Kummitustarinat ovat pitkään olleet turvallinen tapa pelon kokemiseen, mutta niitä on käytetty myös varoitustarinoina tai moraalin välittämiseen. Toki ne ovat olleet ja ovat yhä myös viihdettä.
Kuolemaan liittyvät uskomukset ovat tietenkin aikojen kuluessa muuttuneet. Entisaikoina uskottiin, että vainajat jäivät kuolemansa jälkeen joka tapauksessa hetkeksi aikaa kotinsa ympäristöön vaeltelemaan. Sitten he joko siirtyivät eteenpäin tai jäivät jumiin tähän tilaan, jos jokin piti heidät siinä. Hautausmailla asui puolestaan kalmanväkeä, jossa oli vainajia, joita kukaan ei enää muistanut.
Kuoleman rajan yli siirtyneet olivat siis ennenvanhaan tuttuja ihmisille, mutta tarinaperinne on rikasta edelleen. Helsingistä löytyy esitelmän perusteella melkoinen määrä todella kiinnostavia kummitustarinoita. Aiheeseen sopivaa tunnelmaa luo se, että nykyisen Senaatintorin paikalla on ollut aiemmin hautausmaa. Tätä voi pohtia kävellessään seuraavan kerran aukion poikki.
Kummituksia voi lähteä metsästämään myös teatteri-iltaa viettäessään. Svenska Teaternissa on kokonaista seitsemän kummitusta ja erikoisuutena kummitteleva kirjoituskone. Kansallisteatterissa voi puolestaan tavata teatterin entisen näyttelijän, jonka haamu ilmestyy ihmisille kirves kourassaan. Kummituksen taustalla on karmiva tarina. Näyttelijä oli saanut eläkelahjaksi kirveen ja tappanut sillä vaimonsa. Itse hän oli hirttäytynyt. Vähemmästäkin jää kummittelemaan.
Osa kummituksista ei pääse hieman toisessa mielessä työpaikastaan kuolemansakaan jälkeen eroon vaan jää ikään kuin pitämään siitä huolta ja kummittelee silloin, kun kaikki ei mene taiteen sääntöjen mukaan. Tällainen kummitus on mm. ravintola Kappelissa.
Helsingin kummituksissa on myös runsaasti eri värisiin vaatteisiin pukeutuvia rouvia. Länsimaisessa – pitkälti viktoriaanisessa – kummitustarinaperinteessä esiintyy mustia, valkoisia ja harmaita rouvia. Mustat rouvat kantavat harteillaan raskaita syntejä, kun taas valkoiset rouvat ovat puhtaita marttyyrihahmoja. Harmaissa rouvissa on jollain tapaa sekä hyvää että pahaa, ja yleensä he ovat tehneet jotain, mitä naisen ei olisi heidän elinaikanaan kuulunut tehdä. Tällaisia asioita voivat olla mm. rakastuminen väärään henkilöön tai pettäminen.
Kuten kerroin, kummitustarinat ovat aina kiehtoneet minua. Toki ne ovat kansanperinteenä ja populaarikulttuurin tuotteina hyvin kliseisiä, itseään toistavia. Mukavaa tvistiä aihepiiriin on saatu käsittelemällä asiaa kummitusten näkökulmasta tai muistamalla, etteivät kaikki kummitukset ole pahantahtoisia. Yhtä kaikki, kirjoittajan kannattaa penkoa kummitustarinaperinnettä. Koskaan ei tiedä, milloin vastaan tulee se tarina, joka antaa idean koukuttavaan novelliin tai romaaniin ja vaikkapa koko kummitustarinaperinteen uudistamiseen – isoja kun pitää unelmoida.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti