Jos kirjoittaminen on minulle näin määrätietoisena tekemisenä uudehko harrastus, niin uutta on tekstin perinpohjainen editointikin. Tuntuu hienolta, kun saa toisen innostumaan keskeneräisestä tekstistä ja saa innostavia vinkkejä siihen, miten tekstistä saa paremman. Hyvin mietitty palaute innostaa kirjoittamaan eteenpäin, tekemään tekstistä paremman. Tulee sellainen olo, että tekstiä kannattaa editoida. Vielä parempaa on, jos oma tarina on jo hyväksytty jonnekin ja pääsee editoimaan sitä tietäen, että se julkaistaan jossain ja että työnteon jälkeen saa nähdä sen painettuna.
Luulisi siis, että editoisin tekstejäni riemusta kiljuen, koska minulla on ollut onni saada teksteihini perehtynyttä palautetta ja mikä vielä hienompaa, olen saamassa yhden novellini – tai itse asiassa kaksikin, mutta toinen ei ole vielä päässyt editointivaiheeseen – antologiaan. Lisäksi olen luonteeltani pikkutarkka ja kohtuullisen kärsivällinen, joten luulisi, että nauttisin editoinnista, niin isojen kuin pikkuruistenkin tekstin osatekijöiden tarkasta viilaamisesta.
Minusta tekstiä kannattaa todellakin työstää niin kauan, että siitä tulee niin hyvä kuin mahdollista. Mutta kuinkas ollakaan, sekä erääseen novellikutsuun tyrkylle lähettämäni tekstin että jo antologiaan hyväksytyn novellin editoinnin ensimmäinen kierros tässä jokin aika sitten olivat aika tuskaisia. En meinannut päästä alkuun. Ehkä se siinä olikin hankalaa. Yllättäen ei ollut kovinkaan tuskaista ottaa novelleista pois elementtejä, jotka olivat aiemmin tuntuneet itselle tärkeiltä. Jotenkin kai sisäistin sitten sen, että niitä voi käyttää jossain muussa tekstissä, ja ehkä toinen näistä novelleista oli jo saanut levätäkin sen aikaa, että siihen saattoi suhtautua hieman vähemmällä tunnelatauksella.
Jokin editoinnissa kuitenkin tökki. En ymmärrä mikä, koska mielestäni minulla oli ihan toimiva menetelmä. Katsoin palautteet läpi ja päätin, mitä muutoksia teen. Poistin ensin tekstistä ne elementit, mm. henkilöt, jotka saivat lähteä kokonaan. Aloitin sitten muun muokkaamisen isoimmista jutuista, mm. pätkistä, joissa muutin kohtauksen näkökulmahenkilöä. Merkkasin eri värillä pätkät, joissa oli vielä läpikäymistä, yksittäiset lauseet ja sanat, joiden toimivuutta halusin vielä miettiä. Kirjoitin kolmannella värillä kommentteja siitä, mitä missäkin kohdassa pitäisi vielä miettiä, lisätä tai saada näytettyä. Siirryin isommista asioista pienempiin, lopulta sanatasolle. Korjasin pyydetyt pilkut ynnä muut yksityiskohdat.
No, voihan editoinnin nihkeä eteneminen olla vain sitä, että en oikein päässyt käyntiin ja että keskittyminen oli flunssankin takia huonoa. Pitäisi istua tekstin äärelle, pysyä siinä, antaa itsensä päästä vauhtiin, pysyä erossa muista asioista silloin, kun kirjoittaa raakatekstiä tai editoi.
Editoiminen on kuitenkin palkitsevaa, sillä kyllähän teksti paranee, kun miettii muutokset eikä tee sellaisia, jotka eivät tunnu itsestä hyviltä. On tärkeää osata ottaa palautetta vastaan ja hyödyntää sitä, mutta on myös kuunneltava sitä, mikä itselle on tekstissä niin tärkeää, ettei sitä voi muuttaa. Joskus sellaisiakin asioita varmasti on. Palaute voi olla myös ristiriitaista, joten joka tapauksessa on luotettava itseensä ja omaan näkemykseensä, kun valitsee, mitä palautteesta hyödyntää. Se kuitenkin on aivan varmaa, että jos huolella tehdystä palautteesta ei osaa ottaa mitään palasia tekstin parantamiseksi, ongelma on palautteen vastaanottajassa, ei sen antajassa.
Uskon, että opin tätä editointiakin vähitellen, aivan kuten kirjoittamista. Joskus siinäkin voi ehkä vielä saavuttaa flow’n. Nyt lähinnä ihmettelen, miten voi olla mahdollista, että aivan uuden tarinan keksiminen ja kirjoittaminen tuntuu helpommalta kuin raakatekstin hiominen kilpailu- tai julkaisukuntoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti