kukaan ei uskalla puhua mitään.
Kauhussa on hienoa myös se, että se vetoaa ihmisten tunteisiin ja kuten Hautalakin sanoi, kaikki voivat lähteä siihen mukaan, koska se ei kaipaa selityksiä. Tietysti on häiritsevää, ettei kauhussa löydy pahoille ja kauheille asioille selitystä tai ratkaisua eivätkä ne poistu minnekään, mutta puhdas tunteella kokeminen tekee joskus ihmiselle hyvää. Eikä se häiritsevyys ole sen kummempaa kuin häiritsevyys elämässäkin – eiväthän pelottavat asiat tosielämästäkään minnekään katoa.
Oli mielenkiintoista kuulla myös Hautalan ajatuksia kauhun kirjoittamisesta. Hän kertoi siitä, kuinka lapsena luettu Edgar Allan Poen tarina pyörteestä on jäänyt pakkomielteen omaisesti pyörimään hänen päähänsä. Myös Stephen Kingin Uinu, uinu lemmikkini jäi vaikuttamaan Hautalan kirjoittamiseen. On varmasti totta, että lapsena vaikutuksen tehneet tarinat kulkevat mukana läpi koko elämän ja vaikuttavat omissa teksteissä. Joskus on tosin aika karmivaa miettiä toisin päin: mistä kaikki ne tarinat, jotka itse näpyttelee, tulevat?
Hautalan esitys päättyi lukuvinkkeihin. Kiinnostavimpia niistä olivat mm. Michelle Paverin kirjat Dark Matter ja Thin Air ja Paul Trembleyn teos A Head Full of Ghosts. Paverin kirjoissa on kummitustarina, joka sijoittuu ääriolosuhteisiin, Trembleyn tarina on puolestaan Hautalan mukaan karmiva demoniriivausromaani, jossa on aiheeseen uusi näkökulma. Jos kauhua paljon kuluttanut ihminen sanoo jotain tarinaa karmivaksi, siihen täytynee tutustua. Useinhan kauhun harrastajan on sitä oikeasti ihon alle menevää teosta vaikea löytää. Yleensä joutuu tyytymään niihin, jotka ovat vain keskimääräisen mukavan inhottavia.
Kaikkinensa Hautalan esitys oli mainio. Jos koskaan tulen miettineeksi – en usko, että välttämättä tulen, mutta tämä on hyvä tietää joka tapauksessa – onko kauhun kirjoittamisessa järkeä, voin aina ajatella, että kauhutarinaa työstäessäni teen valtavan hienoa työtä käsitellessäni asioita, joita me emme saisi edes ajatella. Onhan se tietysti ponnistus, ainakin joskus, työntää ruudulle kaikki se, mikä on kiellettyä ja mihin mieli yrittää olla taipumatta, mutta tottahan se on jonkun tehtävä. Jos ei toisia, niin itseään varten. Ja sitten kun tarinan lukee joku muukin, sehän on suorastaan hyvä teko auttaa jotakuta muutakin pääsemään ääneenlausumattomien pelkojen äärelle.
KauhuCon-aihe jatkuu seuraavassa postauksessa.
Sunnuntain ensimmäinen ohjelmanumero oli conin kunniavieraan Marko Hautalan esitys aiheesta ”Miksi jokaisen pitäisi lukea kauhukirjallisuutta”. Hautala oli innoissaan, kun sai puhua muustakin kuin omista kirjoistaan, ja toi monia mielenkiintoisia näkemyksiä kauhugenreen. Heti aluksi hän esitti ajatuksen, että taide pysyy elossa, kun sen kosketus tavallisiin ihmisiin säilyy, ja että kauhu on juuri genre, jolla on populääri viehätyksensä. Itseäni tämä ajatus innostaa kovin, sillä mielestäni populääriys ja älykkyys eivät sulje toisiaan pois eikä pienessä piirissä tehty hienostelu ole useinkaan taidetta, jolla olisi eniten annettavaa.
Ikävä kyllä kaikki eivät hoksaa tätä asiaa, ja siksi Hautalakin otti esille sen, että kauhugenrellä on aika huono maine – jopa niin huono, että jossain genrekirjallisuushierarkiassa se oli dekkarin, scifin ja fantasian alapuolella, ja vain porno oli sen itsensä alapuolella. Kauhulla on shokeeraamisen taakka, ja ehkä juuri sen vähemmän älykkään kauhuelokuvan luomien mielikuvien vuoksi yleisön käsitys siitä on turhan kapea. Onkin varmasti totta, että kauhu käsitetään liian suppeasti eikä ymmärretä, miten monimuotoinen genre se on ja mitä muuta sillä on annettavaa kuin halpahintainen säikyttely. Sitä paitsi, niin kuin Marko Hautalakin totesi, säikyttely kuuluu elokuviin; kirjallisuus ei pysty säpsäyttämään lukijaa.
Hullua on se, että kauhukirjallisuutta on lytätty Hautalan mukaan samoilla perusteilla jo satoja vuosia, 1700-luvun goottilaisesta kirjallisuudesta lähtien. Kauhu on monien mielestä alhainen, saastunut ja vahingollinen genre. Itse en tätä asennetta oikein ymmärrä. On outo ajatus, että jokin genre itsessään voisi olla kokonaisuutena kykenemätön ilmaisemaan asioita, jotka ovat oikeasti tärkeitä. Tai että jokin genre voisi puhua aina jostain, millä on merkitystä. Lisäksi olen sitä mieltä, että viihteellisyys ihan pääasiana kirjallisuudessa tai elokuvassa on ihan ok. Ei hyvän viihteen tekeminen ole ihan helppo juttu.
Mitä kauhu sitten Hautalan mielestä tekee muuta kuin säikyttelee ei-älyllisesti? Se käsittelee yhteisiä painajaisiamme, asioita, joista emme pääse eroon ja joita emme oikeastaan saisi edes ajatella. Se voi olla moraalitonta ja ennen kaikkea se on moralisoimatonta. Hautala arvioi mielestäni aivan oikein, että juuri tämä moralisoimattomuus voi olla vaikea asia niille ihmisille, jotka eivät kauhusta pidä. Itse pidän oikeastaan kaikissa tarinoissa juuri tästä: annetaan lukijan tai katsojan päättää, mitä mieltä hän on asioista, ei tehdä tulkintaa vaan kerrotaan vain tarina. Esimerkkinä tästä kantaaottamattomuudesta Hautala esitti ajat, jolloin yhteiskunta on hyvin polarisoitunut. Kauhutarina voi nostaa esiin yhteisön kengässä hiertävän kiven, mutta jos se tekee sen asettumatta millekään puolelle, kaikki osapuolet voivat ottaa tarinan vastaan ja käsitellä ristiriitaa, joka niiden välillä on. Esimerkiksi tästä Hautala otti Teksasin moottorisahamurhat -elokuvan.
Hautalan mukaan ihmiset innostuvat sitä enemmän, mitä perverssimmän pelon romaaniin laittaa. Olisiko tähän siis syynä se, että juuri ne perverssit pelot ovat asioita, joita ei saisi edes ajatella? Ja ihmisellähän on tarve käsitellä asioita, joista ei voi puhua kenenkään kanssa. Jos kauhu sanoo jotain niistä, totta kai ihmiset innostuvat: nyt puhutaan asioista, joista pitää puhua mutta joista kukaan ei uskalla puhua mitään.
Kauhussa on hienoa myös se, että se vetoaa ihmisten tunteisiin ja kuten Hautalakin sanoi, kaikki voivat lähteä siihen mukaan, koska se ei kaipaa selityksiä. Tietysti on häiritsevää, ettei kauhussa löydy pahoille ja kauheille asioille selitystä tai ratkaisua eivätkä ne poistu minnekään, mutta puhdas tunteella kokeminen tekee joskus ihmiselle hyvää. Eikä se häiritsevyys ole sen kummempaa kuin häiritsevyys elämässäkin – eiväthän pelottavat asiat tosielämästäkään minnekään katoa.
Oli mielenkiintoista kuulla myös Hautalan ajatuksia kauhun kirjoittamisesta. Hän kertoi siitä, kuinka lapsena luettu Edgar Allan Poen tarina pyörteestä on jäänyt pakkomielteen omaisesti pyörimään hänen päähänsä. Myös Stephen Kingin Uinu, uinu lemmikkini jäi vaikuttamaan Hautalan kirjoittamiseen. On varmasti totta, että lapsena vaikutuksen tehneet tarinat kulkevat mukana läpi koko elämän ja vaikuttavat omissa teksteissä. Joskus on tosin aika karmivaa miettiä toisin päin: mistä kaikki ne tarinat, jotka itse näpyttelee, tulevat?
Hautalan esitys päättyi lukuvinkkeihin. Kiinnostavimpia niistä olivat mm. Michelle Paverin kirjat Dark Matter ja Thin Air ja Paul Trembleyn teos A Head Full of Ghosts. Paverin kirjoissa on kummitustarina, joka sijoittuu ääriolosuhteisiin, Trembleyn tarina on puolestaan Hautalan mukaan karmiva demoniriivausromaani, jossa on aiheeseen uusi näkökulma. Jos kauhua paljon kuluttanut ihminen sanoo jotain tarinaa karmivaksi, siihen täytynee tutustua. Useinhan kauhun harrastajan on sitä oikeasti ihon alle menevää teosta vaikea löytää. Yleensä joutuu tyytymään niihin, jotka ovat vain keskimääräisen mukavan inhottavia.
Kaikkinensa Hautalan esitys oli mainio. Jos koskaan tulen miettineeksi – en usko, että välttämättä tulen, mutta tämä on hyvä tietää joka tapauksessa – onko kauhun kirjoittamisessa järkeä, voin aina ajatella, että kauhutarinaa työstäessäni teen valtavan hienoa työtä käsitellessäni asioita, joita me emme saisi edes ajatella. Onhan se tietysti ponnistus, ainakin joskus, työntää ruudulle kaikki se, mikä on kiellettyä ja mihin mieli yrittää olla taipumatta, mutta tottahan se on jonkun tehtävä. Jos ei toisia, niin itseään varten. Ja sitten kun tarinan lukee joku muukin, sehän on suorastaan hyvä teko auttaa jotakuta muutakin pääsemään ääneenlausumattomien pelkojen äärelle.
 |
| Marko Hautala (kuva: Janne Kauranen) |
KauhuCon-aihe jatkuu seuraavassa postauksessa.
perjantai 31. maaliskuuta 2017
Sukella syvempään näkökulmaan
Hallin kirja antaa paljon konkreettisia vinkkejä siihen, miten tekstiin rakennetaan Deep PoV. Pikkuteos sisältää paljon esimerkkejä, jotka auttavat ymmärtämään teoriaa, ja lisäksi jokaisesta asiasta on myös harjoitus, jonka avulla voi oitis kokeilla, miten tekniikka toimii. Jos jollain tavalla osaa englantia, kirja on helppo- ja nopealukuinen ja antaa samalta istumalta käyttökelpoisia tekniikoita käytettäviksi mihin tahansa fiktiiviseen tekstiin.
Oppaassa neuvotaan mm., miten henkilöhahmon aivot suodattavat hänen tekemiään havaintoja. Tämä oli avartavaa luettavaa, sillä on tietenkin helpointa huomata ympäristöstään ne asiat, jotka itse juuri tällaisena oikeana ihmisenä havainnoisi. Entäpä jos oikeasti haluaisi (ja tietenkin pitäisikin haluta) kirjoittaa henkilöistä, jotka ovat erilaisia kuin itse on? Hallin mukaan ihmiset suodattavat havaintojaan eri tavoin mm. koulutuksensa, kasvatuksensa ja harrastustensa vuoksi. Sisustussuunnittelija näkee keittiön eri tavoin kuin kokki. Myös elämäntilanne vaikuttaa siihen, mitä ihminen tai henkilöhahmo havainnoi. Juuri raskaudestaan tietoiseksi tullut nainen kiinnittää huomiota pieniin lapsiin, leluihin ja muihin lapsiin liittyviin asioihin.
Miten havainnoista ja tunteista pitäisi sitten kirjoittaa? Hall kehottaa jättämään pois ns. ajatteluverbit. Jos ollaan näkökulmahenkilön pään sisällä, ajatukset voi esittää suoraan, eikä tarvita turhia selittäviä verbejä, kuten ajatella, ymmärtää, harkita, ihmetellä, pohtia jne. Tunteiden kuvaamisen ohjeeksi teos antaa, että tunteita pitäisi kuvata sinä fyysisenä tuntemuksena, jonka se aiheuttaa. Tämäkin on varsin käyttökelpoinen neuvo. Vatsan ympäri vääntymiseen on helpompi samastua kuin siihen, että joku vain toteaa, että henkilöä esimerkiksi jännittää.
Koska Deep PoV -tekniikka perustuu siihen, että tekstissä pysytään tiukasti näkökulmahenkilön päässä, Hall antaa myös ohjeita siihen, miten kuvata tämän henkilön ulkonäköä, jos se ylipäänsä on tarpeen. Kukaanhan ei päässään ajattele (yleensä) tyypillistä kirjallista ulkonäkökuvausta tyyliin ”Olen sinisilmäinen, vaaleahiuksinen, vankkarakenteinen, keskimääräisen kaunis nainen.” Hall kehottaa yhdistämään ulkonäön kuvauksen toimintaan. Esimerkiksi jos ihminen on pitkä, hän joutuu kumartumaan mennessään matalasta ovesta. Kumartumisen kertominen kertoo jotain henkilön ulkoisesta olemuksesta. Henkilöhahmo voi myös esimerkiksi katsoa peiliin tai toiset henkilöt voivat kommentoida näkökulmahenkilön ulkonäköä.
Deep PoV -tekniikkaa käytettäessä on myös haasteellista kuvata tapahtumia, jotka tapahtuvat muualla kuin missä näkökulmahenkilö on. Tähänkin Hall antaa ohjeita, mm. muualla tapahtuneiden asioiden kuvaamisen mediassa tai kirjeissä. Koska samassa tekstissä voi olla useitakin näkökulmahenkilöitä, Hall antaa myös ohjeita siihen, miten Deep PoV vaihdetaan niin, että lukija pysyy mukana mahdollisimman hyvin. Kun näkökulmahenkilö muuttuu, pitää uusi näkökulmahenkilö tuoda esimerkiksi henkilön kokeman kautta esille heti ensimmäisessä virkkeessä, jossa on uusi näkökulma.
Erityisen kiinnostavaa oppaassa oli mielestäni se, miten kirjoitetaan, jos näkökulmahenkilö on mies. On sen verran haastava ja hauska ajatus kirjoittaa vastakkaisen sukupuolen näkökulmasta, että pohdin tätä aihetta erillisessä postauksessa hieman myöhemmin.
perjantai 24. maaliskuuta 2017
Editointi ei näköjään ole intohimoni
Jos kirjoittaminen on minulle näin määrätietoisena tekemisenä uudehko harrastus, niin uutta on tekstin perinpohjainen editointikin. Tuntuu hienolta, kun saa toisen innostumaan keskeneräisestä tekstistä ja saa innostavia vinkkejä siihen, miten tekstistä saa paremman. Hyvin mietitty palaute innostaa kirjoittamaan eteenpäin, tekemään tekstistä paremman. Tulee sellainen olo, että tekstiä kannattaa editoida. Vielä parempaa on, jos oma tarina on jo hyväksytty jonnekin ja pääsee editoimaan sitä tietäen, että se julkaistaan jossain ja että työnteon jälkeen saa nähdä sen painettuna.
Luulisi siis, että editoisin tekstejäni riemusta kiljuen, koska minulla on ollut onni saada teksteihini perehtynyttä palautetta ja mikä vielä hienompaa, olen saamassa yhden novellini – tai itse asiassa kaksikin, mutta toinen ei ole vielä päässyt editointivaiheeseen – antologiaan. Lisäksi olen luonteeltani pikkutarkka ja kohtuullisen kärsivällinen, joten luulisi, että nauttisin editoinnista, niin isojen kuin pikkuruistenkin tekstin osatekijöiden tarkasta viilaamisesta.
Minusta tekstiä kannattaa todellakin työstää niin kauan, että siitä tulee niin hyvä kuin mahdollista. Mutta kuinkas ollakaan, sekä erääseen novellikutsuun tyrkylle lähettämäni tekstin että jo antologiaan hyväksytyn novellin editoinnin ensimmäinen kierros tässä jokin aika sitten olivat aika tuskaisia. En meinannut päästä alkuun. Ehkä se siinä olikin hankalaa. Yllättäen ei ollut kovinkaan tuskaista ottaa novelleista pois elementtejä, jotka olivat aiemmin tuntuneet itselle tärkeiltä. Jotenkin kai sisäistin sitten sen, että niitä voi käyttää jossain muussa tekstissä, ja ehkä toinen näistä novelleista oli jo saanut levätäkin sen aikaa, että siihen saattoi suhtautua hieman vähemmällä tunnelatauksella.
Jokin editoinnissa kuitenkin tökki. En ymmärrä mikä, koska mielestäni minulla oli ihan toimiva menetelmä. Katsoin palautteet läpi ja päätin, mitä muutoksia teen. Poistin ensin tekstistä ne elementit, mm. henkilöt, jotka saivat lähteä kokonaan. Aloitin sitten muun muokkaamisen isoimmista jutuista, mm. pätkistä, joissa muutin kohtauksen näkökulmahenkilöä. Merkkasin eri värillä pätkät, joissa oli vielä läpikäymistä, yksittäiset lauseet ja sanat, joiden toimivuutta halusin vielä miettiä. Kirjoitin kolmannella värillä kommentteja siitä, mitä missäkin kohdassa pitäisi vielä miettiä, lisätä tai saada näytettyä. Siirryin isommista asioista pienempiin, lopulta sanatasolle. Korjasin pyydetyt pilkut ynnä muut yksityiskohdat.
No, voihan editoinnin nihkeä eteneminen olla vain sitä, että en oikein päässyt käyntiin ja että keskittyminen oli flunssankin takia huonoa. Pitäisi istua tekstin äärelle, pysyä siinä, antaa itsensä päästä vauhtiin, pysyä erossa muista asioista silloin, kun kirjoittaa raakatekstiä tai editoi. Editoiminen on kuitenkin palkitsevaa, sillä kyllähän teksti paranee, kun miettii muutokset eikä tee sellaisia, jotka eivät tunnu itsestä hyviltä. On tärkeää osata ottaa palautetta vastaan ja hyödyntää sitä, mutta on myös kuunneltava sitä, mikä itselle on tekstissä niin tärkeää, ettei sitä voi muuttaa. Joskus sellaisiakin asioita varmasti on. Palaute voi olla myös ristiriitaista, joten joka tapauksessa on luotettava itseensä ja omaan näkemykseensä, kun valitsee, mitä palautteesta hyödyntää. Se kuitenkin on aivan varmaa, että jos huolella tehdystä palautteesta ei osaa ottaa mitään palasia tekstin parantamiseksi, ongelma on palautteen vastaanottajassa, ei sen antajassa.
Uskon, että opin tätä editointiakin vähitellen, aivan kuten kirjoittamista. Joskus siinäkin voi ehkä vielä saavuttaa flow’n. Nyt lähinnä ihmettelen, miten voi olla mahdollista, että aivan uuden tarinan keksiminen ja kirjoittaminen tuntuu helpommalta kuin raakatekstin hiominen kilpailu- tai julkaisukuntoon.
Luulisi siis, että editoisin tekstejäni riemusta kiljuen, koska minulla on ollut onni saada teksteihini perehtynyttä palautetta ja mikä vielä hienompaa, olen saamassa yhden novellini – tai itse asiassa kaksikin, mutta toinen ei ole vielä päässyt editointivaiheeseen – antologiaan. Lisäksi olen luonteeltani pikkutarkka ja kohtuullisen kärsivällinen, joten luulisi, että nauttisin editoinnista, niin isojen kuin pikkuruistenkin tekstin osatekijöiden tarkasta viilaamisesta.
Minusta tekstiä kannattaa todellakin työstää niin kauan, että siitä tulee niin hyvä kuin mahdollista. Mutta kuinkas ollakaan, sekä erääseen novellikutsuun tyrkylle lähettämäni tekstin että jo antologiaan hyväksytyn novellin editoinnin ensimmäinen kierros tässä jokin aika sitten olivat aika tuskaisia. En meinannut päästä alkuun. Ehkä se siinä olikin hankalaa. Yllättäen ei ollut kovinkaan tuskaista ottaa novelleista pois elementtejä, jotka olivat aiemmin tuntuneet itselle tärkeiltä. Jotenkin kai sisäistin sitten sen, että niitä voi käyttää jossain muussa tekstissä, ja ehkä toinen näistä novelleista oli jo saanut levätäkin sen aikaa, että siihen saattoi suhtautua hieman vähemmällä tunnelatauksella.
Jokin editoinnissa kuitenkin tökki. En ymmärrä mikä, koska mielestäni minulla oli ihan toimiva menetelmä. Katsoin palautteet läpi ja päätin, mitä muutoksia teen. Poistin ensin tekstistä ne elementit, mm. henkilöt, jotka saivat lähteä kokonaan. Aloitin sitten muun muokkaamisen isoimmista jutuista, mm. pätkistä, joissa muutin kohtauksen näkökulmahenkilöä. Merkkasin eri värillä pätkät, joissa oli vielä läpikäymistä, yksittäiset lauseet ja sanat, joiden toimivuutta halusin vielä miettiä. Kirjoitin kolmannella värillä kommentteja siitä, mitä missäkin kohdassa pitäisi vielä miettiä, lisätä tai saada näytettyä. Siirryin isommista asioista pienempiin, lopulta sanatasolle. Korjasin pyydetyt pilkut ynnä muut yksityiskohdat.
No, voihan editoinnin nihkeä eteneminen olla vain sitä, että en oikein päässyt käyntiin ja että keskittyminen oli flunssankin takia huonoa. Pitäisi istua tekstin äärelle, pysyä siinä, antaa itsensä päästä vauhtiin, pysyä erossa muista asioista silloin, kun kirjoittaa raakatekstiä tai editoi. Editoiminen on kuitenkin palkitsevaa, sillä kyllähän teksti paranee, kun miettii muutokset eikä tee sellaisia, jotka eivät tunnu itsestä hyviltä. On tärkeää osata ottaa palautetta vastaan ja hyödyntää sitä, mutta on myös kuunneltava sitä, mikä itselle on tekstissä niin tärkeää, ettei sitä voi muuttaa. Joskus sellaisiakin asioita varmasti on. Palaute voi olla myös ristiriitaista, joten joka tapauksessa on luotettava itseensä ja omaan näkemykseensä, kun valitsee, mitä palautteesta hyödyntää. Se kuitenkin on aivan varmaa, että jos huolella tehdystä palautteesta ei osaa ottaa mitään palasia tekstin parantamiseksi, ongelma on palautteen vastaanottajassa, ei sen antajassa.
Uskon, että opin tätä editointiakin vähitellen, aivan kuten kirjoittamista. Joskus siinäkin voi ehkä vielä saavuttaa flow’n. Nyt lähinnä ihmettelen, miten voi olla mahdollista, että aivan uuden tarinan keksiminen ja kirjoittaminen tuntuu helpommalta kuin raakatekstin hiominen kilpailu- tai julkaisukuntoon.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)