Melkoiseksi on siis paisunut muutamasta novellista alkanut maailma, jota Cthulhu ja muut suuret muinaiset asuttavat. Ei ihme, että mytologialle on kehitetty myös useita nimityksiä. Lovecraft käytti siitä itse nimitystä Yog-Sothotheory.
Cthulhu-mytologian hahmottelemisessa keskeisessä roolissa oli August Derleth, joka Lovecraftin kuoleman jälkeen loi mytologialle tarkan rakenteen. Cthulhu-tarinoiden kirjoittajat noudattivatkin pitkään Darlethin oppeja. Niissä oli kuitenkin se ongelma, että ne olivat dualistisen kristillisiä, mikä ei ehkä ollut – ilmeisesti – loppujen lopuksi kovin lovecraftilaista.
Millainen sitten oli Lovecraftin itsensä näkemys? Sitä ei ole aivan helppo jäljittää, niin muovautuva ja dynaaminen se on. Siinä voidaan kuitenkin nähdä 4–5 peruspilaria. Ensiksikin tarinat sijoittuvat kuvitteelliseen Uuteen-Englantiin. Niissä esiintyy suuria muinaisia, jotka ovat siis maapallon ulkopuolisia entiteettejä, sekä kiellettyjä kirjoja. Tärkeää on myös kosmisuuden tuntu, missä merkittävintä on ihmisen pienuus ja merkityksettömyys: ihminen on mitätön ja maailmankaikkeus vihamielinen. Ei kuulosta kovinkaan riemulliselta, mutta juuri sellaiselta, jota minun pitäisi lukea enemmän. Oppinutta kertojahahmoa voidaan pitää viidentenä peruspilarina.
Cthulhu-mytologialla on ollut historiansa aikana parempia ja vähemmän hyviä kirjallisia kausia. Lovecraftin ideoita on käytetty härskisti vain huomion saamisen vuoksi, vaikka kirjalliset taidot eivät ole olleet kovin kummoiset. Toisaalta mytologiaa on hyödynnetty myös laadukkaassa proosassa.
Miksi Cthulhu-mytologia sitten kiehtoo niin monia? Se on nykyajan kummitustarina, avoin konsepti, jonka tekijänoikeudet eivät ole kenenkään hallussa. Tästä syystä Cthulhuun on helppo tarttua ja siihen voi törmätä niin Simpsoneissa kuin South Parkissa tai kuunnellessaan Metallican musiikkia. No, vapaus tekijänoikeuksista tuskin on ainut syy Cthulhun suosioon, sillä taidehan tarttuu, mihin sitä huvittaa tarttua, oli lupa tai ei. Latun mukaan avaruusoliot ovat kuitenkin kummituksia uskottavampia, ja niiden myötä kauhu siirtyy ikään kuin uusiin sfääreihin, jopa tieteelliselle tasolle. Se ei muuta vaan paremminkin tukee sitä, että mitään pelastusta ei ole – olemme merkityksettömiä, eikä siihen auta mikään.
Cthulhu-mytologia on siinä mielessä antimytologia, että siinä jumalilla ei ole suhdetta ihmisiin. Jumalolennot eivät yksinkertaisesti ole kiinnostuneita mitättömistä ihmisistä. Tästä seuraa auttamatta ihmiselle eksistentiaalista ahdistusta ja kammoa.
Mielenkiintoista Cthulhu-mytologiassa on myös sen aikakäsitys. Lovecraftin teksteissä ajan rajat rikotaan, eivätkä suuret muinaiset ole kahlittuja meidän aikarajoihimme. Olennot rikkovat myös fysiikan lakeja tai sitten voi yksinkertaisesti ajatella, ettei heillä ole niitä lainkaan. Tämä on johtanut siihen, että Lovecraft-okkultistit, jotka taitavat ottaa nämä tarinat hieman liiankin tosissaan, uskovat, että jos ihminen hokee Lovecraftin tarinoiden barbaarisia nimiä, hän voi vapautua omista rajoistaan. Tätä en aio lähteä itse kokeilemaan – Lovecraftin tarinoiden lukeminen riittää vallan mainiosti.
Aina oppii uutta, ja tällä luennolla opin paljonkin sellaista, mistä en ole koskaan kuullut. Viimeiseksi tässä mainittakoon Timothy Mortonin kehittelemä käsite hyperobjekti. Sillä tarkoitetaan objektia, joka on kooltaan niin valtava, ettei ihminen enää pysty käsittämään sitä objektiksi, koska sillä ei ole rajoja, jotka pystyisimme käsittämään. Morton on antanut esimerkiksi hyperobjektista ilmastonmuutoksen, mutta hyperobjektina voidaan helposti pitää myös – tietenkin – Cthulhua. Ehkä tällä voi lohduttautua, jos Cthulhu-mytologia tai Lovecraftin tarinat ylipäätään menevät yli hilseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti