Toikkasen mielenkiinnon kohteena oli paneelissakin juuri kokemus, eikä hän halunnut määritellä kauhua lajina. Sen sijaan hänen mielestään turvalliseksi koetussa kauhun kohtaamisessa voi käsitellä aiheita, joiden käsittelemiseen ei ole muutoin lupaa. Tiina Raevaara sanoi puolestaan, ettei kauhun ja turvan tunteminen yhtä aikaa ole mahdollista. Hänestä kauhu on yleensä sietämätön kokemus. Hän pystyy kyllä analysoimaan kauhua, mutta vasta kun on lopettanut pelkäämisen.
Mielenkiintoista on, että Toikkanen piti kauhukirjallisuutta itse asiassa tietyllä tapaa vahvempana kokemuksena kuin kauhuelokuvaa. Elokuva on jaettu kokemus, ainakin elokuvateatterissa katsottuna. Pimeä elokuvateatteri on kauhuelokuvassakin turvallinen ympäristö, eikä kukaan lähde hysteerisenä pakenemaan kesken esityksen. Sen sijaan kirjallisuuden herättämiä mielikuvia ei voi Toikkasen mukaan paeta vaan ne ovat päässä ja pysyvät siellä. Turvallisuuden tunne on siis pettävä. Mielenkiintoinen oli myös Toikkasen ajatus, ettei kauhu tai pelko olisi primitiivinen reaktio. Ensin ajatus kuulostaa hassulta, mutta toisaalta on aivan totta, ettei kauhu vähene vaan kasvaa kauhistuttavaa asiaa järkeilemällä, kuten Toikkanen muistutti.
Kauhun kohdalla kysytään usein, miksi ihmiset haluavat pelätä. Kysymys esitettiin tässäkin paneelissa. Raevaaran mukaan kauhun tunne itsessään on kaikista pelottavin asia, koska sen vallassa ihminen menettää toimintakykynsä tai kykenee toimimaan vain juuri ja juuri sen verran, että pystyy pakenemaan. Kauhu kuitenkin käsittelee aiheita, joita muut genret eivät edes näe. Myös Toikkanen otti esille teorian, jonka mukaan kauhu nimenomaan antaa paikan käsitellä rauhassa asioita, joita muuten emme saisi edes ajatella. Tämä aivan sama näkemys tuli esille jo KauhuConin sunnuntain avanneessa Marko Hautalan esityksessä.
Molemmat panelistit olivat sitä mieltä, ettei pelkällä säikyttelyllä pääse mihinkään. Kauhussa pitää olla olemuksellinen taso, sen pitää vetää kulissi maailman päältä. Raevaaran mukaan kauhu käsittelee ihmisten pahimpia pelkoja mutta on toisaalta oire jostakin, sillä taiteilija imee itseensä asioita ihmis- ja yhteiskunnasta, ja ne asiat synnyttävät kauhua. Paneelissa naureskeltiinkin sille, että yhteiskunta on se, joka synnyttää teokset, jotka karmivat selkäpiitämme. Huvittava ajatushan se on, mutta vain siksi, että monesti yhteiskunta paheksuu sitä, minkä se on itse saanut aikaan.
Paneeli oli antoisa myös kirjoittamisen näkökulmasta. Toikkasen mukaan odottaminen on pahinta, se, kun lukija jää silmukkaan, jossa koko ajan pitää miettiä, mitä on tulossa, ja josta ei pääse pois. Tehokkuus perustuu siihen, että lukija odottaa koko ajan jotain tapahtuvaksi. Kauhussa kaiken tapahtuvan voi näyttääkin, sillä kaikkea ei kuitenkaan selitetä, ja silloin lukijan on pakko jäädä miettimään, mitä hän oikeastaan näkikään. Kaiken näkeminen ei vähennä siis kauhistuttavuutta. Tämä on mielenkiintoinen näkökulma. Toisaalta en ajattele, että kauhussa olisi pakko näyttää kaikki, eikä paneelikaan sitä mieltä ollut, että se on välttämätöntä. Aika paljon on kuitenkin näytettävä, koska ainakaan itselleni ei toimi pelkkä vihjailu jostain hirviöstä sängyn alla – tai missä niitä kamalia olioita ja asioita sitten onkin. Usein ne tietysti ovat pään sisällä ja sitten voi näyttää vain, mitä ne saavat ihmisessä aikaan.
Paneeli pohti myös sitä, onko olemassa kauhuaiheita, jotka toimisivat kaikkiin. Itse olen kokenut, että pelot ovat hyvin henkilökohtaisia, ja siihen paneelissakin viitattiin – Tiina Raevaara kertoi, että hän oikeasti pelkää klowneja. Jotkut elokuvat, jotka ovat minusta todella pelottavia, ovat jonkun muun mielestä olleet tylsiä tai naurettavia. Raevaara oli kuitenkin sitä mieltä, että äkilliset, vääränlaiset ja luonnottomat asiat arkisessa ympäristössä ovat toimivia kauhuelementtejä. Kun rauhallisessa arkiympäristössä kaikki ei olekaan siten, miten sen pitäisi olla, se häiritsee ihmisen mieltä. Erityisen toimivaa on laittaa nuo luonnottomat asiat tapahtumaan lapsissa tai vanhuksissa.
 |
| Tiina Raevaara (kuva: Toni Härkönen) |
Sunnuntaipäivän kolmas puheohjelmanumero oli elokuvantekijä Sami Hakkaraisen esitys surrealistisesta kauhusta. Hakkarainenkin pohti aluksi sitä, miten kauhu toimii. Hän totesi tietenkin, että kauhun tarkoitus on luoda pelon tunne. Tuntematon pelottaa, koska sen kanssa ei ole yhteistä kieltä emmekä siksi tiedä, onko se uhka vai ei. Hakkaraisen mukaan kauhukuvaston hahmot kuvastavat yhteiskunnan tunnettujen normien ulkopuolelle suljettuja asioita. Konventiot luovat näille hahmoille roolit, joiden avulla tuntematonta voi jotenkin käsitellä ja sitä vastaan saadaan samalla myös välineitä. Esimerkiksi se vampyyrien ominaisuus, että he palavat auringossa, tekee pelottavan hieman tutummaksi ja antaa samalla meille keinot, joilla voimme taistella vampyyreita vastaan.
Surrealistisen kauhun keskeisiä teemoja ovat Hakkaraisen mukaan mm. kehollisuus, seksuaalisuus, unet, synnyttäminen ja kuolema. Surrealistisen kauhun päämääränä on paluu primitiiviseen kauhuun, joka on puhdasta tunnetta ja jota järki ei siten sensuroi. Surrealistista kauhua ei myöskään pysty selittämään älyllisesti. Siitä voi toki etsiä merkityksiä, mutta se ei ole peli, jonne olisi kätketty oikea tulkinta, jonka voi löytää. Se hieman ihmetytti, miten surrealistinen kauhu käsittelee teemojaan, jos se ei yritä sanoa niistä mitään. Toisaalta pidän siitä, ettei sanota suoraan yhtään mitään, vaan teos saa sanoa jokaiselle eri asioita. Niinhän nekin teokset sanovat, jotka yrittävät sanoa jotain tiettyä. Jatko-ohjelmaksi Hakkarainen suositteli lähteenäkin käyttämäänsä Channel Chriswellin videoesseetä Let’s Discuss Horror. Se täytyy katsastaa jossain vaiheessa.
Sunnuntain ohjelmaan kuului myös elokuvatärppejä, kauhuaiheinen visa ja Hypnos-elokuvan esitys. Kauhuvisassa luettiin 10 katkelmaa kauhuteoksista. Visailijoiden piti tietää katkelman kirjoittaja ja teos, josta katkelma oli. Itse en sijoittunut. Tiesin lähinnä ilmiselvät kohdat, Draculan, Frankensteinin ja Stephen Kingin Piinan. Mutta eipä tuo mitään, visaan oli silti hauska osallistua.
KauhuCon keräsi sen verran suosiota, että järjestäjät ilmoittivat viimeisen ohjelmanumeron jälkeen tapahtuman saavan jatkoa ensi vuonna. Tämä tuntuu enemmän kuin tervetulleelta. Rikhardinkadun kirjasto on viihtyisä paikka tällaiselle tapahtumalle, tosin pelkään, että kun sana mielenkiintoisesta ohjelmasta kiirii, ensi vuonna kirjasto pursuilee ihmisiä ylenmäärin. Mutta sitä odotellessa aion tutkia niitä pelkojani, joita en uskalla edes ajatella...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti