Yksin – kuinka piehtaroida tunteissa tyylikkäästi

Jos luulit, etteivät miehet vello tunteissa, lukaisepa Juhani Ahon Yksin (1890). Tässä pienoisromaanissa ei kummemmin tapahdu mitään, paitsi minäkertojamiehen mielen sisässä, ja sielläkin ainoastaan soudetaan ja huovataan hänen rakkaudentuskaansa. Jonkun mielestä saattaa olla myös mielenkiintoinen yksityiskohta, että teoksen väitetään olevan omaperäinen kokemus siitä, kun Aho sai Aino Järnefeltiltä torjuvan vastauksen kosintaansa. Aho lähti Pariisiin, ja siellä hänen tietoonsa tuli, että Aino oli kihlautunut erään Jean Sibeliuksen kanssa.

Yksin-teoksen voi kuitenkin mainiosti lukea miettimättä sen kummemmin 1800-luvun suomalaisia suurnimiä. Minäkertoja tulee Anna-nimisen nuoren naisen torjumaksi mm. siksi, että Anna näkee hänet ystävänä ja setähahmona, ei rakastettuna tai tulevana puolisona. Ikäeroa heille onkin jonkin verran, viitisentoista vuotta. Päähenkilö muistelee tunteneensa Annan jo, kun tämä oli varsin nuori: ”Sinusta kasvaa vielä sydämen kipu monelle, jahka siitä ylenet, ajattelen minä ohimennen.”

Minäkertoja ei kuitenkaan osaa nähtävästi kuvitella, että Annasta tulee sydämen kipu nimenomaan hänelle itselleen. Saatuaan rukkaset hän on maansa myynyt. Hän pohdiskelee itsekseen: ”Mitä se rintasi siellä riuhtoo ja sydän kiljuu? Eihän sinulla ole hätää, kun ei ole pelastustakaan.” Aika lailla itsesäälissä rypemistä siis.

Lukija ei täysin pääse selville, miksi juuri tämä nuori nainen saa minäkertojan sekaisin. Päähenkilöllä on ollut muitakin naissuhteita, hän on ollut kihloissakin. Toisaalta minäkertoja ei itsekään ymmärrä tunteittensa syytä:

Aikamiehen, kaikenlaista kokeneen sitkeällä tunteella kiinnyn minä häneen. Hänessä näyttää olevan kaikki se, mitä ennen olen turhaan hakenut. Ei pienintäkään piirrettä, ei liikettä, ei äänen värähdystä, joka minua häiritsisi tai vaivaisi. Ennen, kun olin rakastunut, tunsin hetkellisiä heikkouksia tunteissani, jonkinlaisia lahopaikkoja. Voin löytää vikoja noissa muissa, arvostella heitä kylmästi, ja aina oli minulla aavistus, että rakkauteni on haihtuva – niinkuin oli haihtunutkin. Ja noihin entisiin nähden oli minulla aina selvillä syyt, minkä tähden heitä rakastin. Nyt en voi niitä löytää. En voi määritellä kiintymystäni. Se on vain, niinkuin se on. Hän on mennyt veriini ensi siemauksella, niinkuin voimakas viini, läpi joka solun ja suonen, nuorentaen ja antaen voimaa.

Uutta tässä tunteenpalossa on minäkertojalle myös ajatusten puhtaus, siveellisyys. Hän tahtoo olla uskollinen, kunnollinen, mikä on hänelle aivan uutta. Typeränä hän myös kuvittelee, että hänen tunteensa laatu vaikuttaa jotenkin siihen, saako hän naisen vaimokseen vai ei. Ehkä juuri siksi kosinnan torjuminen on vielä kovempi paikka. Toinen tähän vaikuttava seikka on se, että mies viivyttelee tunteidensa kertomisessa sen jälkeen kun on päättänyt niistä kertoa. Ehkä hän antaa itsensä hukkua liikaa unelmiin, joiden todeksi tulemisesta ei ole takuita.

Saatuaan rukkaset minäkertoja lähtee Pariisiin – ja unohdetaan nyt vain nämä yhtymäkohdat kirjailija Ahon elämään – mutta ei pääse irti Annan korvan juuressa olevasta kiharasta. Pariisi-osuuttakaan ei voi varsinaiseksi action-proosaksi nimittää, sillä edelleen minäkertoja pyörittelee vain päässään omia tunteitaan. Niistä ei tunnu tulevan selvää. Tunteet ailahtelevat laidasta laitaan, ja niiden ääripäät ovat voimakkaita. Minäkertoja alkaa myös ajatella, että unohdus voisi löytyä pariisittaren sylistä:

Kun esimerkiksi kävelen iltasilla noilla suurilla loistavilla bulevardeilla, missä koko maailma karkelee ja pitää soidintaan, huolettomana, iloisena ja kevytmielisenä, niin herää minussakin halu yhtyä seuraan. Mikä oikeastaan estäisi minuakin kiinnittämästä käsipuoleeni tuollaista keveää, välkähtelevää katuperhosta, joka suhajaa silkissä ja sametissa ja melkein viattoman näköisenä nakkaa niskaa kaiken maailman ennakkoluuloille? Eiköhän tuollainen olento saisi unohtumaan entisyyttä, painumaan kiinni kaikkia haavoja!

Minäkertojassa herää kuitenkin vielä hetkeksi toivo. Hän uskoo, että kun Anna näkee kirjeen, jonka hän on kirjoittanut Annan veljelle, kaikki muuttuu, Anna ymmärtää minäkertojan suuret tunteet ja muuttaa mielensä. Veljen vastauksen ei pitäisi antaa toivoa päähenkilölle, sillä hänkin yrittää ystävänä saada tämän suuntaamaan katseensa eteenpäin, näkemään muutkin naiset. Hän myös kertoo, että Annalla on ihailija. Minäkertoja ei kuitenkaan ymmärrä tilanteen vakavuutta kuin vasta sitten, kun näkee lehdestä, että Anna on kihlautunut.

Tässä kohtaa minäkertoja lähtee kulkemaan kaupungilla, päätyy Moulin Rougeen ja päättää viimein antaa mennä:

Ja ensi kerran elämässäni tulee minulle halu heittäytyä elämään kokonaan, nauttimaan täydellisesti kaikesta, minkä maailma voi tarjota. Tahdon antautua menemään, liukumaan viettävää, voideltua pintaa, hurmautumaan ja humaltumaan. Enkä pelkää heräämistäkään, niinkuin ennen. Ottakoon maailma, puristakoon tämä Pariisi kuoliaaksi, kunhan ensin hyväilee ja kantaa käsillään!

Päähenkilö lähtee kabareessa tapaamansa naisen luo. On selvää, että nainen on prostituoitu, vaikka sitä ei sanota suoraan. Yhä minäkertojan ajatukset lipeävät Annaan. Hän näkee tämän myös seuralaisessaan, kun he kulkevat kadulla:

Ja miten siinä kaasuliekki yht’äkkiä heittänee valonsa hänen hattunsa liepeitten alitse ja kuinka langennevatkin varjot, mutta kun hän katsahtaa ylös minuun, olen minä näkevinäni vilahduksen Annan piirteistä. Sama poski, sama kihara korvan juuressa.

Hetkeksi minäkertoja heittäytyy haaveiluun maksullisen naisensa kanssa, mutta sitten hänet valtaa itseinho. Huuma ei kestä. Nukkuminen naisen vieressä on vaikeaa. Minäkertoja valvoo ja mieli on synkkä:

Koko tämän elämän kurjuus, koko tämän kohtaloni surkeus painaa ja ahdistaa minua. [- -] Kuinka tämä on likaista, saastaista ja valheellista! Ja minä, joka olin hetkeäkään voinut toivoa tästä unohdusta ja lohdutusta!

Lopulta päähenkilö päätyy siihen, ettei pääse Annasta eroon. Hänen elämänasenteensa kiteytyy lohduttomassa ajatuksessa: ”Ja minä luulen olevani valmis vastaanottamaan sitä olematonta, jonka elämä minulle tarjoaa.” Mitään ei ole luvassa. Siihen päähenkilö alistuu.

Yksin-pienoisromaani lumosi minut jostain syystä täysin. Syy lienee se, että se kuvaa erinomaisesti sekä 1800-luvun lopun tunnelmia että tuskallista, epätoivoista tunnetta toista ihmistä kohtaan. En oikein usko, että miesten ja naisten tunteet ovat lopulta erilaisia, ja tämä teos muistuttaa myös siitä. Ahon kieli on kuvailevaa, tarkkanäköistä. WSOY:n sivuilla kirjasta kirjoitetaan näin: ”Vaikka Yksin-romaania vuonna 1890 syytettiin säädyttömyydestä, voimme tänä päivänä todeta sen olevan ujon rakkauden ja melankoliaksi laajenevan ikävän kuvauksena kirjallisuudessamme ylittämätön.” Harvoin tosiaan tapaa teosta, joka näin tiiviisti keskittyy yhden ihmisen aiheuttamien tunteiden kuvaamiseen – ja vielä onnistuu siinä näin hyvin. Tällä kertaa voi todeta mainostekstin olevan oikeassa.