1800-luvun tunneli syntyi sitkeydellä

Nykyään kukaan ei jaksa ihmetellä joen ali menevää tunnelia, pääseehän Englannin kanaalinkin alitse kulkemaan junalla. 1800-luvulla asia oli kuitenkin toisin. Kun ranskalainen Marc Brunel onnistui rakentamaan tunnelin Thames-joen alitse, siitä tuli niin suuri ihme, että vuonna 1851 Lontoon maailmannäyttelyssä tuo tunneli veti vertoja jopa Koh-i-Noor-timantille, jota näyttelyvieraat pääsivät yhtä lailla katsomaan. Tieteen Kuvalehti Historia (2/2017) kertoo tunnelin rakentamisesta artikkelissaan ”Rautamato” kaivautui ali Thamesin.

Spefikirjoittaja voi tietenkin sijoittaa maanalaiseen tunneliin vaikka mitä, mutta jos haluaa kaivella fiktiivisiä tunneleita, voi tästä artikkelista saada hieman uskottavuutta siihen, mitä tunnelin rakentaminen haastavaan, mm. juoksuhiekkaa sisältävään maaperään 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla vaati. Se ei ollut helppoa hommaa, sillä vaikka tunnelin mitta, noin 400 metriä, ei kuulosta pitkältä, kesti tunnelin valmistuminen reilut 15 vuotta – vuodesta 1825 vuoteen 1841.

Nykyihmistä hieman jopa huvittaa, että artikkeli antaa sellaisen vaikutelman, että reilun kahden metrin valmis tunnelipätkä alle kuukaudessa on varsin mainio tahti kaivaa. Kun sitten lukee artikkelia hieman pidemmälle ja selviää, miten Brunelin tunneli todella kaivettiin, ei huvita enää yhtään. Maan alla oli rautainen kilveksi kutsuttu rakennelma, jossa oli yhteensä 36 miehenkokoista lokeroa kolmessa kerroksessa. Työmiehet kaivoivat lokeroissaan tunnelia eteenpäin noin 20 senttimetriä kerrallaan. Kilvessä oli puulankkuja sillä puolella, josta kaivettiin, ja näitä puulankkuja siirrettiin aina hieman eteenpäin kaivetun osuuden sortumisen estämiseksi. Muurareitten työtä oli sitten muurata tunnelin seinämät, jotta se pysyisi hieman pidempäänkin avonaisena. Ja siinäkin oli työtä, sillä 55 000 tiilellä saatiin aikaiseksi vain 31 senttimetriä valmista tunnelia.

Työmiesten olosuhteet eivät olleet kovin ruusuiset, mikä tuskin yllättää ketään. Rakennusprosessin aikana tapahtui kuolemiin johtaneita onnettomuuksia. Tunnelissa tulvi ainakin pariin otteeseen ja siellä oli myös kaasuvuotoa, joka aiheutti päänsärkyä ja näköhäiriöitä, ja kun kaasu syttyi, myös palovammoja. Lopulta kaasuongelma oli niin suuri, että työmiehiin iski ripuliepidemia ja jotkut työmiehet jopa sokeutuivat.

Mutta antaa tunnelitarina aihetta hieman romanttisempiinkin ajatuksiin. Kaivuu-urakan aikana joen alta löytyi nimittäin myös varmasti monia kirjoittajiakin inspiroivasti sekalaista tavaraa, kuten posliiininsirpaleita ja eläinten luita. Thamesiin aikanaan uponneista laivoista irronneet esineet olivat joutuneet juoksuhiekkaan ja tunnelin kaivajat löysivät ne. Jos vähänkin kuvittelee, alkaa mieleen tulvia aarteita, joita tuossa juoksuhiekassa saattaisi olla.

Jos käsiin ei löydy Tieteen Kuvalehti Historian numeroa, jossa artikkeli on, Brunelin tunnelista voi lukea myös esimerkiksi Wikipediasta.

Miten kirjoittaa historiallista spefiä?

Jokaisen aloittelevan spefikirjoittajan kannattaa lukea Saara Henrikssonin, Irma Hirsjärven ja Anne Leinosen toimittama kirjoittamisopas Kummallisen kirjoittajat – Opas fiktiivisen maailman luomiseen. Koska teos on erittäin antoisa, en edes yritä esitellä sitä yhdessä blogipostauksessa vaan esittelen kiinnostavia artikkeleita yksi kerrallaan. Itselleni yksi tärkeimmistä oppaan teksteistä on tietenkin Jussi Katajalan artikkeli Historiallisen spefin kirjoittaminen.

Katajala esittelee kolme historiallisen spefin genreä: vaihtoehtohistorian, steampunkin ja aikamatkailun. Vähemmän taustatiedon penkomisesta kiinnostuneille hän suosittelee pseudohistoriallista fantasiaa. Itseäni taustatyön tekeminen ei kuitenkaan pelota vaan kiinnostaa, ja tällä luonteella onkin enemmän tekemistä siinä, että päästää irti liiallisen historiallisen ”totuuden” etsimisestä. Itseäni nimittäin häiritsevät sellaiset typerät asiavirheet, jotka olisi voinut helposti tarkistaa, enkä tietenkään mielelläni jäisi niistä itse kiinni.

Minkä verran taustatiedon penkomista ja historiaan perehtymistä sitten tarvitaan? Katajala ehdottaa yhdeksi mahdolliseksi ajankohdaksi taustoittamisesta kirjoittamiseen siirtymiselle sitä hetkeä, kun kirjoittajalle on selvää, millainen on päähenkilön tavallinen päivä. Sitten kirjoitetaan ja taustoitetaan samaan aikaan lisää. Vieraan aikakauden ihmisen tavallisen päivän kartoittamiseksi täytyykin tietää jo niin paljon asioita, että tuo vinkki kuulostaa varsin järkevältä. Toisaalta itse en yleensä malta olla aloittamatta kirjoittamista, kun jokin kohtaus alkaa puskea mielestä ulos niin, että on pakko alkaa naputtaa sitä näkyviksi sanoiksi. Kohtaus voi olla mistä kohdasta tarinaa tahansa ja saattaa olla, ettei minulla ole aloittamisvaiheessa koko tekstin kokonaisjuonesta kovinkaan tarkkaa käsitystä. Joka tapauksessa historiallisia yksityiskohtia joutuu tarkistamaan koko ajan. Minä vuonna tietty maalaus päätyi tiettyyn taidemuseoon? Millaisilla välineillä kampaukset kiinnitettiin 1800-luvulla? Kuinka vanha sana on kapseli? Minä vuonna suihkulähteet tulivat Trafalgar Squarelle? Mikä oli paikkaa X lähinnä oleva Tube-asema tiettynä vuonna? Miltä strykniini näyttää ja miltä näyttää sellaisen henkilön kuolema, joka saa sitä elimistöönsä?

Artikkeli antaa hyviä vinkkejä siitä, mistä taustatietoja kannattaa kaivella. Katajala melkein suosittelee englanninkielistä Wikipediaa aloituskohteeksi, mutta kertoo, minne edetä sen jälkeen. Suomen historiaverkko Agricola on hyödyllinen kaikille, joiden tekstit vaativat taustatietoa Suomen historiasta. BBC History -sivustolta kannattaa etsiä britti- ja muuta historiaa, vaikkei sivuja enää päivitetäkään. Katajala muistuttaa myös historiadokumenteista, joita voi katsoa verkostakin mielin määrin, sekä oikeista historiallisista lähteistä, esim. sanomalehdistä. Hän kehottaa lukemaan lisäksi kaunokirjallisuutta, joka sijoittuu siihen aikakauteen, josta kirjoittaa, kunhan muistaa pitää fiktion ja historian todellisuuden erillään. No, yleensä asioiden kaiveleminen johtaa yhdeltä lähteeltä toisen luo, joten kun alkuun pääsee, ei varmasti ole ongelmia löytää tietoa. Tosin joskus jonkin tiedon löytäminen vie hetken – muistan, että ainakin minulta vaati hieman vaivaa kaivaa esiin, milloin Lontoon maanalaista alettiin nimittää Tubeksi. On kuitenkin myönnettävä, että nykyään tiedon löytäminen on Internetin ansiosta käytännössä aina helppoa, ainakin verrattuna aikaan, jolloin tietoa ei ollut saatavilla sähköisessä muodossa lainkaan.

Yksi artikkelin parhaita anteja on pitkä kysymysluettelo, joka antaa karkeat raamit sille, mitä kaikkea pitää selvittää, jos luo maailmaa historialliselle spefitarinalle. Katajalan kysymyslista käsittää mm. yhteiskunnan, teknologisen tason, asumisen ja ajanvietteet. Oman steampunk-maailmani luominen on vielä pahasti kesken, mutta käytän tätä kysymyslistaa apuna, jotta tulen selvittäneeksi mahdollisiman monipuolisesti oikeaa viktoriaanista aikakautta. Muokkailen samalla sopivasti historiaa ja maailman teknologiaa ynnä muita asioita uusiksi. Se on haastavaa mutta hauskaa.

Minusta on myös hauskaa ottaa tarinoihini jollain lailla mukaan todellisen historian henkilöitä. Katajalan artikkeli antaa tähänkin vinkkejä. Siinä ehdotetaan mm. että tarinan voi sijoittaa sellaisiin vuosiin, jolloin tunnettu historian henkilö kyllä eli mutta ei jättänyt tekemisistään mitään dokumentteja. Siten voi keksiä jotain uutta ja kertoa asioita, joita ei ole kerrottu jo tuhanteen kertaan. Esimerkiksi Julius Caesarin murhastahan saattaa olla vaikea keksiä mitään uutta sanottavaa. Itse olen myös hyödyntänyt novellissani olemassa ollutta henkilöä – tarkemmin hänen sieluaan – joitakin vuosikymmeniä henkilön kuoleman jälkeen. Useimpien historianhenkilöiden kuolemanjälkeisestä elämästä ei ole kovin paljoa faktatietoa saatavilla, joten mielikuvituksella on rajattomat mahdollisuudet kehitellä, mitä vain huvittaa.

Artikkeli antaa vinkkejä myös siihen, miten tekstiin saadaan syntymään realistinen vaikutelma aikakaudesta. Katajalan mukaan kannattaa kuvata kaikkien aistien havaintoja, viitata ajankohdan tapahtumiin sekä valita oikein asioiden ja esineiden nimitykset. Joidenkin kaupunkien nimet eivät ole vuodesta ja vuosisadasta toiseen olleet samat, joten on myös tärkeä käyttää vaikkapa nykyisestä Pietarista sitä nimeä, millä kaupunkia nimitettiin sinä ajankohtana, josta kirjoittaa. Sopivan sanaston löytäminen on kaikkinensa haastavaa, mutta toisaalta kielen pitäisi kiehtoa kirjoittajia, joten sanojen pyörittelyn ja etsiskelyn voisi olettaa useimmista kirjoittajista olevan mukavaa puuhaa.

Lopuksi vielä kolme tärkeää ohjetta, jotka kannattaa muistaa:

1) Ihmiset eri aikakausina ajattelevat eri tavoilla. Nykyihmisen pitää antaa olla nykyajassa, ja menneisyyden ihmisen pitää ajatella menneisyyden ihmisen tavoin – sen aikakauden tavoin, missä hän elää. (Tämä onkin se taustatyön haastavin osuus: ymmärtää, miten joku toinen jonakin toisena aikakautena ajatteli ja millaista variaatiota tuon aikakauden ihmisten ajattelussa oli.)

2) Kliseet eri aikakausista kannattaa heittää romukoppaan. (Erityisesti minua ilahdutti, kun Katajala mainitsi, etteivät viktoriaanisen ajan ihmiset pyörtyneet nähdessään paljaan nilkan. Kerrassaan ihastuttavaa oli lukea, että kuningatar Viktoria keräili alastomien miesten kuvia.)

3) Vaikka taustatiedon kerääminen on tärkeää ja mukavaa, mikään ei ole tärkeämpää kuin hyvä tarina. Lukija pitää säästää liialliselta ja turhalta infodumpilta. – Siispä: eläköön hyvä tarina!

How to Be a Victorian – kiintoisa perusopas viktoriaanisesta arjesta

Olen ollut aina kiinnostunut historiasta, ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän minua kiinnostaa tavallisten ihmisten elämä eri aikoina. Ruth Goodmanin kirja How to Be a Victorian antaa hyvää perustietoa siitä, miten elettiin viktoriaanisena aikana. Goodman on harrastanut viktoriaanisuutta mitä ilmeisimmin hyvin tosissaan, sillä kertoo kirjassa paljon omista kokemuksistaan esim. aikakauden vaatteista. Jopa hänen tyttärensä halusi niin pienenä itselleen korsetin, ettei Goodman halunnut antaa hänelle oikeaa korsettia vaan tytär sai jonkinlaisen lastenversion.

How to Be a Victorian on rakennettu siten, että se kuvaa viktoriaanisen ihmisen päivää. Kirjan alussa kerrotaan aamutoimista, pukeutumisesta ja töihin lähdöstä, ja kirja päättyy siihen, mitä viktoriaanisessa makuuhuoneessa tapahtui. Hieman nauratti ensiksi, kun näin viimeisen luvun alaotsikot: Ideas about male sexuality, Masturbation... Vaikka ei ensiksi päässään yhdistäisikään viktoriaanista aikaa ja masturbaatiota – aivan kuin jonain aikakautena ei harjoitettaisi itsetyydytystä – seksuaalisuuteen liittyvien asenteiden kuvailu kertoo paljon aikakauden moraalisista käsityksistä.

Kirja on täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia viktoriaanisen ajan (1837–1901) ihmisen arkipäivästä. Esimerkiksi pikkulasten pukeminen oli todella iso työ lukuisten vaatekerrosten vuoksi. Sitruuna oli kätevää niin käsien, kasvojen kuin kynsienkin hoidossa. Tyttöjen ei nykyäänkään välttämättä anneta leikkiä yhtä rajusti kuin poikien, mutta viktoriaanisena aikana puuhun kiipeily ja kärrynpyörien heittäminen kiellettiin tytöiltä, koska ajateltiin niiden olevan vaaraksi tytön kyvylle saada myöhemmin lapsia. Käsivarsien ja hartioiden liikutteluun sopiva plastinen voimistelu kehiteltiin kuitenkin 1880-luvulle mennessä, koska ei tyttöjenkään kunto oikein pysynyt hyvänä, jos sitä ei mitenkään hoidettu. Voi sanoa, että plastinen voimistelu oli oletettavasti ihan oikea edistysaskel, sillä aiemmin tytöille sallittu liikunta ei rasittanut sen vertaa: he saivat kävellä vauhdilla, joka ei saanut aikaan hikoilemista.

Oli hurjaa lukea myös siitä, miten paljon myrkkyjä tavallisen ihmisen elämässä oli. Esimerkiksi 1840–1850-luvuilla käytettiin hiusten värjäämiseen lyijyä sisältävää väriä, jota ei edes pesty pois ennen kuin se oli ollut hiuksissa yön yli. Myöskään oluen juomista pubissa ei voinut pitää vaarattomana harrastuksena: olueen laitettiin vettä, mutta jotta se olisi edelleen odotetun päihdyttävää, siihen ujutettiin myrkkyjä, kuten sormustinkukkaa tai hullukaalia. Mutta vaikka nyt kauhistelemme viktoriaanisen ajan myrkkyjä, olemme nykyäänkin aika valmiita rasittamaan elimistöämme ties millä ei-niin-terveellisellä. Sen sijaan on järkyttävää lukea, että lapsille saatettiin antaa opiaatteja tai laudanumia, jotta äiti saattoi luottaa heidän nukkuvan ollessaan töissä. Ulostuslääkkeiden käyttö monenlaisiin ei-niin-ulostamiseen liittyviin vaivoihin (esim. lapsen huonotuulisuuteen) kuulostaa puolestaan huvittavalta, vaikka todellisuudessa se tuskin oli sitä.

Viktoriaanisessa koulussakin oli aika mielenkiintoisia ratkaisuja: osa oppilaista opetti ensin opettajan johdolla opettelemansa asian toisille oppilaille. Vuonna 1862 kehiteltiin myös järjestelmä, jonka mukaan koulut saivat rahoitusta sen mukaan, pääsivätkö oppilaat haluttuihin oppimistuloksiin vai eivät. Mielenkiintoista on myös se, mitä uskottiin kirjallisuuden vaikutuksista: jos tyttö luki romaaneja, hän kehittyi fyysisesti nopeammin. Tästä syystä tyttöjen oli hyvä pysyä erossa vaarallisista romaaneista, esim. Emily Brontën Humisevasta harjusta. Itse pidänkin enemmän Emilyn sisaren teoksesta Kotiopettajattaren romaanista, mutten usko, että sitäkään suositeltiin.

Kerrassaan hillittömän hauska yksityiskohta viktoriaanisessa ajassa olivat meren rannoilla käytetyt uimakopit, jotka vedettiin ihmisvoimin veteen. Niistä saattoi nopsasti pulahtaa vedessä, minkä jälkeen uimakoppi kiskottiin jälleen kuivalle maalle uimari sisällään. Uimarannoista voi kertoa vielä sen, että naiset viihtyivät – tai no ainakin olivat – täysissä pukeissa, mutta miehet saivat olla rannalla puolialastomina, joten heillä oli mainio tilaisuus esitellä kroppaansa naisille.

Entäpä se kiintoisa viktoriaanisen ajan makuuhuone-elämä? Miehen oli ejakuloitava säännöllisesti, koska muutoin sperma saattoi pilaantua. Seksin puute aiheutti miehelle muitakin ongelmia, mm. masennusta ja päänsärkyä – kaiken logiikan mukaan seksin siis pitäisi auttaa päänsärkyyn yhtä lailla kuin Buranan, ainakin miehillä. Seksiä piti miehen harrastaa nimenomaan naisen kanssa, koska masturbaatioon ei suhtauduttu kovin positiivisesti eikä homosuhteitakaan pidetty kovinkaan suositeltavana vaihtoehtona (muistattehan Oscar Wildenkin). Mm. sisäoppilaitoksissa tehtiin kaikki mahdollinen, että pojat eivät masturboisi. Olihan se aiheellista, sillä itsetyydytys saattoi aiheuttaa epilepsiaa, dementiaa, astmaa tai vaikka itsemurhan. Naistenkaan masturbaatio ei ollut hyvä juttu, mutta ei se nyt niin vaarallinen asia ollut kuin miesten itsetyydytys. Naisille oli olemassa seksilelujakin.

Mutta seksissä kaikkein vaikeinta oli kunnollisten lasten tekeminen. Jos yhdyntä oli himokas, lapselle ei syntynyt itsekontrollia. Mutta jos tuleva äiti oli lasta tehdessä intohimoton, lapsesta tuli veltto. Molempien vanhempien olikin syytä olla lapsentekoyhdynnässä rakastavia ja harkitsevia sekä täydessä kontrollissa mutta kuitenkin heidän oli syytä tuntea mielihyvää. Oh dear! Näillä vaatimuksilla täytyy sanoa, että lapsen tekoon liittyi viktoriaanisena aikana varmasti vähintään yhtä suuria paineita kuin nykyään, vaikka paineet olivatkin erilaisia.

How to Be a Victorian on hyvä perusteos viktoriaaniseen aikaan tutustumiseksi, jos on nimenomaan kiinnostunut ihmisten arkielämästä. Ongelmallista on tietenkin se, että viktoriaaninen aikakausi on yli 60 vuoden pituinen, eikä yksi kirja pysty perusteellisesti esittelemään sitä, kuinka asiat muuttuivat tuon ajan kuluessa. Goodman antaa kuitenkin jonkinlaisen yleiskuvan myös arkielämässä tapahtuneista muutoksista.

Riittääkö hyvä tarina?

Joskus nuorempana kuvittelin, että kirjoittajalla pitää olla suuria teemoja, jotain sanottavaa. Albert Camus nostaa vaatimukset kirjoittajia kohtaan vielä korkeammalle tasolle. Taitaisipa monelta jäädä ensimmäinenkin teksti kirjoittamatta, jos lähtisi siitä, että oman tuotoksen pitäisi edes pieneltä osaltaan pitää ihmiskuntaa ja sen sivistystä pystyssä ja estää sen itsetuho, maailmanloppu tai muu apokalyptinen lopputulos.

Ei tietenkään voi kiistää sitä, etteikö kirjallisuus ja muukin kirjoittaminen olisi oikeasti merkityksellistä myös Camus’n tarkoittamassa mielessä. Itse olen kuitenkin antanut itselleni tältä osin merkittäviä helpotuksia, enkä muutoinkaan tavoittele aivan Camus’n asemaa vastaavaa paikkaa maailmankirjallisuuden kaanonissa. Minulle riittää, että kirjoitan niin hyviä tarinoita kuin kirjoittamishetken taidoillani osaan. Sekin riittää näin aluksi, että tarina on omasta mielestäni hyvä. Itse asiassa olisi aika typerää kirjoittaa tarina, jonka kuvittelisi olevan joidenkin muiden mielestä hyvä mutta joka ei tekisi itseen mitään vaikutusta. Sitä olisi aika lailla pakko pitää laskelmoimisena ja tulos olisi mitä todennäköisimmin niin kutsuttua tekotaiteellista ulostetta – kumpaakaan näistä en varsinaisesti arvosta. Sitä paitsi tuollaisen tarinan kirjoittaminen olisi kirjoittajalleen tavattoman tylsä prosessi.

Itse uskon, että hyvä tarina on aina ilo lukijalle, vaikkei se sinänsä sanoisikaan mitään maailmasta. Sitä paitsi on oikeastaan vaikea olla sanomatta mitään. Kun kehittelee henkilöhahmoja ja heidän välisiään suhteita, tulee väkisinkin sanoneeksi jotain ihmisten välisistä suhteista. Minä taidan kirjoittaa tunteet edellä, mikä tuntuu olevan paljon tehokkaampaa kuin muinoin nuorena ihailemani teema edellä -tapa. Sitä paitsi vaikkei yrittäisikään sanoa tekstillään mitään, joku aina löytää siitä jonkin hienon teeman – mikä ei sinänsä haittaa.

Tarinaa itsessäänkään ei kuitenkaan kannata väheksyä. Tämän on ehkä parhaiten kiteyttänyt Tuomas Holopainen Nightwishille tekemässään sanoituksessa Storytime:

The core of all life is a limitless chest of tales.

Beth Daniels: Writing Steampunk – perusopas steampunkin kirjoittajalle

Ainakin aloittelevalle steampunkin kirjoittajalle on paljon iloa Beth Danielsin oppaasta Writing Steampunk ja sen toisesta, uudistetusta painoksesta Geared up! Writing Steampunk. Uudistettu painos on tosiaan sen verran paljon uudistettu ja erilainen, että lämpimästi suosittelen aiheesta kiinnostuneelle molempien painosten lukemista. Itse ainakin inspiroiduin kovasti teoksia lukiessani, sisälläni alkoi oikein pursuta ideoita siitä, mitä kaikkea haluaisin omiin tarinoihini.

Daniels esittelee steampunkin genrenä, ohjeistaa steampunk-maailman ja sen olioiden luomiseen, tarjoilee historiallisia faktoja viktoriaanisesta ja edvardiaanisesta aikakaudesta ja antaa tietenkin myös lukuvinkkejä siitä, mitä klassikoita ja uudempia teoksia steampunkin kirjoittajan kannattaisi lukea. Hän esittelee myös sitä, millainen voisi olla steampunk-seikkailu, steampunk-mysteeri, steampunk-romanssi tai vaikkapa steampunk-dystopia, jotta oppaan lukija voi löytää steampunkin maailmasta itselleen sopivimman alagenren.

Danielsin mukaan steampunk on fantasian alalaji, tarkemmin vaihtoehtohistoriaa, joka hyödyntää usein varhaisten science fiction -kirjailijoiden, kuten Jules Vernen ja H.G. Wellsin tapaa lähestyä asioita. Steampunkiin voidaan helposti yhdistää myös melkein mitä tahansa elementtejä: romantiikkaa, mysteereitä, kauhua, seikkailua… Jos tästä ei vielä saa kiinni, mitä kaikkea tarinaansa voisi laittaa, Daniels esittelee steampunk-tarinoiden mahdollisia henkilöhahmoja keksijöistä teollisuuspohattoihin, Royal Societyn jäsenistä katulapsiin ja haudanryöstäjistä paranormaaleihin olentoihin.

Erityisen tärkeänä Daniels näkee sen, että tarinassa on hirviö, ja siksi hän esittääkin runsaasti vinkkejä, jotka auttavat hirviön luomisessa, oli tavoitteena sitten mekaaninen, biologinen tai taikavoimin luotu olio, palvelijan roolissa oleva tai vaikka koko maailman hallitsija. Yhtä lailla Daniels ohjaa steampunk-koneiden luomiseen.

Koska steampunkissa on aineksia todellisesta historiasta, sen tunteminen on olennaisen tärkeää. Daniels esittelee lyhyesti 1800-luvun historiallisia tapahtumia ja teknistä kehitystä ja antaa hyviä vinkkejä taustatyön tekemiseen. Historian tutkiminen on tietenkin yhtä aikaa työlästä ja mielenkiintoista. Toisaalta taustatyön tekemiseen voisi upota ikuisiksi ajoiksi, toisaalta ei haluaisi muuta kuin kirjoittaa ja taas kirjoittaa tarinoitaan. Onneksi sekä taustatyön tekeminen että kirjoittaminen ovat periaatteessa mukavaa hommaa, vaikka kaikessa toki epätoivon hetkensä onkin.

Asioiden taustoittamisessa pääsee jonkinlaiseen alkuun jo tämän kirjoittamisoppaan lukemalla, sillä Writing Steampunk antaa peruskatsauksen viktoriaaniseen aikaan. Siitä oppii mm. seuraavat mielenkiintoiset asiat:
- stetoskooppi keksittiin 1810-luvulla
- ensimmäinen kauneusleikkaus tehtiin 1814
- tulitikut keksittiin 1827
- hypnoosi keksittiin 1840-luvulla
- Hollannin armeijan kirurgi keksi kipsauksen 1850-luvulla ja samalla vuosikymmenellä Alppien läpi saattoi matkustaa junalla
- jääkone keksittiin 1860-luvulla, samoin liikennevalot
- säilykepurkit keksittiin 1880-luvulla, samoin WC-paperi, Coca-Cola ja piilolinssit

Yksityiskohtien luettelo saattaa kuulostaa naurettavalta, mutta minua tämä kaikki jotenkin inspiroi. Moni asia on keksitty aiemmin kuin olen kuvitellut. Ja jokaisesta pienestä – tai aika merkittäviähän moni näistäkin on – keksinnöstä voi syntyä tarinan idea. Tällaiset yksittäiset asiat ovat minusta paljon kiinnostavampia kuin esimerkiksi suuret poliittiset muutokset.

Writing Steampunk tarjoaa tosiaan jo itsessään paljon kovinkin yksityiskohtaista tietoa, sillä Daniels esittelee mm. eri maiden kolikoita 1800-luvulta sekä käytössä olleita aseita. Lukija saa siis perustiedot esimerkiksi Derringeristä ja Samuel Coltilta nimensä saaneista aseista, kuten myös erilaisista kivääreistä. Tämän lisäksi kirjassa on tietenkin luettelo teoksista, joista voi opiskella lisää 1800-luvulla kehitellyistä aseista. Hilpeämpiäkin asioita esitellään, nimittäin aikakauden huveja ja vapaa-ajan harrastuksia, tosin osa niistä on vastenmielisiä (esim. kukkotappelut ja hirttäjäiset).

Osittain voisi jopa väittää, että Danielsin kirja tarjoaa liiankin tarkkaa informaatiota: ensimmäisessä versiossa on pitkällinen luettelo siitä, milloin mikäkin teatteri on auennut Lontoossa ja muuallakin, toinen, uudistettu painos puolestaan luettelee pitkäjänteisesti, milloin mikäkin silta Thamesin yli on rakennettu. En ole aivan varma, olisiko näitä asioita tarvinnut esitellä kirjoittajaoppaassa, sillä se, joka tietoja tarvitsee, voi helposti tarkistaa ne vaikkapa Wikipediasta. Sinänsä tarkat tiedot ovat useinkin tarpeellisia. Vaikka voinkin tarinassani muuttaa Lontoon siltojen rakentamisen historiaa, on mielestäni noloa, jos pistän ilman mitään selitystä henkilöni kävelemään Tower Bridgeä pitkin vaikkapa 1860-luvulla, kun silta avattiin käyttöön vasta vuonna 1894.

Niin, taustatyö on tärkeää, mutta koska steampunk ei ole kuitenkaan sama asia kuin historiallinen fiktio, yksi mielenkiintoinen asia sen, kuten muunkin historiallisen spefin kirjoittamisessa on historian mankeloiminen, isompien tai pienempien muutosten tekeminen, kun vaihtoehtohistoriallista maailmaa verrataan todelliseen historiaan. Siihenkin Danielsin teos antaa ohjeita: muutetaan jokin palanen historiassa ja sitten katsotaan, miten se vaikuttaa, mikä muuttuu. Mitäs jos kuningatar Victorian puoliso ei olisikaan ollut Albert? Entäpä jos jokin tieteen keksintö olisi tehty aiemmin kuin tehtiin, tai myöhemmin? Mitä olisi seurannut?

Jos historia, spekulatiivinen fiktio ja kirjoittaminen kiinnostavat edes pienessä määrin, suosittelen Writing Steampunkin lukemista. Pian saatat olla kehittelemässä tarinaa, jossa höyrykoneet ja kellokoneistot saavat yhtä jos toista toimimaan, kuolleista ihmisistä omituisiin kulkuvälineisiin.

Tervetuloa kirjoittamisblogiini!

Oletko usein enemmän kotonasi fiktiivisessä maailmassa kuin tässä, missä fyysisesti olet? Innostaako sinua luoda maailmoja, joissa voi tapahtua asioita, joita jotkut muut eivät pidä mahdollisina? Innostaako sinua luoda henkilöitä, jotka tekevät asioita, joita itse et koskaan tekisi? Jos nyt nyökyttelet päätäsi, meillä saattaa olla jotain yhteistä.

Tämä blogi kertoo matkasta kuvitteelliselle 1800-luvulle, omaan steampunk-maailmaani. Kirjoitan siitä, mitä opin steampunkista, viktoriaanisesta ajasta (1837–1901), kirjoittamisesta ja kaikesta, mitä tarinoideni luominen vaatii ja saa miettimään. Esittelen kirjoittamisoppaita, tietokirjoja 1800-luvusta, aikakaudesta tehtyjä elokuvia, lukemiani kirjoja, jotka on kirjoitettu 1800-luvulla tai jotka sijoittuvat tuolle vuosisadalle, ajatelmia kirjoittamisesta, kaikkea, mikä tuntuu jotenkin liittyvän fiktiivisen maailman kehittelyyni ja tarinoihin, joita sijoitan tähän maailmaan. Nähtävästi kerron myös tuosta toisesta maailmasta, jossa vietän aikaani, ja henkilöistä, joihin olen siellä tutustunut.

Keskustelu kirjoittamisesta ja historiastakin on enemmän kuin tervetullutta, joten kommentoi ihmeessä, jos jokin kirjoittamani teksti herättää ajatuksia!