Tämä blogi elää pitkälti 1800-luvulla, enkä sen vuoksi aio jaaritella kovin paljoa koronasta. Se on kuitenkin todettava, että se on saanut aikaan jopa niin omituisia ajatuksia, että harkitsin jättäväni väliin Ateneumin Ilja Repin -näyttelyn. Onneksi muutin mieleni.
Olen nähnyt laajan katsauksen Ilja Repinin tuotantoon jo viime vuosituhannella Retretissä. Googlaus tuotti tuloksen, että Repinin teoksia on ollut siellä esillä vuonna 1989 ja vuonna 1995. En ala panemaan päätäni pantiksi siitä, kumpana vuonna näyttelyssä kävin. 1989 olin juuri päässyt peruskoulusta, ja minulla oli jo silloin hyvä taidemaku. Joka tapauksessa tällaista maalaustaidetta katselisi mielellään vaikka joka päivä, joten olipahan taas aikakin nähdä näyttely, joka näyttää kunnolla, mitä tämäkin mies sai urallaan aikaan.
Ateneumin näyttely todellakin on edustava. Kaikkea ei voi tietenkään saada, ja olisin todella mieluusti nähnyt Repinin dramaattisen maalauksen Iivana Julmasta poikansa kanssa, mutta kaikki valittaminen näyttelyn sisällöstä on naurettavaa. En itse asiassa rehellisesti sanottuna ymmärrä, millä ilveellä nämä maalaukset yleensä on saatu lainaan maailmalle. Monet näytteillä olleista töistä olisivat vetonauloja missä tahansa museossa. Jos minulla roikkuisi seinällä vaikkapa Sadko vedenalaisessa valtakunnassa (1876), se ei taatusti liikkuisi siitä mihinkään muutoin kuin kuolleen ruumiini ylitse.
Ensimmäisessä salissa on myös Repinin omakuva vuodelta 1887. Se avaa näyttelyn, vaikkei olekaan mikään nuoruudentyö. Repin on ollut sen maalatessaan 43-vuotias, jo maineensa ansainnut taiteilija.
Repin oli taitava kuvaamaan niin henkilöiden luonnetta muotokuvissaan kuin erilaisten tilanteiden tunnelmaa.
Odottamaton kotiinpaluu -teoksessa (1884–1888) nähdään vankilasta päästyään kotiin palaava mies, joka ei saakaan ilahtunutta vastaanottoa. Repin oli aiemmin kannattanut politiikassa uudistusmielisten narodnikkien ajatuksia. Nämä olivat kuitenkin alkaneet toimia niin radikaalisti, että Repin oli muuttanut mielensä. Tämä on taustana tälle maalaukselle, jossa poliittinen radikaaliajattelija palaa. Teoksen tunnelma pysäyttää sen äärelle.
Kaksintaistelu (1897) puolestaan kuvaa nimensä mukaisesti kaksintaistelua kahden miehen välillä. Tiedä sitten, kuinka kunniallinen tapa tuo on – no, säilyttää kunniansa. Näyttelytekstien mukaan ajan kirjallisuudessa oli paljonkin kaksintaisteluja, ja niitä myös kritisoitiin kirjallisuuden avulla. Tämä ei varsinaisesti hämmästytä.
Hyvin dramaattinen on myös yllättävän pieni maalaus Kirurgi J.W. Pavlov leikkaussalissa (1888). Siinä kuvataan edistyksellistä ajan lääketiedettä. Kuvaa katsoessa voi olla onnellinen, että ainakin anestesia on tuon jälkeen kehittynyt, vaikka jalkoja edelleen operoidaan aika barbaarisilla tavoilla. Tässä maalauksessa näyttää kuitenkin siltä, että potilas on valitettavan tietoinen siitä, miten paljon hän kärsii. Jännittävä tekninen asia maalauksessa on valkoisen värin käyttö: Repin on nimenomaan tahtonut kuvata valkoista valkoisella.
Ateneumin näyttelyssä on esillä runsaasti muotokuvia. Kuten todettua, ne ovat terävänäköisiä. Mielenkiintoista on, että usein alueet kasvojen ulkopuolella on maalattu paljon rennommalla otteella, ikään kuin huolimattomammin.
Mies, jolla on paha silmä (1877) luo heti uhkaavamman tunnelman, kun kuulee maalauksen nimen. Kai tämän miehen voisi muullakin tapaa nähdä.
Säveltäjä Modest Musorgskin muotokuva (1881) taitaa olla minulle tuttu jo alakoulun musiikinkirjasta. On ollut ehkä hyvä, etten tiennyt kovin tarkkaan sen taustoja tuolloin siihen ensimmäistä kertaa törmätessäni. Musorgski ei elänyt kuin päiviä muotokuvan maalaamisen jälkeen. Mies kieltämättä on kuvassa elämän ja mm. alkoholin kuluttama.
Leo Tolstoi esiintyy näyttelyssä useammassakin muotokuvassa. Jostain syystä hän ei oikein missään niistä näytä suurelta maailmankirjallisuuden klassikkojen kirjoittajalta – en tosin tiedä, miltä sellaisen pitäisi näyttää. Ehkä mielenkiintoisin on pieni maalaus nimeltä Peltomies (Kirjailija Leo Tolstoi kyntämässä) (1887). Varmasti sitten tiesi, mistä Levinin kohdalla kirjoitti.
Rauhallisimpia tunnelmia on maalauksessa Puiston sillalla (Taiteilijan vaimo Vera Repina Abramtsevossa) (1879).
Tässä kuvassa on puolestaan taidemaalari Jelizaveta Zvantseva (1889). Näyttelyteksteissä kerrottiin, että Repin oli naiseen pidempäänkin ihastunut, mutta vastakaikua tunteille ei tullut. Zvantseva oli Repinin oppilas ja perusti taidekoulun sekä Moskovaan että Pietariin. Ei hämmästytä, että Repin oli tähän lahjakkaaseen naiseen ihastunut. Repinillä ei ollut vaikeuksia saada naisseuraa, mutta ehkä juuri siksi torjuvampi nainen jäi häntä vaivaamaan.
Pianisti Sophie Menterin muotokuva (1887) sen sijaan esittelee paljon viettelevämmän oloisen naisen. Näyttelyteksteissä kerrotaan naisen olleen energinen ja ilmeikäs soittaessaan. Se on muotokuvankin perusteella helppo kuvitella.
Näyttelyn hurjimpia maalauksia on Tsaarin tytär Sofia Aleksejevna Novodevitsin luostarissa streltsien teloituksen ja koko palveluskunnan kidutuksen aikana vuonna 1698 (1879). Kyllä, teoksen nimi on todellakin näin pitkä ja se kuvaa hyvin, mistä on kyse. Sofia Aleksejevnan velipuoli oli Pietari Suuri, ja juuri hänen takiaan tämä vallankin kaapannut nainen joutui tilanteeseen, jota maalaus esittää. Vaikutti melkoiselta juonittelulta puolin ja toisin.
Näyttelyssä on jonkin verran myös muita kuin öljyvärimaalauksia. Tämä vaikuttava muotokuva esittää näyttelijätär Vera Puškarevaa (1899). Se on tehty hiilellä kankaalle.
Otetaan yksi maalaus myös 1900-luvun puolelta. Golgata (1921–1925) on hyvin vaikuttava kuvaus pääsiäisaamusta. Ryövärit riippuvat vielä risteillään, mutta heidän takanaan olevassa kalliohaudassa loistaa valonpilke. Teos on makaaberi ja pysäyttävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti