Haluttua tietoa löytyi, mutta sen esitystapa oli vähemmän vetävä. Kirjoittaja on selvästi pyrkinyt kepeään ja hauskaankin tyyliin, ainakin ajoittain, mutta sekä sisällön että kielen ja asioiden järjestämisen osalta kirja olisi vaatinut rajusti toimittamista vielä. Myös tyylillisesti on hakusassa se, kenelle kirja on suunnattu: siitä paistaa liikaa läpi akateemisten tutkimusten tyyli, vaikka ajatuksena on varmasti ollut kirjoittaa teos kenen tahansa luettavaksi. On ikävä sanoa tätä, mutta kirjaa lukiessa ei voi välttyä ajatukselta, onko sen markkinoille saamisessa ollut turhankin kiire, kun kustannustoimittaja ei ole vaatinut tekemään rankkaa editointia vaan päästänyt kirjan tällaisenaan myyntiin.
No, se haukuista. Kirjassa on kuitenkin mukavasti tietoa lääketieteen historiasta naisen kehoon liittyvien asioiden näkökulmasta, ja 1800-luvustakin, niin Suomessa kuin isommassa maailmassa. Ja sekin tuli taas todetuksi, että monesti lääketiede on sekä hämmentävän taantumuksellista että hämmentävän edistyksellistä samaan aikaan. 1800 - 1900-lukujen taitteessa saatettiin olla sitä mieltä, että astrologiasta oli hyötyä, kun hoidettiin kuukautisvaivoja. Toisaalta Otto Engström -niminen lääkäri onnistui Suomessa jo vuonna 1882 poistamaan naiselta onnistuneesti kohdun vaginan kautta. En toki ole mikään asiantuntija, mutta kyllä tuo melkoisen vaativalta toimenpiteeltä kuulostaa. Myös se ihmetyttää, että jo 1800-luvun loppupuolella pystyttiin tarkastelemaan mikroskoopilla siittiön ja munasolun yhteensulautumista hedelmöityksessä – tosin merisiileillä – ja oivallettiin, ettei syntyvä uusi yksilö saa kummaltakaan vanhemmaltaan yhtä solua enempää, mutta toisaalta jouduttiin elämään 1900-luvulle asti ennen kuin pala palalta lääketieteelle aukeni, mistä kuukautisissa on kyse.
1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla, kun Elias Lönnrot julkaisi teoksensa Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri (1839, luettavissa Project Gutenbergista), ajateltiin tautien aiheuttajan olevan ilmassa leijaileva miasma, joka oli peräisin kaikenlaisesta saastasta, jota nurkissa, kaduilla ja muualla ympärillämme pyöri. Bakteerit eivät olleet vielä tuttuja. Luonnollisesti oli tärkeää, että ilmanlaatu oli mahdollisimman hyvä. Siksi oli hyväksi tuulettaa usein. Suoneniskuilla saatiin ajettua pahaa pois elimistöstä, ja myös oksettavat lääkkeet (oksetusjuuri) ja peräruiskeet olivat avuksi. Lönnrot ei kuitenkaan uskonut kovin vakaasti siihen, että verenvuodatusmenetelmillä olisi tehoa.
Naiset sairastivat 1800-luvulla mm. kalvetustautia ja nymfomaniaa. Kalvetustaudista kärsivä nainen oli kalpea ja saattoi sopivasti menettää tajuntansa retkahtaakseen pelastavan miehen käsivarsille. Sairaus tekikin naisesta seksuaalisesti haluttavan – sellainen sattui tuolloin olemaan eteerinen nainen. Kalvetustautiin saattoi sairastua esimerkiksi onnettoman rakkauden seurauksena tai masturboituaan liikaa. Potilas kärsi sydämentykytyksistä, ruokahaluttomuudesta ja niukentuneista kuukautisista. Hän saattoi myös vastoin kaikkea järkeä tahtoa syödä liitua, hiiltä tai tuhkaa. Hän myös kuumeili ja hänen raajojaan turvotti.
Nymfomania puolestaan johtui munasarjojen ylitoiminnasta. Liian aktiivisesti toimivat munasarjat saivat aikaan synnillisiä mielikuvia, masturbointia, kuukautishäiriöitä ja peräpukamia. Nymfomaniaa sairastava myös haaveili, käveli unissaan ja oli mielentilaltaan vaihteleva, välillä mieli maassa, välillä maaninen. Nymfomaniaa hoidettiin lääkkeillä ja suoneniskulla. Etenkin naimisissa oleville, vanhemmille naisille voitiin suositella myös yhdyntöjä.
Entäs se hysteria sitten? Hysterian ajateltiin 1800-luvulla olevan sairaalloisena kiihtymyksenä ja hermostuneisuutena ilmenevä naistentautien oireyhtymä. Suomalaisen gynekologian perustaja C.D. von Haartman kertoi hysterian olevan tila, jonka kuvaileminen oli vaikeaa. Kuitenkaan hysteriapotilaan kerran nähtyään ei voinut unohtaa, miltä kohtaus näytti. Kieltämättä von Haartmanin selvitys hysteriakohtauksesta vaikuttaa melko karmivalta: naisen selkä taipuu kaarelle, hänet valtaa jäykkyystila ja valekuolema, ja hän vain tuijottaa tyhjyyteen. C.D. von Haartman ajatteli hysterian iskevän nimenomaan naimattomiin, 25 - 40-vuotiaisiin naisiin. Toisaalta kirurgian ja lapsenpäästöopin professori Joseph Pipping (tai Pippingssköld) oli sitä mieltä, että hysteria oli parempiosaisten rouvien sairaus. Pippingillä oli myös rajummat lääkkeet vaivaan: mm. castoreum (majavanhauste) ja oopiumi.
Lönnrot kertoi omalla hysteriapotilaallaan olleen seuraavia oireita: Hän kouristeli, saattoi laulaa hullun lailla – ja hurjaa kyllä, paremmin, kuin silloin kun oli ollut terve – hän piti milloin mistäkin ruuasta ja itki, nauroi ja huokaili ilmeisen dramaattisesti. Maattuaan voimattomana vuoden vuoteessa hän pääsikin siitä ilman toisten apua ylös. Lönnrot oli hämmentynyt, koska hänelle oli epäselvää, oliko nainen parenemassa vai oliko sairaus etenemässä. No, sairautta voitiin kuitenkin jollain tavoin hoitaa, tai ainakin sen oireita yritettiin lievittää. Kouristuksiin oli lääkkeitä. Oikein kovissa kohtauksissa toimi Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkärin mukaan peräruiske, joka tehtiin kylmästä vedestä ja etikasta. Peräruiskeeseen saatettiin laittaa myös haisupihkaa. Jos potilas pyörtyi, hänet sai virkoamaan kylmän veden valelulla kasvoille tai väkevän etikan tai poltetun höyhenen pitämisellä nenän alla. Jos potilas oli tajuissaan, kylmää vettä oli hyvä antaa lusikoittain.
Hysteriaan saatettiin käyttää myös huomattavasti rajumpia hoitokeinoja. 1800-luvun lopulla sitä yritettiin hoitaa sähköterapialla, ainakin muualla maailmassa. Hoidossa naisen kehoon kiinnitettiin elektrodeja. Niiden paikkoja olivat selkäranka (yksi elektrodi) ja jalkapohja, niska tai sydänala (toinen elektrodi). Sähköä saatettiin antaa myös suoraan naisen emättimeen tai kohtuun naisen sisälle laitettavallta elektrodilla. Kuulostaa kohtuullisen epämiellyttävältä. Myös kirurgisia hoitomenetelmiä – kohdunpoistoa, munasarjojen poistoa ja klitoriksen huipun poistoa – käytettiin, mutta lääkärit olivat erimielisiä siitä, kuinka järkeviä hoitomuotoja ne olivat. Nykyihminen huokaa tässä kohdin syvään.
Toki naisena olemiseen liittyi 1800-luvullakin muutakin kuin sairastaminen. Naisen ruumiin historia kertoo pitkästi kätilöiden ja synnytysten historiasta Suomessa. On yllättävää, että ensimmäiset kätilöksi kouluttautuvat aloittivat opintonsa Suomessa jo vuonna 1816. Joitain vuosikymmeniä myöhemmin, vuonna 1861 saatiin suomenkielinen oppikirja synnyttämisestä. Sen nimi oli Oppikirja suomalaisille kätilöimille. Vaikka ainakin minulla on mielikuva oikeastaan pelkästään kotisynnytyksistä paljon myöhäisemmiltäkin ajoilta, saattoi jo 1800-luvun alkupuoliskolla synnyttää laitoksessakin. Esimerkiksi Turkuun perustettiin synnytyslaitos vuonna 1837.
Luulisi, että koulutettu lapsenpäästäjä olisi arvokas seuralainen synnyttäjälle, mutta ei. Monet ihmiset suhtautuivat kätilöihin negatiivisesti. Ei kätilöitä tietysti jokaiseen synnytykseen olisi ollutkaan. Heitä oli Suomessa vuonna 1872 200, ja 1890-luvulla 92 prosentilla synnyttäjistä oli apunaan kansannainen, ei koulutettu kätilö.
Jos synnytyksessä tarvittiin apuvälineitä, käytettiin synnytyspihtejä, vaikka ne saattoivatkin tehdä pahaa jälkeä. Pahimmassa tapauksessa pihtien käyttökin johti siihen, että synnyttäjä tai lapsi kuoli. Keisarileikkaus onnistui – siis niin, että sekä äiti että lapsi jäivät henkiin – Suomessa ensimmäisen kerran 1888.
1800-luvulla alettiin oivaltaa, että sairauksien leviämisen estämisessä ja kirurgisissa toimenpiteissä oli tärkeää pitää huolta hygieniasta, että instrumentit oli tärkeä puhdistaa ja kädet pestä. Kivunlievityksessä alettiin pohtia turvallisuutta ja haluttiin luopua oopiumista. Tilalle löydettiin ensin eetteri ja sitten kloroformi, josta siirryttiin takaisin eetteriin, koska kloroformi aiheutti ikäviä kuolemantapauksia. Ilokaasu siirtyi synnytysten kivunlievitykseen huvitilaisuuksista, joissa sitä oli käytetty jo 1700-luvulla. Selkäydinpuudutuksesta sen sijaan on raportoitu ensimmäisen kerran vuonna 1900, mikä sekin kuulostaa aikaiselta, myönnetään.
Naisen ruumiin historia kertoo myös naislääkäreiden historiasta Suomessa. Pohjoismaiden ensimmäinen naislääkäri Rosina Heikel (1842–1929) vaikuttaa mielenkiintoiselta hahmolta. Hän teki työtä mm. Vaasassa ja Helsingissä ja oli myös naisasianainen. Kirja vinkkasi, että Henna Sinisalo on kirjoittanut hänestä artikkelin. Se löytyy täältä.
Kirja antoi paljon herkullisia elementtejä tarinoihin, jotka sijoittuvat joko oikealle tai vaihtoehtoiselle 1800-luvulle, mutta kuten sanottua, lukukokemuksena se olisi voinut olla sujuvampi. Se johdatti kuitenkin minut muutaman uuden lähteen äärelle, mikä oli oikein mukava juttu. Niistä sitten lisää, kunhan saan niihin perehdyttyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti