Päivä Worldconissa, osa 2

Worldconini jatkui paneelilla, jonka otsikko oli Built Upon the Shoulders of Giants. Sinne eivät sitten mahtuneetkaan kaikki halukkaat paikalle, mutta onneksi osasin mennä ajoissa jonottamaan. Paneelin aihepiiri vaikutti kiintoisalta: minkälainen kuvitteellinen maailma erottuu edukseen kaikkien spefistien luomien kuvitteellisten maailmojen joukosta? Aihe kiinnosti kovastikin, sillä oman spefimaailmani luominen on valtavasti kesken. Sitten tulin huomanneeksi, että kuinkas ollakaan, yksi paneelin keskustelijoista sattui luomaan ehkä tällä hetkellä suosituimman fantasiamaailman, jossa lohikäärmeet ovat palanneet ja taistellaan rautavaltaistuimesta. Ei siinä sitten auttanut muu kuin tehdä päätös, että menee sen verran ajoissa jonottamaan, että jollain lailla on mahdollisuus päästä saliin sisälle. No, myönnettäköön, että ei se Martinin näkeminen ja kuuleminen nyt minua varsinaisesti haitannutkaan, jonkinasteisena faninakin kun itseäni pidän. Paneelin muut osallistujat olivat Jon Oliver, joka johti keskustelua, Alex Acks ja Jeffrey A. Carver.

Mutta millainen paneelin sisältö sitten oli? Antoiko se käyttökelpoisia vinkkejä maailmanrakennukseen? Itse asiassa paneelia kuunnellessa tuntui siltä, että se oli unohtanut varsinaisen näkökulmansa aiheeseen. Aivan fiksuja keskusteltiin silti. Martin puhui samasta asiasta, joka mainittiin jo aiemmin Worldconissa kuuntelemassani paneelissa: henkilöt tulevat ennen maailmaa. Myös Oliver totesi, että asioiden kertominen henkilöhahmojen kautta, henkilöhahmot edellä, saa hänet lukijana pysymään mukana myös maailmassa, josta tarina kertoo. Tähän liittyen Acks muistutti, että henkilöhahmot ovat yhteydessä maailmaan ja käyvät sen kanssa vuoropuhelua. Jos henkilöhahmoista ei välitä, ei lue eteenpäin. Onkin siis hyvä muistaa, että vaikka maailmanluominen on varmasti tärkeää, vielä tärkeämpää on todellakin saada lukija kiinnostumaan henkilöistä, jotka maailmassa asuvat.

Keskusteluaiheena oli myös fiktiivisen maailman taikuusjärjestelmän luominen. Martinia tällainen tuntui ärsyttävän, sillä hän sanoi suoraan vastustavansa sitä. Hänestä taikuuden pitää yksinkertaisesti olla vaarallista. No, voimme jokainen arvioida, kuinka hyvin hän on onnistunut tätä vaarallisuutta omassa tuotannossaan toteuttamaan. Taikuuden käsittely johti keskusteluun fysiikan lakien taipumisesta. Paneeli keskusteli sitä, että tiedekin muuttuu koko ajan. Martin oli yksinkertaisesti sitä mieltä, että science fiction -kirjoittajat ovat ottaneet genrensä science-osuuden liian vakavasti. Se voi toki olla totta, mutta ymmärrän senkin mieltymyksen, että kuvitteellinen maailma halutaan jollain lailla pohjata siihen, mikä luonnontieteen käsitysten mukaan on mahdollista. Itse en ole kovin syvällä luonnontieteellisessä ajattelussa, mutta samalla tavalla en esimerkiksi halua joustaa kaikista historiallisista tosiseikoista, kun kirjoitan jonkinlaista vaihtoehtohistoriaa, jossa tosin on mukana aika paljon muitakin spefielementtejä.

Yleisössä oli joku muukin huomannut, ettei paneeli oikeastaan keskustellut siitä, mistä sen odotettiin keskustelevan. Siksipä yleisökysymyksenä esitettiin, mikä tekee fiktiivisestä maailmasta sellaisen, että se eroaa muista fiktiivisistä maailmoista. Valitettavasti vastaukset olivat minusta aika ympäripyöreitä. Oliver totesi, ettei maailma saa olla liian monimukainen eikä liian yksinkertainen. Martin puolestaan kehotti tekemään maailmasta omansa, vaikka sen taustalla olisikin elementtejä olemassaolleista yhteiskunnista. Esimerkkinä oli Hadrianuksen valli, joka on tietenkin tunnistettavissa Tulen ja jään laulu -romaanisarjan muurista, joka on kuitenkin omanlaisensa.

Kaikesta asianviereisyydestä huolimatta maailmanrakennuspaneeli oli aivan mielenkiintoinen. Sen jälkeen minulla olikin hyvää aikaa harhailla vielä hieman ja päätyä lopulta kuuntelemaan suomenkielistä paneelia Paranormaali suomifantsu, jossa keskustelijoina olivat puheenjohtaja Matti Järvinen sekä kirjailijat Sini Helminen, Elina Pitkäkangas, Elina Rouhiainen ja Anna Hallava. Paneeli keskusteli mm. siitä, miten panelistien kirjojen henkilöhahmoista on rakennettu rosoisia, ei-kiiltokuvamaisia. Sekä Rouhiainen että Hallava kertoivat, että heidän ensimmäisten kirjojensa päähenkilöt tulivat heille kuin annettuina, kokonaisina, valmiina. Hallavan kohdalla se oli luonnollista, koska hänen henkilöhahmonsa Ofelia on parodia hänestä itsestään teini-iässä. Pitkäkangas puolestaan kertoi, että hänen ärsyyntymistä paljon aiheuttanut henkilöhahmonsa Inka Kuura-trilogiasta on kirjoitettu aluksi pitkälti fiilispohjalta. Pitkäkangas oppii tuntemaan henkilöhahmonsa kirjoitusprosessin edetessä.

Koska paneelin aiheena oli paranormaali romantiikka, esiin nostettiin kysymys siitä, miten rakkautta voi käsitellä niin, ettei se tunnu lukijoista banaalilta. Siihen Rouhiainen totesi, että kun lähtee liikkeelle henkilöhahmoista ja heidän tunteistaan, välttää banaaliuden, sillä heille heidän kokemansa rakkaus ei ole banaalia. Helminen puolestaan vastasi kysymykseen todellisen romantikon tavoin: rakkaus on maagista, ja siitä tulee banaalia ainoastaan, jos siitä kirjoittaa realistisesti.

Paranormaalin romantiikan jälkeen oli toisen tärkeän tapaamishetken vuoro. Olen mukana Stk:n kirjoittajaringissä, ja rinkimme viidestä jäsenestä neljä kokoontui messukeskuksen Fazerin kahvilassa keskustellakseen hetken kirjoittamisesta. Oli hauska saada kasvot sille rinkiläiselle, jota en aiemmin ollut tavannut ja nähdä vanhoja tuttuja. Worldconin saldo oli lopulta liuta miellyttäviä muistoja ja 11 kirjaa. Syksyn pimeinä tunteina ei sitten ainakaan ensimmäisenä iltana lukeminen lopu.