Victor Frankenstein on nuori mies, joka lumoutuu tieteestä, tarkemmin elämän ihmeestä. Hän on kotoisin Genevestä mutta lähtee opiskelemaan Ingolstadtiin. Siellä hän tulee kasanneeksi ruumiinkappaleista 240-senttisen olennon, jonka onnistuu herättämään henkiin. Mikään ei ole kunnianhimoiselle nuorellemiehelle mahdotonta. ”En liioin pystynyt pitämään suunnitelmani valtavuutta ja monimutkaisuutta todisteena sen mahdottomuudesta”, hän ajattelee.
Victorin sisällä on koko vuosia kestäneen uurastuksen elänyt intohimo projektia kohtaan, mutta hirviön alkaessa elää kaikki muuttuu kauhuksi. Victor ei tahdo edes nähdä luomustaan ja on onnellinen, että se on karannut hänen kotoaan. Mutta olion ja sen luojan välillä on yhteys, eikä luoja pääse vastuustaan luotuaan kohtaan.
On jokseenkin varmaa, ettei Victor Frankensteinin tarina olisi kiehtonut ihmisiä jo kahta vuosisataa, jos se kuvaisi vain tiedemiestä, joka luo kaiken tuhoavan hirviön. Mutta tarina ei kerrokaan hirviön vaan ihmisen kauheudesta. Mitä ihmismäisempi hirviöstä tulee, sitä julmempi siitä tulee. Tiede lumoaa Victorin siihen pisteeseen asti, että hänestä tulee luoja ja tässä jumalaleikissään hän tahtoo unohtaa vastuunsa. Hän hylkää luomansa olennon heti.
Hirviö yrittää yksinäisyydessään saada kontaktia ihmisiin, mutta kaikki sen yritykset ovat lohduttomia. Se on myös arka ja tarkkailee iän kaiken erästä rutiköyhää vanhaa miestä, joka asuu poikansa ja tyttärensä kanssa. Hirviö oppii heiltä ihmiskielen ja kokee suurta hellyyttä näitä ihmisiä kohtaan. Hirviö jopa auttaa heitä parhaansa mukaan mm. keräämällä heille polttopuita ja jättämällä ne heidän löydettäväkseen.
Mutta kun hirviö löytää kirjallisuutta, mm. Nuoren Wertherin kärsimykset, ja sivistää itseään, se vajoaa yksinäisyysajatuksiinsa ja kokee, ettei Saatanakaan ole niin yksinäinen kuin se itse. Kun hirviö pitkällisen harkinnan jälkeen uskaltautuu seuraamiensa ihmisten näkösälle, se aiheuttaa kauhistusta ja se torjutaan julman väkivaltaisesti. Paettuaan hirviö pelastaa myös erään naisen hengen mutta kiitokseksi siitä sitä ammutaan. Kaikessa tuskassaan hirviö lopulta tappaa pienen pojan, Victorin veljen. Murhasta syytetyksi ja tuomituksi joutuu kuitenkin Victorin isän palveluksessa ollut Justine, joka on hyveellisyyden perikuva.
Victor on yhtä yksinäinen kuin hirviönsä oman syyllisyytensä kanssa. Hän ei voi kertoa kellekään, että hänen veljensä kuolema on hänen oma syynsä. Hyvin pitkälle Frankenstein onkin kirja syyllisyydestä, joka murtaa ihmisen niin henkisesti kuin fyysisesti. Tuon tuosta Victor on myös niin sairas, että on vuoteenomana. Hän yrittää ratkaista tilanteen yksin, eikä ketään yllätä, ettei se onnistu – ehkä siksikin, koska jo tarinan alussa lukijalle paljastetaan, että Victor on ihan itse tehnyt valintoja, jotka ovat johtaneet hänet turmioon.
Hirviöllä on pakkomielle luojastaan ja tämän vastuusta. Se kaipaa itselleen sitä, mitä kai jokainen ihminen, ja kärsii siitä, ettei voi sitä saada: toisen ihmisen läheisyyttä. ”Mutta sitten raivoni palasi ja muistin että minulta oli riistetty mahdollisuus päästä koskaan nauttimaan tällaisten kauniiden olentojen suomista iloista”, se ajattelee nähdessään kuvan kauniista naisesta.
Koska Victor on vastuussa kaikesta, hänen on hirviön mielestä myös rakennettava luomukselleen puoliso. Victor kieltäytyy mutta muuttaa mielensä. Hän on menossa naimisiin lapsuudesta asti tuntemansa – oikeastaan ottosisarensa – Elizabethin kanssa. Avioliittoa on kuitenkaan vaikea ajatella ennen kuin hirviö on saatu rauhoitettua.
Victor ratkaisee ongelman lähtemällä Britanniaan, jossa päätyy jollekin pikkuruiselle Orkneyn saarelle, missä häneen iskee todellisuus: ei hän mitään hirviömorsianta voi ruveta luomaan, koska on mahdotonta tietää, johtaako se entistä suurempaan tragediaan. Hirviö on kuitenkin lupauksensa mukaisesti seurannut Victoria ja vannoo nyt, että ilmestyy paikalle Victorin hääyönä. Victor on taas tehnyt valinnan, joka ajaa tilanteen vaikeammaksi, kohti lopullista tuhoa.
Mary Shelley oli varsin nuori, kun Frankenstein julkaistiin. Tämä näkyy ehkä siinä, että tarinassa on jonkin verran epäuskottavuutta. Geneven ja Ingolstadtin välillä on satoja kilometrejä, ja silti hirviö onnistuu seikkailemaan kaupungista toiseen ja törmää Victorin pikkuveljeen. On myös melko jännittävää, että Victor onnistuu kasailemaan hirviön morsianta Orkneyn saarella ilmeisesti melko pitkälle ennen luovuttamistaan. Se herättää kysymykset mm. siitä, miten hän on saanut kuljetettua sinne kaikki laboratoriossaan tarvittavat välineet ja miten hän on ennen kaikkea kaivellut esiin kaiken materiaalin, minkä tarvitsee uuden luomuksen tekemiseen ja kuljettanut sen saarelle. Vaikka saarella kuinka olisi hautausmaa, tuskin se selittää kaikkea. Mutta nämä epäloogisuudet antaa anteeksi, koska teoksen teemat ovat viiltävän syvällisiä.
Myös rakenteellisesti romaani on hallittu, vaikka hämmentääkin, että se alkaa kirjeillä, jotka edeltävät ensimmäistä lukua. Kehyskertomuksena on Robert Walton -nimisen miehen kunnianhimoinen matka Pohjoisella jäämerellä. Mies on yhtä määrätietoinen tavoitteissaan kuin Victor Frankensteinkin on ollut luodessaan hirviötään, ja hänen tutkimusmatkalla oleva aluksensa poimii Victorin jäälautalta turvaan. Victor alkaa kertoa tarinaansa Waltonille. Miehillä on paljonkin yhteistä ja lopussa kumpikin joutuu luopumaan siitä, mitä on eniten tavoitellut. Kehyskertomus tukee siis Victorin tarinaa. Mielenkiintoista on, että myös Victorin tarinan sisällä on pitkä jakso, jossa hirviö kertoo tarinaansa Victorille.
Lopulta on vaikea sanoa, mitä pitäisi ajatella siitä, että kunnianhimo vie miehen turmioon ja kaikki, mikä on hänelle rakasta, tuhoutuu. Victorin palo tieteentekoon on ihailtavaa, mutta leikkiessään Jumalaa hän ylittää rajan. Missä on sitten raja, johon tieteessä pitäisi pysähtyä? Eikös tieteen koko idea ole, että ihminen saavuttaa asioita, joihin ihmiskunta ei ole ennen pystynyt?
Onko Victor Frankenstein siis typerän virheensä uhri vai uhri ihan muuten vain? Voiko häntä syyttää mistään? Olisiko hän voinut toimia toisin tai olisiko hänen pitänyt toimia toisin? Ihmisen pitäisi pyrkiä eteenpäin ja toisaalta ymmärtää ihmisyytensä rajat. Paljonko uteliaisuudesta ja tieteellisestä intohimosta voidaan laittaa kärsimään? Paljonko sen eteen pitää suostua kärsimään, että tahtoo kokeilla ihmisen osaamisen rajoja? Victor seuraa intohimoaan ja sitten kaikkia muita vaistojaan. Järkeäänkin hän yrittää käyttää. Lopputulos on lohduton, mutta tekeekö Victor silti oikeastaan mitään väärin?
Myönnetään, hirviön jättäminen yksin ei ollut viisasta eikä kohtuullista. Silti Victorin pakeneminen on inhimillistä. Tietenkin Victor on surkimus, kun ei kanna vastuuta siitä, mitä on tehnyt, huolehdi olennosta, jonka on luonut, ja kanna vastuutaan siitä, että se ottaa hengen viattomilta. Mutta kuka meistä olisi kyennyt toimimaan paremmin? Luultavasti aika harva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti