Arsenikki tappaa talossa ja puutarhassa

Joskus kauan sitten, eli yli 20 vuotta sitten näin Jyväskylän kaupunginteatterissa näytelmän Arsenikkia ja vanhoja pitsejä. Se lienee ensikosketukseni arsenikkiin. Mitään kovin fyysistä kosketusta tähän myrkkyyn tai kokemusta siitä en kaipaa, mutta epäilemättä sitä tulee hyödynnettyä jossain 1800-luvulle sijoittuvassa tarinassani jossain vaiheessa – ja itse asiassa sillä on ollut jo pieni rooli eräässä novellissani, joka tosin ei sijoitu 1800-luvulle. Siksipä on mainiota, että Tieteen Kuvalehti Historia (9/2017) tarjoaa perustiedot myrkystä artikkelissaan Arsenikki oli näkymätön tappaja.

Arsenikki oli jännittävä aine. Sen saattoi ulkonäön puolesta helposti sekoittaa vehnäjauhoon tai leivinjauheeseen, se maksoi mitättömän vähän (teekupin hinnalla sai 15 grammaa arsenikkia, ja sillä saattoi tappaa 50 ihmistä) eikä sen ostamiseen ollut rajoituksia. Sen kuviteltiin olevan ihmeaine ja siksi sitä laitettiin joka paikkaan: sampoohon hidastamaan kaljuuntumista, saippuaan tekemään ihosta sileä ja vaalea, lääkejuomiin parantamaan hedelmällisyyttä ja väriaineisiin korostamaan vihreää väriä. Sitä sai ostaa jauhemuodossa tai palana, josta saattoi leikata sopivan määrän jauhettavaksi. Yleinen käyttötarkoitus oli rottien ja tuholaisten torjunta.

Murhaamistarkoitukseen arsenikki oli mitä mainioin, koska ennen 1840-lukua sen olemassaoloa murhan uhrin elimistössä ei osattu selvittää ja lisäksi arsenikkimyrkyksen oireet olivat niin lähellä koleran oireita, että varsinkin koleraepidemioiden aikaan arsenikkimyrkytykset menivät täydestä kolerana: uhrin mahaa polttivat kivut, hän oksenteli ja ripuloi rajusti vetistä samealta riisivedeltä näyttävää ripulia. Mikä parasta, arsenikkimyrkytykseen ei kuollut heti, vaan jos murhaaja annosteli myrkyn taitavasti, kuolemiseen meni useampia päiviä. Siinä sitä sitten ehti kouristella ja saada verenkiertohäiriöitä näiden muiden oireiden lisäksi ennen kuin viikatemies tuli. Arsenikkimyrkytys oli helppo tulkita myös punataudiksi, lavantaudiksi, pilkkukuumeeksi tai ruokamyrkytykseksi.

Ikävä kyllä arsenikki tappoi muutoinkin kuin tarkoituksellisesti. Juuri sekoittuminen leivonta-aineisiin aiheutti kuolemantapauksia: ei tarvittu kuin kolmasosagramma arsenikkia kakkutaikinaan, ja aikuiselta mieheltä lähti henki. Se, ettei arsenikki maistunut miltään, oli vahingon sattuessa huono asia ja murhaa haluavalle hyvä. Lämpimässä nesteessä arsenikki liukeni täysin huomaamattomaksi. Kylmässä nesteessä tai ruuassa sen saattoi sen sijaan havaita ja välttyä myrkytykseltä.

Ehkä kaikista kauheinta arsenikissa ja sillä murhaamisessa oli kuitenkin se, että monet sekoittivat omien lastensa ruokaan arsenikkia hankkiakseen rahaa näiden kuolemalla. Työläiset olivat perustaneet ammattiyhdistyksiä, ja näiden kautta saattoi pientä vuosimaksua vastaan saada hautausyhdistyksen vakuutuksen, jonka tarkoituksena oli kustantaa kohtuuhintaiset hautajaiset, jos kuolema korjasi vakuutuksen ottajan tai tämän omaisen. Lapsen kuollessa vanhemmat saivat hautausyhdistykseltä kolmesta neljään puntaa. Lapsen hautajaiset oli kuitenkin mahdollista kustantaa yhdelläkin punnalle, joten… joidenkuiden mielestä omien lasten tappaminen rahanhankintamielessä oli järjellistä toimintaa.

Tämä ongelma oli tiedossa ja ilmeisesti yllättävänkin laaja, mutta mitäpä viranomaiset kykenivät tekemään, kun arsenikkimyrkytystä ei osattu todeksi näyttää. Toki arsenikkimyrkytysepäilyjä vietiin oikeuteen ennen kuin arsenikin määrää kuolleen elimistössä osattiin millään tavoin mitata. Juuri eräs tällainen oikeudenkäynti, jossa murhaaja vapautettiin (hän todellakin oli murhaaja, koska tunnusti tekonsa 12 vuotta oikeudenkäynnin jälkeen), sai brittikemisti James Marshin kehittämään vuonna 1836 testin, joka selvitti ruumiista otetun kudosnäytteen avulla, miten paljon vainajan elimistössä oli arsenikkia.

Marshin koe toimi seuraavalla tavalla: Jos jotakuta epäiltiin arsenikkimyrkytyksen uhriksi, hänen mahalaukustaan tai ihostaan otettiin kudosnäyte. Tislauspulloon laitettiin sinkkijauhetta, rikkihappoa ja tämä kudosnäyte. Kudoksessa oleva arsenikki sai aikaan sen, että tilauspulloon muodostui arsiinikaasua (arsiinivetyä), joka on myrkyllistä. Tislauspullosta arsiini meni lasiputkeen, ja siellä se hajosi kuumennettaessa kahdeksi aineeksi: vedyksi ja arseeniksi. Lasiputken päähän asetettiin viileä pinta, ja kun kaasuuntunut arseeni jälleen sen kohdatessaan tiivistyi toiseen olomuotoon, syntyi tuolle pinnalle peilimäinen metallikalvo. Syntynyttä peilipintaa verrattiin sitten erilaisia arsenikkipitoisuuksia sisältäviin peilipintoihin ja saatiin selville, paljonko arsenikkia vainajan ruumiista otettu kudosnäyte sisälsi.

Vaikuttavalta ja vakuuttavalta kuulostava testi saapui oikeussaleihin vuonna 1840, mutta se ei vielä taannut sitä, että murhaajat olisivat jääneet kiinni. Lääkärit olisivat nähtävästi tarvinneet lisää kemistintaitoja, koska heidän kykynsä eivät riittäneet testin tulkitsemiseen tai ainakaan tulosten selittämiseen riittävän selkeästi jurylle. Se ei nimittäin riittänyt, että osasi nähdä testin tulokseksi sen, että vainajan elimistössä oli ollut arsenikkia. Myös myrkyn määrällä oli väliä, koska arsenikitonta brittiä oli tuolloin vaikea löytää – arsenikkiahan sai kroppaansa lähes kaikkialta 1800-luvun Britanniassa. Ja juuri tässä lääkäreillä oli ongelmia: he eivät osanneet tehdä selväksi jurylle, jos itselleenkään, millaisia määriä arsenikkia uhrin ruumiissa oli.

Kehittyneemmän, tai ainakin helpommin toteutettavan ja ilmeisesti myös tulkittavan arsenikkitestin kehitteli vuonna 1841 kemisti Saksasta, Hugo Reinsch. Hänen testiään varten tarvittiin vainajasta ihonäyte, joka pistettiin kuumenemaan suolahappoliuokseen. Kun oli kulunut 30 minuuttia, otettiin kupariliuska ja laitettiin se liuokseen. Sitten katsottiin, alkoiko kuparin pintaan muodostua tummanharmaa metallikalvo – se nimittäin kertoi siitä, että näytteessä oli arsenikkia.

Testit vaikuttivat osaltaan siihen, että arsenikkimurhien kulta-aika päättyi, vaikkeivät ne heti tällä myrkyllä murhaamista lopettaneetkaan. Arsenikkimurhaajien kaikkien tietoon tulleet oikeudenkäynnit ja teloitukset olivat myös yksi syy siihen, ettei arsenikilla murhaaminen houkuttanut enää niin paljon. Kuuluisimpia, ellei kuuluisin, arsenikkimurhaaja oli oletettavasti 21 ihmistä tappanut Mary Ann Cotton, joka hirtettiin rikostensa seurauksena maaliskuussa 1873.

Arsenikkimurhat saivat myös viranomaiset huolestumaan, eikä arsenikin hankkiminen 1800-luvun loppupuolella voimaan tulleiden uusien lakien jälkeen ollutkaan yhtä helppoa kuin ennen. Jos asiakas osti arsenikkia, oli kauppias velvoitettu kirjaamaan ylös ostajan nimen ja ostoksen syyn. Tämä ei tosin toteutunut aivan toivotulla tavalla. Arsenikki itsessään värjättiin väriaineella sen havaitsemisen helpottamiseksi – tai voisi paremminkin kuvitella, että siksi, ettei se menisi niin helposti sekaisin vaikkapa jauhojen kanssa. 1868 arsenikin saantia rajoitettiin myös siten, ettei sitä enää voinut ostaa tavallisista kaupoista, vaan ainoastaan apteekeista ja maali- ja kemikaliokaupoista.

Vaikka mikään yksittäinen syy tai toimenpide ei saanut arsenikkimurhia loppumaan, aineen ajateltiin 1900-luvun alkaessa olevan menneisyyden vitsaus. Tästä voimme toki olla onnellisia, vaikka turha nykyihmisen on toisaalta viktoriaanisille myrkyille naureskella tai niitä kammoksua – elämmehän mekin koko ajan myrkkyjen keskellä. 1800-luvusta kirjoittavalle arsenikissa on kuitenkin jonkinlainen kauhuromanttinen hehku: kuinka ihastuttavan helppoa henkilöhahmon onkaan terästää tee jollain tappavalla...