Tämä viikko on ollut sateenkaarispefin some-viikko. Perjantain ohjelmana oli Instagramissa keskustelu spekulatiivisesta fiktiosta, queerista ja erotiikasta. Kysymykset esitti Rimma Erkko, ja kysyttyä pohtivat Anni Kuu Nupponen ja Artemis Kelosaari, molemmat tuttuja erotiikan kirjoittajina sekä myös eroottisten tekstien toimittajina. Minua ilahduttavaa oli erityisesti se, että keskustelussa oli kirjoittamisen näkökulma hyvin vahva.
Heti alkuun tuli selväksi, että erotiikka on paljon muutakin kuin paljasta kiihkoa. Nupponen kertoi kirjoittavansa paljon sodasta ja vallankäytöstä. Sota, seksi ja seksuaalisuus riisuvat hänen mukaansa ihmisen paljaimmilleen sekä hyvässä että pahassa. Siksi onkin kiehtovaa, että seksikohtausta voi käyttää mainiosti kertomaan tarinan henkilöistä asioita, joita lukija ei muutoin näe. Myös Kelosaari sanoi, ettei erotiikka ole pelkkää panemista vaan voi liittyä moneen asiaan. Nupponen muistutti toki, että erotiikan kirjoittaminen on myös todella hauskaa ja vapauttavaa. Itseäni erotiikan kirjoittaminen kiehtoo juuri näistä samoista syistä: seksiä kuvaamalla voi kuvata koko ihmisen tunneskaalaa, joka usein on herkimmillään ja toisaalta voimakkaimmillaan seksissä. Mutta kuka tuota hauskuutta ja itsensä tutkimistakaan pystyisi kieltämään?
Monille erotiikka on pornoa. Siksi onkin hyvä aina muistuttaa näiden kahden välisestä erosta – vaikka raja varmasti häilyvä onkin. Kelosaaren mukaan erotiikassa ei ole päätarkoituksena kiihottaa lukijaa, vaan erotiikka tai seksuaalisuus on enemmänkin kerrontatapa kuin tekstin sisältö. Erotiikassa juonella on tärkeä osansa. Nupposen mukaan porno on erotiikkaa nopeampaa. Siinä ei lämmitellä vaan mennään saman tien itse seksiaktiin. Hänenkin mukaansa tärkeä raja menee tarinallisuudessa. Itse ajattelen, että erotiikassa myös henkilöhahmot ovat syvempiä, ja juuri siksi seksikin aiheuttaa heissä monenlaisia reaktioita. Itsestä tuntuisi myös oudolta kirjoittaa persoonattomia hahmoja yhtymässä toisiinsa ja tuottamassa toisilleen yhtään minkäänlaista seksuaalista mielihyvää. Toki sitä voisi kokeilla, mutten usko, että se innostaisi muusaani.
Entäpä sitten spefierotiikka? Miksi erotiikkaan pitäisi liittää spefielementti? Kelosaaren mielestä – eikä tätäkään voi kiistää – spefi tarjoaa myös erotiikalle ennenkuulumattomia mahdollisuuksia. Kun realismi ei rajoita tarinaa eikä sen henkilöitä, uskoisin, että voimme varmasti myös oppia jotain uutta ihmisyydestämme. Spefihän etäännyttää meitä asioista, jotka ovat omassa elämässämme, ja mahdollistaa niiden käsittelyn helpommin.
Sekä Nupponen että Kelosaari pitävät queer-erotiikkaa erityisen vapauttavana, koska siinä ei tarvitse käydä pohdiskelua siitä, voiko henkilöhahmo tehdä jotain, mistä pitää. Siinä ei ole samanlaisia rajoja kuin heteronormatiivisessa erotiikassa. Kelosaari muistutti myös siitä, että queer on aina ollut läheisessä suhteessa spefiin, koska molemmat määrittelevät uudelleen rajoja normaalille ja epänormaalille, luonnolliselle ja luonnottomalle. Queer ja spefi eivät myöskään tyydy arkipäiväiseen. No, saattaa olla, ettei kovin moni kaipaakaan minkäänlaiselta eroottiselta kirjallisuudelta pitkiä kuvauksia Pirkka-seksistä.
Spefi antaa meille Nupposen mukaan myös mahdollisuuden kuvitella jännittäviä maailmoja, joissa ei vallitse heteronormatiivisuus. Nupponen on huomannut jopa, että häntä häiritsee, jos spefikirjoittaja on suunnitellut hienon fantasiamaailman mutta napannut siihen meidän maailmamme heteronormatiivisuuden kuin annettuna. Kelosaari puolestaan kertoi, kuinka fantasiakirjoittajankin mielikuvituksella voi olla tiukat rajat ja sokeat pisteet. Niihin ei aina mahdu vaikkapa, että tarinassa on raskaana olevia miehiä, vaikka monet muut mielikuvitukselliset yksityiskohdat hyväksytään miettimättä.
Kirjoittamiskeskusteluissa nousee toistuvasti esiin kysymys siitä, voiko kirjoittaa asioista, joista itsellä ei ole kokemusta. Sekä Nupponen että Kelosaari olivat sitä mieltä, että kirjoittaja voi kirjoittaa, mistä haluaa. Taiteilijan on kuitenkin vapaudessaan muistettava perehtyä aiheeseensa. Nupponen muistutti, että erotiikka on niin henkilökohtainen asia, että omien rajojen venyttäminen voi olla pelottavaakin. Kun kirjoittaa jostain, mistä ei ole omakohtaista kokemusta, pitää taustatyön tekemisen lisäksi olla herkillä omista ennakkoluuloistaan ja ajatusmalleista, joita on oppinut. Tarinaa pitää aina miettiä nimenomaan tarinankaaren ja henkilöhahmojen kannalta.
Uskon, että juuri henkilöhahmojen tarpeeksi perusteellinen suunnittelu auttaa siinä, ettei tule toistaneeksi stereotypioita. Taustatutkimus on ehdottoman tärkeää. Juuri hetki sitten luin erään paljon huomiota saaneen eroottisen kirjan, josta syntyi jopa asiaan vihkiytymättömälle lukijalle vahva mielikuva siitä, ettei kirjoittajalla ole aavistustakaan, mistä hän kirjoittaa.
Nupponen muistutti myös, ettei taustatutkimuksen idea ole se, että se laitetaan sellaisenaan omaan tekstiin. Sen tarkoituksena on kääntää kirjoittajan mieli oikeaan asentoon. Onkin totta, että esimerkiksi minun olisi hyvin vaikea ilman taustatutkimusta kirjoittaa vaikkapa sukkahousufetissistä, kun aivot ovat siinä asennossa, että sukkahousut ovat vaatekappale, joka on ainoastaan tavattoman epäkäytännöllinen ja hankala pukea ja jota vältän kaikissa tilanteissa, jos se suinkin on mahdollista.
Seksi herättää tunteita laidasta laitaan, mutta entäpäs siitä kirjoittaminen? Nupponen näytti selvästi tuntevan häpeää kirjoittamisestaan, vaikka piti häpeämistä tarpeettomana. Tämä johtui yksinkertaisesti siitä, että monet meistä ovat eläneet lapsuutensa aikana, jolloin seksuaalisuuteen on kasvatuksessa liitetty häpeä. Toisaalta Nupposella on häpeän vastakohtana itsenä olemisen vapaus, ja hänelle spefierotiikka on myös mainio tapa tutustua uteliaisuudella uusiin asioihin. Itsekin uskon, että erotiikan kirjoittaminen voi myös vapauttaa häpeästä. Erotiikasta puhuminenkin helpottuu, kun siitä puhuu ja kirjoittaa tarpeeksi.
Kelosaari puolestaan sanoi, ettei tekstissä olevia asioita tarvitse hävetä, olivat ne mitä tahansa. Hänen omissa teksteissään on paljon sadistisia fantasioita, joita joku saattaisi moralisoida. Voin kuvitella, että monilla lukijoilla voi olla vaikeuksia erottaa oikeaa elämää ja kirjailijaa ja hänen tekstejään toisistaan, niin outoa kuin se onkin. Mutta – Nupponen muistuttaa, että kirjoittajan velvollisuus on vain kirjoittaa henkilöhahmo hyvin; ei ole mitään velvollisuutta pitää siitä seksuaalisesta toiminnasta, jota henkilöhahmo harjoittaa.
Minusta ei ole myöskään kauhean olennaista tietää kirjoittajan seksielämästä, vaikka lukisi hänen kirjoittamaansa erotiikkaa. Hyvä, uskottava tarina on miellyttävää luettavaa, ja kiihkeä seksikohtaus on kiihkeä seksikohtaus, eikä sillä ole väliä, millä keinoin kirjoittaja on onnistunut tarinankertomisessaan. Myönnettäköön kuitenkin, että jos satun tietämään, että kirjoittajalla on kokemusta asiasta, josta minulla ei ole, näkökulma on kiinnostava. Mutta tämä näkyy vaikkapa ihan sellaisessa tilanteessa, että kirjoittaja on eri sukupuolta kuin minä. Olen kirjoittanut tarinoita miehen näkökulmasta, ja kieltämättä lämmittää, kun näkökulmaa on pidetty uskottavana. Itsestään poikkeavan henkilöhahmon kirjoittamisessa on mielestäni aina muistettava niin innostus, kunnioitus kuin nöyryyskin.
Millaista on sitten queer-erotiikan sukupuolisuuden ilmaiseminen? Kelosaari näkee sateenkaarimaskuliinisuuden jonkinlaisena Tom of Finland -tyyppisenä ajatuksena siitä, ettei naiselle ole mitään käyttöä vaan tosimies pärjää ilman. Nupponen puolestaan kertoi, ettei ajattele kirjoittaessaan maskuliinisuutta tai feminiinisyyttä. Hänestä on mukavaa leikkiä sukupuolisuudella, koska se purkaa heteronormatiivisia asetelmia. Nupponen huomautti siitä, että monista naisista on ihanaa lukea fanfic-homopornoa. Siinä on vapauduttu tunkkaisen heteropornon asetelmista, ja henkilöhahmot yksinkertaisesti vain nauttivat panemisesta.
Kelosaari muistutti siitä, että usein fanficissä homoparista kuitenkin tehdään heteromainen. Toinen miehistä on tällöin pehmeämpi, feminiinisempi. Kelosaaren mukaan ei ole kuitenkaan yksinkertaista, millainen persoona on maskuliininen ja millainen feminiininen. Itsekin toivoisin, että niitä rajoja, mitä eri sukupuolille asetetaan, voisi väljentää. Mikä sitä paitsi oikeasti on miehistä ja mikä naisellista? Sekin on mielestäni ihan hyvä kysymys.
Lopuksi ohjelmanumerossa keskusteltiin siitä, millaista erotiikkaa Nupponen ja Kelosaari tahtoisivat nähdä spefitarinoissa enemmän. Nupponen esitti haasteen erotiikasta, jossa seksi on kaikkea muuta kuin sukupuolielimiin liittyvää. Kelosaari puolestaan kaipasi lisää aidosti julmaa erotiikkaa, sadismia. Hänen mielestään homoporno on suurelta osin tylsän pehmeää. Jäämme odottamaan, miten näihin toiveisiin vastataan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti