Aluksi Ayala esittelee, mikä pienoisromaani on. Hän muistuttaa, että vaikka pienoisromaani on romaania lyhyempi kirjallisuudenmuoto, siinä on kuitenkin kunnollinen juoni ja henkilöhahmojen kehitys. Sitten seuraakin oppaan mittaan nähden pitkähkö esittely siitä, miksi kannattaa kirjoittaa pienoisromaani ja mitkä ovat pienoisromaanin edut markkinoilla. Ennen varsinaista kirjoittamisasiaa Rachelle Ayala käyttää vielä luvun siihen, kuka hän itse on. Se tuntuu tässä kohdassa teosta hieman omituiselta, vaikka hän kuinka onkin perustanut The Romance In A Month -metodin ja ohjannut muita kirjoittajia rakkaustarinoiden kirjoittamisen tiellä.
Entäpä sitten se kirjoittaminen itsessään? Ayala vertaa pienoisromaanin tekemistä siihen, että täyspitkästä romaanista tehdään elokuvaversio. Saman verran pitää karsia ja keskittyä pääjuoneen. Tämä tarkoittanee sitä, että ei ala luomisvaiheessakaan runnoa mukaan sivujuonia liikaa tai sitten vain jos niitä alkaa tulla, hyväksyy, että tarinasta tulee romaanimittainen. Ayala sanookin, että tarinasta pitää tulla sen mittainen kuin on tullakseen, eikä kaikesta pidä yrittääkään tehdä pienoisromaania.
Ayala nimeää pienoisromaanin rakenteessa seitsemän tärkeää kohtaa:
1) Hook
- koukku - jotain, mikä saa lukijan haluamaan tietää lisää päähenkilöstä ja välittämään hänestä ja hänen dilemmastaan
- romanssissa potentiaalinen rakkaudenkohde tai lupaus rakkaudesta
2) Inciting Incident
- tapahtuma, joka sysää kaiken liikkeelle ja määrää toiminnan suunnan
- call to action - cute meet (sankarin ja sankarittaren tapaaminen)
2,5?) Fun and Games -vaihe (ei oppaassa kuitenkaan lasketa mukaan tarinan seitsemään tärkeään kohtaan)
- näyttää, miksi pääpari sopii yhteen
- muistuttaa taustalla olevasta ongelmasta, miksi eivät voi olla yhdessä
3) Lock-In
- tapahtuma, joka sitoo päähenkilöt yhteen, vaikkeivät nämä tahtoisi toimia yhdessä
- sisältää syvimmän konfliktin, miksi pääparin ei pitäisi olla yhdessä
4) Reversal/Midpoint
- voisiko tämä olla rakkautta -hetki
- ennen tätä pääpari on ajatellut, että suhde on jollain tapaa hauskanpitoa ja siitä voi helposti perääntyä
- henkilöiden ajatus tunteista muuttuu vakavammaksi
5) Dark Moment
- konflikti eskaloituu
6) Climax
- suuri romanttinen hetki
- henkilöissä tapahtuu suuri muutos ja sisäiset ongelmat ratkeavat
- rakkaus voittaa
7) Resolution
- näyttää muutoksen, mikä on tapahtunut
- solmii loput juonenpäät yhteen
- teema täydentyy
Tarinan etenemiselle annetaan oppaassa myös sanamäärät, jotka tosin eivät täysin päde suomen kieleen, koska suomi ja englanti toimivat niin eri tavalla ja englanti käyttää enemmän sanoja saman asian ilmaisemiseen.
Pienoisrakkausromaaniin sopivan rakenteen esittelyn lisäksi teoksen parasta antia ovat vinkit, mitä karsia ja mitä ei karsia, kun kirjoittaa lyhyempää proosaa. Ayala ei usko käsitykseen, ettei pienoisromaanissa pitäisi olla lainkaan sivujuonia. Sivujuonien tarkoitus on näyttää asioita päähenkilöistä ja tehdä juonesta rikkaampi sekä teemasta kerroksellisempi. Jos ei kuitenkaan halua luoda täyttä sivujuonta, voi tehdä tarinaan toisen koukun, joka pitää lukijan kiinnostusta yllä ja samalla syventää henkilökuvia. Tällainen elementti voi olla vaikkapa jokin toinen tavoite, mikä päähenkilöllä on hänen tärkeimmän tavoitteensa lisäksi.
Pienoisromaanissa kannattaa rajoittaa tapahtumapaikkojen määrää, jottei tarvitse käyttää niin paljon sanoja siihen, että lukija pääsee sisälle uuteen tapahtumapaikkaan. Myöskään siirtymiin paikkojen välillä ei kannata käyttää sanoja. Tapahtumapaikkojen lisäksi on syytä rajata aikaa. Pienoisromaanin tapahtumat voivat tapahtua esimerkiksi parissa päivässä, eikä niitä kannata venyttää pidemmälle kuin muutamaan viikkoon. Opas ei myöskään suosittele takaumia tai muita jännittäviä aikahyppyjä vaan pitää varmimpana ratkaisuna tapahtumien kirjoittamista kronologisessa järjestyksessä.
Ymmärrettävästi myös henkilöiden määrä on pienoisromaanissa pienempi kuin täyspitkässä romaanissa. Käytännössä henkilöitä tietenkin vähennetään sivuhenkilöistä ja pahiksista (kuinka usein pahiksia on koko laumallinen?), ja pienoisromaaniin mahtuu myös ainoastaan yksi tai kaksi tärkeää henkilöiden välistä suhdetta. Rakkauspienoisromaanissa tärkeä suhde on tietenkin sankarin ja sankarittaren välillä, ja tuntuisi hieman sekoittavaltakin, jos jokin muu suhde nousisi yhtä tärkeäksi. Näkökulmahenkilöitäkään ei pienoisromaanissa pitäisi olla Ayalan mukaan kuin korkeintaan kaksi.
Vaikka monenlaisia elementtejä karsitaan, on tärkeä muistaa, että pienoisromaanin kohtaukset ovat yhtä laajoja ja syvällisiä kuin romaanin kohtaukset, niitä on vain vähemmän. Myöskään henkilöiden kehittelyssä ei pitäisi toimia laiskemmin, vaikka tarina on lyhyempi. Henkilöillä pitää pienoisromaanissakin olla kunnolliset päämäärät, motivaatio sekä sisäinen konflikti.
Varsinaiseen inspiraatio-osuuteen oppaassa kuuluvat ehkä vihjeet siihen, mitkä genret sopivat pienoisromaaneihin ja mitä trooppeja (toistuvia ideoita) rakkauspienoisromaaneissa voi helposti käyttää. Rakkauskirjallisuuden troopeista Ayalan mielestä pienoisromaaneissa toimivat hyvin esimerkiksi lomaromanssit ja salamarakastumiset. Sen sijaan hänen mielestään esimerkiksi kuvio, jossa ystävistä tulee rakastavaisia, on vaikeampi saada mahtumaan pienoisromaaniin. Samoin on sellaisen tarinan kanssa, jossa vastakohtia olevat rakastuvat toisiinsa. Oppaan tekijä kehottaa kuitenkin tarttumaan näihin haasteisiin.
Jos haluaa oikein tosissaan haastaa itseään, voi suunnitella ja kirjoittaa pienoisromaanin Ayalan laatimalla aikataululla. Silloin valmis tarina syntyy käytännössä nollasta kahdessa viikossa. Ohjeet ovat selkeät – jokaiselle päivälle on kerrottu, mitä pitää saada aikaiseksi ja millaisia juonen osia kirjoitetaan. Kuulostaa hurjalta, mutta sitten kun on pyöritellyt tarpeeksi ideoita päässään, tätä voisi toki kokeilla. Laskeskelin, että suomalaisittain liuskoina tarkasteltuna jo 80 liuskaa olisi melkoisen laaja pienoisromaani. Ayalan aikataulussa on mielestäni jätetty liian vähän aikaa editoinnille – vain yksi päivä – mutta toisaalta hän kehottaa kyllä käymään tekstin läpi vielä, kunhan se on saanut lepäillä riittävän ajan.
Oppaalla on sillä lailla jännä rakenne, että se esittää asiat kahteen kertaan, joista jälkimmäinen on tekijän jollain kurssillaan käyttämää materiaalia. Voisi ajatella, että yksi selkeä kerta riittäisi. Itselläni kuitenkin toinen kerta selvensi ensimmäisen ymmärtämistä – tosin silti… teos venyttää itseään kertomalla asiat kahteen kertaan, eikä se oikein ole perusteltua, vaikka kertaus onkin opintojen äiti.
Teoksessa on – juuri tuossa kurssimateriaaliosassa – kuitenkin aivan päteviä kirjoitusharjoituksia, joita voi käyttää ideoidessaan omaa rakkaustarinaansa. Kokonaisuutena opas kannattikin lukea ja siihen voi palata aina kun tekee mieli kehitellä näppärästi napakanmittainen rakkaustarina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti