Plot Basics – tarinan rakenne kahdeksassa palasessa

Tarinan rakenteen suunnittelu ei ole helppoa. Kolmen kohtauksen rakenne tuntuu liian karkealta, ja ainakin itse tarvitsen useamman palasen suunnitelmaani. Toki kadehdin niitä, joiden mielessä tarinan pääkohdat ja tärkeimmät käänteet hahmottuvat vaivatta ja jotka täydentelevät aukkokohdat niiden väliin ongelmitta.

Yksi tapa hahmottaa tarinan kaari on palastella juoni kahdeksaan osaan. Näin tekee Paul Tomlinson kirjoitusoppaassaan Plot Basics – Plot Your Novel or Screenplay in Eight Sequences. Pohjalla on vanha kunnon Aristoteleen kolmen näytöksen rakenne, jonka toinen näytös on jaettu kahtia. Tämän jälkeen jokainen neljännes on vielä jaettu kahteen osaan.

Tomlinsonin oppaassa edetään isoista linjoista pienempiin. Ensin hän esittelee eri tapoja kuvata tarinan rakenteen neljänneksiä. Ehkä selkein näistä on seuraava:

1. mitä sankari tahtoo
2. ensimmäiset yritykset saavuttaa päämäärä eivät toimi
3. toiset yritykset johtavat katastrofiin
4. viimeinen yritys ja loppuratkaisu

Neljännesten lisäksi tärkeässä osassa on tarinan keskikohta (midpoint).

Karkean kuvauksen jälkeen päästään yksityiskohtaisempiin rakenteisiin. Tomlinson esittelee ensin lyhyesti kahdeksan sekvenssin rakenteen kokonaisuutena ja sitten jokaisen sekvenssin erikseen perusteellisesti. Aina uuteen näytökseen siirryttäessä – siis ennen sekvenssejä 1, 3 ja 7, hän kertoo myös, millaisia kokonaisuuksia I, II ja III näytös ovat.

Ensimmäisen sekvenssin ideana on näyttää lukijalle asetelma, josta tarina lähtee liikkeelle: lukijalle esitellään genre, sankari ja tämän jonkinlainen puute, miljöö sekä tarinan teema jollain tasolla. Lisäksi keskeistä on ennakoida tulossa olevaa konfliktia tarinan sankarin elämässä ja näyttää haaste, jonka sankari tarinassa kohtaa. Itselleni hyvä uusi näkökulma oli, että – vaikka se lieneekin itsestäänselvää – haasteen ei tarvitse olla ongelma tai yleensäkään mitään negatiivista. Se voi olla myös mahdollisuus saavuttaa jotakin. Toki edessä on vaikeuksia, koska sankari ei voi päästä päämäärään helposti, mutta itse päämäärä voi olla jotain, mitä sankari kiihkeästi tahtoo, kuten romanssi tai uusi himoittu työpaikka.

Toisessa sekvenssissä laaditaan tarinan alkuasetelma loppuun. Sankarin pitää reagoida saamaansa haasteeseen jollain tapaa. Yleensä hän ei halua vastaanottaa sitä ja kieltäytyykin ensin toimimasta. Lukijalle pitää tulla selväksi, kuinka paljon sankarilla on pelissä ja mitä tapahtuu, jos hän ei ota haastetta vastaan. Toisen sekvenssin lopussa sankari kuitenkin hyväksyy haasteen ja ottaa askelen, jonka jälkeen ei voi enää perääntyä. Tämä on tarinan ensimmäinen iso käännekohta. Lukijan on ymmärrettävä, miksi sankarin on kohdattava haaste itse eikä hän voi paeta sitä tai työntää sitä jonkun toisen ratkaistavaksi.

Toisessa sekvenssissä tuodaan myös esille sopivassa määrin taustoja sekä esitellään sankarin suurin pelko. Myös tärkeimmät sivujuonet alkavat tässä sekvenssissä, ja lukijalle esitellään ne tärkeät henkilöhahmot, joita ei ole esitelty vielä ensimmäisessä sekvenssissä. Näitä voivat olla esimerkiksi sankarin liittolainen, rakkauden kohde, mentori ja pahiksen kätyri. Toisen sekvenssin ja ensimmäisen näytöksen lopussa lukijalla on myös käsitys siitä, mihin päämäärään sankari on pyrkimässä ja miksi – vaikka niin päämäärä kuin motivaatiokin olisivat vääriä.

Kolmannessa sekvenssissä enimmäkseen pohjustetaan tulevaa. Sankari on joutunut uuteen tilanteeseen elämässään ja joutuu sopeutumaan siihen. Hänen ensireaktionsa voi olla mikä tunne tahansa. Hän on kuitenkin vielä oman pelkonsa vanki ja yrittää ratkaista tilanteita niin, että voisi välttää pelkonsa kohtaamisen. Ensimmäiset yritykset selvitä haasteesta menevät pieleen.

Kolmanteen sekvenssiin sisältyy paljon epäonnistumisia, sillä sankari voi joutua myös testeihin, joista selviää, mitä kykyjä hänellä tässä vaiheessa on haasteen päihittämiseksi – ja mitä häneltä puuttuu. Tämän vastapainoksi sankari myös oppii uutta, joskin vielä kolmannen sekvenssin lopussa hän on hyvin naiivi ja helpostikin huiputettavissa. Sankari on kuitenkin viimein valmis tekemään suunnitelman ja ottamaan ensimmäisen askelen kohti päämääräänsä. Sekvenssiin kuuluva tärkeä käännekohta, pinch point I, on sekvenssin lopulla. Sen tarkoitus on pohjustaa epäonnistumista, joka tapahtuu tarinan keskikohdassa (midpoint).

Myös ihmisten välisillä suhteilla on kolmannessa sekvenssissä tärkeä osa. Sankarin täytyy selvittää, keneen voi luottaa ja keneen ei, ja tämä arvio voi mennä pieleenkin. Sankari saattaa myös joutua rekrytoimaan ihmisiä avukseen päämääräänsä pääsemiseksi ja joutua esimerkiksi taistelemaan ryhmän johtajuudesta. B-juonena oleva rakkaustarina alkaa yhtä lailla tässä sekvenssissä.

Neljäs sekvenssi johdattelee tarinan sen keskikohtaan, jossa kaikki kääntyy ylösalaisin. Sankari tekee ensimmäisen yrityksen ratkaista ongelmansa ja epäonnistuu. Se johtaa siihen, että tilanne on sankarin kannalta huonompi. Antagonisti tekee myös vastahyökkäyksen. Tilanne siis selkeästi pahenee, eikä keskikohdan muutos auta asiaa.

Keskikohta on niin merkittävä käänne tarinassa, että Tomlinson käsittelee pelkästään sitä useiden sivujen verran. Siinä päähenkilölle paljastuu jotain tai tapahtuu jotain, minkä vuoksi hän ei voi enää ajatella mistään menneestä tai tulevasta samalla tavoin. Hän joutuu muokkaamaan päämääräänsä tai jopa vaihtamaan sitä.

Tarinan keskikohdan taitteessa sankari myös asettuu tietoisesti antagonistia vastaan. Hän ottaa vastuun tekemisistään, huomaa omat virheensä ja vajavuutensa. Jos sankari ja toinen päähenkilö (esim. romanttisten tunteiden kohde, liittolainen) ovat ennen tätä käännettä suhtautuneet toisiinsa kielteisesti, keskikohdan käänne saa heidät vähitellen asettumaan samalle puolelle. Keskikohta ei kuitenkaan useinkaan ole toimintaa täynnä, vaan käänne on nimenomaan emotionaalisesti dramaattinen kohta tarinassa.

Emotionaalisesti rajun keskikohdan jälkeen tuleva viides sekvenssi on tarinan suvantovaihe. Toki siinäkin tapahtuu, muttei yhtä rajua kuin juuri sitä ennen. Sankari reagoi tunteillaan keskikohdan käänteeseen ja tulee siihen tulokseen, ettei tahdo jatkaa haastetta. Jotta tarina ei lopu, hän kuitenkin muuttaa mielensä. Tärkeä muutos sankarissa on se, että hän alkaa toimia itse aktiivisesti, ei ainoastaan reagoi siihen, mitä hänen elämässään tapahtuu. Hän osoittaa, että kykenee tehtävään, joka on edessä, ja suunnittelee toisen yrityksensä päästä päämääräänsä, joka saattaa olla myös muuttunut alkuperäisestä. Myös antagonisti toimii: hän ja sankari ovat nyt avoimesti vastakkain. Viidennen sekvenssin lopussa on pinch point II. Se yhdistyy kolmannen näytöksen lopussa olevaan pinch point I:een.

Tärkeää viidennessä sekvenssissä on myös sankarin ja toisen päähenkilön suhteen syventyminen. He alkavat luottaa toisiinsa ja asettuvat yhdessä antagonistia vastaan. Tämä voi tarkoittaa myös romanttista suhdetta, jolloin tarinassa voi olla sen kuherteluvaihe. Tämä suhteen kehittyminen nostaa panoksia sankarin näkökulmasta katsottuna: hänellä on nyt jotain arvokasta, jonka voi vaikkapa menettää.

Kuudennessa sekvenssissä alkaa jälleen tapahtua, ja tapahtumat johtavat siihen, että kaikki sankarin elämässä romahtaa. Sankari yrittää ratkaista tilanteen kertaalleen tai kaksikin kertaa, mutta kaikki menee pieleen. Epätoivoissaan sankari toimii omaa moraaliaan vastaan, mikä aiheuttaa sen, että hänellä ei ole enää tukenaan toista päähenkilöä. Tämä saattaa hylätä sankarin tai vaikkapa joutua vangituksi. Sankari on siis yksin ja epätoivoinen. Tämän sekvenssin aikana hän on joutunut elämänsä hankalimpaan tilanteeseen eikä ole selviytynyt siitä vaan menettänyt kaiken. Tämä on tarinan synkin hetki. Antagonistin voitto näyttää väistämättömältä.

Seitsemännessä sekvenssissä tapahtuvat suurimmat ratkaisut: siihen sisältyy lopullinen taistelu sankarin ja antagonistin välillä. Kun tarinassa on päästy tähän asti, sankari on myös muuttunut ja kykenee kohtaamaan edessään olevan tilanteen sekä myös uhraamaan itsensä suuremman hyvän puolesta eli unohtamaan itsekkäät vaikuttimet.

Antagonisti toimii, mutta erityisen tärkeää on, että sankari on itse aktiivinen: hän ei saa joutua lopulliseen yhteenottoon sattumalta vaan hänen on itse tehtävä päätös toimia. Sankari tekee moraalisesti oikean ratkaisun, jolla on yhteys tarinan teemaan. Myös itse yhteenotossa ja siinä, miten se päättyy, sankarin teoilla pitää olla merkitystä – hänestä ei saa tehdä statistia. On tärkeää muistaa, että tämä toimii kaikenlaisissa tarinoissa: tarinan kliimaksi ei siis ole aina ulkoisesti näyttävä, äänekäs ja väkivaltainen, vaan tärkeintä on, että se on täynnä merkitystä ja tarinan emotionaalinen huippu.

Yhteenoton lopputulos voi olla monenlainen. Sankari voi ratkaista sekä sisäisen että ulkoisen ristiriitansa tai epäonnistua kummankin kohdalla. Hän voi ratkaista ulkoisen ongelman, mutta sisäisesti hän on edelleen ristiriidassa, menestys tai onnistuminen ei tuokaan sisäistä tyydytystä. Voi myös käydä niin, että sankari ei onnistu ratkaisemaan ulkoista ristiriitaa, mutta tuntee itsensä sisäisesti ehjemmäksi. Hän voi esimerkiksi huomata, että päämäärä on ollut väärä tai etteivät hänen syynsä sen tavoittelemiseksi ole olleet oikeat.

Kahdeksas sekvenssi on tarinan lyhyin osuus. Se päättelee tarinassa auki jääneet juonenpätkät, esim. sen, mitä tapahtuu sankarin ja toisen päähenkilön suhteelle. Muutoinkin sekvenssi näyttää, mitä vaikutuksia kliimaksissa tapahtuneilla asioilla on, millainen maailma ja henkilöiden arki on niiden jälkeen. Tässä vaiheessa viimeistään on selvää, onko sankari saavuttanut päämääränsä, mutta myös antagonistin kohtalo on hyvä näyttää. Myös teema nousee selkeästi esille tarinan viimeisessä sekvenssissä. Liian tiukaksi paketiksi lopetusta ei ole kuitenkaan hyvä solmia.

Plot Basics on tarkka esitys kahdeksan sekvenssin rakenteesta. Itselleni kahdeksan tuntuu sopivalta määrältä osasia, kun suunnittelen tekstiä. Se ei ole liian ylimalkainen, ja jokainen kahdeksasosa on kuitenkin selkeästi omanlaisensa jakso tarinassa. Tästä rakenteesta on myös helppo nähdä isoimmat käänteet, jotka perinteisessä kolmen näytöksen rakenteessa on – tuota rakennetta on vain pilkottu pienemmiksi osasiksi. Sellaiselle, joka etsii tietoa tarinan rakenteesta, Tomlinsonin kirja on ihan kelvollinen esitys.

Olisin toivonut, että kirjassa olisi ollut enemmän konkreettisia esimerkkejä siitä, miten rakenteet toteutuvat tarinoissa. Jonkin verran on annettu esimerkkejä elokuvista, mutta lukuisammat esimerkit olisivat helpottaneet hahmottamaan, miten tämä rakenne toimii erityisesti tarinoissa, joissa ei ole samalla tavalla pahista kuin vaikkapa thrillereissä tai murhatarinoissa. Aina, kun tekstissä oli esimerkki jostain itselle tutusta tarinasta (esim. E.T. tai Thelma ja Louise), rakenteet tuntuivat paljon ymmärrettävämmiltä.

Viiltäjä-Jack ennen Viiltäjä-Jackia – Penny Green -dekkarisarjan toinen osa

Rikoksia kätevästi lehtityön ohessa ratkova Penny Green aloitti seikkailunsa viktoriaanisessa Lontoossa kirjassa Limelight. Emily Organin sympaattisen, jo 11-osaisen dekkarisarjan toisessa osassa The Rookery Penny joutuu keskelle rikoksia, kun katupoika varastaa hänen laukkunsa. Samalla ovat vaarassa hävitä lopullisesti laukussa olleet Pennyn isän paperit. Isä on kadonnut tutkimusmatkallaan ja Penny on kirjoittamassa hänen elämästään kirjaa päiväkirjojen ja kirjeiden pohjalta.

Varkaus on kuitenkin lopulta pieni ongelma. Karkuun juossut katupoika löytyy nimittäin pian vierellään Pennyn laukku – ja kaula auki viillettynä. Pian paljastuukin, että tapahtumapaikassa St Gilesin slummissa on tapettu jo kaksi muutakin ihmistä avaamalla näiden kurkut. Eikä neljättä uhria tarvitse kauaa odottaa. Tarinassa ollaan vuodessa 1884, joka oli ennen Viiltäjä-Jackin tekoja Lontoossa, mutta tämä historian kuuluisa ellei kuuluisin sarjamurhaaja ei voi olla tulematta mieleen – varsinkin kun tappaja alkaa pian lähettää poliisille kirjeitä salanimellä Adam D.V.

Morning Express -lehdessä työskentelevä Penny on aktiivisesti mukana murhien tutkimisessa ja samalla niistä raportoinnin kiemuroissa. Kilpaileva lehti The Holborn Gazette ja sen reportteri Tom Clifford eivät varsinaisesti ole hyvissä väleissä Morning Expressin väen kanssa. Edellisestä kirjasta tuttu Edgar Fish, joka työskentelee samassa lehdessä Pennyn kanssa, näyttää sen sijaan tällä kertaa myös arvostuksensa Pennyä kohtaan. Se on mukava käänne henkilögallerian ihmissuhteissa.

Yleensä ottaen naiseen reportterina suhtaudutaan kovin ennakkoluuloisesti. Teos nostaa aikakautta käsitteleville viihteellisille kirjoille tyypilliseen tapaan esiin naisen asemaa ja sen omituisuuksia. Yksi itseäni viehättävä seikka on, että Penny on tosiaankin itsenäinen 34-vuotias nainen, joka ei ole koskaan edes ollut naimisissa. Lisäksi hän on korviaan myöten ihastunut mieheen, joka on häntä nuorempi. Väärin eletty – ja kuinka ihanaa!

Pennyn ihastuksen kohde on edelleen poliisi nimeltä James Blakely. Ihastuksen tiellä on se, että James on kihloissa. Siihen ei voi mennä säätämään, vaikka James ei vaikuta kovinkaan kiinnostuneelta kihlatustaan. Lähes koko ajan Penny pystyykin hillitsemään tunteensa, mutta kun rikosvyyhteä ratkotaan pubissa, hänkin juo sen verran, että menee suutelemaan Jamesia, joka on saattamassa häntä vaunuilla kotiin.

Mielenkiinnolla odottelen, kuinka hitaasti tämä romanssi etenee, tai jos Pennyn ja Jamesin tunteet pääsevät räjähtämään käsiin, mitä juonenkäänteitä sitten tarvitaan, että heidän ihmissuhteensa pysyy kiinnostavana. Tähän mennessä ainakin romanssi on hyvin viehättävä, eikä vaadi nopeampaa edistymistä pysyäkseen mielenkiintoisena. Lopuksi Penny saa vielä toisenkin "kosijan", ja tarinan hänen osaltaan uskoisi myös jatkuvan sarjan seuraavassa osassa. Tosin on vaikea kuvitella, että Penny vaihtaisi Jamesia keneenkään.

Pennyn mielessä pyörivät siis murhasarja ja James. Lisäksi päänvaivaa aiheuttaa se, että Pennyn sisko vihjaa, ettei Pennyn niin ihailema isä ollutkaan ehkä kaikessa oikein toimiva ja täydellinen. Jonkin verran vaaratilanteitakin riittää, esimerkiksi silloin, kun Penny uskaltautuu yksin tapaamaan jengijohtajaa slummissa. Tapaamisesta kertovasta lehtijutusta tulee menestys, ja ainakin ammatillisesti Pennyllä siis menee hyvin. Isän osalta arvelen, ettei hän lopulta olekaan kuollut. Jättäisikö kirjailija käyttämättä sen juonenkäänteen, että isä palaisikin pitkän ajan päästä maailmalta?

The Rookery on sarjamurhasta ja slummin raskaasta elämästä huolimatta kevyt ja viihdyttävä dekkari. Emily Organ on selvästi taustoittanut aikakauden hyvin ja miellyttävää onkin, että niin ensimmäisen kuin tämänkin osan lopussa on katsaus todelliseen historiaan ja kirjailijan käyttämiin lähteisiin. Luen ehdottomasti sarjaa eteenpäin.

Aikamatkustusta ja aaveita jouluksi

Tänä jouluaikana luin viihdykkeeksi peräti kaksi joulunaikaan sijoittuvaa romanttista pienoisromaania, Kelley Armstrongin teoksen Ballgowns & Butterflies ja Kerrigan Byrnen Making Merry -teoksen. Molemmat ovat sidoksissa kirjasarjoihin: Armstrongin kirjassa on samoja henkilöitä ja paikkoja kuin viktoriaanisessa aikamatkustuskirjasarjassa A Stitch in Time. Byrnen tarina on puolestaan osa viktoriaaniseen aikaan sijoittuvaa A Goode Girls Romance -sarjaa.

Ballgowns & Butterfliesin sankaritar Bronwyn elää nykyajassa tehden historiantutkijan työtä. Työ on vienyt hänet Kanadaan, josta hän on nyt palaamassa Englantiin, koska hänen puolisonsa lordi Thorne omistaa siellä kartanon. Lapsikin on tulossa. Sekin on jo hauskaa, että tapahtumapaikkana on historiaa uhkuva kartano, mutta vielä hauskempaa on, että Bronwynin puoliso William on toiselta vuosisadalta, viktoriaanisesta ajasta. Lukija pääsee siis seuraamaan ihan aitoa Viktorian ajan joulua, ihailemaan koristeita, pujahtamaan tanssiaisiin – reellä tietenkin.

Ballgowns & Butterflies on hyvin romanttinen, vaikka romanttisille kertomuksille onkin tyypillisempää, ettei rakkaustarina ole edennyt avioliittoon ja raskauteen saakka. Joulun taikaa ja hyvää mieltä riittää myös. Lämminhenkisyyteen sopii, ettei seksiä kuvailla erityisemmin. Tässä tarinassa ei ole kyse pidättelemättömästä intohimosta.

Aluksi tuntuu, ettei tarinassa on tarpeeksi jännitettä. Ainut ristiriitaa aiheuttava asia on, että Bronwyn on tavattoman väsynyt matkustamisesta ja tahtoisi vain levätä. Williamilla on ohjelmaa vaikka muille jakaa, eikä Bronwyn saa sanottua hänelle, ettei kaipaisi muuta kuin lepoa. Tämä ei ole toki huono ristiriita joulutarinaan – monethan odottavat juuri lepoa joululta, mutta se tuokin jotain muuta. Bronwynin ja Williamin suhteen hyvyyttä korostaa se, ettei tämä ristiriita räjähdä käsiin vaan kumpikin osaa ajatella myös toisen näkökulmaa.

Myöhemmin tarinaan tulee toinenkin ristiriita, Bronwynin sisäinen. Hän ei tiedä, uskaltaako auttaa 1800-luvulla elävää naista. Bronwyn voisi estää naista joutumasta epätoivottuun avioliittoon tai työhön palkkaamalla tämän lapsenhoitajakseen. Ongelma on se, että Bronwyn pelkää tämän teon muuttavan historiaa. Tässä kohtaa pohditaan jonkin verran tätä aikamatkustustarinoille tyypillistä teemaa ja päädytään jännittävästi siihen, että itse asiassa aikamatkustustarinat ovat vain keksineet kyseisen ongelman. Todellisessa aikamatkustuksessa tätä ei tarvitsekaan miettiä. 

Tarinassa kuvataan ja selitetään paljon viktoriaanisen aikakauden käytäntöjä. Ylenmääräisen selittämisen voi antaa anteeksi, koska Bronwyn on aikakauteen erikoistunut asiantuntija. Silloin on luontevaa pohdiskella aikakautta koko ajan. Jotakuta lukijaa tämä selittely saattaa kuitenkin häiritä.

On vaikea sanoa, minkä verran Ballgowns & Butterflies spoilaa muita sarjan teoksia – jonkin verran vähintäänkin. Armstrongin kirjoitustyyli tuntuu mukavalta, ja mieluusti luen sarjaan kuuluvat romaanitkin. Tämä pienoisromaani pyrkiikin varmasti houkuttelemaan niiden pariin. Kirjasarjassa on muitakin goottilaisia elementtejä kuin kartalo ja sen omituisena pidetty isäntä, aaveet nimittäin. Ballgowns & Butterflies -tarinassakin esiintyy aave, jonka selitys täytyy lukea toisaalta. Teos ei ehkä toimi parhaalla mahdollisella tavalla itsekseen, mutta varsin mukava kevyt joululukeminen se silti oli.

Kerrigan Byrnen pienoisromaani Making Merry on toista maata. Sekin on hyvin viihdyttävä, mutta jouluista tunnelmaa siinä ei jouluaikaan sijoittumisesta huolimatta ole. Seksuaalista jännitettä ja lopulta suorasukaista seksiäkin sen sijaan piisaa.

Tarinan sankaritar on Vanessa Latimer, joka elää hyvin erilaista elämää kuin naiselta viktoriaanisessa Britanniassa odotettaisiin. Hänellä on syynsä siihen, mutta hän ei huutele siitä. Ajatukset avioliitosta ovat kuitenkin vaihtuneet seikkailuihin, ja nyt Vanessa on saapunut Skotlantiin valokuvatakseen Loch Nessin hirviön.

Sää tulee kuitenkin vastaan, lumimyrsky nimittäin. Vanessa saa yöpaikan majatalosta, jossa on vapaana vain huone, jossa sanotaan kummittelevan. Mutta eipä siinä mitään, koska kummittelija on tavattoman komea mies nimeltään Johnathan de Lohr. Hieman epäselvää on, miksi hän kummittelee majatalossa, jossa ei ole koskaan eläessään käynyt. Mutta mikäs siinä kuitenkaan, koska hän on tosi kuuma, eikä Vanessallakaan ole suurempia estoja, koska hän on jo maineensa menettänyt.

Vanessa on kiinnostava hahmo ja olisi hauska lukea hänestä seikkailutarinoita, romantiikkaa toki unohtamatta – ja erotiikkaa, joka Making Merryssä on, kuten todettua, jokseenkin suorasukaista. Tarkemmin seksin kuvaus taiteilee jossain karkean ja runollisen rajamaastossa. Itse ehkä karsisin hieman kaunopuheisuutta tai kielikuvallisuutta, mutta eri ihmiset pitävät toki erilaisesta tavasta kuvata hekumaa:

Licking his thumb, he reached beneath her skirt and found slick places where they joined – his hardness, her softness – and he thrummed the little peak of her pleasure, knowing her climax still lingered there because he’d left at the ideal crest to make it crash upon her once again.

Her mouth fell upon his, open and gasping. And the moment he felt her silken sheath clench around him, drenching his cock with yet another release, he threw open the gates and allowed the storm of his own pleasure to devour him.

It took him with more force than even he expected, locking every muscle into a paroxysm of bliss. His skin caught fire, his veins constricted then released, filling his blood with an inferno of pure, carnal power.

Tarinan sankari on paitsi itsevarma, myös aaveutensa ja halujensa kahlitsema. Aave ei pysty tekemään mitä tahansa, ei myöskään herrasmies. Naisen kunniaa vaaliessaan mies paljastaa myös solvaustaitonsa. Näin luova kielenkäyttö teki ainakin minuun riemullisen vaikutuksen:

”Those bog-faced sons of a whore! Were I myself, I’d wrench his arm from his socket and beat him to death with it, and then I’d decapitate his friend just so I could piss into the empty cavity where his spine used to be.”

Making Merry sopii hyvin luettavaksi talvisena päivänä, vaikkei joulu olisikaan. Juhla-aikaan viitataan hyvin vähän. Tarina on kiusoitteleva ja kuuma eli viihdyttävä. Loppu on kai se pakollinen Happily Ever After, hieman töksähtävä ehkä ja keinotekoinen. Tähän tarinaan olisi omasta mielestäni sopinut paremmin melankolinen loppu, jolloin Vanessa olisi voinut jatkaa seikkailujaan surumielisenä, kuten tähänkin asti. Se ei vain genreen sovi, joten joudumme tyytymään tähän.

Kymmenen päivää mielisairaalassa - soluttautujajournalistin raportti mielenterveyden hoidosta vuonna 1887

Nellie Bly on jäänyt historiaan 1800-luvun journalistina, joka testasi Jules Vernen väitteen siitä, että maailman voi kiertää 80 päivässä, sekä soluttautui Blackwell’s Islandin mielisairaalaan New Yorkissa kirjoittaakseen siitä, miten psyykkisesti sairaita hoidettiin. Mielisairaalakokemuksesta voi lukea kirjasta Kymmenen päivää mielisairaalassa. Se ilmestyi alun perin 1887 nimellä Ten Days in a Madhouse.

Bly sai mielisairaalatekstin tehtäväksi New York World -lehden päätoimittajalta. Päästäkseen sisälle sairaalaan Bly etsiytyi työläisnaisten asuntolaan esittämään mieleltään sairasta ihmistä. Hänen ajatuksensa oli, että sieltä hänet ohjattaisiin hoitoon, jos hän vaikuttaisi olevan tarpeeksi sekaisin.

Mielenkiintoista on, että Blyn esitys perustui pelkkiin mielikuviin siitä, miten hullu ihminen käyttäytyy. Päästyään sisälle mielisairaalaan Bly toteaa, että neljä lääkäriä on todennut hänet hulluksi. En tiedä, mistä tämä kertoo. Toki mielenterveysasioiden ymmärtäminen on lisääntynyt paljon 1800-luvun lopulta, ja kirjan perusteella kovinkaan monen kohdalla ei sairaalassa enää kummemmin kiinnitetty huomiota siihen, oliko ihminen oikeasti sairas vai ei. Silti tuntuu omituiselta, että asiasta ymmärtämätön toimittaja pystyi saamaan kaikki uskomaan, että on psyykkisesti sairas. Siihen nähden, miten paljon ihmisillä on mielenterveyden ongelmia, ihmiset havaitsevat niitä aika vähän. Mutta nähtävästi Nellie Bly turvautui siihen, että esitti akuutisti mieleltään sekaisin olevaa ihmistä, jonka käsitys todellisuudesta oli kadonnut. Eikä sairaalahoitoon varmasti tuolloinkaan ohjattu ihmisiä, jotka pystyivät vaikuttamaan useimmiten normaalilta – mitä se sitten lieneekään.

Hoito Blackwell’s Islandilla ei varsinaisesti vaikuta siltä, että sillä olisi ollut mielenterveyttä parantavia vaikutuksia. Bly joutuu väkisin kylmään pesuun. ”Meitä ei haittaa sinun satuttamisesi. Ole hiljaa tai sinuun sattuu vielä enemmän”, toteaa hoitaja toiselle potilaalle. Monenlaista satuttamista tapahtuukin: potilailta revitään hiuksia, heidän päälleen istutaan, heitä lyödään ja kuristetaan. Tästä vastaavat lääkäreiltä salassa sairaanhoitajat, joiden suurta huvia tuntuu Blyn mukaan olevan potilaiden kiusaaminen myös henkisesti. Mitään ei ole sallittua tehdä. Potilaiden pitää istua hiljaa paikoillaan, vaikka he tahtovat puhua ja liikkua. Ei olekaan ihme, että Bly kirjoittaa: ”Mikä – kidutusta lukuun ottamatta – aiheuttaisi hulluutta nopeammin kuin tällainen käsittely?”

Raporttinsa alussa Bly toteaa, ettei ”pitänyt mahdollisena, että tällaista laitosta johdettaisiin huonosti, ja että sen katon alla tapahtuisi julmuuksia”. Hänen mielestään mieleltään sairaat ovat ”avuttomimpia olentoja” ja hän ajattelee, että heidän hoitonsa olisi hellää. Kokemus osoittaa, että tilanne on päinvastainen. Lisäksi Blyta kauhistuttaa se, etteivät kaikki sairaalassa lainkaan näytä olevan mieleltään sairaita. Karmiva on Blyn tekemä vertailu:

”Tämä nainen [saksankielinen, englantia osaamaton Louise Schanz] vietiin ilman omaa suostumustaan vapaasta maailmasta mielisairaalaan, eikä hänelle annettu mahdollisuutta todistaa mielenterveyttään. Hänet oli lukittu luultavasti koko elämäkseen mielisairaalan kaltereiden taakse, eikä hänelle edes kerrottu hänen omalla kielellään, miksi ja minkä takia.

Verratkaa tätä siihen, miten kohtelemme rikollista, jolle annetaan kaikki mahdollisuudet todistaa syyttömyytensä. Kukapa ei mieluummin olisi murhaaja, jolla on mahdollisuus elinkautiseen, kuin hulluksi julistettu ilman toivoa paeta?”

Itselläni huomion kiinnitti myös se yksityiskohta, että pariin otteeseen puhutaan naisesta, joka on menettänyt voimansa liiallisen työnteon vuoksi. Burnout ei taidakaan olla nykyajan ilmiö. Joka tapauksessa Blackwell Islandin potilaissa on suurta vaihtelua. Bly kertoo myös niistä, jotka olivat – epäilemättä oikeasti – väkivaltaisia ja vaarallisia. Reportteri mainitseekin useaan otteeseen, että häntä pelottaa olla suljettuna hullujen kanssa. Tärkeämpi tunne on kuitenkin hänen tuntemansa myötätunto ja ajatus siitä, että asioiden ei kuuluisi saarella olla niin kuin ne ovat.

Saamassaan hoidossa Bly jakaa ihmiset kahteen ryhmään. On niitä lääkäreitä ja viranomaisia, jotka ovat ystävällisiä ja välittävät. Sitten on niitä, jotka ovat julmia eivätkä tahdo potilaille mitään hyvää. Kokonaisuutena hoito Blackwell Islandin mielisairaalassa ei tunnu sisältävän yhtään elementtiä, jota voisi pitää hoitavana. On melkoisen selvää, ettei mikään tähtää siihen, että potilaat parantuisivat tai voisivat niin hyvin, että heillä olisi mahdollisuus palata elämään muualla. Joskus jonkun sukulainen kuitenkin hakee potilaan pois. Joillakuilla saarella olevista on siis ollut hieman toivoa.

Blyn tehtävä mielisairaalassa kuulostaa hurjalta soluttautumistarinalta, joka todistaa, että totuus on taasen tarua ihmeellisempi. Huolimatta siitä, että New York World oli sensaatio-otsikoiden lehti, Blyn työtä on vaikea pitää merkityksettömänä huomionhakuisuutena. Hän onnistui tuomaan yleiseen tietoon, miten huonosti asiat mieleltään sairaiden hoidossa olivat. Kirjasta saa mielikuvan, että tämän jälkeen parannuksia tehtiin. Blyn työn ansiosta mielen sairauksien hoitoon suunnattiin myös lisää rahavaroja.