Ruiskumestarin talo – sympaattinen vilkaisu 1800-luvun Helsinkiin

1800-luvun kotimuseot ovat mainio tapa päästä aikakauden fiilikseen. Siksipä Helsingin-matkalla piti pistäytyä Kruununhaassa Ruiskumestarin talossa, joka on vähintäänkin 200 vuotta vanha rakennus. Tarkka rakennusvuosi on hämärän peitossa. Museona talo kuvaa sitä, miten pikkuvirkamiehet asuivat ja elivät 1860–1870-luvuilla.

Talon nimen taustalla on ruiskumestari Alexander Wickholm, jonka omistukseen talo siirtyi vuonna 1859. Hän eli vuoteen 1896 saakka. Koko tuota aikaa hän ei kuitenkaan elänyt talossa, vaan toimiessaan raatihuoneen vahtimestarina (vuodet 1863–1870) hän asui siellä. Ruiskumestarin talossa asui silloin vuokralaisia. Huoneita vuokrattiin myös yksittäin, ja talo olikin parhaimmillaan melkoisen täynnä elämää.

Ruiskumestarin talo on pieni kotimuseo, mutta siellä on paljon mielenkiintoista esineistöä. Itse asiassa tavaraa on niin paljon, että ennen museoon menoa olisi kannattanut lueskella esitelehtinen lävitse.

Talon keittiössä on alkuperäinen hella. Sieltä löytyy myös – tietenkin – kahvinvalmistamiseen liittyviä tarvikkeita: kuparinen kahvipannu ja kahviprännäri. Kahvipavut piti nimittäin paitsi jauhaa kotona, myös paahtaa. Jännittävä yksityiskohta on silitysrauta, jonka sisälle voitiin laittaa kuumia hiiliä silitysajan pidentämiseksi.

Keittiönpöydältä löytyy mm. Venäjällä 1800-luvun lopulla valmistettu samovaari. Kahvimylly on komea myös. Kynttilänjalkojen edessä pienellä sinisellä alustalla on kynttiläsakset, joilla lyhennettiin kynttilän sydäntä tarvittaessa.

Nyt kotona opaslehtistä lukiessani harmittelen, etten osannut katsoa keittiössä olevaa kärpäspulloa, jota käytettiin häiritsevien kärpästen pyydystämiseen. Lyhyt googlaus paljastaa kuitenkin, että sellainen löytyy myös Kuopion korttelimuseosta, joka on aika paljon minua lähempänä kuin Ruiskumestarin talo. Sinne siis.

Keittiökamarissa on alkuperäisessä asussa oleva uuni, jossa on jännittävä kolo (ylempi musta luukku). Museo-opas kuvasi sitä entisajan mikroksi. Koloon saattoi laittaa esim. vaatteita tai astian lämpenemään. Kolo ei tosin ollut kovin syvä, joten se lienee tarkoitettu hyvin pikkuruisille asioille. Uunin vierustalla seinällä on avainkaappi. Sen ovessa on hieno kirjontatyö. Lampetti on peltiä.

Salissa on biedermeirkalusto 1830-luvulta. Sohvan ja tuolien materiaali on mahonkiviilutettu puu. Sohvatyynyistä toinen on koristeltu ristipistokirjonnalla ja lasihelmillä. Toisessa on puolestaan petit point -kirjontaa. Saliin sai kurkistaa ovelta, joten yksityiskohtia ei voinut tiirata aivan vierestä. Messinkinen kynttiläkruunu, josta roikkuu kristalleja, on valmistettu 1860-luvulla.

Salin nurkassa on pieni ompelupöytä. Se on 1850-luvulta. Ompelutarvikkeet sai laitettua talteen pöydän kannen alla olevaan lokerikkoon. Pöydällä on opaalilasinen öljylamppu.

Salissa on myös biedermeierpelipöytä 1800-luvun alkupuolelta. Aikakaudella pelattiin mm. dominoa ja Cuccu-peliä. Pöydällä oleva kynttilänjalka on hopeaa.

Pihakamarissa on ihastuttava sinertävä tapetti. Oma silmäni iskee aina kirjoituslipastoihin – haaveilen, että itselläkin olisi joskus sellainen. Kamarin kirjoituslipasto on valmistettu 1800-luvun alussa. Lipasto on mahonginväristä puleerattua mäntyä. Pöytäpeilin tyylisuunta on uusrokokoo. Kynttilänjalan materiaali kuulostaa jännittävältä: elohopealasi.

Jos 1800-luvun elämä yhtään kiinnostaa, Ruiskumestarin talo on hyvä vierailukohde. Museoon on vapaa pääsy, joten avartava vierailu ei maksa muuta kuin hieman vaivaa hakeutua Kruununhakaan jollain Helsingin-reissulla. Helsingissä asuville se on toki vielä helpompaa kuin muualta tuleville vierailijoille. 

Ilja Repin Ateneumissa

Tämä blogi elää pitkälti 1800-luvulla, enkä sen vuoksi aio jaaritella kovin paljoa koronasta. Se on kuitenkin todettava, että se on saanut aikaan jopa niin omituisia ajatuksia, että harkitsin jättäväni väliin Ateneumin Ilja Repin -näyttelyn. Onneksi muutin mieleni.

Olen nähnyt laajan katsauksen Ilja Repinin tuotantoon jo viime vuosituhannella Retretissä. Googlaus tuotti tuloksen, että Repinin teoksia on ollut siellä esillä vuonna 1989 ja vuonna 1995. En ala panemaan päätäni pantiksi siitä, kumpana vuonna näyttelyssä kävin. 1989 olin juuri päässyt peruskoulusta, ja minulla oli jo silloin hyvä taidemaku. Joka tapauksessa tällaista maalaustaidetta katselisi mielellään vaikka joka päivä, joten olipahan taas aikakin nähdä näyttely, joka näyttää kunnolla, mitä tämäkin mies sai urallaan aikaan.

Ateneumin näyttely todellakin on edustava. Kaikkea ei voi tietenkään saada, ja olisin todella mieluusti nähnyt Repinin dramaattisen maalauksen Iivana Julmasta poikansa kanssa, mutta kaikki valittaminen näyttelyn sisällöstä on naurettavaa. En itse asiassa rehellisesti sanottuna ymmärrä, millä ilveellä nämä maalaukset yleensä on saatu lainaan maailmalle. Monet näytteillä olleista töistä olisivat vetonauloja missä tahansa museossa. Jos minulla roikkuisi seinällä vaikkapa Sadko vedenalaisessa valtakunnassa (1876), se ei taatusti liikkuisi siitä mihinkään muutoin kuin kuolleen ruumiini ylitse.

Jos haluaa jotain saivarrella, nimenomaan Sadko on ongelma. Se on nimittäin äärimmäisen lumoava, ja sitä voisi katsella loppuelämänsä kyllästymättä. Jonkin aivoituksen seurauksena maalaus on sijoitettu näyttelyn ensimmäiseen saliin. Vielä 130 teosta edessä, mutta yritäpä päästä Sadkon ohitse.

Ensimmäisessä salissa on myös Repinin omakuva vuodelta 1887. Se avaa näyttelyn, vaikkei olekaan mikään nuoruudentyö. Repin on ollut sen maalatessaan 43-vuotias, jo maineensa ansainnut taiteilija.

Repin oli taitava kuvaamaan niin henkilöiden luonnetta muotokuvissaan kuin erilaisten tilanteiden tunnelmaa.

Odottamaton kotiinpaluu -teoksessa (1884–1888) nähdään vankilasta päästyään kotiin palaava mies, joka ei saakaan ilahtunutta vastaanottoa. Repin oli aiemmin kannattanut politiikassa uudistusmielisten narodnikkien ajatuksia. Nämä olivat kuitenkin alkaneet toimia niin radikaalisti, että Repin oli muuttanut mielensä. Tämä on taustana tälle maalaukselle, jossa poliittinen radikaaliajattelija palaa. Teoksen tunnelma pysäyttää sen äärelle.

Kaksintaistelu (1897) puolestaan kuvaa nimensä mukaisesti kaksintaistelua kahden miehen välillä. Tiedä sitten, kuinka kunniallinen tapa tuo on – no, säilyttää kunniansa. Näyttelytekstien mukaan ajan kirjallisuudessa oli paljonkin kaksintaisteluja, ja niitä myös kritisoitiin kirjallisuuden avulla. Tämä ei varsinaisesti hämmästytä.

Hyvin dramaattinen on myös yllättävän pieni maalaus Kirurgi J.W. Pavlov leikkaussalissa (1888). Siinä kuvataan edistyksellistä ajan lääketiedettä. Kuvaa katsoessa voi olla onnellinen, että ainakin anestesia on tuon jälkeen kehittynyt, vaikka jalkoja edelleen operoidaan aika barbaarisilla tavoilla. Tässä maalauksessa näyttää kuitenkin siltä, että potilas on valitettavan tietoinen siitä, miten paljon hän kärsii. Jännittävä tekninen asia maalauksessa on valkoisen värin käyttö: Repin on nimenomaan tahtonut kuvata valkoista valkoisella.

Ateneumin näyttelyssä on esillä runsaasti muotokuvia. Kuten todettua, ne ovat terävänäköisiä. Mielenkiintoista on, että usein alueet kasvojen ulkopuolella on maalattu paljon rennommalla otteella, ikään kuin huolimattomammin.

Mies, jolla on paha silmä (1877) luo heti uhkaavamman tunnelman, kun kuulee maalauksen nimen. Kai tämän miehen voisi muullakin tapaa nähdä.

Säveltäjä Modest Musorgskin muotokuva (1881) taitaa olla minulle tuttu jo alakoulun musiikinkirjasta. On ollut ehkä hyvä, etten tiennyt kovin tarkkaan sen taustoja tuolloin siihen ensimmäistä kertaa törmätessäni. Musorgski ei elänyt kuin päiviä muotokuvan maalaamisen jälkeen. Mies kieltämättä on kuvassa elämän ja mm. alkoholin kuluttama.

Leo Tolstoi esiintyy näyttelyssä useammassakin muotokuvassa. Jostain syystä hän ei oikein missään niistä näytä suurelta maailmankirjallisuuden klassikkojen kirjoittajalta – en tosin tiedä, miltä sellaisen pitäisi näyttää. Ehkä mielenkiintoisin on pieni maalaus nimeltä Peltomies (Kirjailija Leo Tolstoi kyntämässä) (1887). Varmasti sitten tiesi, mistä Levinin kohdalla kirjoitti.

Rauhallisimpia tunnelmia on maalauksessa Puiston sillalla (Taiteilijan vaimo Vera Repina Abramtsevossa) (1879).

No, kieltämättä tämä toinenkin kuva Repinin vaimosta on rauhallinen tunnelmaltaan. Teoksen nimi on Lepo (Taiteilijan vaimon Vera Repinan muotokuva) (1882). Vaimo näyttää nuorelta, ja nuori hän on ainakin nykymittapuun mukaan vielä tässäkin, sillä hän oli 17-vuotias avioituessaan Repinin kanssa vuonna 1872.

Tässä kuvassa on puolestaan taidemaalari Jelizaveta Zvantseva (1889). Näyttelyteksteissä kerrottiin, että Repin oli naiseen pidempäänkin ihastunut, mutta vastakaikua tunteille ei tullut. Zvantseva oli Repinin oppilas ja  perusti taidekoulun sekä Moskovaan että Pietariin. Ei hämmästytä, että Repin oli tähän lahjakkaaseen naiseen ihastunut. Repinillä ei ollut vaikeuksia saada naisseuraa, mutta ehkä juuri siksi torjuvampi nainen jäi häntä vaivaamaan.

Pianisti Sophie Menterin muotokuva (1887) sen sijaan esittelee paljon viettelevämmän oloisen naisen. Näyttelyteksteissä kerrotaan naisen olleen energinen ja ilmeikäs soittaessaan. Se on muotokuvankin perusteella helppo kuvitella.

Näyttelyn hurjimpia maalauksia on Tsaarin tytär Sofia Aleksejevna Novodevitsin luostarissa streltsien teloituksen ja koko palveluskunnan kidutuksen aikana vuonna 1698 (1879). Kyllä, teoksen nimi on todellakin näin pitkä ja se kuvaa hyvin, mistä on kyse. Sofia Aleksejevnan velipuoli oli Pietari Suuri, ja juuri hänen takiaan tämä vallankin kaapannut nainen joutui tilanteeseen, jota maalaus esittää. Vaikutti melkoiselta juonittelulta puolin ja toisin.

Näyttelyssä on jonkin verran myös muita kuin öljyvärimaalauksia. Tämä vaikuttava muotokuva esittää näyttelijätär Vera Puškarevaa (1899). Se on tehty hiilellä kankaalle.

Otetaan yksi maalaus myös 1900-luvun puolelta. Golgata (1921–1925) on hyvin vaikuttava kuvaus pääsiäisaamusta. Ryövärit riippuvat vielä risteillään, mutta heidän takanaan olevassa kalliohaudassa loistaa valonpilke. Teos on makaaberi ja pysäyttävä.

Kesäretki Kymi Libriin

Tämän vuoden kevään lopulla sain liittyä Osuuskumma-kustannuksen jäseneksi. On innostavaa päästä toimintaan mukaan, ja siksi tein myös sunnuntaisen kesäretken Myllykoskella järjestettävään Kymi Libri -kirjallisuustapahtumaan istuakseni pari tuntia Osuuskumman myyntipöydän takana. 

Olen tavannut tiivistää taloustaitoni seuraavasti: en ole talousihminen, en raha- enkä kotitalous. Nyt lienee kuitenkin hyväksi perehtyä hieman markkinointiin ja myyntiin, ainakin pienesti käytännössä. Onneksi Kymi Librissä minua oli opastamassa Osuuskumman myynti- ja markkinointijohtaja Tarja Sipiläinen, jonka kanssa on helppo jutella mistä vaan, myös aiheista, joiden kohdalla tuntee itsensä hieman tyhmäksi. 

Kummallinen fiktio tuntui varmasti monesta tapahtumakävijästä mahdottoman kummalliselta, mutta se ei menoa haitannut. Kymi Libri osoittautui erittäin sympaattiseksi kirjallisuustapahtumaksi, jossa ihmisillä on aikaa jutella leppoisasti ja letut maistuvat auringonpaisteessa. Eikä tapahtumaympäristöä voi hehkuttaa liikaa. Päänäyttämön seiniä nimittäin peittävät kirjat, joita saa ottaa mukaansa, kun sopivia löytää. Kirjahamstereiden aarreaitta - mikäli pääsee ulos menettämättä järkeään. 

Erityiskiitos kuskiksi lupautuneelle ystävälle matkaseurasta! Mikäs sen parempaa kuin istua maantiellä jutellen kirjoittamisesta, matkalla kirjallisuustapahtumaan ja takaisin.

Salonkielämää – nuori mies ja keski-ikäisiä naisia 1800-luvun Kuopiossa

Suomi on pieni maa. Sen näkee mm. siinä, että jo 1800-luvun lopulla, kun kulkeminen paikasta toiseen oli hankalampaa, kulttuuriväki tunsi toisensa, ja vaikka helposti tulisi ajatelleeksi, että se pyöri pitkälti jossain muualla, aikamoinen liuta luovia ihmisiä vietti aikaansa Kuopiossa Elisabeth Järnefeltin ja Minna Canthin kirjallisissa salongeissa. Näitä käsittelee Tarja Lappalaisen kirja Salonkielämää – Rakkautta, riitoja ja kirjoittamisen paloa. Lappalainen on tehnyt pro gradunsa aiheesta ja näyttäisi tällä hetkellä olevan väitöskirjatutkija samasta aiheesta.

Kirjalliset salongit olivat ajan seurapiiri-ilmiö. Venäjältä kotoisin oleva Elisabeth Järnefelt oli avioitunut suomalaisen Aleksander Järnefeltin kanssa hieman ennen kuin täytti 19 vuotta. Hän päätyi perustamaan oman salonkinsa, kun hänen ystävänsä Elise Heintzie vinkkasi, että se olisi keino hallita aikuistuvia poikia, jotka olivat liian kiinnostuneita punssinjuonnista ja epäilyttävistä aatteista. 

No, Elisabeth todellakin pani salongin pystyyn, nautiskeli itse alkoholia nuorten miesten kanssa ja keskusteli kirjallisuudesta. Elisabeth Järnefelt oli avarakatseinen, yläluokkaisuudestaan huolimatta hän ei piitannut muotoseikoista, ja hänen salonkiinsa saivat tulla myös talonpoikaisylioppilaat. Oman pojan Arvidin ystävä Johannes Brofeldtkin tuli. Paremmin hänet tunnetaan nimellä Juhani Aho.

Itseäni Lappalaisen kirjassa kiinnostikin eniten nuoren Juhani Ahon suhde salonkeja pitäneisiin keski-ikäisiin naisiin. Elisabeth Järnefelt oli Ahoa 22 vuotta vanhempi, Minna Canth 17 vuotta vanhempi. Teoksen mukaan Järnefelt oli hyvin mustasukkainen Ahosta, myös Canthille. Melkoinen kolmiodraama, ei voi muuta sanoa, vaikkei Canthilla ja Aholla nähtävästi seksisuhdetta ollutkaan. Ahon ja Elisabeth Järnefeltin suhteen kirja sen sijaan kuvaa kuumaksi intohimosuhteeksi, johon liittyi mm. intiimejä kirjeitä, jotka Elisabeth toivoi Juhanin polttavan. Ainakin osa kirjeistä on kuitenkin säilynyt. Puolisonsa kanssa Elisabeth ei sen sijaan ollut lasten synnyttyä läheisissä väleissä. Itse asiassa välit olivat sen verran jäätävät, että Elisabeth ei laittanut aikanaan nimeään edes Aleksanderin kuolinilmoitukseen.

Järnefeltin salonki ei ollut pelkkä kirjallisuuskeskustelujen foorumi. Keskustelunaiheita oli monenmoisia: salongissa puhuttiin mm. liberalismista, sosialismista, naiskysymyksestä, kirkosta ja kieliasioista. Salonki siirtyi Helsingistä Kuopioon, kun Aleksander Järnefeltistä tuli vuonna 1884 alueen kuvernööri. Niinpä kaupungissa oli kaksi merkittävää kirjallista salonkia, kun Canth jo piti siellä omaansa.

Minna Canth oli Lappalaisen kirjan mukaan ihan yleisesti innostunut älykkäiden miesten seurasta, mutta hänellekin Juhani Aholla oli erityinen merkitys. Ehkä se johtui siitä, että Ahon kirjallinen lahjakkuus oli ilmiselvää. On helppoa ymmärtää, että tällainen taito sai kirjallisesta ilmaisusta ymmärtävät naiset vaikuttumaan. 

Kyseessä ei kuitenkaan ollut selkeä vastakkainasettelu, sillä Minna Canth oli itse asiassa varsin mielissään, kun kuuli Elisabeth Järnefeltin saapuvan Kuopioon. Kuopiossa Canthia pidettiin villiinnyttäjänä ja sekin, että hän piti kauppaa, oli monille liian radikaalia. Elisabeth ymmärsi kuitenkin asioita ja toi eloa kaupunkiin. Myöskin Elisabeth oli yksinäinen susi savolaiskaupungissa. Canth oli se, jonka kanssa hän koki henkistä yhteenkuuluvuutta.

Elisabeth Järnefelt eli Kuopiossa prameassa kuvernöörin virka-asunnossa, jossa oli 12 huonetta. Minna Canth sen sijaan asui tuloihinsa verrattuna vaatimattomasti. Canthilla oli kuitenkin suomen-, ruotsin- ja saksankielistä kirjallisuutta sisältävä laaja kirjasto, joka inspiroi Juhani Ahoa. Canth kannusti Ahoa kirjoittamaan, ja Aho puolestaan kirjoitti lehtiteksteihinsä aiheista, joita Canth piti tärkeinä. Ystävyyssuhde vaikuttaa olleen syvä.

Elisabeth Järnefelt puolestaan pakeni Canthin kotiin Kanttilaan avioliittonsa ahdistavuutta, mutta ei sekään ollut vähäinen syy, että Juhani Aho vietti aikaansa Kanttilassa. Elisabeth Järnefeltin ja Minna Canthin ystävyys oli kuitenkin henkisestä yhteenkuuluvuudesta huolimatta Salonkielämää-kirjan mukaan kaikkea muuta kuin ristiriidaton. Elisabethilla oli tapana suomia Canthia tämän selän takana. Naiset olivat luonteeltaan hyvin erilaisia: Canth innostui asioista herkästi, mutta oli myös joustamaton ja ryöpsähtelevä luonne, hyökkääväkin. Elisabeth Järnefelt oli puolestaan hillitty ainakin ulospäin, ja toisinaan hän myös vaipui melankoliaan.

Canthin räiskyvää luonnetta kuvaa hyvin eräs hänen kirjeeseen kirjoittamansa lausahdus: ”Eläköön kaikki intelligentit miehet! Tyhmät saavat kernaasti kuolla.” Se liittyy Suomalaisen teatterin perustajaan ja johtajaan Kaarlo Bergbomiin, joka toimi Canthin ateljeekriitikkona. Kirjan mukaan Canth oli niin rakastunut mieheen, että uskoi tämän näkemyksiä sokeasti. Ehkä hieman yllättävääkin on, kuinka naisasiaa vahvasti ajanut Minna Canth oli niin kovin ainakin kahden miehen – Ahon ja Bergbomin – lumoissa.

Ahon kanssa sukset menivät ristiin kuitenkin siveellisyyskysymyksessä. Canthhan oli sitä mieltä, että miesten pitäisi elää seksitöntä elämää ennen avioitumista, koska naistenkin piti. Canth tuntui elävän jonkinlaisessa kuplassa, koska meni pois tolaltaan kuultuaan ihan kunnon miehilläkin olleen suhteita naisiin ennen papin amenta. Ahon pakinoitua lehdessä siveellisyysaiheeseen liittyen Canth katkaisi lopulta välit sekä Ahoon että Järnefelteihin. 

Aho iski aika kovaa takaisin: hän kirjoitti lehtijutun, jossa pilkkasi Canthia ja antoi ymmärtää, että tämä oli halunnut Ahoa seksuaalisesti. Canth uskoi, että Elisabeth oli kaiken takana: hän sai Juhanin kääntymään Canthia vastaan. Minna Canth ja Juhani Aho saivat lopulta sovittua välinsä. Ahon ja Elisabethin intiimisuhde kesti kirjan mukaan vuodesta 1881 vuoteen 1890.

Salonkielämää-kirja on erittäin mielenkiintoinen kuvaus 1800-luvun loppupuolen kirjallisista piireistä Suomessa ja erityisesti Kuopiossa. Se kuvaa myös hyvin sitä, kuinka radikaali hahmo Minna Canth aikanaan oli. Teos kuvaa jonkin verran aikakauden lehtimiesmaailmaa ja taistelua suomen kielen puolesta, sekä erilaisia ryhmittymiä, joita syntyi opiskelijoiden keskuudessa, lyhyesti ajan kulttuurielämän liikehdintää. Mutta itse suorastaan ahmin tuota intohimodraamaa, josta kirjassa kerrottiin. 

Tämän teoksen inspiroimana luin myös Ahon pienoisromaanin Yksin, ja muistin jälleen, miten taitava kirjoittaja Juhani Aho oli. Ehkä sellainen taito hieman vaatiikin suuria, riepottelevia, levottomia tunteita. Canthiakin olen lukenut liian vähän. Lukulistalla ovat kärjessä Hanna ja Agnes. Ainakin toisen niistä pariin olisi tarkoitus päästä lähiaikoina.

Yksin – kuinka piehtaroida tunteissa tyylikkäästi

Jos luulit, etteivät miehet vello tunteissa, lukaisepa Juhani Ahon Yksin (1890). Tässä pienoisromaanissa ei kummemmin tapahdu mitään, paitsi minäkertojamiehen mielen sisässä, ja sielläkin ainoastaan soudetaan ja huovataan hänen rakkaudentuskaansa. Jonkun mielestä saattaa olla myös mielenkiintoinen yksityiskohta, että teoksen väitetään olevan omaperäinen kokemus siitä, kun Aho sai Aino Järnefeltiltä torjuvan vastauksen kosintaansa. Aho lähti Pariisiin, ja siellä hänen tietoonsa tuli, että Aino oli kihlautunut erään Jean Sibeliuksen kanssa.

Yksin-teoksen voi kuitenkin mainiosti lukea miettimättä sen kummemmin 1800-luvun suomalaisia suurnimiä. Minäkertoja tulee Anna-nimisen nuoren naisen torjumaksi mm. siksi, että Anna näkee hänet ystävänä ja setähahmona, ei rakastettuna tai tulevana puolisona. Ikäeroa heille onkin jonkin verran, viitisentoista vuotta. Päähenkilö muistelee tunteneensa Annan jo, kun tämä oli varsin nuori: ”Sinusta kasvaa vielä sydämen kipu monelle, jahka siitä ylenet, ajattelen minä ohimennen.”

Minäkertoja ei kuitenkaan osaa nähtävästi kuvitella, että Annasta tulee sydämen kipu nimenomaan hänelle itselleen. Saatuaan rukkaset hän on maansa myynyt. Hän pohdiskelee itsekseen: ”Mitä se rintasi siellä riuhtoo ja sydän kiljuu? Eihän sinulla ole hätää, kun ei ole pelastustakaan.” Aika lailla itsesäälissä rypemistä siis.

Lukija ei täysin pääse selville, miksi juuri tämä nuori nainen saa minäkertojan sekaisin. Päähenkilöllä on ollut muitakin naissuhteita, hän on ollut kihloissakin. Toisaalta minäkertoja ei itsekään ymmärrä tunteittensa syytä:

Aikamiehen, kaikenlaista kokeneen sitkeällä tunteella kiinnyn minä häneen. Hänessä näyttää olevan kaikki se, mitä ennen olen turhaan hakenut. Ei pienintäkään piirrettä, ei liikettä, ei äänen värähdystä, joka minua häiritsisi tai vaivaisi. Ennen, kun olin rakastunut, tunsin hetkellisiä heikkouksia tunteissani, jonkinlaisia lahopaikkoja. Voin löytää vikoja noissa muissa, arvostella heitä kylmästi, ja aina oli minulla aavistus, että rakkauteni on haihtuva – niinkuin oli haihtunutkin. Ja noihin entisiin nähden oli minulla aina selvillä syyt, minkä tähden heitä rakastin. Nyt en voi niitä löytää. En voi määritellä kiintymystäni. Se on vain, niinkuin se on. Hän on mennyt veriini ensi siemauksella, niinkuin voimakas viini, läpi joka solun ja suonen, nuorentaen ja antaen voimaa.

Uutta tässä tunteenpalossa on minäkertojalle myös ajatusten puhtaus, siveellisyys. Hän tahtoo olla uskollinen, kunnollinen, mikä on hänelle aivan uutta. Typeränä hän myös kuvittelee, että hänen tunteensa laatu vaikuttaa jotenkin siihen, saako hän naisen vaimokseen vai ei. Ehkä juuri siksi kosinnan torjuminen on vielä kovempi paikka. Toinen tähän vaikuttava seikka on se, että mies viivyttelee tunteidensa kertomisessa sen jälkeen kun on päättänyt niistä kertoa. Ehkä hän antaa itsensä hukkua liikaa unelmiin, joiden todeksi tulemisesta ei ole takuita.

Saatuaan rukkaset minäkertoja lähtee Pariisiin – ja unohdetaan nyt vain nämä yhtymäkohdat kirjailija Ahon elämään – mutta ei pääse irti Annan korvan juuressa olevasta kiharasta. Pariisi-osuuttakaan ei voi varsinaiseksi action-proosaksi nimittää, sillä edelleen minäkertoja pyörittelee vain päässään omia tunteitaan. Niistä ei tunnu tulevan selvää. Tunteet ailahtelevat laidasta laitaan, ja niiden ääripäät ovat voimakkaita. Minäkertoja alkaa myös ajatella, että unohdus voisi löytyä pariisittaren sylistä:

Kun esimerkiksi kävelen iltasilla noilla suurilla loistavilla bulevardeilla, missä koko maailma karkelee ja pitää soidintaan, huolettomana, iloisena ja kevytmielisenä, niin herää minussakin halu yhtyä seuraan. Mikä oikeastaan estäisi minuakin kiinnittämästä käsipuoleeni tuollaista keveää, välkähtelevää katuperhosta, joka suhajaa silkissä ja sametissa ja melkein viattoman näköisenä nakkaa niskaa kaiken maailman ennakkoluuloille? Eiköhän tuollainen olento saisi unohtumaan entisyyttä, painumaan kiinni kaikkia haavoja!

Minäkertojassa herää kuitenkin vielä hetkeksi toivo. Hän uskoo, että kun Anna näkee kirjeen, jonka hän on kirjoittanut Annan veljelle, kaikki muuttuu, Anna ymmärtää minäkertojan suuret tunteet ja muuttaa mielensä. Veljen vastauksen ei pitäisi antaa toivoa päähenkilölle, sillä hänkin yrittää ystävänä saada tämän suuntaamaan katseensa eteenpäin, näkemään muutkin naiset. Hän myös kertoo, että Annalla on ihailija. Minäkertoja ei kuitenkaan ymmärrä tilanteen vakavuutta kuin vasta sitten, kun näkee lehdestä, että Anna on kihlautunut.

Tässä kohtaa minäkertoja lähtee kulkemaan kaupungilla, päätyy Moulin Rougeen ja päättää viimein antaa mennä:

Ja ensi kerran elämässäni tulee minulle halu heittäytyä elämään kokonaan, nauttimaan täydellisesti kaikesta, minkä maailma voi tarjota. Tahdon antautua menemään, liukumaan viettävää, voideltua pintaa, hurmautumaan ja humaltumaan. Enkä pelkää heräämistäkään, niinkuin ennen. Ottakoon maailma, puristakoon tämä Pariisi kuoliaaksi, kunhan ensin hyväilee ja kantaa käsillään!

Päähenkilö lähtee kabareessa tapaamansa naisen luo. On selvää, että nainen on prostituoitu, vaikka sitä ei sanota suoraan. Yhä minäkertojan ajatukset lipeävät Annaan. Hän näkee tämän myös seuralaisessaan, kun he kulkevat kadulla:

Ja miten siinä kaasuliekki yht’äkkiä heittänee valonsa hänen hattunsa liepeitten alitse ja kuinka langennevatkin varjot, mutta kun hän katsahtaa ylös minuun, olen minä näkevinäni vilahduksen Annan piirteistä. Sama poski, sama kihara korvan juuressa.

Hetkeksi minäkertoja heittäytyy haaveiluun maksullisen naisensa kanssa, mutta sitten hänet valtaa itseinho. Huuma ei kestä. Nukkuminen naisen vieressä on vaikeaa. Minäkertoja valvoo ja mieli on synkkä:

Koko tämän elämän kurjuus, koko tämän kohtaloni surkeus painaa ja ahdistaa minua. [- -] Kuinka tämä on likaista, saastaista ja valheellista! Ja minä, joka olin hetkeäkään voinut toivoa tästä unohdusta ja lohdutusta!

Lopulta päähenkilö päätyy siihen, ettei pääse Annasta eroon. Hänen elämänasenteensa kiteytyy lohduttomassa ajatuksessa: ”Ja minä luulen olevani valmis vastaanottamaan sitä olematonta, jonka elämä minulle tarjoaa.” Mitään ei ole luvassa. Siihen päähenkilö alistuu.

Yksin-pienoisromaani lumosi minut jostain syystä täysin. Syy lienee se, että se kuvaa erinomaisesti sekä 1800-luvun lopun tunnelmia että tuskallista, epätoivoista tunnetta toista ihmistä kohtaan. En oikein usko, että miesten ja naisten tunteet ovat lopulta erilaisia, ja tämä teos muistuttaa myös siitä. Ahon kieli on kuvailevaa, tarkkanäköistä. WSOY:n sivuilla kirjasta kirjoitetaan näin: ”Vaikka Yksin-romaania vuonna 1890 syytettiin säädyttömyydestä, voimme tänä päivänä todeta sen olevan ujon rakkauden ja melankoliaksi laajenevan ikävän kuvauksena kirjallisuudessamme ylittämätön.” Harvoin tosiaan tapaa teosta, joka näin tiiviisti keskittyy yhden ihmisen aiheuttamien tunteiden kuvaamiseen – ja vielä onnistuu siinä näin hyvin. Tällä kertaa voi todeta mainostekstin olevan oikeassa.

Vaihteeksi romantiikkaa

Osallistuin keväällä Me Naiset -lehden kesänovellikilpailuun, jossa haetaan keväisin novelleja lehden kesäliitteeseen. Tämän vuoden teemana oli matka, joka muutti kaiken – tai jotain siihen suuntaan.

Koska Lontoo on minulle melkoisen tuttu ja erityisen rakas matkakohde, se valikoitui novellin miljööksi. Tarina ei ole erityisen kesäinen, vaikka sijoittuukin alkukesään. Kesäliitteeseen pitää tarjota tietenkin kesänovellia. Ja romantiikkaa. En oikein osannut ajatella muuta, vaikka toki kesänovelli voisi kertoa jostain ihan muustakin kuin rakastumisesta.

Tarinassa on tosielämän inspiroivia elementtejä – siinä mm. käydään taidenäyttelyssä, jossa olen käynyt ja teatteriesityksessä, jonka olen Lontoossa nähnyt. Sen sijaan tarinan love interest on kuvitteellinen. Mieshahmo Oskar on kuitenkin kunnianosoitus kaikille tavallisille suomalaisille miehille, jotka pitävät monien miesten mieliasioista, kuten jalkapallosta.

Novelli on luettavissa Me Naisten uusimman numeron (28/2021) kesäliitteestä.

Oman novellin näkeminen lehtipisteessä aiheutti jännän fiiliksen. Ensin hymyilytti ja sitten alkoi hieman henkeä ahdistaa ja jalkoja heikottaa. Hieman myöhemmin on skumpan ja kakun aika. Olen tehnyt niiden nauttimisesta perinteen jokaisen julkaistun tekstin jälkeen.

Kahvila Kaneli - kirjoita eri aikakaudella

Kirjoitan mieluusti kahviloissa. En häiriinny äänistä kirjoittaessani, vaikka lukeminen ei onnistukaan samalla tavalla äänten keskellä. 

Minulla on kotikaupungissani Kuopiossa useampia kahviloita, joissa olen kirjoittanut. Ympäristönä ehdottomasti omaperäisin näistä on Kahvila Kaneli Kauppakadulla. 

Muistan ensimmäisen kerran, kun päädyin sisään Kaneliin. Satoi, ja minun oli päästävä jonnekin suojaan. Olin silloin vielä kohtuu uusi kuopiolainen - vielä paljon uudempi kuin nykyään. Huomasin kahvilan ja pujahdin sisään. Ja minusta tuntui, kuin olisin astunut toiseen aikakauteen. 

Ennen korona-aikaa Kanelissa oli sekin hyvä puoli, että se oli viikon loppupuolella auki iltakymmeneen asti. Mikäs sen mainiompaa iltavirkulle kirjoittajalle! Ehkä asiat vielä palaavat ennalleen. Sitten tulee varmasti naputettua taas tekstiä Kanelissakin joko teen ja punaviinilasin äärellä.