Spekulatiivinen fiktio, queer ja erotiikka – sateenkaarispefin viikon ohjelmaa

Tämä viikko on ollut sateenkaarispefin some-viikko. Perjantain ohjelmana oli Instagramissa keskustelu spekulatiivisesta fiktiosta, queerista ja erotiikasta. Kysymykset esitti Rimma Erkko, ja kysyttyä pohtivat Anni Kuu Nupponen ja Artemis Kelosaari, molemmat tuttuja erotiikan kirjoittajina sekä myös eroottisten tekstien toimittajina. Minua ilahduttavaa oli erityisesti se, että keskustelussa oli kirjoittamisen näkökulma hyvin vahva.

Heti alkuun tuli selväksi, että erotiikka on paljon muutakin kuin paljasta kiihkoa. Nupponen kertoi kirjoittavansa paljon sodasta ja vallankäytöstä. Sota, seksi ja seksuaalisuus riisuvat hänen mukaansa ihmisen paljaimmilleen sekä hyvässä että pahassa. Siksi onkin kiehtovaa, että seksikohtausta voi käyttää mainiosti kertomaan tarinan henkilöistä asioita, joita lukija ei muutoin näe. Myös Kelosaari sanoi, ettei erotiikka ole pelkkää panemista vaan voi liittyä moneen asiaan. Nupponen muistutti toki, että erotiikan kirjoittaminen on myös todella hauskaa ja vapauttavaa. Itseäni erotiikan kirjoittaminen kiehtoo juuri näistä samoista syistä: seksiä kuvaamalla voi kuvata koko ihmisen tunneskaalaa, joka usein on herkimmillään ja toisaalta voimakkaimmillaan seksissä. Mutta kuka tuota hauskuutta ja itsensä tutkimistakaan pystyisi kieltämään?

Monille erotiikka on pornoa. Siksi onkin hyvä aina muistuttaa näiden kahden välisestä erosta – vaikka raja varmasti häilyvä onkin. Kelosaaren mukaan erotiikassa ei ole päätarkoituksena kiihottaa lukijaa, vaan erotiikka tai seksuaalisuus on enemmänkin kerrontatapa kuin tekstin sisältö. Erotiikassa juonella on tärkeä osansa. Nupposen mukaan porno on erotiikkaa nopeampaa. Siinä ei lämmitellä vaan mennään saman tien itse seksiaktiin. Hänenkin mukaansa tärkeä raja menee tarinallisuudessa. Itse ajattelen, että erotiikassa myös henkilöhahmot ovat syvempiä, ja juuri siksi seksikin aiheuttaa heissä monenlaisia reaktioita. Itsestä tuntuisi myös oudolta kirjoittaa persoonattomia hahmoja yhtymässä toisiinsa ja tuottamassa toisilleen yhtään minkäänlaista seksuaalista mielihyvää. Toki sitä voisi kokeilla, mutten usko, että se innostaisi muusaani.

Entäpä sitten spefierotiikka? Miksi erotiikkaan pitäisi liittää spefielementti? Kelosaaren mielestä – eikä tätäkään voi kiistää – spefi tarjoaa myös erotiikalle ennenkuulumattomia mahdollisuuksia. Kun realismi ei rajoita tarinaa eikä sen henkilöitä, uskoisin, että voimme varmasti myös oppia jotain uutta ihmisyydestämme. Spefihän etäännyttää meitä asioista, jotka ovat omassa elämässämme, ja mahdollistaa niiden käsittelyn helpommin.

Sekä Nupponen että Kelosaari pitävät queer-erotiikkaa erityisen vapauttavana, koska siinä ei tarvitse käydä pohdiskelua siitä, voiko henkilöhahmo tehdä jotain, mistä pitää. Siinä ei ole samanlaisia rajoja kuin heteronormatiivisessa erotiikassa. Kelosaari muistutti myös siitä, että queer on aina ollut läheisessä suhteessa spefiin, koska molemmat määrittelevät uudelleen rajoja normaalille ja epänormaalille, luonnolliselle ja luonnottomalle. Queer ja spefi eivät myöskään tyydy arkipäiväiseen. No, saattaa olla, ettei kovin moni kaipaakaan minkäänlaiselta eroottiselta kirjallisuudelta pitkiä kuvauksia Pirkka-seksistä.

Spefi antaa meille Nupposen mukaan myös mahdollisuuden kuvitella jännittäviä maailmoja, joissa ei vallitse heteronormatiivisuus. Nupponen on huomannut jopa, että häntä häiritsee, jos spefikirjoittaja on suunnitellut hienon fantasiamaailman mutta napannut siihen meidän maailmamme heteronormatiivisuuden kuin annettuna. Kelosaari puolestaan kertoi, kuinka fantasiakirjoittajankin mielikuvituksella voi olla tiukat rajat ja sokeat pisteet. Niihin ei aina mahdu vaikkapa, että tarinassa on raskaana olevia miehiä, vaikka monet muut mielikuvitukselliset yksityiskohdat hyväksytään miettimättä.

Kirjoittamiskeskusteluissa nousee toistuvasti esiin kysymys siitä, voiko kirjoittaa asioista, joista itsellä ei ole kokemusta. Sekä Nupponen että Kelosaari olivat sitä mieltä, että kirjoittaja voi kirjoittaa, mistä haluaa. Taiteilijan on kuitenkin vapaudessaan muistettava perehtyä aiheeseensa. Nupponen muistutti, että erotiikka on niin henkilökohtainen asia, että omien rajojen venyttäminen voi olla pelottavaakin. Kun kirjoittaa jostain, mistä ei ole omakohtaista kokemusta, pitää taustatyön tekemisen lisäksi olla herkillä omista ennakkoluuloistaan ja ajatusmalleista, joita on oppinut. Tarinaa pitää aina miettiä nimenomaan tarinankaaren ja henkilöhahmojen kannalta.

Uskon, että juuri henkilöhahmojen tarpeeksi perusteellinen suunnittelu auttaa siinä, ettei tule toistaneeksi stereotypioita. Taustatutkimus on ehdottoman tärkeää. Juuri hetki sitten luin erään paljon huomiota saaneen eroottisen kirjan, josta syntyi jopa asiaan vihkiytymättömälle lukijalle vahva mielikuva siitä, ettei kirjoittajalla ole aavistustakaan, mistä hän kirjoittaa. 

Nupponen muistutti myös, ettei taustatutkimuksen idea ole se, että se laitetaan sellaisenaan omaan tekstiin. Sen tarkoituksena on kääntää kirjoittajan mieli oikeaan asentoon. Onkin totta, että esimerkiksi minun olisi hyvin vaikea ilman taustatutkimusta kirjoittaa vaikkapa sukkahousufetissistä, kun aivot ovat siinä asennossa, että sukkahousut ovat vaatekappale, joka on ainoastaan tavattoman epäkäytännöllinen ja hankala pukea ja jota vältän kaikissa tilanteissa, jos se suinkin on mahdollista.

Seksi herättää tunteita laidasta laitaan, mutta entäpäs siitä kirjoittaminen? Nupponen näytti selvästi tuntevan häpeää kirjoittamisestaan, vaikka piti häpeämistä tarpeettomana. Tämä johtui yksinkertaisesti siitä, että monet meistä ovat eläneet lapsuutensa aikana, jolloin seksuaalisuuteen on kasvatuksessa liitetty häpeä. Toisaalta Nupposella on häpeän vastakohtana itsenä olemisen vapaus, ja hänelle spefierotiikka on myös mainio tapa tutustua uteliaisuudella uusiin asioihin. Itsekin uskon, että erotiikan kirjoittaminen voi myös vapauttaa häpeästä. Erotiikasta puhuminenkin helpottuu, kun siitä puhuu ja kirjoittaa tarpeeksi.

Kelosaari puolestaan sanoi, ettei tekstissä olevia asioita tarvitse hävetä, olivat ne mitä tahansa. Hänen omissa teksteissään on paljon sadistisia fantasioita, joita joku saattaisi moralisoida. Voin kuvitella, että monilla lukijoilla voi olla vaikeuksia erottaa oikeaa elämää ja kirjailijaa ja hänen tekstejään toisistaan, niin outoa kuin se onkin. Mutta – Nupponen muistuttaa, että kirjoittajan velvollisuus on vain kirjoittaa henkilöhahmo hyvin; ei ole mitään velvollisuutta pitää siitä seksuaalisesta toiminnasta, jota henkilöhahmo harjoittaa. 

Minusta ei ole myöskään kauhean olennaista tietää kirjoittajan seksielämästä, vaikka lukisi hänen kirjoittamaansa erotiikkaa. Hyvä, uskottava tarina on miellyttävää luettavaa, ja kiihkeä seksikohtaus on kiihkeä seksikohtaus, eikä sillä ole väliä, millä keinoin kirjoittaja on onnistunut tarinankertomisessaan. Myönnettäköön kuitenkin, että jos satun tietämään, että kirjoittajalla on kokemusta asiasta, josta minulla ei ole, näkökulma on kiinnostava. Mutta tämä näkyy vaikkapa ihan sellaisessa tilanteessa, että kirjoittaja on eri sukupuolta kuin minä. Olen kirjoittanut tarinoita miehen näkökulmasta, ja kieltämättä lämmittää, kun näkökulmaa on pidetty uskottavana. Itsestään poikkeavan henkilöhahmon kirjoittamisessa on mielestäni aina muistettava niin innostus, kunnioitus kuin nöyryyskin. 

Millaista on sitten queer-erotiikan sukupuolisuuden ilmaiseminen? Kelosaari näkee sateenkaarimaskuliinisuuden jonkinlaisena Tom of Finland -tyyppisenä ajatuksena siitä, ettei naiselle ole mitään käyttöä vaan tosimies pärjää ilman. Nupponen puolestaan kertoi, ettei ajattele kirjoittaessaan maskuliinisuutta tai feminiinisyyttä. Hänestä on mukavaa leikkiä sukupuolisuudella, koska se purkaa heteronormatiivisia asetelmia. Nupponen huomautti siitä, että monista naisista on ihanaa lukea fanfic-homopornoa. Siinä on vapauduttu tunkkaisen heteropornon asetelmista, ja henkilöhahmot yksinkertaisesti vain nauttivat panemisesta.

Kelosaari muistutti siitä, että usein fanficissä homoparista kuitenkin tehdään heteromainen. Toinen miehistä on tällöin pehmeämpi, feminiinisempi. Kelosaaren mukaan ei ole kuitenkaan yksinkertaista, millainen persoona on maskuliininen ja millainen feminiininen. Itsekin toivoisin, että niitä rajoja, mitä eri sukupuolille asetetaan, voisi väljentää. Mikä sitä paitsi oikeasti on miehistä ja mikä naisellista? Sekin on mielestäni ihan hyvä kysymys.

Lopuksi ohjelmanumerossa keskusteltiin siitä, millaista erotiikkaa Nupponen ja Kelosaari tahtoisivat nähdä spefitarinoissa enemmän. Nupponen esitti haasteen erotiikasta, jossa seksi on kaikkea muuta kuin sukupuolielimiin liittyvää. Kelosaari puolestaan kaipasi lisää aidosti julmaa erotiikkaa, sadismia. Hänen mielestään homoporno on suurelta osin tylsän pehmeää. Jäämme odottamaan, miten näihin toiveisiin vastataan.

Outlining Your Novel – hyvä perusopas romaanin suunnitteluun

K.M. Weilandin blogi Helping Writers Become Authors tuo esiin kaikenlaista kirjoittamiseen liittyvää helposti omaksuttavalla, konkreettisella tavalla. Weiland on myös julkaissut kirjoitusoppaita, joiden sisältö taitaa kaikkinensa löytyä hänen verkkosivuiltaankin, mutta kirjoitusoppaan lukeminen tuntuu jotenkin palkitsevammalta kuin verkkosivujen kahlaaminen, joten lukaisin oppaan Outlining Your Novel: Map Your Way to Success. Opas keskittyy nimensä mukaisesti siihen, miten saa suunniteltua hyvän romaanin. 

Weilandin mukaan romaanin suunnitelman tarkoituksena on auttaa luovuutta, ei kahlita sitä. Suunnitelmaa tai luonnosta voi pitää tarinan ensimmäisenä versiona – ainoastaan sillä erolla, että suunnitelman tekemiseen ei mene läheskään niin paljon aikaa kuin ensimmäisen tekstiversion kirjoittamiseen ilman sitä. Tarkoituksena on saada ideat esiin ja katsoa, miten ne saa järjestettyä. Tämä prosessi on läpikäytävä, oli kirjoittajan tapa työskennellä sitten mikä tahansa. 

Weiland uskoo, että kun suunnitelma antaa raamit, mm. sen, minne tarina on menossa, kirjoittajalla on paremmat mahdollisuudet antautua yksityiskohtien löytämiselle, kun hän alkaa varsinaisesti kirjoittaa. Tällä tavoin luovuus kukkii, eikä tukahdu. Kirjoittaja ei pysty myöskään laittamaan tekstiinsä vihjeitä tulevasta, jos ei tiedä, mikä tuleva on. 

Kirjassa esitellään lyhyesti erilaisia suunnittelutapoja: ajatuskartta, kuvasuunnitelma, kartta ja täydellinen arvostelu, jossa kirjoitetaan tulevasta teoksesta ylistävä kritiikki. Yhtä kaikki suunnittelua varten tarvitaan kynä ja muistikirja. Weiland näkee näissä vanhanaikaisissa välineissä monia etuja, mm. sen, että ei joudu editointivimman valtaan jo siinä vaiheessa, kun kaikki on muutenkin levällään. 

Weilandin käyttämiä välineitä on myös yWriter-ohjelma, mutta sen hän on blogistaan päätellen vaihtanut tämän oppaan kirjoittamisen jälkeen Scriveneriin. Tietokoneohjelmaa ennen hän suosittelee kuitenkin käyttämään kynää ja muistivihkoa. Hauskoja muita tarvikkeita tekstin suunnitteluun ovat vanhat kalenterit. Niitä Weiland käyttää apuna tarinan aikajanan suunnittelussa. 

Weilandin suunnitteluprosessi alkaa siten, että kuvataan yhdellä virkkeellä tekstin perusta: juoni ja teema. Tämä virke voi muuttua suunnitteluprosessin aikana, mutta silti se on hyvä olla olemassa jo alussa, koska siten kirjoittaja pystyy suuntaamaan ajatuksensa oikein. Lopulta se kuvaa lyhyesti tarinan keskeisen idean, henkilöt, konfliktin ja juonen sekä sen, millainen lähestymistapa tarinalla asiaan on, onko keskiössä esim. romantiikka tai mysteeri.  

Kun perusta on selvillä, voi tehdä liudan ”Entäs jos?” -kysymyksiä. Hullutkin ideat kannattaa kirjoittaa ylös, koska niiden avulla voi löytää todella timanttisia ideoita. Weiland kertoo käyttäneensä myös ”Mitä odotetaan?” -kysymystä. Kun miettii, mitä lukija odottaa tarinalta, voi yllättää tämän tarjoamallakin jotain muuta. 

Näiden kysymysten perusteella tekstin idea tarkentuu ja muuttuukin. Myös yleisiä kysymyksiä, kuten kuka on tarinan päähenkilö, on syytä tehdä. Tärkeää on päästää itsensä ideoimaan niin, että aivojen analyyttinen, kriittinen puoli ei pääse sotkemaan ajatuksia. Weiland puhuu ideoinnista aivojen ”dream zonella”. 

Kun suunnitelmassa alkaa olla kohtauksia, on hyvä listata ne. Ongelmakohdat voi nostaa esiin esimerkiksi jollain värillä, ja kun suunnitelmassa on kohtia, jotka ovat valmiita siirrettäviksi lopulliseen suunnitelmaan, ne voi merkitä eri värillä. Toiseen paikkaan siirrettävät kohdat voi merkitä kolmannella värillä. Tällä tavalla tarina alkaa rakentua ja näyttää juonessa olevat aukot. 

Miten ongelmakohtiin löytää sitten ratkaisun? Weiland kehottaa kirjoittamaan sensuroimatonta tajunnanvirtaa nopeaan tahtiin. Paperille ajatteleminen tuottaa paljon käyttökelvotonta mutta myös ratkaisuja. Hyvä ratkaisu ajatuksen pysähtyessä on aina kysymysten kysyminen. 

Kun tarinassa alkaa olla jonkinlainen muoto, on aika keskittyä seuraaviin avaintekijöihin: motiivit, halu, päämäärä, konflikti ja teema. Ei riitä, että henkilöiden teot ovat mielenkiintoisia; niiden takana on oltava myös mielenkiintoisia syitä toimia juuri sillä tavoin. 

Toisaalta tarinan ydin on se, että päähenkilö haluaa jotain. Halun pitää olla voimakas, ja usein sen takana on vakaita uskomuksia tai menneisyyden tapahtumia. Henkilöhahmon tavoite ja motivaatio kulkea kohti sitä puolestaan saavat aikaan itse tarinan, kunhan päähenkilön ja tavoitteen tielle tulee esteitä – siis konflikti. 

On tärkeää, ettei päähenkilöllä mene liian hyvin. Weiland kehottaa mm. tekemään listan 10 pahimmasta asiasta, jotka päähenkilölle voisi tapahtua. Tämä voisikin olla hyvä idea, kun teksti on vielä villeimmässä ideointivaiheessa. Weiland kehottaa kuitenkin käyttämään listaa myös silloin, kun näyttää, ettei jokin kohtaus ole päähenkilön näkökulmasta tarpeeksi turhauttava. Konfliktien synnyn voi varmistaa myös henkilöitä suunnitellessaan siten, että luo henkilöhahmoja, jotka jo aivan valmiiksi saavat toisensa hermostumaan. Konfliktia synnyttää helposti myös se, henkilöhahmo laitetaan tilanteeseen, joka on hänen toimintamalliensa tai arvojensa vastainen. 

Koko ajan ei kuitenkaan tarvita maailmoja syleilevää konfliktia, vaikka jokaiseen kohtaukseen tarvitaankin ulkoinen taistelu (fyysinen reaktio konfliktiin) sekä sisäinen taistelu (psykologinen ja emotionaalinen reaktio tapahtumiin). Konflikti voi tästä huolimatta olla kooltaan ja laadultaan hyvin monenlainen. 

Teema on hyvin tärkeä myös. Weiland antaa sen löytämiseen ja esille tuomiseen käyttökelpoisia vinkkejä. Hän kehottaa kirjoittamaan jälleen listan, nyt asioista, joiden puolesta olisi valmis taistelemaan tai jopa kuolemaan. Dramaattista toki, mutta sitten ainakin tietää kirjoittavansa itselleen tärkeästä teemasta. 

Itse teoksessa teeman pitäisi näkyä henkilöiden kamppaillessa elämän harmaalla alueella. Hyvin teemaan kytkeytyvä juoni pakottaa lukijan kysymään kysymyksiä valittuun teemaan liittyen. Tämä on oikeastaan vapauttavaa: kun löytää kysymykset, riittää, että saa lukijankin pohtimaan niitä – ei kirjoittajallakaan tarvitse olla vastauksia. Suunnitteluvaiheessa tarinaan tulleita teemoja voi myös nostaa esiin, valita niistä tärkeimmän ja vahvistaa sitä pitkin tekstiä. 

Kun aika paljon on jo selvillä, on aika keskittyä taustatarinaan. Sillä tarkoitetaan varsinaisen tarinan takana olevaa tarinaa, näkymättömissä olevaa henkilöhahmon historiaa, joka on kuitenkin vaikuttamassa hänen päätöksiinsä ja tekemisiinsä. Weilandin mielestä on erittäin tärkeää kääntää jokainen kivi henkilöhahmon menneisyydessä. 

Siitä voi varmasti olla montaa mieltä, kuinka paljon näitä menneisyyden kiviä on aiheellista pyöritellä. Sitä ei voi kuitenkaan kiistää, etteikö henkilöhahmoon voisi löytyä yllättäviäkin, tarinankerronnan kannalta hyviä piirteitä, kunhan jaksaa miettiä häntä yksityiskohtia myöten. Tärkeää on erityisesti kaivella esiin henkilöiden menneisyydestä ne tapahtumat ja asiat, jotka ovat muokanneet henkilöistä sen, mitä nämä ovat, hyvässä ja pahassa. 

Itse tarinassa henkilön menneisyyteen kannattaa Weilandin mukaan vihjata aikaisessa vaiheessa, mutta kokonaisuutena henkilön tausta tulee paljastaa vasta, kun se on aivan välttämätöntä. Pitkiä takaumia Weiland ei suosittele vaan kehottaa viittaamaan henkilöiden taustoihin muutamalla sanalla aina silloin kun se on tarpeellista. 

Henkilöhahmon menneisyys on tärkeässä osassa, kun tarinassa päästään tapahtumaan, joka sysää tarinan kunnolla liikkeelle (the inciting event). Tässä kohtaa lukijan on jo tärkeä tuntea päähenkilön taustoja, jotta hän voi tuntea sympatiaa henkilöhahmoa kohtaan ja toisaalta ymmärtää, mitä kaikkea tällä on pelissä. Toimiva inciting event vaikuttaa suoraan siihen, miten tarina päähenkilön osalta jatkuu. Se luo lisäksi konfliktin ja siitä seuraa toimintaa. 

Henkilöiden luomiseen Weiland käyttää henkilöhahmohaastatteluja, joissa todellakin kaivetaan esille kaikki nenänmuodosta, poliittisista näkemyksistä ja henkilöhahmon tekemistä matkoista siihen, pitääkö hän itsestään vai ei. Teoksessa on hyvä listaus siitä kaikesta, mitä henkilöhahmosta voi pohtia. Listauksen lisäksi voi kirjoittaa tajunnanvirtaa siten, että esittää henkilöhahmolle kysymyksiä, joissa jopa hieman ilkeästi haastaa häntä kertomaan itsestään. Tätä voisi kokeilla joskus, sillä välillähän henkilöhahmot salaavat kaikenlaista. Weiland ei innostu Myers–Briggsin tyyppi-indikaattorista henkilöhahmojen suunnittelussa mutta käyttää joskus enneagrammia varmistaakseen, että henkilöhahmo on vahvuuksiensa ja heikkouksiensa osalta tasapainossa. 

Miljöön suunnittelussakin Weiland muistuttaa tapahtumapaikan ja henkilöhahmon välisestä suhteesta. Mitä henkilöhahmo ajattelee esim. paikasta, jossa hän asuu? Kuinka pitkä suhde hänellä on paikkaan? Valtavaa määrää tapahtumapaikkoja Weiland ei suosittele. Yksi kiehtova tapahtumapaikka, johon saa tutustua kunnolla, on parempi kuin pintapuolinen vilkaisu useaan tapahtumapaikkaan. 

Näkökulmahenkilöiden valinnassa on mietittävä samoja asioita kuin miljöiden valinnassa: mitä enemmän näkökulmahenkilöitä on, sitä enemmän lukijan huomio – ja myös lojaalisuus – jakaantuu. Weiland antaa neuvoksi valita näkökulmahenkilöksi sen, jolla on mielenkiintoisin ääni – kenen näkökulmasta tarinasta tulee kiinnostavin? 

Weiland käsittelee lyhyesti myös tarinan rakennetta, mutta on kirjoittanut siitä kokonaan oman teoksensa. Kuitenkin myös tämän oppaan perusteella pystyy oppimaan perusrakenteen siitä, mitä tarinan alussa, keskikohdassa ja lopussa tarvitaan. Hyvä yksittäinen vinkki on suunnitella nurinperin, jos ei tiedä, miten pisteestä A päästään tarinassa pisteeseen B. 

Weilandin ohjeiden mukaan suunnitellessaan kirjoittaja saa itse asiassa monta eritasoista romaanisuunnitelmaa. Kun yksityiskohtainen, laaja suunnitelma tarinan rakenteesta on valmis, Weiland nimittäin kehottaa tekemään lyhennetyn suunnitelman, jonka avulla on helpompi työskennellä. Sen avulla näkee nopeasti tarinan linjat ja tärkeimmät kohdat. 

Weiland antaa myös ohjeita tekstin jakamisesta lukuihin ja kohtauksiin. Tämän jaon voi tehdä lyhennetyn suunnitelman kohdalla. Erityisesti lukujen lopussa lukijan pitäisi palaa halusta tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi. Jokaisen luvun ei kuitenkaan tarvitse loppua elämää ja kuolemaa henkivään cliffhangeriin. Luku voi päättyä esim. salaisuuteen, jota ei paljasteta (joku piilottaa kirjeen), lupaukseen (joku lupaa kostaa pahan teon) tai mysteeriseen dialogiin. 

Oppaan jokaisen luvun lopussa on lyhyt tiivistys luvun tärkeimmistä sisällöistä. Tämä on hyvä. Jo näiden tiivistysten perusteella pystyisi todennäköisesti lähtemään suunnittelemaan romaania. 

Mukava lisä kirjaan on, että jokaisen luvun lopussa on haastateltu yhtä kirjailijaa hänen kirjoittamisprosessistaan. Kirjailija kuvaa omaa suunnitteluprosessiaan, kertoo, mikä on suunnittelun suurin etu ja suurin sudenkuoppa sekä esittää näkemyksensä siitä, onko tilanteita, joissa on järkevämpi vain kirjoittaa suunnittelematta. Haastattelut lisäävät näkökulmia ja auttavat näkemään, että jokaisen on löydettävä oma tapansa kirjoitusprosessin eri vaiheisiin. 

Weiland käyttää teoksessaan paljon esimerkkinä omia teoksiaan ja niiden suunnittelemista. Ymmärrettävästi tämä voi häiritä, varsinkin, kun selostukset ovat monesti pitkiä eivätkä teokset ole tuttuja ehkä monillekaan oppaan lukijoille. Itse lukaisin nämä esimerkit läpi kummemmin miettimättä. Se ei ehkä palvellut tarkoitustaan, mutta toisaalta siten ne eivät paljoa häirinneetkään. Esimerkit ovat yleensä toki hyvä asia, ja tekstin suunnitteluun oppaan kirjoittajan on vaikea löytää tarkkoja esimerkkejä muualta kuin omasta arkistostaan.

Outlining Your Novel antaa hyvin perustiedot kirjoittajalle, joka tahtoo suunnitella romaanin. Siitä voi poimia itselleen sopivat toimintamallit ja kehitellä niitä sitten eteenpäin.

Ylpeys ja ennakkoluulo – hitaasti hyvä tulee rakkaudessakin

On yleisesti tunnustettu totuus, että naimaton mies, jolla on huomattava omaisuus, on välttämättä vaimon tarpeessa. 

Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo (1813) ei pitkään pimitä, mistä kirjassa on kyse: avioliiton solmimisesta. Jos se on – tai edes pysyvän parisuhteen solmiminen – nykyään haastavaa, parisataa vuotta sitten ei päästy ainakaan yhtään helpommalla. Sen sijaan kummankin aikakauden pariutumiskuvioista syntyy taitavan kirjoittajan käsissä hykerryttävää kirjallisuutta.

Olen lukenut Ylpeyden ja ennakkoluulon ensimmäisen kerran muistamani mukaan vuonna 1997. Vuonna 2013 ilmestynyt Kersti Juvan suomennos on ollut lukulistalla ilmestymisestään asti. Ja täytyy sanoa, että oli viisasta lukea kirja uudelleen, hyvän suomennoksen vuoksi mutta muutoinkin. Ylpeys ja ennakkoluulo on nimittäin paitsi hauska myös viisas kirja. Rakkauden ei tarvitse syntyä ensisilmäyksellä, eikä ensisilmäykseen edes pitäisi luottaa. Olen itsekin vähän tällainen hidastempoinen romantikko.

Bennetin perheessä alkaa kuohua, kun naapurustossa sijaitsevan Netherfieldin kartanon vuokraa eräs herra Bingley, jonka varallisuus saa varsinkin rouva Bennetin pään sekaisin. Hänellä on nimittäin naitettavana viisi tytärtä, ja siinä riittää puuhaa, vaikka kaksi vanhinta ovatkin varsin hyväsydämisiä ja viehättäviä.

Pakka menee vielä enemmän sekaisin, kun selviää, että herra Bingleyn ystävä herra Darcy on vielä selvästi varakkaampi eli parempi naimasaalis. Sen verran järkeä tuntuu kuitenkin löytyvän paikkakunnan naisilta ja jopa rouva Bennetiltä, että kun herra Darcyn nähdään käyttäytyvän töykeän ylimielisesti, ei häntä enää pidetäkään kovinkaan haluttavana aviomiesehdokkaana kenellekään. Yleinen mielipide tuntuu olevan, että Darcy saisi painua sinne, mistä tulikin, eikä vastenmielisempää miestä ole tavattu.

Herra Darcykaan ei tunnu arvostavan paikkakunnan naisia kovin korkealle. Tarinan sankarittaresta Elizabeth Bennetistä, sisarussarjan toisiksi vanhimmasta, hän antaa tanssiaisissa legendaarisen lausuntonsa:

”Siedettävä, mutta ei niin sievä, että houkuttelisi tätä miestä; minua ei juuri nyt huvita pelastaa nuoria naisia, joita muut eivät huoli. [- -]” 

Olisi tietysti kätevää, jos tällainen herra Darcy voitaisiin sivuuttaa kokonaan, mutta ensiksikään siitä ei tulisi kovin hyvää tarinaa, ja toiseksi Elizabethin vanhempi sisar Jane ja herra Bingley rakastuvat palavasti toisiinsa, joten siinäpä se Darcy sitten pyörii mukana. Sitä paitsi lukijalle paljastetaan jo pian parinkymmenen sivun jälkeen, että herra Darcy alkaa nähdä Elizabethin aivan eri valossa: nuoren naisen silmät ovat älykkäät, Elizabethin vartaloa on ”ilo katsella” sekä hänen tavoissaan viehättää ”niiden luonteva leikillisyys”.

Ihailen Elizabeth Bennetiä yli kaiken. Hän ei hetkahda hetkeksikään siitä, että herra Darcy kommentoi häntä ikävästi. Sen sijaan hänestä kerrotaan:

Elizabeth jäi paikoilleen eivätkä hänen tunteensa herra Darcya kohtaan olleet suorastaan sydämelliset. Hän kertoi kuitenkin tapauksesta värikkäästi ystävilleen, sillä hänellä oli eloisa ja leikkisä luonne, joka nautti kaikesta naurettavasta. 

Ihan muuta kuin onnetonta itsesäälissä riutumista. Kuitenkin Elizabeth on valmis myöntämään väärät ajatuksensa ja olemaan pahoillaan ikävästä käytöksestään, kun selviää, ettei sille olekaan ollut perusteita. Kaikin puolin hän on ehkä kirjallisuushistorian tasapainoisin henkilö.

Elizabeth ja herra Darcy sopivat toisilleen täydellisesti. Jäyhyys ja eloisuus täydentävät toisiaan, kun kummallakin ovat arvoina oikeudenmukaisuus ja rehellisyys. Mutta parin yhteen saaminen on melkoisen tarinan takana, ja varsinkin Elizabethin osalta voisi puhua harkitusta hurmaantumisesta. Romaanin jälkisanoissa suomentaja Juvakin toteaa, että Austen ”uskoo rakkauteen, mutta ei päättömään hullaantumiseen”. Itse olen usein samalla tapaa hyvin hidas ihastuja – no, sillä erolla, ettei pohjalla tarvitse olla syvää vastenmielisyyttä tunteiden kohdetta kohtaan. Mutta se on yhteistä Elizabethin kanssa, että kun tunne on syntynyt, siitä on tolkuttoman vaikea taistella itseään irti. 

Elizabethissa ihastuttaa myös se, että hän arvostaa ihmisiä heidän oikeudenmukaisuutensa mukaan ja sen mukaan, miten he kohtelevat toisia. Siksi hän ei voi aluksi arvostaakaan Darcya, sillä tämän ylpeys tekee käytöksestä epäkohteliasta, suoraan sanottuna törkeää. Elizabeth on vapaa pokkuroinnista, jota hänen serkkunsa herra Collins, kirkonmies, edustaa.

Herra Collins on tarinan koomisimpia hahmoja. Ensiksikin hänen ”rakkautensa” kohde muuttuu lennossa aina tarpeen vaatiessa, kunnes on löytynyt nainen, joka suostuu naimaan hänet. Toiseksi hän nuoleskelee lady Catherine de Bourghin takalistoa enemmän kuin laki sallii – vaikka kiitollisuudenvelka onkin ymmärrettävä, koska nainen on antanut hänelle papinviran.

Lady Catherine de Bourgh sen sijaan on kaikkea muuta kuin ihailtava ihminen. Hän halveksuu alempien yhteiskuntaluokkien ihmisiä niin paljon, että syöksyy huhujen perusteella puhuttelemaan Elizabethia tämän kotiin, kun epäilee, että hänen sukulaispoikansa Darcy olisi naimassa täysin ala-arvoisen naisen.

Mukaan mahtuu myös hurmaava upseeri Wickham, johon Elizabethin jollain tapaa ihastuu aluksi mutta joka on perusesimerkki siitä, miten ensivaikutelmaan ei kannata luottaa. Wickham sotkeekin sitten asiat – sekä omansa että toisten – varsin perusteellisesti, tai no, osansa asiaan on toki myös Lydialla, Elizabethin sisarista nuorimmalla, jonka luonteeseen on kasaantunut kaikki nuoruuden naiivius ja harkitsemattomuus rakkausasioissa.

Sivuhenkilöihin mahtuu monta muutakin unohtumatonta. Elizabethin sisar Jane on kaiken hyvän ruumiillistuma, joka tahtoo uskoa siihen, että ihmiset eivät ole pahantahtoisia toisilleen ja että asiat järjestyvät kyllä parhain päin. Omalle osalleen hän ei tietenkään uskalla onnea toivoa. Rouva Bennet on raivostuttava häslä, mutta hänen äkisti ajateltuna miellyttävä miehensä on myös raivostuttava perheensä piikittelijä. Itse asiassa olin yllättynyt, että kirjassa mainittiin Elizabethin paheksuvan tätä, sillä mielikuvani oli, että herra Bennet olisi kuvattu kovinkin miellyttävänä isänä. Isän ja tyttären suhde on läheinen tästä huolimatta. Rouva Bennetin veli ja tämän vaimo edustavat tarinassa järjen ääntä.

Mutta entäpä herra Darcy? Kannattaako hänen peräänsä huokailla? No, ainakin voi olla vaikea löytää suoraselkäisempää miestä. Hän on myös huomaavainen, minkä voi huomata, kun hän on omilla tiluksillaan Pemberleyssä ja Elizabeth on enonsa ja tämän vaimon kanssa siellä vierailemassa. Darcy ei myöskään tee itsestään numeroa. Hän ei viihdy tuntemattomien seurassa:

”Minulla ei todellakaan ole kykyä keskustella vaivatta ihmisten kanssa, joita en ole tavannut koskaan ennen, kuten monilla on”, sanoi Darcy. ”Keskustelun sävy jää minulta tavoittamatta, enkä osaa olla olevinani kiinnostunut ihmisten asioista, kuten on tapana.” 

Mies, joka ei teeskentele. Mitä enempää voisi toivoa? Sitä paitsi Pemberleyssä on kirjasto, joka on ”monen sukupolven työn tulos” ja jonne Darcy hankkii säännöllisesti lisää kirjoja, koska hän ei ”ymmärrä sukukirjaston laiminlyömistä tällaisena aikana”. Oih!

Puhutaan erotiikan kirjoittamisesta – virtuaali-Finnconin ohjelmaa

Tämän vuoden Finncon on hieman pienimuotoisempi verrattuna Finnconeihin, joihin olemme tottuneet. Tapahtuma toteutetaan virtuaalisena yksi ohjelmanumero kerrallaan ja laajemmin ohjelmaa suunnitellaan ensi vuodelle. Itse olen keskittynyt yhteen ohjelmanumeroon, joten pienimuotoisempaa on minullakin kieltämättä ollut.

Perjantaina kuuntelin tarkasti Solina Riekkolan ja Anni Kuu Nupposen keskustelun siitä, mitä on spekulatiivisen erotiikan kirjoittaminen. Arvelin ohjelman sisältävän paljon asiaa tänä vuonna julkaistusta Kiima-antologiasta, jossa kummaltakin esiintyjältä on novelli, mutta keskustelu koskikin vielä enemmän erotiikan kirjoittamista yleensä – ei siis edes spekulatiivisesta näkökulmasta.

Ensiksi Riekkola ja Nupponen pohtivat sitä, missä menee erotiikan ja pornon raja. Riekkolan mielestä kysymys on sinänsä tärkeä, vaikka aina ei ole niinkään tärkeää, missä raja menee. Hänen mukaansa romanttisessa kirjallisuudessa kuitenkin käsitellään tyypillisesti ihmissuhteen syntymistä. Tämä ihmissuhde voi myöhemmin olla eroottinen, mutta romanttinen tarina ei keskity seksiaktin kuvaamiseen. Porno sen sijaan keskittyy nimenomaan siihen. Erotiikka jää Riekkolan mukaan johonkin romantiikan ja pornon väliin. Siinä aktin kuvaaminen on tärkeää, mutta tekstissä on mukana paljon muutakin, mm. se, miten seksiin on päädytty. Lisäksi erotiikassa tekstin viettelevyys on olennaista, sillä kaikki kirjallisuuden seksiaktitkaan eivät ole lainkaan kiihottavia.

Myös Nupponen oli sitä mieltä, että erotiikassa on tärkeää myös se, mitä on aktin ympärillä, ja hän muistutti myös siitä, että teksti voi olla eroottinen ilman aktiakin. Määritelmää, jonka mukaan porno on suorasukaisesti sanottuna runkkumatskua ja erotiikka kutkuttelee, Nupponen ei pitänyt siinä mielessä onnistuneena, että eri ihmisiä kutkuttavat aivan eri asiat. Se on kyllä varsin totta, mutta ehkä voisi sanoa, ettei teksti ole eroottista, jos se ei kutkuttele kenenkään eroottista tunnetta.

Tunne ja tunnelma onkin erotiikassa tärkeää. Riekkola totesi, että porno on mekaanisempaa, kun taas erotiikassa painottuu tunnelma. Hänen mukaansa puhtaasti pornografista kirjallisuutta onkin vähän, koska kirjallisessa muodossa pornografia ei toimi yhtä hyvin kuin kuvallisessa.

Miksi Riekkola ja Nupponen tahtovat sitten kirjoittaa erotiikkaa? Nupponen haluaa, että maailmassa olisi enemmän hyvää eroottista luettavaa. Hänellä on siis erotiikan kirjoittamisessa taiteellinen pyrkimys. Lisäksi hän kertoi, että erotiikassa kiehtoo sen syvä inhimillisyys. Hän haluaa myös tuoda esille sukupuolien kirjoa ja erilaisia tapoja toteuttaa seksuaalisuutta. Tabujen rikkominen ja asioiden normalisoiminen ovat hänen päämääriään.

Riekkolan syyt erotiikan kirjoittamiseen ovat pitkälti samoja. Häntä kiinnostaa se, että hyvin usein seksi kuvataan täydellisenä: täydelliset kehot harrastavat täydellistä seksiä. Riekkola itse tahtoo kirjoittaa epätäydellistä erotiikkaa, jossa seksi on hauskaa ja epätäydellistä ja on aivan ookoo, että se on niin. Toisin sanoen Riekkola tahtoo kirjoittaa kiihottavia tarinoita siitä, mitä todellisten ihmisten – tai vaikkapa kentaurien – todellinen seksi voisi olla. Tällainen erotiikan kuvaus todellakin normalisoi muidenkin kuin "virheettömien" ihmisten seksuaalisuutta ja on siksikin tarpeellista. Lisäksi täydellisyys on usein aika yhdentekevää.

Ohjelmanumeron kiinnostavinta antia oli keskustelu erotiikan kirjoittamisessa käytettävästä sanastosta. Miten voi löytää sopivan kuvailun tason ja sanaston? Nupposen mukaan erotiikan kirjoittamisessa joutuu miettimään sanastoa ehkä enemmänkin kuin muuten kirjoittaessaan. Osa sanoista voi olla jollain tapaa häpeällisiä ja osa huvittavia.

Riekkolan mukaan erotiikkaa voi kirjoittaa eri tyyleillä siinä missä muunkinlaista kirjallisuutta. Valittu sanasto voi tuoda tekstiin komediallisuutta tai kuvastaa esim. valtasuhteita henkilöiden välillä. Sanoilla penis, kalu, kyrpä ja meisseli tekstiin tulee aivan erilainen sävy. Hauska yksityiskohta sanaston valinnasta oli Artemis Kelosaarelta lainattu ajatus, että jos muut sanat eivät tunnu sopivilta, käytä latinaa. Itse en edes tiedä, ovatko sanat penis ja vagina niin kliinisiä, kuin millaisina niistä ohjelmanumerossa puhuttiin. 

Nupponen muistutti, että sanastoa on hyvä miettiä siinäkin mielessä, että väärän sanan käyttö voi rikkoa tunnelman. Jos kirjoittaja käyttää vaikkapa sanoja nahkapatukka tai samettiluola, se ei välttämättä saavuta lukijassa haluttua tunnetta. Väärästä sanavalinnasta voi tulla sellainenkin olo, että kirjoittaja häpeilee asiaansa. Nupposen mukaan pitää kuitenkin aina kirjoittaa mehukkaita sanoja käyttäen ja täyteläisesti.

Nupponen sanoi, että erotiikan kirjoittamiseen liittyy oikeastikin usein häpeää sekä ajatus siitä, kertooko teksti jotain kirjoittajan omasta seksielämästä. Hänen mukaansa voi kertoa tai olla kertomatta. Eikä kaikkien seksikohtausten tarvitse kiihottaa lukijaa. Niiden tarkoitus tarinassa voi olla jokin aivan muu, kuten valta-asetelman näyttäminen tai henkilöiden suhteen vieminen miellyttävään tai epämiellyttävään suuntaan.

Eroottisiakin kohtauksia on Nupposen mukaan luettava henkilöhahmoista käsin. Jos ei ymmärrä, miksi eroottinen kohtaus on sellainen kuin on, on tärkeä ymmärtää, että tarinan henkilöhahmot pitävät siitä, mitä ovat tekemässä. Tässä kohtaa tulee mieleen jälleen, kuinka mielenkiintoista olisi kirjoittaa henkilöstä, joka pitää aivan eri asioista kuin minä pidän ja joka toimii aivan eri tavalla kuin minä. Haastavuusaste lisääntyy siinä myös huomattavasti, ainakin minun mielestäni, mutta haasteitahan kirjoittaja kaipaa.

Riekkola sanoi, että hänen mielestään kaikki tarinat ovat henkilökohtaisia tai jos eivät ole, ne ovat huonoja. Tähän ajatukseen minun on helppo yhtyä. Tarina kertoo vähintäänkin kirjoittajansa kiinnostuksen kohteista. Tämä onkin Riekkolan mukaan tärkeää myös erotiikkaa lukiessa. Erotiikka palvelee tarinaa eikä kerro välttämättä kirjoittajasta yhtään mitään, paitsi siinä mielessä, että erotiikan kuvaus on kirjoittajan väline tuoda esille jokin häntä kiinnostava asia.

Riekkola kertoi myös omalta osaltaan erotiikan kirjoittamiseen liittyvästä häpeästä. Hän on joutunut miettimään, haluaako häpeilemättömän erotiikan olevan osa omaa kirjoittajakuvaansa. Lopulta hän päätyi siihen, että se saisi olla. Hänen mielestään häpeää ei erotiikkaa kirjoittaessa pääse kuitenkaan pakoon. Ehkä erotiikan kirjoittaminen onkin hyvä Häpeäminen ei kannata – harjoitus.

Erotiikka onkin mielenkiintoinen kirjallisuudenlaji siinäkin mielessä, että yhä meidänkin yhteiskunnassamme sen kirjoittaminen voi Nupposen mukaan leimata, vaikka olemmekin menossa parempaan suuntaan. Riekkola muistutti kuitenkin, että erotiikkaan on aina kuulunut se, että kielletty ja outo on kiihottavaa ja kiinnostavaa. Spefierotiikka on siis vielä siksikin kiinnostavaa, että se ei noudattele tosimaailman tabuja ja sääntöjä.

Entäpäs millainen on Riekkolan ja Nupposen mielestä huono eroottinen kohtaus – ja hyvä? Nupposen mukaan huonossa eroottisessa kohtauksessa on tarkoitus kutkuttaa ja kiihottaa, mutta lopputulos on lattea ja vaivaantunut. Eri asia on tietenkin, jos yritetään kuvata vaikkapa vaivaantumisen tunnetta. Myöskään päälleliimattu erotiikka ei toimi.

Riekkola muistutti vielä uudelleen siitä, että eri ihmisille eri asiat ovat kutkuttavia, mutta että hyvän erotiikan pitäisi perustua johonkin todelliseen havaintoon. Hänelle tällainen havainto on ollut esimerkiksi se, että useinkaan seksi oikeiden ihmisten välillä ei ole täydellistä.

Nupposen mukaan huono eroottinen kohtaus on yksinkertaisesti tylsä. Tähän Riekkola lisäsi, että jos kohtaus on tylsä, se ei ole eroottinen. Nämä kaksi sulkevat toisensa pois. Nupponen totesi, että tylsyys syntyy siitä, ettei kohtausta ole kirjoitettu mehukkaasti vaan mekaanisesti tai että kirjoittanut on mennyt sanojen taakse piiloon eikä pääse asian ytimeen.

Riekkola muistutti myös, että seksistä kirjoittaessaan pitää olla tosissaan, ei saa kainostella vaan pitää reilusti olla henkilöidensä puolella. Riekkola antoikin hyvän vinkin: jos on ajateltavissa, että lukija olisi onnellisempi, jos saisi kuvitella eroottisen kohtaamisen päässään, kohtausta ei pidä kirjoittaa. 

Lopuksi muutama Riekkolan ja Nupposen antama lukuvinkki niille, jotka haluavat sukeltaa spekulatiivisen erotiikan tai ihan vain erotiikan pariin. Näitä voi etsiskellä kirjastosta. Minulla taitaa olla hyllyssä muut paitsi Decamerone. Siitä en ole ihan varma.

Anaïs Nin: Pikkulinnut
Boccaccio: Decamerone
J.S. Meresmaa: Keskilinnan ritarit
Artemis Kelosaari: Omenatarha
Kiima-antologia

Frankenstein - tarina kunnianhimosta, yksinäisyydestä ja syyllisyydestä

Nyt tulee nolo tunnustus: olen kirjoittanut julkaistun novellin, jossa esiintyy keskeisessä osassa Victor Frankensteinin pojanpojantytär, mutta luin Mary Shelleyn Frankensteinin (1818) kokonaan vasta nyt. En kuitenkaan erityisemmin kannata häpeilemistä, joten keskityn nyt siihen, että hehkutan tätä parisataa vuotta vanhaa klassikkoteosta. Sanotaan nyt joka tapauksessa, että lukeminen kannattaa. Jos et lue, et voi tietää, mitä kirjassa on. Niin yksinkertaista se on. No, tämä postaus sisältää juonipaljastuksia, mutta et voi katsoa mitään omien silmälasiesi läpi, jollet lue itse. Tätä voi suositella ihan muutenkin.

Victor Frankenstein on nuori mies, joka lumoutuu tieteestä, tarkemmin elämän ihmeestä. Hän on kotoisin Genevestä mutta lähtee opiskelemaan Ingolstadtiin. Siellä hän tulee kasanneeksi ruumiinkappaleista 240-senttisen olennon, jonka onnistuu herättämään henkiin. Mikään ei ole kunnianhimoiselle nuorellemiehelle mahdotonta. ”En liioin pystynyt pitämään suunnitelmani valtavuutta ja monimutkaisuutta todisteena sen mahdottomuudesta”, hän ajattelee.

Victorin sisällä on koko vuosia kestäneen uurastuksen elänyt intohimo projektia kohtaan, mutta hirviön alkaessa elää kaikki muuttuu kauhuksi. Victor ei tahdo edes nähdä luomustaan ja on onnellinen, että se on karannut hänen kotoaan. Mutta olion ja sen luojan välillä on yhteys, eikä luoja pääse vastuustaan luotuaan kohtaan.

On jokseenkin varmaa, ettei Victor Frankensteinin tarina olisi kiehtonut ihmisiä jo kahta vuosisataa, jos se kuvaisi vain tiedemiestä, joka luo kaiken tuhoavan hirviön. Mutta tarina ei kerrokaan hirviön vaan ihmisen kauheudesta. Mitä ihmismäisempi hirviöstä tulee, sitä julmempi siitä tulee. Tiede lumoaa Victorin siihen pisteeseen asti, että hänestä tulee luoja ja tässä jumalaleikissään hän tahtoo unohtaa vastuunsa. Hän hylkää luomansa olennon heti.

Hirviö yrittää yksinäisyydessään saada kontaktia ihmisiin, mutta kaikki sen yritykset ovat lohduttomia. Se on myös arka ja tarkkailee iän kaiken erästä rutiköyhää vanhaa miestä, joka asuu poikansa ja tyttärensä kanssa. Hirviö oppii heiltä ihmiskielen ja kokee suurta hellyyttä näitä ihmisiä kohtaan. Hirviö jopa auttaa heitä parhaansa mukaan mm. keräämällä heille polttopuita ja jättämällä ne heidän löydettäväkseen.

Mutta kun hirviö löytää kirjallisuutta, mm. Nuoren Wertherin kärsimykset, ja sivistää itseään, se vajoaa yksinäisyysajatuksiinsa ja kokee, ettei Saatanakaan ole niin yksinäinen kuin se itse. Kun hirviö pitkällisen harkinnan jälkeen uskaltautuu seuraamiensa ihmisten näkösälle, se aiheuttaa kauhistusta ja se torjutaan julman väkivaltaisesti. Paettuaan hirviö pelastaa myös erään naisen hengen mutta kiitokseksi siitä sitä ammutaan. Kaikessa tuskassaan hirviö lopulta tappaa pienen pojan, Victorin veljen. Murhasta syytetyksi ja tuomituksi joutuu kuitenkin Victorin isän palveluksessa ollut Justine, joka on hyveellisyyden perikuva.

Victor on yhtä yksinäinen kuin hirviönsä oman syyllisyytensä kanssa. Hän ei voi kertoa kellekään, että hänen veljensä kuolema on hänen oma syynsä. Hyvin pitkälle Frankenstein onkin kirja syyllisyydestä, joka murtaa ihmisen niin henkisesti kuin fyysisesti. Tuon tuosta Victor on myös niin sairas, että on vuoteenomana. Hän yrittää ratkaista tilanteen yksin, eikä ketään yllätä, ettei se onnistu – ehkä siksikin, koska jo tarinan alussa lukijalle paljastetaan, että Victor on ihan itse tehnyt valintoja, jotka ovat johtaneet hänet turmioon.

Hirviöllä on pakkomielle luojastaan ja tämän vastuusta. Se kaipaa itselleen sitä, mitä kai jokainen ihminen, ja kärsii siitä, ettei voi sitä saada: toisen ihmisen läheisyyttä. ”Mutta sitten raivoni palasi ja muistin että minulta oli riistetty mahdollisuus päästä koskaan nauttimaan tällaisten kauniiden olentojen suomista iloista”, se ajattelee nähdessään kuvan kauniista naisesta.

Koska Victor on vastuussa kaikesta, hänen on hirviön mielestä myös rakennettava luomukselleen puoliso. Victor kieltäytyy mutta muuttaa mielensä. Hän on menossa naimisiin lapsuudesta asti tuntemansa – oikeastaan ottosisarensa – Elizabethin kanssa. Avioliittoa on kuitenkaan vaikea ajatella ennen kuin hirviö on saatu rauhoitettua.

Victor ratkaisee ongelman lähtemällä Britanniaan, jossa päätyy jollekin pikkuruiselle Orkneyn saarelle, missä häneen iskee todellisuus: ei hän mitään hirviömorsianta voi ruveta luomaan, koska on mahdotonta tietää, johtaako se entistä suurempaan tragediaan. Hirviö on kuitenkin lupauksensa mukaisesti seurannut Victoria ja vannoo nyt, että ilmestyy paikalle Victorin hääyönä. Victor on taas tehnyt valinnan, joka ajaa tilanteen vaikeammaksi, kohti lopullista tuhoa.

Mary Shelley oli varsin nuori, kun Frankenstein julkaistiin. Tämä näkyy ehkä siinä, että tarinassa on jonkin verran epäuskottavuutta. Geneven ja Ingolstadtin välillä on satoja kilometrejä, ja silti hirviö onnistuu seikkailemaan kaupungista toiseen ja törmää Victorin pikkuveljeen. On myös melko jännittävää, että Victor onnistuu kasailemaan hirviön morsianta Orkneyn saarella ilmeisesti melko pitkälle ennen luovuttamistaan. Se herättää kysymykset mm. siitä, miten hän on saanut kuljetettua sinne kaikki laboratoriossaan tarvittavat välineet ja miten hän on ennen kaikkea kaivellut esiin kaiken materiaalin, minkä tarvitsee uuden luomuksen tekemiseen ja kuljettanut sen saarelle. Vaikka saarella kuinka olisi hautausmaa, tuskin se selittää kaikkea. Mutta nämä epäloogisuudet antaa anteeksi, koska teoksen teemat ovat viiltävän syvällisiä.

Myös rakenteellisesti romaani on hallittu, vaikka hämmentääkin, että se alkaa kirjeillä, jotka edeltävät ensimmäistä lukua. Kehyskertomuksena on Robert Walton -nimisen miehen kunnianhimoinen matka Pohjoisella jäämerellä. Mies on yhtä määrätietoinen tavoitteissaan kuin Victor Frankensteinkin on ollut luodessaan hirviötään, ja hänen tutkimusmatkalla oleva aluksensa poimii Victorin jäälautalta turvaan. Victor alkaa kertoa tarinaansa Waltonille. Miehillä on paljonkin yhteistä ja lopussa kumpikin joutuu luopumaan siitä, mitä on eniten tavoitellut. Kehyskertomus tukee siis Victorin tarinaa. Mielenkiintoista on, että myös Victorin tarinan sisällä on pitkä jakso, jossa hirviö kertoo tarinaansa Victorille.

Lopulta on vaikea sanoa, mitä pitäisi ajatella siitä, että kunnianhimo vie miehen turmioon ja kaikki, mikä on hänelle rakasta, tuhoutuu. Victorin palo tieteentekoon on ihailtavaa, mutta leikkiessään Jumalaa hän ylittää rajan. Missä on sitten raja, johon tieteessä pitäisi pysähtyä? Eikös tieteen koko idea ole, että ihminen saavuttaa asioita, joihin ihmiskunta ei ole ennen pystynyt?

Onko Victor Frankenstein siis typerän virheensä uhri vai uhri ihan muuten vain? Voiko häntä syyttää mistään? Olisiko hän voinut toimia toisin tai olisiko hänen pitänyt toimia toisin? Ihmisen pitäisi pyrkiä eteenpäin ja toisaalta ymmärtää ihmisyytensä rajat. Paljonko uteliaisuudesta ja tieteellisestä intohimosta voidaan laittaa kärsimään? Paljonko sen eteen pitää suostua kärsimään, että tahtoo kokeilla ihmisen osaamisen rajoja? Victor seuraa intohimoaan ja sitten kaikkia muita vaistojaan. Järkeäänkin hän yrittää käyttää. Lopputulos on lohduton, mutta tekeekö Victor silti oikeastaan mitään väärin?

Myönnetään, hirviön jättäminen yksin ei ollut viisasta eikä kohtuullista. Silti Victorin pakeneminen on inhimillistä. Tietenkin Victor on surkimus, kun ei kanna vastuuta siitä, mitä on tehnyt, huolehdi olennosta, jonka on luonut, ja kanna vastuutaan siitä, että se ottaa hengen viattomilta. Mutta kuka meistä olisi kyennyt toimimaan paremmin? Luultavasti aika harva.

A Lady’s First Scandal eli voiko viiksekkään miehen kanssa mennä naimisiin?

Oppiakseni, miten rakennetaan oikeaoppinen rakkauskirjallisuuden tarina, olen lueskellut kirjoittamisoppaita, jotka käsittelevät genreä. Nyt yritin löytää teoksen, joka edustaa romantiikkaa mahdollisimman selvästi. Merry Farmerin A Lady’s First Scandal näytti varsin pätevältä esimerkkiteokselta: juoni kuulosti häpeilemättömän romanttiselta ja vaikka tarina sijoittuu Lontooseen vuoteen 1885, kansikuvassa ei ole aavistustakaan viktoriaanisesta ajasta, ainoastaan kaunis nainen, joka hehkuu romantiikan kaipuutaan. Sinänsä harmi, koska voisihan sitä hehkua myös viktoriaanisen ajan vaatteessa. Mutta historiallisen romantiikan lukijat kaivannevat ennen kaikkea romantiikkaa, eivätkä useimmat heistä ala nipottaa historian osalta joka asiasta. Joten menköön! Itsekin olen sitä mieltä, että historiaa saa jonkin verran vääntää, vaikka tuo asu onkin… no, pöyristyttävän vääränlainen.

Entäpä tarina sitten? Lady Cecilia Campbell – Cece – on odotellut rakkautensa kohdetta vuosia. Nyt Rupert Marlowe, Stanhopen jaarli palaa viimein armeijan palveluksesta ja Cece saa päästää rakkautensa valloilleen. Tai sitten ei. Mies tuntuu olevan kiinnostunut enemmän ystäviensä seurasta kuin Cecestä. Lisäksi, vaikka Rubert on niin ärsyttävän ihana, hänellä on viikset, joita Cece ei voi sietää. Ehkä avioliitto kaatuisi niihin joka tapauksessa.

Cece on aikakauden naiseksi ajatuksiltaan radikaali – tämä tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus nykypäivän keveämmissä historiallisissa romaaneissa. Cece pyydetään mukaan The May Flowers -ryhmään, jossa naiset tekevät jotain niin poikkeuksellista kuin ottavat julkisesti kantaa politiikkaan. Tärkein poliittinen kysymys on Irlannin tilanne: voisiko irlantilaisten antaa päättää omista asioistaan vai ovatko he siihen kykenemättömiä? Tämä yhteiskunnallinen asia ja sen aiheuttamat kärjistymiset ihmisten väleissä on kirjassa merkittävä sivujuoni.

Rakkaustarina päätyy lähinnä kiusoitteluksi puolin ja toisin. Cece äksyilee ja Rupert on hieman peloissaan siitä, että lopulta Cecen veisi toinen mies. Sitten on intohimoa ja sitten taas erimielisyyttä. Sinänsä tämä rakenne noudattelee hyvinkin sitä, mitä luin rakkaustarinoiden rakenteesta, tosin se jäi hämmästyttämään, että Cecen ja Rupertin tarinassa ei varsinaisesti ollut mustaa hetkeä puhumattakaan oikeasta erokohtauksesta (breakup), jolloin näyttää, ettei suhteesta voi tulla mitään. 

Tärkein ristiriita rakastavaisten välillä on se, että Cece tahtoo Rupertin ottavan hänet mukaansa kaikkeen päätöksentekoon tasavertaisena, kun taas Rupert toimii ennen kuin ajattelee. Niinpä vaikka Rupert uskoo tekevänsä oikein, Cece kokee, ettei voi myöntyä miehen tahtoon, jos ei ole saanut vaikuttaa suuntaan, minne asiat menevät. Cece voi sietää sitä, että Rupert häipyi armeijan palvelukseen vuosikausiksi kysymättä Ceceltä mitään. Cece tahtoo avioon mutta suuttuu ja kieltäytyy naimisiinmenosta, sillä Rupert päättää yhtäkkiä tanssiaisissa, että on aika toimia, kun nainen kerran sitä tahtoo, ja julistaa parin kihlauksen saman tien koko tanssiaisväelle kysymättä taaskaan Ceceltä. Cecen antamat julkiset rukkaset eivät varsinaisesti vie parin välejä parempaan suuntaan.

Varsinainen skandaali aiheutuu tietenkin seksistä. Cece ja Rupert eivät ole naimisissa mutta päätyvät yöksi samaan sänkyyn. Cecelle selviää ehkä liiankin helposti, ettei sitä sitten kukaan jaksa kovin kauheasti paheksua, vaikka se lienee skandaali, johon kirjan nimessäkin viitataan. Sen sijaan kirjan ensimmäinen seksikohtaus on jokseenkin skandaalimaisen kliseinen – minun oli pidettävä taukoa, jotta saatoin lukea sen loppuun asti, sen verran nolostuttava se oli.

 "I can’t wait,” she panted against his ear as he rubbed against her in particularly effective way. “If I don’t have you inside me soon, I think I might die.” 

“God, I hope not,” Rupert growled. He dropped her leg and used both hands to work on the hooks of her corset. “I’d have to die right along with you.” He paused, concentrating on undressing her with sharp, pink-cheeked focus. As soon as her corset came loose, he met his eyes and said, “Of course, there is what the French call la petite mort.” 

Cece was educated enough to know exactly what he meant.

Oh dear. Onneksi kirjan seksikohtaukset kehittyivät tarinan edetessä nautinnollisemmaksi luettavaksi.

Itse olen historian suhteen kirjoittaessanikin melkoinen puristi, vaikka on tuskaisaa tarkistaa jokaista yksityiskohtaa eikä virheisiin kannattaisi suhtautua liian vakavastikaan. Historiallisuus ei kuitenkaan minulle ole pelkkää tietyn aikakauden fiilistä, jonka voi rakentaa musta tuntuu -pohjalta. Sen ymmärrän, että henkilöhahmot usein historiallisissa teoksissa ovat varmasti ajattelultaan kaukana aikakauden todellisista ihmisistä. Jonkinlainen usko aikakauteen tulisi kuitenkin säilyä myös henkilöiden kohdalla. Aluksi A Lady’s First Scandal -kirjassa koetteli uskottavuuttani se, miten intiimisti Cece ja Rupert toimivat jopa julkisesti, mutta kokonaisuutena se ei häirinnyt lukemista. 

Molemmissa päähenkilöissä on ärsyttävät piirteensä. Ymmärrettävästi – koska kirja on selvästi naisille suunnattu – tarinassa Rupert antaa enemmän periksi kuin Cece eli alkaa ymmärtää naista ja ihailla hänen voimakastahtoisuuttaan. Omasta mielestäni Cece on kuitenkin välillä sen verran sekaisin itse, että hänkin olisi voinut joutua taipumaan hieman enemmän. Sinänsä päähenkilöiden välillä kipinöi ihan kivasti, mutta kumpaankaan en erityisemmin ihastunut itse. Ja viiksiasiakin ratkeaa lopulta, joskin kaikkien mieleen tuskin on se, mitä Cecelle tapahtuu, kun hän on saanut tahtonsa läpi tässä asiassa.

A Lady’s First Scandal on ensimmäinen osa The May Flowers -sarjaa, jonka muut osat näyttäisivät käsittelevän tässä kirjassa sivuosassa olevien henkilöiden rakkaustarinoita. Mukaan mahtuu myös ainakin yksi miesten välinen rakkaustarina – siihenkin oli vihje tässä teoksessa, joskin se tuli mielestäni täysin puskista ilman aiempia viittauksia asiaan, mistä en erityisemmin pitänyt. Mutta saattaa olla, että luen muitakin sarjan kirjoja, sillä tällä kertaa sivuhenkilöt saattoivat olla päähenkilöitä kiinnostavampia.

Rakkauspienoisromaani kasaan kuukaudessa tai nopeammin?

Rachelle Ayalan kirjoitusopas Love Stories: Writing a Romance Novella in Thirty Days or Less käsittelee nimensä mukaisesti sitä, miten pystyy kirjoittamaan romanttisen pienoisromaanin nopeassa aikataulussa. Teos on nopealukuinen ja jokseenkin käytännöllinen.

Aluksi Ayala esittelee, mikä pienoisromaani on. Hän muistuttaa, että vaikka pienoisromaani on romaania lyhyempi kirjallisuudenmuoto, siinä on kuitenkin kunnollinen juoni ja henkilöhahmojen kehitys. Sitten seuraakin oppaan mittaan nähden pitkähkö esittely siitä, miksi kannattaa kirjoittaa pienoisromaani ja mitkä ovat pienoisromaanin edut markkinoilla. Ennen varsinaista kirjoittamisasiaa Rachelle Ayala käyttää vielä luvun siihen, kuka hän itse on. Se tuntuu tässä kohdassa teosta hieman omituiselta, vaikka hän kuinka onkin perustanut The Romance In A Month -metodin ja ohjannut muita kirjoittajia rakkaustarinoiden kirjoittamisen tiellä.

Entäpä sitten se kirjoittaminen itsessään? Ayala vertaa pienoisromaanin tekemistä siihen, että täyspitkästä romaanista tehdään elokuvaversio. Saman verran pitää karsia ja keskittyä pääjuoneen. Tämä tarkoittanee sitä, että ei ala luomisvaiheessakaan runnoa mukaan sivujuonia liikaa tai sitten vain jos niitä alkaa tulla, hyväksyy, että tarinasta tulee romaanimittainen. Ayala sanookin, että tarinasta pitää tulla sen mittainen kuin on tullakseen, eikä kaikesta pidä yrittääkään tehdä pienoisromaania.

Ayala nimeää pienoisromaanin rakenteessa seitsemän tärkeää kohtaa:

1) Hook
- koukku - jotain, mikä saa lukijan haluamaan tietää lisää päähenkilöstä ja välittämään hänestä ja hänen dilemmastaan
- romanssissa potentiaalinen rakkaudenkohde tai lupaus rakkaudesta

2) Inciting Incident
- tapahtuma, joka sysää kaiken liikkeelle ja määrää toiminnan suunnan
- call to action - cute meet (sankarin ja sankarittaren tapaaminen)

2,5?) Fun and Games -vaihe (ei oppaassa kuitenkaan lasketa mukaan tarinan seitsemään tärkeään kohtaan)
- näyttää, miksi pääpari sopii yhteen
- muistuttaa taustalla olevasta ongelmasta, miksi eivät voi olla yhdessä

3) Lock-In
- tapahtuma, joka sitoo päähenkilöt yhteen, vaikkeivät nämä tahtoisi toimia yhdessä
- sisältää syvimmän konfliktin, miksi pääparin ei pitäisi olla yhdessä

4) Reversal/Midpoint
- voisiko tämä olla rakkautta -hetki
- ennen tätä pääpari on ajatellut, että suhde on jollain tapaa hauskanpitoa ja siitä voi helposti perääntyä
- henkilöiden ajatus tunteista muuttuu vakavammaksi

5) Dark Moment
- konflikti eskaloituu

6) Climax
- suuri romanttinen hetki
- henkilöissä tapahtuu suuri muutos ja sisäiset ongelmat ratkeavat
- rakkaus voittaa

7) Resolution
- näyttää muutoksen, mikä on tapahtunut
- solmii loput juonenpäät yhteen
- teema täydentyy

Tarinan etenemiselle annetaan oppaassa myös sanamäärät, jotka tosin eivät täysin päde suomen kieleen, koska suomi ja englanti toimivat niin eri tavalla ja englanti käyttää enemmän sanoja saman asian ilmaisemiseen.

Pienoisrakkausromaaniin sopivan rakenteen esittelyn lisäksi teoksen parasta antia ovat vinkit, mitä karsia ja mitä ei karsia, kun kirjoittaa lyhyempää proosaa. Ayala ei usko käsitykseen, ettei pienoisromaanissa pitäisi olla lainkaan sivujuonia. Sivujuonien tarkoitus on näyttää asioita päähenkilöistä ja tehdä juonesta rikkaampi sekä teemasta kerroksellisempi. Jos ei kuitenkaan halua luoda täyttä sivujuonta, voi tehdä tarinaan toisen koukun, joka pitää lukijan kiinnostusta yllä ja samalla syventää henkilökuvia. Tällainen elementti voi olla vaikkapa jokin toinen tavoite, mikä päähenkilöllä on hänen tärkeimmän tavoitteensa lisäksi.

Pienoisromaanissa kannattaa rajoittaa tapahtumapaikkojen määrää, jottei tarvitse käyttää niin paljon sanoja siihen, että lukija pääsee sisälle uuteen tapahtumapaikkaan. Myöskään siirtymiin paikkojen välillä ei kannata käyttää sanoja. Tapahtumapaikkojen lisäksi on syytä rajata aikaa. Pienoisromaanin tapahtumat voivat tapahtua esimerkiksi parissa päivässä, eikä niitä kannata venyttää pidemmälle kuin muutamaan viikkoon. Opas ei myöskään suosittele takaumia tai muita jännittäviä aikahyppyjä vaan pitää varmimpana ratkaisuna tapahtumien kirjoittamista kronologisessa järjestyksessä. 

Ymmärrettävästi myös henkilöiden määrä on pienoisromaanissa pienempi kuin täyspitkässä romaanissa. Käytännössä henkilöitä tietenkin vähennetään sivuhenkilöistä ja pahiksista (kuinka usein pahiksia on koko laumallinen?), ja pienoisromaaniin mahtuu myös ainoastaan yksi tai kaksi tärkeää henkilöiden välistä suhdetta. Rakkauspienoisromaanissa tärkeä suhde on tietenkin sankarin ja sankarittaren välillä, ja tuntuisi hieman sekoittavaltakin, jos jokin muu suhde nousisi yhtä tärkeäksi. Näkökulmahenkilöitäkään ei pienoisromaanissa pitäisi olla Ayalan mukaan kuin korkeintaan kaksi. 

Vaikka monenlaisia elementtejä karsitaan, on tärkeä muistaa, että pienoisromaanin kohtaukset ovat yhtä laajoja ja syvällisiä kuin romaanin kohtaukset, niitä on vain vähemmän. Myöskään henkilöiden kehittelyssä ei pitäisi toimia laiskemmin, vaikka tarina on lyhyempi. Henkilöillä pitää pienoisromaanissakin olla kunnolliset päämäärät, motivaatio sekä sisäinen konflikti.

Varsinaiseen inspiraatio-osuuteen oppaassa kuuluvat ehkä vihjeet siihen, mitkä genret sopivat pienoisromaaneihin ja mitä trooppeja (toistuvia ideoita) rakkauspienoisromaaneissa voi helposti käyttää. Rakkauskirjallisuuden troopeista Ayalan mielestä pienoisromaaneissa toimivat hyvin esimerkiksi lomaromanssit ja salamarakastumiset. Sen sijaan hänen mielestään esimerkiksi kuvio, jossa ystävistä tulee rakastavaisia, on vaikeampi saada mahtumaan pienoisromaaniin. Samoin on sellaisen tarinan kanssa, jossa vastakohtia olevat rakastuvat toisiinsa. Oppaan tekijä kehottaa kuitenkin tarttumaan näihin haasteisiin.

Jos haluaa oikein tosissaan haastaa itseään, voi suunnitella ja kirjoittaa pienoisromaanin Ayalan laatimalla aikataululla. Silloin valmis tarina syntyy käytännössä nollasta kahdessa viikossa. Ohjeet ovat selkeät – jokaiselle päivälle on kerrottu, mitä pitää saada aikaiseksi ja millaisia juonen osia kirjoitetaan. Kuulostaa hurjalta, mutta sitten kun on pyöritellyt tarpeeksi ideoita päässään, tätä voisi toki kokeilla. Laskeskelin, että suomalaisittain liuskoina tarkasteltuna jo 80 liuskaa olisi melkoisen laaja pienoisromaani. Ayalan aikataulussa on mielestäni jätetty liian vähän aikaa editoinnille – vain yksi päivä – mutta toisaalta hän kehottaa kyllä käymään tekstin läpi vielä, kunhan se on saanut lepäillä riittävän ajan.

Oppaalla on sillä lailla jännä rakenne, että se esittää asiat kahteen kertaan, joista jälkimmäinen on tekijän jollain kurssillaan käyttämää materiaalia. Voisi ajatella, että yksi selkeä kerta riittäisi. Itselläni kuitenkin toinen kerta selvensi ensimmäisen ymmärtämistä – tosin silti… teos venyttää itseään kertomalla asiat kahteen kertaan, eikä se oikein ole perusteltua, vaikka kertaus onkin opintojen äiti. 

Teoksessa on – juuri tuossa kurssimateriaaliosassa – kuitenkin aivan päteviä kirjoitusharjoituksia, joita voi käyttää ideoidessaan omaa rakkaustarinaansa. Kokonaisuutena opas kannattikin lukea ja siihen voi palata aina kun tekee mieli kehitellä näppärästi napakanmittainen rakkaustarina.