Audacious – pari vikkelää juonenkäännettä ja vaivaannuttavaa seksiä

21-vuotias Antonia ”Toni” Redvers tietää, mitä haluaa. Tonin rakkaudenkohde on hänen isänsä hyvä ystävä, kaapparikapteeni Lucas Cruz. Mies on paljon häntä vanhempi ja pidempikin, mikä Tonin tapauksessa ei ole lainkaan itsestäänselvää, koska nuori nainen itse on viisi jalkaa, yksitoista tuumaa pitkä. Lucas vierailee Tonin kotona vain puolen vuoden välein, ja nyt, jouluvierailun aikana, Toni on päättänyt toimia rakkautensa eteen.

Minerva Spencerin pienoisromaani Audacious kertoo Antonian ja Lucasin rakkaustarinan. Kokemattomaksi naiseksi Antonia on melkoisen räväkkä: hän hankkiutuu – vuonna 1832! – aivan omatoimisesti rakastamansa miehen majapaikkaan ja jää odottelemaan tämän makuuhuoneeseen. Lucas on yhtä hulluna Antoniaan kuin nainen Lucasiin, mutta on monta syytä, miksi hän ei noin vain voi ottaa Tonia omakseen.

Lucas on elämänsä velkaa Hugh Redversille, Tonin isälle. Hugh on pelastanut hänet ja opettanut hänelle merkittäviä taitoja, esimerkiksi lukemisen ja kirjoittamisen. Lucaksen mielestä on petollista rakastua Hugh’n tyttäreen kaiken tämän jälkeen. Lucas tuskailee myös ikäänsä – hänhän voisi olla Tonin isä. Mies tuntuu kärsivän itsetunnon puutteesta. Hän ajattelee, ettei ole unelmarakastettu eikä voisi ikinä kelpuuttaa itsensä kaltaista miestä omalle tyttärelleen, merimiestä, jolla on epämääräinen tausta. Niin, ja nännilävistykset.

Lucas tuo esiin myös hänen ja Tonin erilaiset maailmat: aristokraattiperheen tytär ja merimies eivät sovi toisilleen. Erilaisista taustoista tuleminen on tyypillisiä historiallisen romantiikan kuvioita, mutta koska lukija näkee aluksi Lucasin vain Tonin maailmassa ja mies osaa toimia siellä moitteettomasti, tämä este liitolle tuntuu aika lailla selittelyltä.

Toni on ollut aiemmin kihloissa, mutta sulhanen on ollut täysin kelvoton. Tämä kurja kokemus on tavallaan johtunut Lucasista – Antonia on kihlautunut päästäkseen irti tunteistaan miestä kohtaan. Toni on itsekin nähnyt – kuvitellut –, ettei suhdetta hänen suuren rakkautensa kanssa voi tulla.

Rakkaudentunteet tunnustetaan jo tarinan ensimmäisellä puoliskolla, mikä toimii pienoisromaanissa varsinkin, kun rakkauden tiellä on monia ajatuksissa olevia esteitä, eivätkä tunnustukset oikeastaan poista vaan lisäävät tuskaa. Tonin ja Lucaksen kohtaaminen kahden on täynnä pidäteltyä intohimoa ja epätoivoa, mutta sen kuvausta on venytetty tarpeettomasti. Lyhyemmälläkin olisi tullut selväksi, että ollaan mukamas umpikujassa, mahdottoman edessä.

Toni ja Lucas päätyvät välttelemään toisiaan. Mutta pian he ovat taas yhdessä, ja sitten seuraakin pitkällisesti intiimiä läheisyyttä, joka tällä kertaa tuntui itsestäni jokseenkin vaivaannuttavalta. Tämä voi toki johtua siitä, että tarinoissa pidän vähemmän neitseellisiä naishahmoja kiinnostavampina. Viattomuudessa ei ole mitään vikaa, mutta en ehkä kuulu niihin ihmisiin, jotka viehättyvät siitä, kun nuori sankaritar vapisee kuin haavan lehti sankarin elimen edessä, peloissaan vaikkakin innokkaana. Mainittakoon, että elin on myös kuvailtu tarkasti:

His organ jutted out straight and proud and was every bit as impressive as the rest of him. It was long, thick, and ridged with fascinating veins. The crown was fat and flared, but the shaft was even bigger around in the middle, the girth rather alarming.

Itseäni eivät erityisesti vedä puoleensa romanttiset tarinat, joissa mies on selvästi naista vanhempi. Minerva Spencerin, joka kirjoittaa myös nimellä S.M. LaViolette kirjoja on kuitenkin kehuttu, joten tartuin kirjaan. Pienoisromaanista saa nopeasti käsityksen itselle uuden kirjoittajan tyylistä.

Tässä tarinassa käänteet tapahtuvat nopeasti ja välillä junnataan paikoillaan. Juonielementtejä on olemattoman vähän, mutta rakastavaisten väliseen jankkaamiseen ja seksin kuvaukseen käytetään hirmuinen määrä tilaa. Lisäksi tämän pitäisi olla joulutarina, mutta joulun tunnelma loistaa poissaolollaan. Yksi suukko taidetaan antaa mistelin alla – ja senkin osapuolet ovat jotkut muut kuin tämän tarinan rakastavaiset. 

Kirjailija kertoo jälkisanoissaan, että joutui lyhentämään tarinaa, jotta se aikanaan mahtui antologiaan. Ei voi tietenkään tietää, oliko tarina ennen näitä poistoja parempi. Mieleen kuitenkin tulee, että jäljellä jääneissä kohdissa olisi ollut paljonkin tiivistämisen varaa. Oliko kirjailija lyhentäessään tekstiä leikellyt juonenkäänteitä pois? Pienoisromaanissakin pitäisi lyhyestä mitasta huolimatta olla enemmän käänteitä kuin tässä teoksessa oli.

Audacious oli siis minulle melkoinen pettymys. Olisi vaikea kuvitella, että Minerva Spencer olisi turhaan, vailla ansioita suosittu. Ehkä minun pitää kuitenkin antaa hänelle toinen mahdollisuus jossain kohtaa. On mahdollista, ettei hänen tyylinsä yksinkertaisesti kolahda minuun, mutta toisaalta on myös mahdollista, että tämä lyhyt teos ei edusta hänen tuotantoaan parhaimmillaan.

The Madness of Lord Ian Mackenzie – suositeltavaa kohtuullisen kuumaa historiallista romantiikkaa

Voiko romanttinen sankari olla sosiaalisesti kömpelö tai töksähtelevä? Kyllä voi. Tämän todistaa Jennifer Ashley kirjallaan The Madness of Lord Ian Mackenzie. Teos on melkoisen pitkän Mackenzies-sarjan avausosa.

Harvoin näkee tarinassa yhtä paljon jännitteitä heti alussa kuin The Madness of Lord Ian Mackenzie -teoksessa. Tarinan sankaritar Beth Ackerley on leski, joka on perinyt valtavan omaisuuden. Hän on menossa naimisiin Sir Lyndon Matherin kanssa. Miestä voi hyvällä syyllä kutsua mulkuksi. Hän keräilee posliinia, vaikkei siitä paljon ymmärräkään. Rahasta hän ymmärtää kuitenkin ja on sen vuoksi kosinut Bethiä, ei mistään ylevästä syystä, kuten rakkaudesta. Hän huvituksensa on alistua naisille. Huvitusta varten hänellä on paikka, jossa naisia riittää. Tämän tuntuvat tietävän kaikki, paitsi Beth.

Tarinan sankari Ian Mackenzie ymmärtää posliinista enemmän. Hän ostaa Matherilta Ming-dynastian aikaisen maljakon. Myöhemmin hän tapaa oopperassa Bethin ja tunkee tämän vaatteisiin varoitusviestin, jossa kertoo, ettei Bethin olisi syytä naida Matheria. Samaan syssyyn hän ilmaisee suorasukaisesti, että tahtoo itse viedä Bethin alttarille. Syytään hän ei peittele: hän tahtoo mennä naisen kanssa sänkyyn.

Beth tuntee valtavaa vetoa mieheen muttei aivan ymmärrä tämän ajatuskulkuja eikä myöskään tiedä, kuinka paljon Ianiin voi luottaa. Koko Mackenzien suku tuntuu liittyvän skandaaliin toisensa perään. Niinpä Ianista olisi hyvä pysyä mahdollisimman kaukana. 

Beth jättää Iania kohtaan tuntemistaan epäilyksistä huolimatta Matherin ja lähtee Pariisiin. Ian lähtee tietenkin perään. Miehen perässä on puolestaan etsivä, joka on jo kauan halunnut saada hänet kiinni – ja joka nyt on nähnyt tilaisuutensa, koska Matherin mukaan Ian on syyllinen Lontoossa tapahtuneeseen murhaan. Pariisista seikkaillaan Skotlantiin Mackenzien suvun maille ja takaisin Lontooseen, jossa niin murhatarina kuin rakkauden ongelmat lopulta selviävät.

Beth on leski, ja tästä syystä hän voi olla seksuaalisesti hyvinkin aktiivinen romanttinen sankaritar, vaikka tarinassa eletään vuotta 1881. Itse asiassa juuri Beth ehdottaa Ianille seksisuhdetta. 

“Since you seem to like me a little,” she said, “I wonder whether you would be interested . . . in having a liaison with me.”

The last words came out in a rush, and Ian’s attention snapped to her.

“Have carnal relations, I mean,” Beth continued. “On occasion, when we mutually agree.”

Beth kuitenkin kärsii siitä, ettei voi saada enempää – tai usko voivansa saada, koska me kaikkihan tiedämme, että hän on väärässä. Hän voi saada Ianin omakseen ja lisäksi Ian antaa hänelle myös lihallisissa iloissa jotain, mitä Beth ei ole aiemmin kokenut: ”Under him, she could spread her wings.” 

Beth ei ole aina elänyt vauraudessa, päinvastoin. Hän on ollut työkodissa (surullisenkuuluisa workhouse) hyvin kurjissa olosuhteissa. Paikkaa johtanut pastori on nainut hänet, mutta tämä rakastava aviomies on kuollut hyvin pian. Beth on päätynyt vanhan rouvan palvelukseen ja lopulta perinyt tämän. 

Sankari Ian on selvästi autismin kirjolla, tavattoman hyvämuistinen ja älykäs, mutta toisten ihmisten tunteiden ja viestinnän ymmärtäminen tuottaa hänelle vaikeuksia. Hänen oma viestintänsä on liiankin suoraa, mutta Beth alkaa nopeasti ymmärtää miestä. Millainen nainen sopisikaan Ianille paremmin kuin Beth, joka ei säikähdä hänen pahaa oloaan vaan osaa lukea tilanteita oikein ja näkee, mitä Ian tarvitsee? Ian pitää kuitenkin itseään kykenemättömänä rakkauteen. Hän ei tarjoa Bethille rakkautta eikä odota sitä häneltä. Mutta Beth pystyy opettamaan Ianille myös, mitä rakkaus on.

Ajan tavan mukaan Iania pidetään hulluna. Isä on lähettänyt hänet mielisairaalaan ja veli pelastanut lopulta paikan karmeilta hoidoilta. Totuus laitokseen sulkemisesta on lopulta vielä järkyttävämpi kuin miltä aluksi näyttää. Mackenzien veljesten välillä on kuitenkin vahvat siteet, jotka näyttävät kestävän mitä vain – ja varsinkin Iania ja hänen isoveljeään, Kilmorganin herttua Hartia yhdistää erityinen side, joka saa kummankin suojelemaan toista. Ikävä kyllä Hart kuvittelee Bethin olevan onnenonkija, joka haluaa käyttää Iania hyväksi. Nimenomaan Bethiltä Iania ei tarvitsisi suojella.

The Madness of Lord Ian Mackenzietä voi suositella lukijalle, joka pitää suorasukaisista romanttisista sankareista, joilla on traumaattinen tausta. Ainakin tässä tarinassa Skotlanti-osuus oli sen verran lyhyt, että kilttiin pukeutuvia sankareita rakastavat lukijat viihtyvät ehkä paremmin jonkin toisen romanssin parissa.

Murha-arvoitus saa tarinan loppupuolella melko paljon tilaa. Se luo tarinaan jonkin verran jännitystä ja jännitettä, ja on sinänsä ihan toimiva. Suurin vahvuus kirjassa on kuitenkin pääpari, kuten pitääkin.

Tarinassa vilahtelee Ianin perheenjäseniä, Hart Mackenzien lisäksi mm. veli Mac, joka on eronnut vaimostaan Isabellasta. Sarjan kakkososa kertoo, miten pariskunta päätyy jälleen yhteen. Taiteilija Macin ja itsetietoisen Isabellan tarina herättää kyllä kiinnostusta tämän vetävän avausosan jälkeen. Jo tässä osassa nimittäin käy ilmi, millainen yhteys näiden kahden välillä vallitsee:

The painting showed Isabella sitting on the edge of a tumbled bed. A sheet slid provocatively down her shoulder, baring one prefect breast, and a swirl of hair peeped from the join of her thighs. Isabella was looking away from the painter, her red hair caught in a loose knot at the base of her neck.

Despite the subject—a woman just rising from the bed of her lover—the portrait was in no way lewd or indecorous. The muted colors were elegantly cool, with Isabella’s hair and a sprig of bright yellow roses the only vivid colors.

It was the portrait of a beloved, painted by a man who regarded his wife as his lover. It was also, if Beth was any judge, an amazingly good painting. The light, the shadows, the composition, the colors—so much captured on one small canvas. The painter had signed the corner with a flourish: Mac Mackenzie.

How to Write Erotica – Näkökulmia erotiikan kirjoittamiseen

Tekeekö mielesi kirjoittaa erotiikkaa? Jos englannin kieli taittuu, ulottuvillasi on useita erityisesti erotiikan kirjoittamiseen ohjaavia kirjoitusoppaita. Tuoreimmasta päästä on Rachel Kramer Busselin opas How to Write Erotica, joka on ilmestynyt tänä vuonna.

Oppaan kirjoittaja on amerikkalainen, ja tämä näkökulma kirjassa on vahva. Se näkyy uskoakseni aika pitkälti mm. siinä, kuinka paljon Bussel varoittelee lukijaa. Hän haluaa tämän miettivän, mikä olisi pahinta, mitä voi tapahtua, jos erotiikan kirjoittaminen paljastuu. Bussel neuvoo, miten pitää erotiikkakirjailijuus salassa ihan kaikilta kustantajaa lukuun ottamatta. Tällainen ratkaisu on ehkä jollain maailmankolkalla ymmärrettävää, mutta toisaalta ei myöskään tue sitä, että erotiikasta tulisi yhtään sen ymmärretympi tai jopa arvostetumpi kirjallisuuden genre kuin mitä se on nyt. Tosiasiassa kun hyvän erotiikan kirjoittaminen on yhtä lailla hankalaa kuin minkä tahansa hyvän tekstin kirjoittaminen. Hyvä eroottinen teksti voi myös antaa lukijalle pohdittavaa, voimaannuttaa, ilahduttaa ja kaikkea muuta mahdollista, mitä kirjallisuus muutoinkin voi tehdä.

Mutta eipä masennuta alkuunsa. Busselin opas on myös hyvin kannustava. Erotiikan kirjoittajan tulee olla luova ja empaattinen – oikeastaan muuta ei aluksi tarvita. Ideoitakin saa Busselin mukaan joka paikasta, joka päivä. Tämä tietenkin riemastuttaa itseäni, koska minusta on hauska sijoittaa tarinoita hyvin arkisiin ympäristöihin, enkä nyt tarkoita sitä, mikä on arkista miljönääreille.

How to Write Erotica tuo myös esiin useiden erotiikan kirjoittajien näkemyksiä, joten se näyttää kätevällä tavalla, kuinka monella tavalla ja monenlaista erotiikkaa voi kirjoittaa. Bussel antaa muidekin kuin itsensä puhua. Mielenkiintoista antia on esimerkiksi lukea, miten kukin kirjoittaja on tehnyt ratkaisunsa sen suhteen, millä nimellä erotiikkaa julkaisee. 

Varsinaisen kirjoittamisen kannalta antoisin on ehkä pitkä luku prompteista, joita voi – kuten Bussel toteaa itsekin – käyttää uudestaan ja uudestaan. Prompteissa pyydetään kirjoittamaan mm. ruuasta, jostain muusta huonekalusta kuin sängystä, seksileluista, pitkistä suhteista, urheilusta ja masturbaatiosta. Prompteihin annetaan paljon inspiraatiota lisääviä vinkkejä ja lisäksi osan yhteydessä on näyte jostain tekstistä, jossa promptissa pyydettyä asiaa on hyödynnetty, ja lukuvinkkejä.

Yksi prompteista kehottaa kirjoittamaan erotiikkaa, joka sijoittuu menneisyyteen. Sen yhteydessä kirjailija Regina Kammer, joka kirjoittaa mm. eroottista historiallista fiktiota, saa sananvuoron ja tuo esiin pari mielenkiintoista näkökulmaa historialliseen erotiikkaan. Kammer arvelee, että ihmiset, jotka pitävät historian ja erotiikan yhdistelmästä tarinoissa, kokevat historian itsessään jollain tapaa eroottisena. Heidän mielestään menneisyys on sensuaalista. Kammerin mukaan historiallisen erotiikan tai historiallisen eroottisen romantiikan lukijat haluavat tarinan olevan nimenomaan sellainen, ettei se voisi tapahtua muussa ajassa kuin siinä, mihin se on kirjoitettu.

Promptien lisäksi kirjassa ei ole harjoituksia, ainoastaan jonkin verran pohdintatehtäviä. Bussel laittaa lukijan pohtimaan mm. miten tämä määrittelee erotiikan. Näitä pohdintakysymyksiä on kuitenkin vain aivan kirjan alussa.

Tehtävien lisäksi olisin kaivannut oppaaseen hieman lisää konkretiaa. Annetut neuvot ovat sinänsä hyviä, mutta usein ne eivät kerro tarpeeksi täsmällisesti, miten jokin asia saadaan aikaan. Bussel muistuttaa kyllä kaikkien aistien käytöstä, mutta muutoin ohjeet kehottavat mm. miettimään, miten seksi saa henkilöhahmot näkemään jotain uutta toisissaan tai että lukijan pitäisi tuntea olevansa seksitilanteessa mukana. Toisaalta Bussel esittää paljon kysymyksiä, joita pohtimalla lukija pääsee tekstinsä tekemisessä eteenpäin. Nämä saattaisivat toimia vielä paremmin, jos ne olisi laitettu osaksi harjoituksia.

Yleisen seksistä kirjoittamisen lisäksi oppaassa on omat jaksonsa, joissa käsitellään BDSM- ja kinky-seksiä sekä sitä, miten voi hyödyntää omia kokemuksiaan erotiikan kirjoittamisessa. Muistettava asia omien kokemusten käyttämisessä on, ettei näiden kokemusten tarvitse liittyä seksiin. Jokaisella ihmisellä on tietämystä, jota kaikilla ei ole, ja se saattaa liittyä vaikkapa ammattiin tai harrastukseen. Kaikkea tätä voi hyödyntää siten, että omista eroottisista teksteistä tulee jotain, mikä erottuu muiden kirjoittajien teksteistä. Oppaasta saa vinkkejä myös siihen, miten erotiikassa voi kirjoittaa myös vakavista aiheista, kuten rasismista, eläinten oikeuksista, mielenterveysongelmista tai transfobiasta. Tämä ei tarkoita, että näistä asioista tehdään eroottisia, mutta myös erotiikka voi olla kantaa ottavaa. 

Kirjoittamisprosessin eri vaiheista Bussel esittelee myös taustatyön tekemisen ja editoinnin. Tekstin työstämistä käsittelevässä luvussa pohditaan pitkästi esilukijoiden ja kokemuslukijoiden (sensitivity reader) käyttöä. Bussel kertoo omasta suhtautumisestaan palautekommentteihin varmasti monille toimivan tavan: Hän lukee kommentit pariin kertaan ja antaa niiden sitten olla viikon. Vasta sitten hän alkaa muokata tekstiä, koska kommenttien hautominen auttaa hoksaamaan, mitkä niistä ovat oikeasti hyväksi tekstille.

Reilu neljännes kirjasta käsittelee sitä, kuinka rakentaa ura erotiikan kirjoittajana. Oppaasta saa ohjeet julkaisemiseen, itsensä esille tuomiseen, ujuttautumiseen joka paikkaan. Tämä osuus ei ehkä ole kovin antoisaa suomeksi kirjoittavalle kirjoittajalle, joka ei haaveile markkinoista Atlantin tuolla puolen. Mutta jos kirjoittaa englanniksi tai haluaa ajatella muutoin villisti (Bussel kertoo mm. eroottisen kirjallisuuden open mic -tilaisuuksista), muutkin kuin varsinaista kirjoittamista koskevat luvut voivat olla antoisia.

Opas on kirjoitusoppaaksi kepeä luettava. Kirjan lopussa oleva luettelo mm. erotiikan kirjoittamisen oppaista ja monimuotoisista eroottisista antologioista ja muista teoksista on hyvä lähtökohta aiheeseen tutustumiseksi. How to Write Erotica voi antaa inspiraatiota. Jos tahtoo laittaa kädet suoraan mutaan, suosittelen kuitenkin ennemmin paljon vanhempaa opasta, Judith Wattsin ja Mirren Baxterin kirjoittamaa Get Started in Writing Erotic Fiction. Se pursuaa konkreettisia kirjoittamisneuvoja ja harjoituksia, jotka auttamatta johtavat tarinoihin, jos niille vain antaa mahdollisuuden.

Überhund – mahtavaa koirataidetta!

Nyt kaikki koiraihmiset ja ei-koiraihmisetkin taidenäyttelyyn, sillä Jyväskylän taidemuseossa on monipuolinen, mahtava näyttely, joka esittelee koiria taiteessa. Näyttely on avoinna 1. lokakuuta saakka, ja sen nimi on Überhund – taiteen kiehtovat koirat. Nähtävillä on taidetta prekolumbiaaniselta ajalta nykypäivään.

Voisiko joku vastustaa vaikkapa tätä Colimasta, Meksikosta peräisin olevaa veistosta. Tällä koirulilla on ikää vähintään 1500 vuotta, mutta innokas irvistys pitää.

1800-luvun koirataide vaikuttaa varsin uudelta prekolumbiaaniseen aikaan verrattuna. Robert Ekmanin Koirien vapautus (1860) kuvaa outoa seinäänkirjoitustilannetta, jota koirat seuraavat – tietenkin, koska kirjoitus koskee heitä. Teos herättää kysymyksen, mistä tässä on tarkalleen kyse. Ehkä koirat vapautetaan pahantahtoiselta omistajalta. 

1800-luvulla lemmikkikoirat lisääntyivät aatelisperheissä, ja jotkut niistä saivat istua myös muotokuvamalleina. Tästä voikin tarkastella, muistuttivatko koirat ja omistajat toisiaan jo menneisyydessä. John Erik Lindhin maalaamassa Ulla Möllersvärdin muotokuvassa koira vaikuttaa siltä kuin tahtoisi karkuun. Möllersvärd oli Venäjän keisarinnan hovineiti. Tämän aseman hän sai, koska keisari Aleksanteri I ihastui häneen Porvoon valtiopäivien tanssiaisissa vuonna 1809. Niin, kuinkas muutenkaan hän olisi voinut hovineidiksi päätyä… 

Catharina (Cajsa) Wahllundin muotokuvan maalaajaa ei tiedetä. Erityisesti ylioppilaat pitivät mamselli Wahllundista, jonka rakennuttamassa ravintolassa Helsingin Seurapuistossa he lauloivat hänelle hänen syntymäpäivänään. Wahllundin nimi on nykyisin näkyvillä puiston nimessä Kaisaniemen puisto. Wahllundin koira näyttää hieman surumieliseltä.

Elin Danielson-Gambogin maalaus Walborg Jacobsson-Eager (1890) olikin minulle tuttu jo ennestään, mutta tämän ihastuttavan maalauksen näkee mieluusti ihan kuinka monta kertaa tahansa. Maalauksen nimi oli maalausvuoden näyttelyssä Kaksi ystävää, mikä tuntuisi varsin osuvalta. Noin 10-vuotias tyttö ja koira katsovat toisiaan. Takana virtaa Aurajoki.

Huonekaluarkkitehti Runar Engblomin muotokuva (1945) on – kuten tyylistä näkyy – Tove Janssonin maalaama. Tämä koira vaikuttaa hieman aavemaiselta, joten ihan ensimmäiseksi en menisi silittämään.

Näyttelyssä oli myös monia suosikkinykytaiteilijoitani, mm. Kim Simonsson. Hänen keramiikkaveistoksensa Überhund (2002) on antanut nimensä koko näyttelylle. Tästäpä saisi aavekoiran johonkin tarinaan, niin creepyn kiehtova veistos on. 

Mutta jos kauheuksista puhutaan, Stiina Saariston keramiikkaveistos Tyttö ja koira (2011) on varmasti näyttelyn karmivin: toiselta puolelta viaton ja kaunis, toiselta puolelta sisukset näyttävä. 

Hilpeämpää taidetta edustaa Jyri-Pekka Juntusen hitsattu veistos Ylpeys ja ennakkoluulo (2008). Kaikki Austeninsa tuntevat voivat tehdä tulkintansa. 

Näyttelyssä on myös valokuvia. Maija Astikaisen koiravalokuvat sarjasta One-Dog Policy (2013) ovat hyvin sympaattisia muotokuvia kohteistaan.

Samuli Heimonen on yksi nykysuosikeistani. Hänen maalauksensa Matriarkka (2019) on myös vaikuttava muotokuva, jonka nimi kertoo kaiken.

Myös Emma Ainalan taiteesta olen vaikuttunut jo aeimmin. Ainalan maalaus Not Like Other Dogs (2020) on tyypillinen taiteilijan teos: karkkivärinen mutta häiritsevä. Olettaisin teoksen nimen viittaavan koiraan, joka istuu tuolilla teoksen oikeassa reunassa. Katse on kovin hämmästelevä. 

Tiitus Petäjäniemen Koira ja mystinen kone (2021) on sympaattinen teos, jota kuvattiin näyttelytekstissä seuraavasti: ”Koirassa on erikoinen ominaisuus. Vaikka se on aika-ajoin raskas, tuhoaa pentuna kaiken ja vaatii työtä, tuo se iloa ja rakkautta ympärilleen. Teos kuvittelee hetkeä, jossa koira veivaa mystistä konetta, joka saa tämän aikaan.”

Lopuksi vielä vessavinkki: Jyväskylän taidemuseossa käydessä kannattaa ehdottomasti muistaa, että käy helpottamassa oloaan näyttelysalien yhteydessä olevassa toilettitilassa. Huone on pysyvä taideteos, jossa voi tulla houkutus istuskella hieman pidempäänkin, ainakin jos pitää vihreästä väristä ja saatavilla olevasta kirjallisuudesta eikä säiky vahtivaa siivekästä.

The Devil’s Submission – pienoisromaani eroottista romantiikkaa välipalaksi

Miehiä kohtaan kohdistuu melkoinen määrä vaatimuksia nykyaikana, mutta eipä tilanne ollut paljoakaan parempi parisataa vuotta aikaisemmin – ainakaan romanttisen viihdekirjallisuuden mukaan. Nicola Davidsonin pienoisromaanissa The Devil’s Submission lordi Grayson, lempinimeltään Devil, saa huomata sukupuoleensa kohdistuvat paineet avioiduttuaan Elizansa, maailman ihastuttavimman naisen, kanssa. Grayson on seksuaalisesti alistuva ja nauttii suuresti siitä, että Eliza on innokas eikä ujostele. Mutta nainen on muuttunut häiden jälkeen. Grayson uskoo itsekin, että on heikko ja kerrassaan toivoton tapaus, kuten hänen vanhempansa väittävät.

Eliza voi aivan yhtä huonosti. Hän on yrittänyt olla avioliitossa, kuten hänelle on opetettu, että siinä kuuluu olla: nöyränä. Nyt hän asuu pitkän matkan päässä Lontoosta erillään aviomiehestään ja kuuntelee äitinsä haukkumista siitä, kuinka hän on Englannin kamalin tytär, joka on sössinyt avioliittonsa, ja on liian lihavakin. Avioliittoa ei saa sössiä ainakaan niin rikkaan miehen kanssa kuin lordi Grayson. Raha ratkaisee ja sille Elizan äidillä onkin tarvetta. Niinpä hän pakottaa tyttärensä Lontooseen seurapiirihäihin, joissa tämä tapaa miehensä – Graysonilta kun voi pyytää äidin omien sössimisten korjailuun poskettoman summan rahaa.

Kun Grayson kuulee vaimonsa saapuneen Lontooseen, hän saa saman tien erektion. Ainakaan halun puutteesta ei ole tämän avioliiton onnistuminen kiinni. Niin vaimon kuin miehenkään tunteet eivät tosin ole tasaiset – miten ne voisivatkaan olla, kun ovat niin suuria. Eliza tulee lyöneeksi miestään poskelle, mistä mies on innoissaan ja vaimo kauhuissaan. Pian pariskunta on kuitenkin himokkaaasti toistensa kimpussa.

Mutta eipäs edetä niin nopeasti. Tietenkin tiellä on esteitä ennen kuin todellinen onni voi uudelleen löytyä. Yksi esteistä on Charlotte Lewis, nainen, joka asuu Fallen-seksiklubilla, jota Grayson pitää ystäviensä kanssa. Nainen on läheinen Graysonin kanssa, ja Elizan ajatus on tietenkin, että hän on miehen rakastajatar. Siinäpä sitä sitten onkin ongelmaa ihan tarpeeksi sen lisäksi, että Grayson ei itse tahdo hyväksyä sitä, mikä tuottaa hänelle seksuaalista mielihyvää. 

The Devil’s Submission on eroottista romantiikkaa, jossa seksiä kuvaillaan melko lailla suorasukaisesti ja paljon. Seksuaalinen jännite Elizan ja Graysonin välillä on olemassa alusta asti päällekäyvänä, joten lukija ei pääse jännittämään sen kuumentumista. Tämä lienee genren jonkinlainen haaste, ainakin pienoisromaanin mitassa: ei ole aikaa sytytellä intohimoa hissukseen, kun lukija odottaa kieli pitkällä kuumia kohtaamisia pääparin välillä. Tarinan jälkipuoliskolla tuntuu kuitenkin olevan tarpeeksi jännitettä, kiitos Elizan karmivan äidin.

Jännite pääparin välillä on hyvä, ja tarinan sinänsä tuttu sanoma siitä, että pitää olla oma itsensä voidakseen hyvin, aina tärkeä. Elizalle ei ole vastenmielistä olla määräävä osapuoli. Sen sijaan hän nauttii siitä ja haluaa oppia lisää. Tämä oppimispuoli jääkin mielestäni hieman liian vähälle juuri siitä syystä, ettei tarina ole pidempi. Olisi ollut ihana nähdä enemmän haparointia, joka ei haittaa, enemmän oppimisen oivalluksia.

Toinen puolitiehen jäävä asia on sankarittaren koko. Sinänsä se ei ole tärkeää, mutta mitä ilmeisimmin teoksen on tarkoitus olla kuvaus hieman muodokkaammasta naisesta. Asia jää kuitenkin sille tasolle, että Elizan äiti valittaa tyttärensä lihavuudesta. Eliza selvästi on hyvinkin seksikäs. Vaikka Grayson erityisesti tuntee vetoa häneen dominoivan luonteen vuoksi, olisi useampi kaunis sana Elizan vartalostakin voinut olla paikallaan.

Kirjan seksikohtaukset ovat kivasti kuumottavia. Niissä on myös elementtejä, jotka varmasti jakavat lukijakuntaa. Tästä voi testata, sytyttääkö vai ehkä jotain muuta?

Her husband moaned. ”Please don’t stop.”/”Does your cock hurt? It looks very, very hard. So full of come. What would you give to have me take that in my mouth? To thrust it deep into my wet pussy?”

”Anything.”

Flicking her wrist as Charlotte had taught her in their sessions, Eliza brought the cane down hard on his backside, leaving a red imprint. “Please don’t stop, Lizzie. Anything, Lizzie.”

Grayson jerked, his breathing deliciously ragged. ”Forgive me, Lizzie. I wasn’t thinking. Only feeling. It’s so damned good. I’ve never been harder in my life… ah Christ.”

”You like it there, don’t you? Right on that fleshy curve of your backside. Two lovely red patches,” she mused, admiring her handiwork and crouching down to kiss each mark. He writhed under her touch, but when she gently parted his flesh and licked the puckered opening of his back entrance, he nearly crushed the bedpost with his grip. Well. Charlotte certainly did know everything.

“Fuck,” he swore, roughly. ”I’m going to come, Lizzie. If you do that again, I’ll come all over the quilt.”

”I think not,” she said sternly, glad he couldn’t see her teary smile. “You are not allowed to come. Not until I say so. Understand?”

The Devil’s Submission on toinen osa sarjasta, jossa kerrotaan Fallen-seksiklubista 1800-luvun alun Lontoossa. Minuun se upposi mukavasti, vaikka en ole lukenut sarjan ensimmäistä osaa.

Miksi verkostoitua?

Heinäkuussa vietin taas muutaman päivän Usva-leirillä Ristiinassa Anne Leinosen luona. Tavoitteeni oli olla tavoitteeton eli viettää leiri juuri senhetkisen fiiliksen mukaan. Kirjoittajaporukassa voi halutessaan uppoutua kirjoittamaan, tai vaihtoehtoisesti liukua keskustelusta toiseen, puhua kirjoittamisesta ja vaikka elämästä ihan yleensä ottaen.

Miksi on tärkeää tavata muita kirjoittajia? Miksi on tärkeää tuntea ihmisiä, jotka tekevät samaa kuin itse tekee? Yksinkertainen vastaus voisi olla, että rakkaus samaan asiaan – tai rakkaus-vihasuhde – yhdistää ihmisiä niin, että puheenaiheet eivät lopu ja voi kokea tulevansa ymmärretyksi. On kivaa olla ihmisten kanssa, joiden kanssa on jotain yhteistä. On kuitenkin myös vielä tärkeämpiä syitä, miksi verkostoituminen kannattaa.

Ensiksikin ymmärretyksi tuleminen on paljon enemmän kuin se, että voi kertoa taistelevansa jonkin kirjoittamiseen liittyvän asian kanssa ja kuulla, että niin muutkin tekevät. On iso asia oivaltaa, mitä oikeasti tarkoittaa, että kaikki kipuilevat samanlaisten ongelmien kanssa luodessaan jotain. Se tarkoittaa sitä, että vaikka olisi saanut onnistumisia ja arvostusta, tie ei ole sileä vaan täynnä pettymyksiä, vaikeuksia, epäonnistumisia, epävarmuutta ja vaikka mitä ikäviä tunteita. Tunteiden vuoristorata ei ole uusi normaali vaan ikiaikainen normaali, joka on vain hyväksyttävä.

Verkostuminen auttaa näkemään, että epämiellyttävien tunteiden ja epäonnistumisten lisäksi kirjoittajan tiellä on hyvin paljon ihanaa – onnistumisia, itsevarmuutta, iloa – ja sen ihanan saamiselle on oikeastaan vain yksi ehto: ei saa lopettaa tekemistä, pitää luottaa omaan juttuunsa ja jatkaa. Kun tuntee tarpeeksi ihmisiä, näkee, että vaikka on hyvin kiistämätöntä, että he ovat taitavia, vielä kiistämättömämpää on, että he ovat kuitenkin tavallisia ihmisiä. Se asettaa oikeisiin mittasuhteisiin sen, kuka voi esim. julkaista tekstejään ja saada kustannussopimuksia. Kysymys ei ole ylimaallisista ihmisistä, jotka jumalallisilla kyvyillään ylittivät julkaisukynnyksen, vaan ihmisistä, jotka halusivat kehittyä ja jatkoivat, vaikka niskaan tuli paskaa. Sellaista kun aikansa katsoo vierestä ja itsekin jatkaa, tulee jossain kohtaa ajatus: Ei se ole mahdotonta minullekaan. Minunkin vuoroni on joskus.

Kirjoittamisessa ja kustantamisen maailmassa on myös paljon opittavaa. Siinäkin verkostoituminen auttaa. On hyvä kuunnella kokeneempia. Asiat eivät tapahdu nopeasti, mutta vähitellen huomaa, että itsellä on myös yhä enemmän annettavaa muille. Sitten oivaltaa, että onkin aika hyvin verkostoitunut, tuntee ihmisiä, joiden kanssa yhdessä voi tehdä asioita, on ihmisiä, joiden näkemyksiin luottaa ja joita voi kysyä esilukijoiksi omille teksteille. Huomaa, että omaa osaamista myös arvostetaan. Ja koko ajan saa imeä itseensä lisää oppia ja osaamista – tekemällä ja kuuntelemalla toisia.

En ole koskaan ollut ihminen, joka osaa tehdä helposti tuttavuutta missä tahansa uusien ihmisten kanssa. Olen siis huono verkostoituja. Mutta jopa minä olen alkanut huomata, että olen löytänyt yhteisön, jossa ihmiset ilahtuvat minut tavatessaan - tai paremminkin, että luotan ja uskon oikeasti siihen, että minusta pidetään - ja jossa voi puhua intomielisesti siitä, mikä on itselle tärkeää.

Yksi ihminen tuntee toisen ihmisen ja toinen kolmannen. Siksi verkostoitumisen voi aloittaa mistä vain: yhden päivän kirjoituskurssilta, kirjoittajaryhmistä, tapahtumista, huhuilemalla samanmielisiä somessa. Lämmin suositus tällaiseen toimintaan. Ja suurkiitos kaikille, jotka ovat vinkanneet minulle ihmisiä tai vinkanneet minusta ihmisille, ja kaikille, jotka ovat kannustaneet ja kommentoineet. Olen pikkuhiljaa saanut kerätä hedelmiä siitä, mitä olen kirjoittamisen eteen tehnyt teidän tuellanne. Toivottavasti olen myös itse ainakin ajoittain samanlainen voimavara toisille ihmisille.

The Duchess Deal – kuinka löytää morsian omalta kotiovelta

Ashburyn herttua tarvitsee vaimon. Valitettavasti morsian on juossut karkuun. Perillisen saamisesta ei näytä olevan toivoa. Kun epätoivo on suurin, ovelle ilmestyy ompelijatar Emma Gladstone – morsiuspuvussa.

Paljon tehokkaammin ei romanttinen tarina voi alkaa kuin Tessa Daren teos The Duchess Deal. Arvattava seuraus alkutilanteesta on, että herttua ehdottaa Emmalle avioliittoa. Sopimuksen sisältö on, että Emma antaa miehelle perillisen ja saa elää yltäkylläisissä olosuhteissa. Kun sopimuksen lapsentekoehto on täytetty, Emma pääsee asumaan maaseudulle eikä hänen ja herttuan tarvitse olla tekemisissä toistensa kanssa. Kerrassaan mainio tarjous, vaikka herttua onkin ulkomuodoltaan rujo, koska hänen ihossaan on palovammoja, ja vaikka hän on lisäksi aika kettumainen. Emma ei ole erityisen alistuva luonteeltaan, mutta tarttuu kuitenkin avioliittotarjoukseen. Talo maalla voisi nimittäin auttaa häntä pelastamaan erään nuoren naisen hankalasta tilanteesta – toisin sanoen tämä voisi välttää kohtalon, joka on aikanaan kohdannut Emmaa itseään. Lisäksi Emman taloudellinen tilanne saa ilomielin kohentua.

Jännite tarinaan syntyy siitä, että Ash ja Emma ovat molemmat hyvin vahvoja persoonia. Tämän vuoksi parin välillä kipinöi myös seksuaalisesti – ja huumori kukkii, kun sankari ja sankaritar ottavat toisistaan mittaa. Kieltämättä tarinassa on soutamista ja huopaamista, enkä ihan koko ajan ole kärryillä siitä, miksei tarinan ristiriita voi jo ratketa. Välillä erimielisyyksien jatkumiseen ei tunnu olevan muuta syytä kuin se, että kirjan sivumäärä pitää saada jonnekin 300:n paremmalle puolelle. Toisaalta sekä Emmalla että Ashilla on omat heikot kohtansa ja oikeastikin ihmisten epävarmuudet saavat luvattoman helposti uskomaan, ettei mikään hyvä voi olla totta.

Kuten todettua, Ash ei ole kaikin puolin mikään miellyttävä sankari. Moni romanttinen sankari on hankala aluksi, ja sankarin tausta auttaa lukijaa ymmärtämään sopimatontakin käytöstä. Myös Ashin kohdalla on näin. Hän kokee sodassa kärsineen ulkomuotonsa niin kamalaksi, ettei halua Emman näkevän itseään makuuhuoneessa vaan kynttilät on sammutettava. Kaiken taustalla on pelko siitä, ettei kukaan voi päästää hänen kaltaistaan hirviötä henkisesti lähelle. Melko pian paljastuu, että sitä Ash kuitenkin haluaisi. Öykkäröivä käytös on itsesuojelua.

Hauska yksityiskohta tarinassa on, että herttuan palvelusväki haluaa saada parin rakastumaan toisiinsa. Onkin hupaisa kohtaus, kun tavoitteesta tietoinen Emma kertoo asiasta Ashille. Sitten aviopari yhteistuumin toteaa ajatuksen naurettavaksi. Itseäni huvittavat suuresti keskustelut siitä, että ”emmehän me tietenkään rakastu toisiimme”. Kuuluisia viimeisiä sanoja. Mutta rakkauden ilmestymistä – tai sen huomaamista – ennen tunteet tietenkin tempoilevat joka suuntaan.

Ash on hyvin kiinni ajatuksissa, joita hänellä on itsestään. Hän haluaa jopa vahvistaa niitä kulkemalla öisin Lontoossa ja lietsomalla tarinoita Mayfairin hirviöstä. Emma yrittää taistella Ashin eristäytymistä vastaan ja saa hänet houkuteltua tapaamaan ihmisiä. Kun tarina etenee, Ashin tunteet Emmaa kohtaan saavat hänet uskaltamaan enemmän, koska hän haluaa antaa Emmalle sen, mikä vaimolle kuuluu. Tässä näkyy Ashin velvollisuudentuntoisuus: vaimoa kuuluu kohdella tietyllä tavalla, ja se tunne on Ashissa syvällä jo silloin, kun hän ei vielä ymmärrä rakastuneensa Emmaan. Kun hän on vaarassa haavoittaa itseään rakkaudessa, hän kuitenkin vetäytyy sen ajatuksen taakse, että hänellä oli Emman kanssa vain sopimus avioliitosta, lapsen tuottamisesta – kyllä, mekaanisesti, vaikka Ashilla ei olekaan vaikeuksia tuntea halua vaimoaan kohtaan – ja siinä kaikki.

”I’m entirely composed of flaws”, Ash toteaa. On aika kamalaa, kuinka syvällä miehessä on ajatus siitä, ettei kukaan voi rakastaa häntä, koska hänen ihonsa on palanut. Hän on jopa sitä mieltä, että voisi hoitaa isyytensä pelkän kirjeenvaihdon avulla, koska hänen oma lapsensakin kammoaisi häntä. Emma yrittää puhua hänelle järkeä, mutta se ei tietenkään mene perille hetkessä. Ashin on tehtävä oivallus omasta arvostaan itse. Tämä on toki dramaattista ja tunteet ovat suuria, mutta on todella helppo samaistua siihen, kuinka joku näkee itsensä eri tavalla kuin muut ihmiset näkevät.

Sekä Ashilla että Emmalla on vääriä ajatuksia myös siitä, mitä heillä on annettavaa avioliitossa toisilleen. Ash kuvittelee, ettei hän voi antaa muuta kuin luksusta – toisin sanoen hänen ainoa hyvä puolensa on hänen omastaan mielestään varallisuus. Emma puolestaan ajattelee, että hänellä on vain ompelutaitonsa. Ash ei täysin taida hahmottaa, kuinka tärkeää käsillä tekeminen on Emmalle. Emmalla on oma kamppailunsa sen kanssa, että yhtäkkiä hän onkin herttuatar, jolle niiailevat ne, joiden edessä hän aiemmin polvisteli mittaillessaan ompelijattarena helman pituutta.

Tärkeää romanssissa on tietenkin se, voiko lukija ihastua henkilöhahmoihin romanttisesti. Pakko myöntää, että Ashissa on ainakin pari kohtaa, joihin on helppo ihastua. Hän pitää kirjallisuudesta. Yhdessä kirjan ihastuttavimmista kohtauksista Ash katselee Emmaa, kun tämä lukee kirjaa – ja tuntee halua tätä kohtaan.

Apparently the volume in her hands was sufficiently absorbing that she hadn’t noticed his presence. As he stood in the doorway watching, she tucked a stray wisp of dark hair behind her ear. The she licked her fingertip and turned the page.

His knees buckled. In his mind, he scrambled to piece that half second into a lasting memory. The crook of her slender finger. The red pout of her lips. That fleeting, erotic glimpse of pink.

She did it again.

Ash gripped the doorjamb so hard, his knuckles lost sensation.

He wanted her to read the whole cursed book while he watched.

He wanted the book to have thousand pages. 

Ei voi myöskään sanoa, että miehelle olisi miinusta, jos hän rakastaa Shakespearen näytelmiä. Ash on hulluna niihin. Entäpä sitten Emma? Hän on omapäinen muttei liiaksi. Hän osaa kuunnella Ashia ja ymmärtää tätä. Hänellä on rohkeutta tehdä kuten hänen mielestään pitää ja olla luopumatta asioista, jotka ovat hänelle tärkeitä. Hän osaa heittäytyä seksiin. Emmalle on aika helppo antaa anteeksi se, että hän velloo aika paljon menneessä, sillä lopulta hän osaa päästään traumastaan irti.

Emman ja Ashin on todellakin pakko päästää traumoistaan ja elämää hankaloittavista ajatuksistaan irti. Kun tarinan mustat hetken alkavat, Emman mielen arkoihin kohtiin isketään niin kovaa, että lukija on yhtä aikaa kauhuissaan naisen kohtalosta ja innoissaan siitä, kuinka taitavasti kirjoittaja osaa tuottaa tuskaa henkilöhahmolleen. Tarinan loppuvaiheissa isketään kovaa jokaiseen Ashin ja Emman heikkoon kohtaan ja päälle kaatuu lisää vaikeuksia siitä, kun Lontoo haluaa saada Mayfairin hirviön kiinni. Onneksi lukija tietää loppuratkaisun olevan onnellinen.

The Duchess Deal on ensimmäinen osa Tessa Daren sarjasta Girl Meets Duke. Lisää herttuoita on siis saatavilla tarvittaessa. Voin hyvinkin jatkaa sarjan lukemista jossain vaiheessa, koska The Duchess Deal oli viihdyttävä, vetävä romanssi, jossa oli myös sopivan kuumottavia seksikohtauksia. Kirja on regency-romanssi, mutta itse kuvailin viime maaliskuussa Mayfairissa viktoriaanisia rakennuksia. Laitetaan niistä yksi kuva tähän. Herttuoita ei osunut juttusille. Ehkä morsiuspuku olisi auttanut.

Mount Street 104 - 113 maaliskuussa 2023