Helposti käyttöön otettava tapa nostaa tekstin jännitettä dialogin avulla on kysymysten esittäminen. Jos kysymykseen ei tule vastausta heti tai henkilöhahmo vastaa eri kysymykseen kuin mitä on kysytty, ajatus siitä, että hänellä on jotain salattavaa, nostaa jännitettä. Myös aiheen vaihtaminen tai kysymyksellä kysymykseen vastaaminen luovat jännitteistä dialogia.
Kirjallisuudessa mikään ei toimi samalla tavoin kuin tosielämässä, ei myöskään dialogi. Hall suosittaa käyttämään dialogissa lyhyitä lauseita. Hänen mukaansa se kuulostaa todellisemmalta lukijalle. Tämä on varmasti totta, sillä eihän fiktio muutoinkaan voi kuvata todellisuutta aivan yksi yhteen. Todellisessa puheessa on niin paljon toistoa ja täytettä, ettei tarina etenisi mihinkään, jos sitä yrittäisi jäljitellä. Lisäksi puhe toimii hyvinkin eri tavalla kuin kirjoitettu teksti, ja kirjoitettu dialogi on kirjoitettua tekstiä, joten sen on jollain tapaa noudatettava kirjoitetun tekstin sääntöjä, vaikka se esittääkin puhetta.
Jotta jokaiselle henkilöhahmolle saisi omanlaisensa puhetavan, pitäisi Hallin mukaan lähteä liikkeelle henkilöhahmojen luonteenpiirteistä. Nämä tulevat ilmi joka kerta, kun henkilöhahmo sanoo jotain. Luonteenpiirteet voivat näkyä joko repliikin sisällössä tai tavassa, jolla henkilöhahmo sanottavansa sanoo. Hall antaa paljon valaisevia esimerkkejä siitä, miten esimerkiksi itsekeskeinen ja epävarma henkilöhahmo puhuvat eri tilanteissa, kuten myöhästyessään tapaamisesta tunnin jonotuksen vuoksi.
Johtolauseiden käyttämisestä Hall antaa ohjeeksi seuraavaa: käytä niin monia johtolauseita kuin on tarpeen, ja niin harvoja johtolauseita kuin mahdollista. Sanomisen tapaa kuvaavia adverbejä (esim. vihaisesti) hän kehottaa johtolauseissa kokonaan välttämään, jos vain mahdollista. Jos valitsee huolellisesti johtolauseensa verbin (esim. huutaa, vaatia, anoa), ei tarvitse enää adverbiä selittämään, millä tavalla sanottava sanotaan. Hallin mukaan johtolauseen voi usein jättää kokonaan pois, kun siihen liittyy henkilöhahmon toiminta: ”You bastard!” Mary slammed the door.
On mielenkiintoista lukea siitä, miten henkilöhahmo saadaan näyttämään älykkäältä. Hallin mukaan älykkään henkilön puheessa ei ole täytesanoja ja hän kysyy paljon kysymyksiä. Hän ei käytä kirosanoja tai muita hävyttömyyksiä ja ymmärtää toisen osapuolen näkökulman. Hän pitää myös itsensä kasassa, vaikka tulisi väittelyäkin, eikä hermostu. Koulutetulla ihmisellä puolestaan on laajempi sanavarasto kuin kouluttamattomalla, ja hän käyttää pidempiä sanoja ja monimutkaisempia lauseita. Tällainen henkilöhahmo voi ärsyttävästi myös brassailla esim. käyttämällä latinaa tai siteeraamalla kuuluisia henkilöitä. Oikein ärsyttävä korkeasti koulutettu henkilöhahmo voi puolestaan saada mielihyvää siitä, että korjaa toisten virheitä.
Hall antaa ohjeita myös siihen, miten valehtelija puhuu ja elehtii. Valehtelemisesta kielivät mm. pienet käsien eleet ja se, että henkilö koskee paljon kasvoihinsa, erityisesti suuhun ja nenään. Kielessä valehtelu näkyy mm. vakuuttelevina ilmauksina (”usko minua”, ”ollakseni täysin rehellinen” jne.) ja freudilaisina lipsahduksina.
Itseäni kovasti kiinnostava oli myös luku, joka käsitteli puhetta historiallisessa fiktiossa. Hallin mukaan siihen pätee sama kuin dialogin kirjoittamiseen yleensäkin eli kirjoittajan on parempi luoda illuusio todellisuudesta, ei imitoida sitä. Hall ehdottaa, että historiallisessa fiktiossa vältetään sanoja, jotka ovat tulleet kielen sanastoon viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana. Lisäksi kieleen voi lisätä sen aikakauden sanastoa, josta kirjoittaa. Hall antaa esimerkkejä mm. viktoriaanisen ajan englannin kielestä. Suomen kielen osalta selvitystyö pitää tehdä itse. Mielestäni tuo 50 vuottakaan ei aina riitä, mutta se toki riippuu vähän sanastakin, sillä sanathan kertovat maailman kehittymisestä. No, kovin perusteellista etymologian selvitystä ei jokaiselle käyttämälleen sanalle tarvitse tehdä, vaikka kirjoittaisi historiallistakin fiktiota.
Toiseksi viimeisessä luvussa Hall antaa ohjeita flirttailevan dialogin kirjoittamiseen. Mikäs sen parempaa! Flirttaileva puhuja yhdistää tietenkin repliikeissään kaksi merkitystä: harmittoman ja viettelevän. Sitten on helppo paeta sen taakse, ettei mitään tarkoittanutkaan, jos tulee torjutuksi. Flirttailussa voi esimerkiksi kommentoida toisen henkilöhahmon vaatetusta, eikä sillä Hallin mukaan ole merkitystä, onko kommentti kohteliaisuus vai moite – se kertoo joka tapauksessa henkilökohtaisesta fyysistä laatua olevasta kiinnostuksesta.
Kirjassa on 27 lyhyttä lukua, ja lukujen lopuissa on harjoitus, jolla luvussa käsiteltyä asiaa voi soveltaa omaan kirjoittamiseen. Tässäkin Hallin kirjoittamassa oppaassa pidän konkreettisuudesta ja selkeistä esimerkeistä. Erot miesten ja naisten puheessa olivat mielestäni niin kiinnostavia, että saatte aiheesta ihan erillisen postauksen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti