Salonkielämää – nuori mies ja keski-ikäisiä naisia 1800-luvun Kuopiossa

Suomi on pieni maa. Sen näkee mm. siinä, että jo 1800-luvun lopulla, kun kulkeminen paikasta toiseen oli hankalampaa, kulttuuriväki tunsi toisensa, ja vaikka helposti tulisi ajatelleeksi, että se pyöri pitkälti jossain muualla, aikamoinen liuta luovia ihmisiä vietti aikaansa Kuopiossa Elisabeth Järnefeltin ja Minna Canthin kirjallisissa salongeissa. Näitä käsittelee Tarja Lappalaisen kirja Salonkielämää – Rakkautta, riitoja ja kirjoittamisen paloa. Lappalainen on tehnyt pro gradunsa aiheesta ja näyttäisi tällä hetkellä olevan väitöskirjatutkija samasta aiheesta.

Kirjalliset salongit olivat ajan seurapiiri-ilmiö. Venäjältä kotoisin oleva Elisabeth Järnefelt oli avioitunut suomalaisen Aleksander Järnefeltin kanssa hieman ennen kuin täytti 19 vuotta. Hän päätyi perustamaan oman salonkinsa, kun hänen ystävänsä Elise Heintzie vinkkasi, että se olisi keino hallita aikuistuvia poikia, jotka olivat liian kiinnostuneita punssinjuonnista ja epäilyttävistä aatteista. 

No, Elisabeth todellakin pani salongin pystyyn, nautiskeli itse alkoholia nuorten miesten kanssa ja keskusteli kirjallisuudesta. Elisabeth Järnefelt oli avarakatseinen, yläluokkaisuudestaan huolimatta hän ei piitannut muotoseikoista, ja hänen salonkiinsa saivat tulla myös talonpoikaisylioppilaat. Oman pojan Arvidin ystävä Johannes Brofeldtkin tuli. Paremmin hänet tunnetaan nimellä Juhani Aho.

Itseäni Lappalaisen kirjassa kiinnostikin eniten nuoren Juhani Ahon suhde salonkeja pitäneisiin keski-ikäisiin naisiin. Elisabeth Järnefelt oli Ahoa 22 vuotta vanhempi, Minna Canth 17 vuotta vanhempi. Teoksen mukaan Järnefelt oli hyvin mustasukkainen Ahosta, myös Canthille. Melkoinen kolmiodraama, ei voi muuta sanoa, vaikkei Canthilla ja Aholla nähtävästi seksisuhdetta ollutkaan. Ahon ja Elisabeth Järnefeltin suhteen kirja sen sijaan kuvaa kuumaksi intohimosuhteeksi, johon liittyi mm. intiimejä kirjeitä, jotka Elisabeth toivoi Juhanin polttavan. Ainakin osa kirjeistä on kuitenkin säilynyt. Puolisonsa kanssa Elisabeth ei sen sijaan ollut lasten synnyttyä läheisissä väleissä. Itse asiassa välit olivat sen verran jäätävät, että Elisabeth ei laittanut aikanaan nimeään edes Aleksanderin kuolinilmoitukseen.

Järnefeltin salonki ei ollut pelkkä kirjallisuuskeskustelujen foorumi. Keskustelunaiheita oli monenmoisia: salongissa puhuttiin mm. liberalismista, sosialismista, naiskysymyksestä, kirkosta ja kieliasioista. Salonki siirtyi Helsingistä Kuopioon, kun Aleksander Järnefeltistä tuli vuonna 1884 alueen kuvernööri. Niinpä kaupungissa oli kaksi merkittävää kirjallista salonkia, kun Canth jo piti siellä omaansa.

Minna Canth oli Lappalaisen kirjan mukaan ihan yleisesti innostunut älykkäiden miesten seurasta, mutta hänellekin Juhani Aholla oli erityinen merkitys. Ehkä se johtui siitä, että Ahon kirjallinen lahjakkuus oli ilmiselvää. On helppoa ymmärtää, että tällainen taito sai kirjallisesta ilmaisusta ymmärtävät naiset vaikuttumaan. 

Kyseessä ei kuitenkaan ollut selkeä vastakkainasettelu, sillä Minna Canth oli itse asiassa varsin mielissään, kun kuuli Elisabeth Järnefeltin saapuvan Kuopioon. Kuopiossa Canthia pidettiin villiinnyttäjänä ja sekin, että hän piti kauppaa, oli monille liian radikaalia. Elisabeth ymmärsi kuitenkin asioita ja toi eloa kaupunkiin. Myöskin Elisabeth oli yksinäinen susi savolaiskaupungissa. Canth oli se, jonka kanssa hän koki henkistä yhteenkuuluvuutta.

Elisabeth Järnefelt eli Kuopiossa prameassa kuvernöörin virka-asunnossa, jossa oli 12 huonetta. Minna Canth sen sijaan asui tuloihinsa verrattuna vaatimattomasti. Canthilla oli kuitenkin suomen-, ruotsin- ja saksankielistä kirjallisuutta sisältävä laaja kirjasto, joka inspiroi Juhani Ahoa. Canth kannusti Ahoa kirjoittamaan, ja Aho puolestaan kirjoitti lehtiteksteihinsä aiheista, joita Canth piti tärkeinä. Ystävyyssuhde vaikuttaa olleen syvä.

Elisabeth Järnefelt puolestaan pakeni Canthin kotiin Kanttilaan avioliittonsa ahdistavuutta, mutta ei sekään ollut vähäinen syy, että Juhani Aho vietti aikaansa Kanttilassa. Elisabeth Järnefeltin ja Minna Canthin ystävyys oli kuitenkin henkisestä yhteenkuuluvuudesta huolimatta Salonkielämää-kirjan mukaan kaikkea muuta kuin ristiriidaton. Elisabethilla oli tapana suomia Canthia tämän selän takana. Naiset olivat luonteeltaan hyvin erilaisia: Canth innostui asioista herkästi, mutta oli myös joustamaton ja ryöpsähtelevä luonne, hyökkääväkin. Elisabeth Järnefelt oli puolestaan hillitty ainakin ulospäin, ja toisinaan hän myös vaipui melankoliaan.

Canthin räiskyvää luonnetta kuvaa hyvin eräs hänen kirjeeseen kirjoittamansa lausahdus: ”Eläköön kaikki intelligentit miehet! Tyhmät saavat kernaasti kuolla.” Se liittyy Suomalaisen teatterin perustajaan ja johtajaan Kaarlo Bergbomiin, joka toimi Canthin ateljeekriitikkona. Kirjan mukaan Canth oli niin rakastunut mieheen, että uskoi tämän näkemyksiä sokeasti. Ehkä hieman yllättävääkin on, kuinka naisasiaa vahvasti ajanut Minna Canth oli niin kovin ainakin kahden miehen – Ahon ja Bergbomin – lumoissa.

Ahon kanssa sukset menivät ristiin kuitenkin siveellisyyskysymyksessä. Canthhan oli sitä mieltä, että miesten pitäisi elää seksitöntä elämää ennen avioitumista, koska naistenkin piti. Canth tuntui elävän jonkinlaisessa kuplassa, koska meni pois tolaltaan kuultuaan ihan kunnon miehilläkin olleen suhteita naisiin ennen papin amenta. Ahon pakinoitua lehdessä siveellisyysaiheeseen liittyen Canth katkaisi lopulta välit sekä Ahoon että Järnefelteihin. 

Aho iski aika kovaa takaisin: hän kirjoitti lehtijutun, jossa pilkkasi Canthia ja antoi ymmärtää, että tämä oli halunnut Ahoa seksuaalisesti. Canth uskoi, että Elisabeth oli kaiken takana: hän sai Juhanin kääntymään Canthia vastaan. Minna Canth ja Juhani Aho saivat lopulta sovittua välinsä. Ahon ja Elisabethin intiimisuhde kesti kirjan mukaan vuodesta 1881 vuoteen 1890.

Salonkielämää-kirja on erittäin mielenkiintoinen kuvaus 1800-luvun loppupuolen kirjallisista piireistä Suomessa ja erityisesti Kuopiossa. Se kuvaa myös hyvin sitä, kuinka radikaali hahmo Minna Canth aikanaan oli. Teos kuvaa jonkin verran aikakauden lehtimiesmaailmaa ja taistelua suomen kielen puolesta, sekä erilaisia ryhmittymiä, joita syntyi opiskelijoiden keskuudessa, lyhyesti ajan kulttuurielämän liikehdintää. Mutta itse suorastaan ahmin tuota intohimodraamaa, josta kirjassa kerrottiin. 

Tämän teoksen inspiroimana luin myös Ahon pienoisromaanin Yksin, ja muistin jälleen, miten taitava kirjoittaja Juhani Aho oli. Ehkä sellainen taito hieman vaatiikin suuria, riepottelevia, levottomia tunteita. Canthiakin olen lukenut liian vähän. Lukulistalla ovat kärjessä Hanna ja Agnes. Ainakin toisen niistä pariin olisi tarkoitus päästä lähiaikoina.

Yksin – kuinka piehtaroida tunteissa tyylikkäästi

Jos luulit, etteivät miehet vello tunteissa, lukaisepa Juhani Ahon Yksin (1890). Tässä pienoisromaanissa ei kummemmin tapahdu mitään, paitsi minäkertojamiehen mielen sisässä, ja sielläkin ainoastaan soudetaan ja huovataan hänen rakkaudentuskaansa. Jonkun mielestä saattaa olla myös mielenkiintoinen yksityiskohta, että teoksen väitetään olevan omaperäinen kokemus siitä, kun Aho sai Aino Järnefeltiltä torjuvan vastauksen kosintaansa. Aho lähti Pariisiin, ja siellä hänen tietoonsa tuli, että Aino oli kihlautunut erään Jean Sibeliuksen kanssa.

Yksin-teoksen voi kuitenkin mainiosti lukea miettimättä sen kummemmin 1800-luvun suomalaisia suurnimiä. Minäkertoja tulee Anna-nimisen nuoren naisen torjumaksi mm. siksi, että Anna näkee hänet ystävänä ja setähahmona, ei rakastettuna tai tulevana puolisona. Ikäeroa heille onkin jonkin verran, viitisentoista vuotta. Päähenkilö muistelee tunteneensa Annan jo, kun tämä oli varsin nuori: ”Sinusta kasvaa vielä sydämen kipu monelle, jahka siitä ylenet, ajattelen minä ohimennen.”

Minäkertoja ei kuitenkaan osaa nähtävästi kuvitella, että Annasta tulee sydämen kipu nimenomaan hänelle itselleen. Saatuaan rukkaset hän on maansa myynyt. Hän pohdiskelee itsekseen: ”Mitä se rintasi siellä riuhtoo ja sydän kiljuu? Eihän sinulla ole hätää, kun ei ole pelastustakaan.” Aika lailla itsesäälissä rypemistä siis.

Lukija ei täysin pääse selville, miksi juuri tämä nuori nainen saa minäkertojan sekaisin. Päähenkilöllä on ollut muitakin naissuhteita, hän on ollut kihloissakin. Toisaalta minäkertoja ei itsekään ymmärrä tunteittensa syytä:

Aikamiehen, kaikenlaista kokeneen sitkeällä tunteella kiinnyn minä häneen. Hänessä näyttää olevan kaikki se, mitä ennen olen turhaan hakenut. Ei pienintäkään piirrettä, ei liikettä, ei äänen värähdystä, joka minua häiritsisi tai vaivaisi. Ennen, kun olin rakastunut, tunsin hetkellisiä heikkouksia tunteissani, jonkinlaisia lahopaikkoja. Voin löytää vikoja noissa muissa, arvostella heitä kylmästi, ja aina oli minulla aavistus, että rakkauteni on haihtuva – niinkuin oli haihtunutkin. Ja noihin entisiin nähden oli minulla aina selvillä syyt, minkä tähden heitä rakastin. Nyt en voi niitä löytää. En voi määritellä kiintymystäni. Se on vain, niinkuin se on. Hän on mennyt veriini ensi siemauksella, niinkuin voimakas viini, läpi joka solun ja suonen, nuorentaen ja antaen voimaa.

Uutta tässä tunteenpalossa on minäkertojalle myös ajatusten puhtaus, siveellisyys. Hän tahtoo olla uskollinen, kunnollinen, mikä on hänelle aivan uutta. Typeränä hän myös kuvittelee, että hänen tunteensa laatu vaikuttaa jotenkin siihen, saako hän naisen vaimokseen vai ei. Ehkä juuri siksi kosinnan torjuminen on vielä kovempi paikka. Toinen tähän vaikuttava seikka on se, että mies viivyttelee tunteidensa kertomisessa sen jälkeen kun on päättänyt niistä kertoa. Ehkä hän antaa itsensä hukkua liikaa unelmiin, joiden todeksi tulemisesta ei ole takuita.

Saatuaan rukkaset minäkertoja lähtee Pariisiin – ja unohdetaan nyt vain nämä yhtymäkohdat kirjailija Ahon elämään – mutta ei pääse irti Annan korvan juuressa olevasta kiharasta. Pariisi-osuuttakaan ei voi varsinaiseksi action-proosaksi nimittää, sillä edelleen minäkertoja pyörittelee vain päässään omia tunteitaan. Niistä ei tunnu tulevan selvää. Tunteet ailahtelevat laidasta laitaan, ja niiden ääripäät ovat voimakkaita. Minäkertoja alkaa myös ajatella, että unohdus voisi löytyä pariisittaren sylistä:

Kun esimerkiksi kävelen iltasilla noilla suurilla loistavilla bulevardeilla, missä koko maailma karkelee ja pitää soidintaan, huolettomana, iloisena ja kevytmielisenä, niin herää minussakin halu yhtyä seuraan. Mikä oikeastaan estäisi minuakin kiinnittämästä käsipuoleeni tuollaista keveää, välkähtelevää katuperhosta, joka suhajaa silkissä ja sametissa ja melkein viattoman näköisenä nakkaa niskaa kaiken maailman ennakkoluuloille? Eiköhän tuollainen olento saisi unohtumaan entisyyttä, painumaan kiinni kaikkia haavoja!

Minäkertojassa herää kuitenkin vielä hetkeksi toivo. Hän uskoo, että kun Anna näkee kirjeen, jonka hän on kirjoittanut Annan veljelle, kaikki muuttuu, Anna ymmärtää minäkertojan suuret tunteet ja muuttaa mielensä. Veljen vastauksen ei pitäisi antaa toivoa päähenkilölle, sillä hänkin yrittää ystävänä saada tämän suuntaamaan katseensa eteenpäin, näkemään muutkin naiset. Hän myös kertoo, että Annalla on ihailija. Minäkertoja ei kuitenkaan ymmärrä tilanteen vakavuutta kuin vasta sitten, kun näkee lehdestä, että Anna on kihlautunut.

Tässä kohtaa minäkertoja lähtee kulkemaan kaupungilla, päätyy Moulin Rougeen ja päättää viimein antaa mennä:

Ja ensi kerran elämässäni tulee minulle halu heittäytyä elämään kokonaan, nauttimaan täydellisesti kaikesta, minkä maailma voi tarjota. Tahdon antautua menemään, liukumaan viettävää, voideltua pintaa, hurmautumaan ja humaltumaan. Enkä pelkää heräämistäkään, niinkuin ennen. Ottakoon maailma, puristakoon tämä Pariisi kuoliaaksi, kunhan ensin hyväilee ja kantaa käsillään!

Päähenkilö lähtee kabareessa tapaamansa naisen luo. On selvää, että nainen on prostituoitu, vaikka sitä ei sanota suoraan. Yhä minäkertojan ajatukset lipeävät Annaan. Hän näkee tämän myös seuralaisessaan, kun he kulkevat kadulla:

Ja miten siinä kaasuliekki yht’äkkiä heittänee valonsa hänen hattunsa liepeitten alitse ja kuinka langennevatkin varjot, mutta kun hän katsahtaa ylös minuun, olen minä näkevinäni vilahduksen Annan piirteistä. Sama poski, sama kihara korvan juuressa.

Hetkeksi minäkertoja heittäytyy haaveiluun maksullisen naisensa kanssa, mutta sitten hänet valtaa itseinho. Huuma ei kestä. Nukkuminen naisen vieressä on vaikeaa. Minäkertoja valvoo ja mieli on synkkä:

Koko tämän elämän kurjuus, koko tämän kohtaloni surkeus painaa ja ahdistaa minua. [- -] Kuinka tämä on likaista, saastaista ja valheellista! Ja minä, joka olin hetkeäkään voinut toivoa tästä unohdusta ja lohdutusta!

Lopulta päähenkilö päätyy siihen, ettei pääse Annasta eroon. Hänen elämänasenteensa kiteytyy lohduttomassa ajatuksessa: ”Ja minä luulen olevani valmis vastaanottamaan sitä olematonta, jonka elämä minulle tarjoaa.” Mitään ei ole luvassa. Siihen päähenkilö alistuu.

Yksin-pienoisromaani lumosi minut jostain syystä täysin. Syy lienee se, että se kuvaa erinomaisesti sekä 1800-luvun lopun tunnelmia että tuskallista, epätoivoista tunnetta toista ihmistä kohtaan. En oikein usko, että miesten ja naisten tunteet ovat lopulta erilaisia, ja tämä teos muistuttaa myös siitä. Ahon kieli on kuvailevaa, tarkkanäköistä. WSOY:n sivuilla kirjasta kirjoitetaan näin: ”Vaikka Yksin-romaania vuonna 1890 syytettiin säädyttömyydestä, voimme tänä päivänä todeta sen olevan ujon rakkauden ja melankoliaksi laajenevan ikävän kuvauksena kirjallisuudessamme ylittämätön.” Harvoin tosiaan tapaa teosta, joka näin tiiviisti keskittyy yhden ihmisen aiheuttamien tunteiden kuvaamiseen – ja vielä onnistuu siinä näin hyvin. Tällä kertaa voi todeta mainostekstin olevan oikeassa.

Vaihteeksi romantiikkaa

Osallistuin keväällä Me Naiset -lehden kesänovellikilpailuun, jossa haetaan keväisin novelleja lehden kesäliitteeseen. Tämän vuoden teemana oli matka, joka muutti kaiken – tai jotain siihen suuntaan.

Koska Lontoo on minulle melkoisen tuttu ja erityisen rakas matkakohde, se valikoitui novellin miljööksi. Tarina ei ole erityisen kesäinen, vaikka sijoittuukin alkukesään. Kesäliitteeseen pitää tarjota tietenkin kesänovellia. Ja romantiikkaa. En oikein osannut ajatella muuta, vaikka toki kesänovelli voisi kertoa jostain ihan muustakin kuin rakastumisesta.

Tarinassa on tosielämän inspiroivia elementtejä – siinä mm. käydään taidenäyttelyssä, jossa olen käynyt ja teatteriesityksessä, jonka olen Lontoossa nähnyt. Sen sijaan tarinan love interest on kuvitteellinen. Mieshahmo Oskar on kuitenkin kunnianosoitus kaikille tavallisille suomalaisille miehille, jotka pitävät monien miesten mieliasioista, kuten jalkapallosta.

Novelli on luettavissa Me Naisten uusimman numeron (28/2021) kesäliitteestä.

Oman novellin näkeminen lehtipisteessä aiheutti jännän fiiliksen. Ensin hymyilytti ja sitten alkoi hieman henkeä ahdistaa ja jalkoja heikottaa. Hieman myöhemmin on skumpan ja kakun aika. Olen tehnyt niiden nauttimisesta perinteen jokaisen julkaistun tekstin jälkeen.

Kahvila Kaneli - kirjoita eri aikakaudella

Kirjoitan mieluusti kahviloissa. En häiriinny äänistä kirjoittaessani, vaikka lukeminen ei onnistukaan samalla tavalla äänten keskellä. 

Minulla on kotikaupungissani Kuopiossa useampia kahviloita, joissa olen kirjoittanut. Ympäristönä ehdottomasti omaperäisin näistä on Kahvila Kaneli Kauppakadulla. 

Muistan ensimmäisen kerran, kun päädyin sisään Kaneliin. Satoi, ja minun oli päästävä jonnekin suojaan. Olin silloin vielä kohtuu uusi kuopiolainen - vielä paljon uudempi kuin nykyään. Huomasin kahvilan ja pujahdin sisään. Ja minusta tuntui, kuin olisin astunut toiseen aikakauteen. 

Ennen korona-aikaa Kanelissa oli sekin hyvä puoli, että se oli viikon loppupuolella auki iltakymmeneen asti. Mikäs sen mainiompaa iltavirkulle kirjoittajalle! Ehkä asiat vielä palaavat ennalleen. Sitten tulee varmasti naputettua taas tekstiä Kanelissakin joko teen ja punaviinilasin äärellä. 

Her Errant Earl - kuinka inhottava aviomies muuttuu ihanaksi

Victoria on nainut Pembroken jaarlin ja muuttanut New Yorkista Englantiin. Avioliitto on kuitenkin kaikkea muuta kuin olisi voinut toivoa. Aviomies Will häipyy rakastajattariensa perään ja erään temperamentikkaan oopperalaulajan hän on antanut jopa asua kaupunkitalossaan niin että kaikki näkevät, ketä mies pitää maaseudulla odottavaa vaimoaan tärkeämpänä. 

Scarlett Scottin kirjassa Her Errant Earl lähtöasetelma on romanttiselle kirjalle tyypillinen: sankarittaren tilanne näyttää jokseenkin epätoivoiselta – vaikka tässä tapauksessa on jo naimisiinkin päästy, ei onnesta ja rakkaudesta ole tietoakaan. Teos aloittaa Wicked Husbands -sarjan, ja Will ainakin istuu tähän otsakkeeseen.

Will on toisaalta yhä herttuaisänsä talutushihnassa. Hän on kuvitellut voivansa tehdä mitä tahansa, ja erityisesti asioita, joita hänen isänsä paheksuu, mutta isällä on häneen yhä valtaa. Isä vaatii perillistä, nyt kun Will on saatu hyvät myötäjäiset tuottaneisiin naimisiin. Will kärsii lapsuutensa traumoista: sen paremmin äiti kuin isäkään ei ole ollut läheinen. Kun hän palaa kaupungista vaimonsa luo saattaakseen tämän raskaaksi, hän huomaakin itselleen yllättäen, että hänen vaimossaan on paljon muutakin hyvää kuin myötäjäiset. Will huomaa myös tuntevansa valtavaa vetoa vaimoaan kohtaan, mutta tämä on tullut loukatuksi niin pahoin, ettei päästä puolisoaan lähelle.

Sitä Will ei tiedä, että myös Victoria taistelee haluntunteiden kanssa. Will vetää häntä puoleensa, tahtoi hän tai ei.

He was breathtaking. The knot of desire building within her grew. He was lean yet muscled, his chest broad and defined. But what truly attracted her attention was not his taut stomach or the long, strong lines of his legs. No indeed, it was the rigid arousal jutting proudly from the apex of his thighs.

Good heavens.

Mutta Victoria uskoo vapauteen ja Will pitää sitä mahdottomuutena, koska velvollisuus ja yhteiskunta kahlitsevat ihmiset. Will on kuitenkin erittäin luottavainen viettelytaitoonsa – ärsyttävän luottavainen. Toki Will on kokenut viettelijä: hänellä on ollut naisia eikä hän ole oikeasti välittänyt kenestäkään. Mutta nyt hänellä on vaimo, joka on saanut kotitilan vanhaan kukoistukseensa ja joka vetää Williä puoleensa niin, että se ahdistaa. Willillä on nimittäin paitsi himoa vaimoaan kohtaan, myös helliä tunteita, ja Willille ne ovat uusi ja pelottava asia.

Sekä Victoria että Will taistelevat siis halujensa kanssa – ja rakkauden. Lukijaa kiinnostaakin, onnistuuko kirjailija vakuuttavasti tekemään tästä himosta ja heränneestä kunniallisesta tunteesta niin vahvan, että lukija ostaa ajatuksen anteeksiannosta. Will on kuitenkin ihan oikeasti naisia ympäriinsä tunteettomasti paneskellut mulkku ja Victoria pahasti loukattu aviovaimo, joka silti lankeaa puolisonsa pauloihin, koska tämä on niin lipevä ja hyvännäköinen. Riittääkö sympatiaan se, että Will on itse kaltoinkohdeltu ja että hänet on pakotettu avioliittoon, johon hän ei ole halunnut?

Tietenkin paikalle raahataan molemmat avioparin välejä hiertävät henkilöt: sekä Willin oopperalaulajarakastajatar että kylmyyttä hohkava isä. Eikä ketään yllätä, että pääpari päätyy lopulta elämään yhdessä onnellisina, koska genre vaatii sellaisen lopun. En osaa sanoa, onko tie tähän lopputulokseen vakuuttava, mutta kyllä kirja minua viihdytti, vaikka se nettikommenttien perusteella jakaa mielipiteitä rajusti. Nimenomaan Willin luonnetta pidetään sellaisena, ettei häneen voi tykästyä. Mutta jos aviomiehen määritteeksi on laitettu ”wicked”, miten hän voisi olla alusta alkaen rakastettava?

Toki on taito kääntää inhottava henkilöhahmo näyttämään rakastettavalta ja haluttavalta, ja lukijan pitää uskoa muutos, mutta toisaalta eroottinen romantiikka ei varsinaisesti ole realistinen genre muutoinkaan. Sanottakoon kuitenkin, ettei Her Errant Earl mikään mestariteos ole, vaikka viihdyttävä onkin. Muistelen vain kaiholla erästä alkuun hyvinkin vastenmielistä fiktiivistä miestä, jota lopulta tuskin kukaan voi olla rakastamatta. Hänen nimensä on Fitzwilliam Darcy.

Lailla neitsyen - ensimmäinen julkaistu eroottinen novellini

Ensimmäinen genreltään erotiikkaa oleva novellini on julki. Kosmoskynän vuoden 2021 ensimmäisen numeron teemana on seksuaalisuus ja erotiikka. Oli pakko yrittää mukaan, koska aihe oli kerrankin kuin minulle tehty. Kaivoin vanhan kesäyönovellini esille ja viilausten ja nimenmuutoksen jälkeen se pääsi lehteen! 

Monenlaisia ekojakertoja voi kokea kypsemmässäkin iässä, ja kuivien kausien jälkeen voi olla lätisevän märkää. Joskus yksi kesäyö - tai eipä tuolla vuodenajalla niin väliä - voi mullistaa ihmisen käsityksen itsestään. Eikä Madonnan Like a Virginkaan kerro neitsyestä. 

Tämän novellin kohdalla olen tehnyt ehkä hupaisinta taustatutkimusta. Katsoin videon lohen kutemisesta. Siinä oli taustalla selostus ja yksinäinen lohi pyöriskeli jonkun purosen pohjassa eikä toista lohta saapunut paikalle. Oma novellini ei ole kuitenkaan yhtä surumielinen. 

Erityisen onnellinen olen novellin yhteydessä olevan Nita Mäenpään arvostelun seuraavista sanoista: 

"Usein fiktiiviset seksikohtaukset ovat lyyrisyytensä ja kiertoilmauksiensa takia vaivaannuttavaa luettavaa. Arkon novelli ei kärsi tästä ongelmasta, sillä sen riettaan humoristinen sävy sopii erinomaisesti aiheen käsittelyyn."

Tarkoitus onkin aina näitä kirjoittaessa hieman rietastella. 

Poison or Protect – rakkaus jättää varjoonsa salamurhat

Gail Carrigerin Parasolverse-universumi on fiktiivinen maailma, jonne olen pitkään halunnut sukeltaa. Pääsin viimein alkuun siihen tutustumisessa, kun luin pienoisromaanin nimeltä Poison or Protect. Se on Delightfully Deadly -sarjan ensimmäinen kirja. Parasolverseen sijoittuu useita kirjasarjoja, joiden kronologinen järjestys on eri kuin kirjoittamisjärjestys. Poison or Protect -kirjan tarina tapahtuu vuonna 1867, Parasolverse-tarinoiden aikajanan alkupuolella.

Lady Preshea Villentia, tarinan sankaritar, tunnetaan lempinimellä The Mourning Star – niin monta aviomiestä häneltä on kuollut, eikä hän huhujen mukaan ole viaton tekijä siinä, että miehet ovat päässeet hengestään. Onkin totta, että Preshea on koulutettu vakooja ja tappaja, niin asiantunteva, ettei hän koskaan myrkyttäisi ketään myrkkysormukseen kätketyllä myrkyllä, koska se olisi liian ilmiselvää.

Nyt Preshea kutsutaan hoitamaan pariakin tehtävää Snodgroven herttuan tilallaan järjestämiin juhliin. Hänen mielensä sekoittaa kuitenkin paikalle saapuva skotti kapteeni Gavin Ruthven, jolla on mm. vastustamaton ääni: “The voice equivalent of mulled wine, warm and heavily spiced.” Ah, olisin jokseenkin varmasti itsekin langennut mieheen pelkän äänen perusteella, joten älkäämme syyttäkö Presheaa.

Poison or Protect on oikeastaan huono nimi tälle pienoisromaanille, niin iskevä ja houkuttava kuin otsake onkin. Kumpikaan keskeisistä henkilöistä ei joudu tarinan aikana valitsemaan myrkytyksen – tai edes murhan – ja suojelun välillä, sillä kertomuksessa fokus on aivan muissa asioissa. Kun Preshea ja Gavin kohtaavat toisensa, kaikki muu jää sivurooliin, myös murhayrityksen ja ei-toivotun avioliiton estäminen, joiden vuoksi paikalle on tultu. Preshea hoitaa tehtävänsä heikommallakin kädellä ja voi siksi keskittyä Gavinin raivostuttavaan vetovoimaan tai paremminkin sen torjumiseen. Preshealla on nimittäin trauma ja taktiikka:

For shame, Preshea Buss. There is no hope to be found in a man. I am done with wanting anything but control.

I will break his heart, she decided. That is the only way to expose his brutality. Then he will lash out at me as they all do. And I will have my reason for never trying at all.

Kuten arvata saattaa, Preshean suunnitelma antaa Gavinin rakastua itseensä ja sitten julmasti kääntää tälle selkänsä ei toimi kovin tehokkaasti. Gavin huomaa nopeasti, ettei Preshea ole sama ihminen kahden kesken ja seurapiirin keskellä. Miehessä on kärsivällisyyttä, jota Preshea tarvitsee. Pääparin välillä kipinöi, eroottinen jännite on hyvä, mutta seksikohtaukset eivät jostain syystä tempaisseet minua mukaansa – siitäkään huolimatta, että Gavinin solmiotemppu miellytti minua kovasti. Jonkin verran tarinassa oli myös soutamista ja huopaamista, mikä tosin on tyypillistä rakkaustarinoille.  

Parasolverse-maailmaan saadaan tässä vain pieni kurkistus. Vampyyrilordi Akeldama esiintyy tarinassa lyhyesti. Nähtävästi hän on merkittävä hahmo monessa muussa Carrigerin Parasolverse-kirjassa. Herttua Snodgroven kartanossa asuu kotikummitus, äskettäin edesmennyt perheenjäsen. Hahmo on mielenkiintoinen yksityiskohta, mutta hänen osuutensa tarinankehittelyssä on melko olematon.

Poison or Protect jättää monta asiaa ärsyttävästi puolitiehen, ja niistä joku lukija saattaakin hermostua. Itse kuitenkin nautiskelin pikaisesti luettavasta rakkaustarinasta ja viktoriaaniseen aikaan huvittuneesti suhtautuvasta kerronnasta. Haluan ehdottomasti lukea lisää Parasolverse-tarinoita.