Turun kirjamessuilla spefipäivää viettämässä

Viime sunnuntaina Turun kirjamessuilla oli spefipäivä, joten minulla oli riittävä syy matkata Varsinais-Suomeen. Messuilla oli hurja määrä muutakin ohjelmaa, mutta poimin itselleni kuunneltavaksi muutaman enemmän tai vähemmän spekulatiiviseen fiktioon liittyvän ohjelman. Heti messuille päästyäni törmäsin aivan sattumalta muutamaan tuttuun, ja sain ilokseni haltuuni Jyväskylän Science Fiction Seura 42:n lehden, Alienistin, uusimman numeron. Olen jotain siihen itsekin raapustanut. Saatan palata aiheeseen myöhemmin. Mutta kiinnostavinta messutapaamisissa oli se, että yksi kohtaamistani tutuista oli saapunut paikalle fiktiivisestä maailmasta. Saanen esitellä Ninette, suoraan Katri Alatalon mainiosta kirjasta Käärmeiden kaupunki.

Nineten käärmeet näyttivät sen verran kilteiltä, että uskautauduin niiden(kin) seurassa katsomaan raapalekisaa, jossa taistelivat Magdalena Hai, Artemis Kelosaari, O.E. Lönnberg ja Shimo Suntila. Taisto oli varsin dramaattinen, eivätkä kaikki osallistujat edes selvinneet siitä hengissä, mutta onneksi heidät herätettiin lopuksi uudelleen henkiin.

Koska historia, historiallinen fiktio ja vaihtoehtohistoriallinen fiktio kiinnostavat minua kovasti, jäin heti raapalekisan jälkeen kuuntelemaan saman esiintymislavan seuraavaa ohjelmaa, jossa Heikki Kännö ja Ville Hytönen kertoivat esikoisromaaneistaan. Hytösen teos Jumalankoirat kuulosti varsin kiintoisalta: se perustuu todelliseen 1600-luvulla eläneeseen mieheen, joka tuomittiin Riiassa ihmissudeksi. Kirjailija kertoi, miten oli luonut kirjaansa kielen: koska 1600-luvun suomi ei ollut mahdollinen romaanin kieleksi ja nykykielikin kuulosti sopimattomalta, Hytönen yhdisti arkaaista, Aleksis Kiven ajan suomea ja 1900-luvun alun kieltä. Hän totesikin, että kielen ja henkilöiden keksiminen on hänelle helppoa, kun taas tarina syntyy vaivalloisesti. On aina mielenkiintoista kuulla, mikä kenellekin on helppoa ja mikä vaikeaa. Toisaalta on ymmärrettävää, että paljon runoja kirjoittaneelle Hytöselle kieli on se juttu ja tarina ehkä – vaikea tietysti sanoa, koska ei hän itse niin sanonut – jopa toissijainen asia.

Kun Hytösen kirja on kirjailijan itsensä mukaan niin totuuteen perustuva kuin ihmissusitarina vain voi olla, Heikki Kännön romaani Mehiläistie puolestaan edustaa spekulatiivisempaa fiktiota, sillä siinä on mm. aikamatkustusta. Kännön kirjassakin on kuitenkin keskiössä todellisen historian henkilö, taiteilija Joseph Beuys. Sekä Hytösen että Kännön teokset vaikuttivat varsin lukemisen arvoisilta.

Koska omissa tarinoissani erotiikalla on jossain määrin merkittävä rooli, menin tietenkin kuuntelemaan paneelin ”Kummallista erotiikkaa ja seksikästä spefiä”, jossa Juha Jyrkäs, Artemis Kelosaari ja J.S. Meresmaa keskustelivat Juri Nummelinin johdolla erotiikasta spefikirjallisuudessa. Panelistien kirjoissa, ainakin niissä, joista nyt keskusteltiin, näytti olevan mm. homoerotiikkaa ja seksuaalimagiaa.

Ehkä mielenkiintoisinta paneelissa oli kuitenkin se, miksi erotiikan kirjoittaminen nimenomaan spefissä toimii. Kelosaari mainitsi, että on hyvä kirjoittaa, kun ei ole etiikan eikä myöskään ihmisen anatomian kahleissa. Meresmaan mukaan fantasia on taas siitä hyvä juttu, että sen puitteissa voi luoda erilaisia skenaarioita – ihminen kun voi erotisoida mitä vain ja fantasiassa mitä vain voi käsitellä. Esimerkkinä Meresmaa mainitsi novellinsa, jossa nainen on rakastunut höyryveturiin. Toisaalta hän piti fantasiassa hienona myös sitä, ettei asioista – esim. homoseksuaalisuudesta – tarvitse tehdä mitään numeroa eikä niitä tarvitse käsitellä realistisina kuvina esimerkiksi jonkin tietyn ajan käsityksistä. Jyrkäs puolestaan oli tapansa mukaan innostunut menneistä ajoista Suomessa – hän suositteli eroottiseksi lukemiseksikin Suomen kansan vanhoja runoja. Varmasti varsin osuva suositus.

Viimeinen ohjelmanumero, jonka kävin kuuntelemassa, oli ”Satuja aikuisille” -paneeli, jonka puheenjohtajana toimi Markku Soikkeli. Panelisteina olivat Juri Nummelin, Juha-Pekka Koskinen, Johanna Vento, Shimo Suntila ja ohjelmalehtisen ulkopuolelta Johanna Sinisalo. Panelistit olivat olleet mukana tekemässä Sadan vuoden unet -kirjaa, jossa vanhoja, kaikkien tuntemia satuja on tulkittu uusiksi, siirretty nykyaikaan.

Saduissa riittää ilman muuta keskusteltavaa ja uudelleen tulkittavaa hamaan maailmanloppuun saakka. Olikin mielenkiintoista kuulla, millainen prosessi kirjailijoiden päässä lähti liikkeelle, kun heiltä pyydettiin tilaussatua kirjaan. Sinisalo kertoi, että häntä kiehtoi Hannu ja Kerttu -sadun asetelma vanhemmista, jotka ovat liian köyhiä pitämään lapsistaan huolta, sillä tämä on tilanne nykyään monessa perheessä ihan oikeasti. Vento taas kertoi, että valitsi Prinsessa Ruusunen -sadun käsittelyynsä, sillä juuri Ruusunen on aina ollut hänelle se prinsessojen prinsessa. Sitten hänen mielensä alkoi kehiä tarinaan niitä teemoja, jotka häntä muutoinkin kiinnostivat, ja modernin Ruususen tarinasta tuli satu masennuksesta. Koskinen puolestaan totesi, että aloitti tämänkin tilaustyön ajattelun, kuten kaikkien muidenkin tilaustöidensä: niin ettei ajatellut yhtään mitään. Lumikuningatar-sadussa häntä kiehtoi väärinnäkemisen teema. Sitten hän omien sanojensa mukaan pahoinpiteli Andersenin sadun rankasti.

Suntila sen sijaan onnistui kuin onnistuikin ujuttamaan kokoelmaan sadun, joka ei varioi mitään vanhaa satua, vaikka kokoelman kaikkien satujen piti olla variaatioita jo meille tutuista saduista. Taitavasti toimittu. Suntilaa olivat alkaneet nyppiä perinteisten satujen asetelmat, kun hän oli lukenut niitä lapsilleen. Kieltämättä satujen varioinnissa onkin mielenkiintoista kääntää vaikkapa hyvät ja pahat ylösalaisin tai tehdä hahmoista moniulotteisempia. Sinisaloa satujen varioinnissa kiinnosti myös se, että saattoi ottaa saduissa yleensä käytetyn kaikkitietävän kertojan tilalle kokijanäkökulman. Itselläni on Sadan vuoden unet -kokoelma ostettuna jo Worldconista, joten pitäisi varmaan ehtiä tarttua siihenkin joskus.

Turun kirjamessujen anti jäi pitkästi positiivisen puolelle. Saattaisinpa lähteä tapahtumaan uudelleenkin.