Ami Surakka LANU!-festareilla

LANU!-festarit ovat täydessä vauhdissa, ja ohjelma on ollut todella antoisaa. Kaikkea festarin antia ei pysty tänne blogiin tallentamaan, mutta kirjoitan parista ohjelmanumeroista, jotka ovat keskittyneet nimenomaan antamaan intoa kirjoittajalle.

Ami Surakka, joka kirjoittaa nimellä Serafia Alho, piti LANU!:ssa lauantaina ohjelmanumeron, jossa hän pohti, miten kirjoittamisessa pääsee alkuun ja miten kirjoittamisblokeista pääsee ylitse. Esitys oli ihanan kannustava ja antoi pohdittavaa omaan kirjoittamisminään.

Tärkein lähtökohta Surakan mielestä – eikä hän ole ollut ainut, joka on tämän LANU!:ssakin sanonut – kirjoittamiseen on se, että jokaisen on kirjoitettava itseä kutkuttavasta ideasta, asiasta, josta jaksaa kirjoittaa ja olla innoissaan. Sitten vain kirjoittaa aluksi paperille kaikki ajatuksensa muodosta välittämättä eikä mieti, myykö idea tai tuotos. Siitä kaikki lähtee.

Surakka kertoi lukevansa itse paljon sellaista, mistä tahtoisi kirjoittaa, koska tietokirjallisuudesta saa hyviä ideoita. Itse koen lukevani aina liian vähän, sekä tieto- että kaunokirjallisuutta, vaikka rakastan kumpaakin – tai ehkä juuri siksi. Tietokirjallisuutta yritän lukea taustaksi teksteilleni, mutta paremminkin voisin löytää sen asenteen, millä kaivan kaikki tarinaideat lukemastani.

Ehkä tietokirjallisuuteen voisi käyttää samaa menetelmää kuin ympäristön havaitsemiseen. Surakan mukaan ideat eivät nimittäin synny tyhjästä ja havaitsemista voi opetella. Tämä on varmasti totta, ja Surakan festariohjelmanumerossa saimmekin tehtäväksi muistikirjaharjoituksen. Siinä kirjataan viikon ajan joka päivä muistikirjaan kolme asiaa, joihin on törmännyt ja joista voisi olla isoiksi tai pieniksi ideoiksi tarinaan. Surakka pitää muistikirjaa tärkeimpänä työvälineenään kirjoittamisessa, ja varmasti hänen antamansa harjoitus saa kenen tahansa muistikirjan sivut täyttymään, kunhan pääsee alusta eteenpäin ja uskaltaa havaita ympäristöään kirjoittajan silmin.

Surakka totesi esityksessään, että kirjoittamisessa epävarmuus on ainut varma asia. Siksi on vain pelottomasti kirjoitettava sitä, mitä tahtoo lukea. Kun blokki tulee, on Surakan mukaan tärkeää tunnistaa, onko blokki päänsisäinen vai paperilla oleva blokki. Paperilla oleva blokki voi viedä tekstiä itse asiassa eteenpäin, koska se kertoo siitä, mikä tekstissä ei toimi.

Toinen kirjoitusharjoitus, jonka Surakka antoi, koski omia suosikkeja. Hän kehotti miettimään, mikä palanen puuttuu niistä kirjoista tai muista tarinoista, joita rakastaa eniten. Juuri tästä puuttuvasta asiasta pitäisi Surakan mukaan kirjoittaa. Tämä on jännittävä ajatus: ei kirjoiteta siitä, mistä pitää kamalan paljon vaan jostain siitä vierestä, sen rakkaan puutoskohdasta. Jos tätä alkaisi pohtia, en todellakaan tiedä, mihin se johtaisi… Ehkäpä tämä kirjoitusharjoitus kannattaisi siis tehdä.

Innostuksen loppuessa Surakka kehotti palaamaan tarinan oikeasti tärkeään asiaan, millä hän ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että pitää koulumaisesti miettiä tarinan teemaa. Perusasioiden äärelle palaaminen auttaa yleensä asiassa kuin asiassa, joten neuvo on varmasti hyvä.

Mielenkiintoista esityksessä oli ajatus kahdesta kirjoittajan moodista: luovasta moodista ja kriittisestä moodista. Moodit eivät saisi olla yhtä aikaa päällä. Luovassa moodissa itsekritiikki pitäisi kytkeä pois päältä, eikä kriittiseen moodiin saisi mennä liian aikaisin. Sitten kun on kriittisen moodin aika, hyvä esilukija, kriittinen mutta luotettava ihminen, jolla on samanlainen maku kuin itsellä, on isoksi avuksi. Itsellä – enkä varmasti ole ainut – tuo täysin luovaan moodiin pääseminen on kyllä todella vaikeaa. Kriittinen minä on mukana aina, kun laitan sanoja ”paperille”, vähintäänkin sen verran, että se muistuttaa hyväntahtoisesti, että olen tuottamassa käsittämätöntä kuraa.

Surakka muistutti myös, että rehellinen palaute on joka tapauksessa raakaa ja on normaalia, että se menee tunteisiin. Tunnekuohu on merkki siitä, että teksti on kirjoittajalle tärkeä.

Entäs se epävarmuus, kun ei tiedä, onko tarpeeksi hyvä? Surakka vakuutti, että jos kirjoittajalla on ideoita, hän on tarpeeksi hyvä. Kaiken muun voi oppia, koska se on mekaanista taitoa. Toisaalta, jos kokeilee Surakan muistikirjaharjoitusta, oppii varmasti myös löytämään ideoita, vaikkei uskoisi niitä itsellä olevan. Mekaaninen-sanaa – jos se nyt ylipäätään oli Surakan käyttämä – ehkä hieman itse vierastan, koska kirjoittamisessa on myös omanlaistaan magiaa, mutta siihen uskon kyllä vakaasti, että kirjoittamista voi oppia ja että hyväksi kirjoittajaksi tuleminen vaatiikin aika paljon rakenteellista käsittämistä, jota voi aluksi opetella mekaanisestikin. Kaikkinensa kirjoittaminen vaatii paljon työtä, mutta on lohdullinen ajatus, että jokainen, jolla on ideoita, on tarpeeksi hyvä.

Surakka puhui myös kirjoittamiselle asetettavista sanamäärätavoitteista. Pienistä määristä tekstiä kasvaa iso määrä tekstiä. Kirjoittamalla sivun päivässä saa aikaiseksi romaanin ensimmäisen version vuodessa. Tärkeää on kuitenkin Surakan mukaan muistaa, ettei kirjoittaminen ole ainoastaan sanojen pistämistä paperille. Se on myös taustatyötä ja luonnostelua, eikä saa ajatella, että olisi kirjoittajana epäonnistunut, jos tulee päiviä, jolloin ei kirjoita mitään. On hyvä antaa itselleen aikaa miettiä asioita sen ajan kuin ne vievät. Sitten ne voi laittaa paperille. Tämäkin neuvo oli minusta hyvin lohduttava: jotkut ideat selvästi vaativat aikaa mutta palaavat mieleen yhä uudestaan ja uudestaan kertoakseen, ettei niistä pidä luopua. Jotkut ideat taas ovat mielessä koko ajan, mutta niiden käsittely vie muutoin aikaa.

Scifin ja fantasian kirjoittajille Surakka antoi ohjeen mennä henkilöhahmot tai juoni edellä. Maailman voi rakentaa näiden ympärille. Kun toimii näin, välttää liian syvälle taustatutkimukseen ja maailmanrakennukseen uppomisen. Tekstiä kirjoittaessa siihen voi tehdä merkintöjä tyyliin ”taustatutkimus tulee tähän”, jotta ei jumitu hyvässä kirjoitusflow’ssa. Tässä olisi itselläni oppimista: jään aina kaivelemaan yksityiskohtia verkosta, kun kirjoitan.

Taustatutkimusta Surakka kehottaa lisäksi tekemään enemmän kirjastossa kuin verkossa. Hänen mukaansa kirjastosta löytää aina sellaista, mitä Google ei löydä. Tämä on varmasti totta, tai ainakin haluan uskoa sen olevan totta.

Kirjoittajan ”ei ole aikaa kirjoittaa” -ongelmaan Surakan vastaus on seuraava: Kirjoita ennen nukkumaanmenoa tai vaihtoehtoisesti luonnostele asioita paperille 15 minuutin ajan. Sitten kun aamulla heräät, ideointi on selkeytynyt, ja pääset heti kirjoittamaan ajatuksesi muistiin sängyn vieressä olevaan muistikirjaan.

Ami Surakan esitys LANU!-festareilla oli antoisa ja kannustava niin kirjoittamista harrastavalle kuin tällaisesta harrastuksesta haaveilevalle. Surakalla on myös blogi, jossa on paljon mielenkiintoista luettavaa, ja tämäkin festariesitys jonkin aikaa katsottavana tallenteena.

LANU! - istahda netin ääreen kuulemaan kirjailijoita

Poikkeusolot ovat nostaneet kirjallisuuden monen elämässä normaalia suurempaan rooliin siitäkin huolimatta, että kirjastot ovat kiinni. Nyt suomalaiset kirjailijat ovat Erika Vikin johdolla tempaisemassa niin, että tämä kuulostaa jo liian hyvältä ollakseen totta:

Lasten- ja nuortenkirjailijat ovat pistäneet pystyyn virtuaaliset festarit, joita voi suositella ihan kaiken ikäisille. Festarin ohjelma löytyy täältä.

Itse jouduin tätä varten hankkimaan Instagram-tilin, uskokaa tai älkää. Taitaa mennä 3.4. - 9.4. melkoinen aika näitä ohjelmia seuratessa. Omia tärppejäni ovat seuraavat:

- Mariska lukee lastenrunojaan la 4.4. klo 17.30–18 Instagramissa
- Emmi Itäranta kehottaa nauttimaan teetä sen ohessa, että hän lukee otteita tulevasta romaanistaan su 5.4. klo 19.30–20 Instagramissa
- Magdalena Hai esittelee koosteen etätyöviikostaan ma 6.4. klo 13.30–14 YouTubessa ja Facebookissa
- Mikko Koiranen kirjoittaa uutta nuortenromaaniaan ääneen ajatellen ma 6.4. klo 20–21 YouTubessa
- Katri Alatalo kertoo alusta loppuun, miten kirjat syntyvät ti 7.4. klo 13–13.30 Instagramissa

Yhden kirjan lukuhaaste: Anna Karenina – ensimmäinen osa

Leo Tolstoin romaanin Anna Karenina (1875 - 1877) kuuluisat aloitussanat kuuluvat:

Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.

Ruhtinas Stepan Arkaditš Oblonskin, jota kutsutaan myös Stivaksi, onnenpuute johtuu ainakin osittain omista teoista: hän on kyllästynyt vaimoonsa ja tarvitsee tunteilleen toisen kohteen. Nyt vaimo Darja Aleksandrovna, Dolly, on sitten saanut tietää miehensä suhteesta perheen entiseen kotiopettajattareen. Mies ei kadu, paremminkin ajattelee, että vaimon pitäisi ymmärtää:

Hänestä oli suorastaan tuntunut, että naisen joka oli laihtunut, vanhentunut, menettänyt jo kauneutensa, joissa ei ollut mitään erikoista, joka oli vain tavallinen hyvä perheenäiti, pitäisi jo pelkästä oikeudentunnosta olla leppyisä näissä asioissa. 

Stepan Arkaditšin vilpittömyys näissä ajatuksissaan on kammottavaa. Vaimo on mielihyvänsä miehelle antanut, ja nyt on toisen naisen aika, nuoremman, rehevämmän, anteliaamman. Stepan Arkaditš ajattelee jopa, että ”petos ja valhe olivat vastenmielisiä hänen luonteelleen” - niin oikeutettuna hän pitää omaa toimintaansa, ettei ymmärrä omaa petollisuuttaan vaimoa kohtaan. Dolly reagoi kuitenkin voimakkaasti, kun miehen sivusuhde tulee julki. Stepan Arkaditš huolestuu, sillä eihän perheen tästä pitänyt hajota eikä lasten kärsiä. Epätoivossaan mies kutsuu siskonsa Annan paikalle.

Stepan Arkaditšin nuoruudenystävä Levin on myös saapunut maaseudulta Moskovaan kosiakseen Dollyn siskoa Kittyä. Levin on asiassaan epävarma ja häntä painaa myös menneisyys, jossa on syntejä:

On kauheaa, että me ikämiehet, joilla on menneisyytemme… ei rakkauden, vaan syntien… yhtäkkiä lähennymme puhdasta, viatonta olentoa; se on iljettävää, ja sen vuoksi ei voi olla tuntematta itseään kelvottomaksi. 

Levinin näkemys naisista on vastapari Stepan Arkaditšin näkemykselle. Levin kaipaa vaimoa, perhettä ja tahtoo olla sille uskollinen. Ikämiehyydestä sen sijaan voimme olla montaa mieltä: Levin on 32-vuotias. Ehkä hänellä olisi aika saada perhe, mutta ei häntä kovin vanhaksi voi sanoa. Toisaalta hänen tunteidensa kohde Kitty on 18-kesäinen, joten on aivan totta, että monenlaista nähnyt mies kosiskelee viatonta ja naiiviakin tyttöä. Tuohon aikaan tämä tuskin oli kuitenkaan kovin tavatonta.

Levin saa Kittyltä rukkaset, sillä hänen kilpakosijansa kreivi Vronski on houkuttelevampi ja selvästi itsevarmempi, mikä johtunee siitä, ettei hänellä ole aikomuksenaankaan muuta kuin liehitellä Kittyä omaksi ja Kittyn huviksi. Tämä on kurjaa, koska Levin näkee Kittyn romanttisesti ja on kerrassaan hellyttävästi tähän rakastunut:

Ei hänen puvussaan eikä asennossaan ollut mitään erityistä, mutta Levinin oli yhtä helppo erottaa hänet tuosta [luistinradalla olevien ihmisten] joukosta kuin ruusu nokkosten seasta. 

Teoksen nimihenkilö ilmestyy näyttämölle vasta kun ollaan melkein sivulla 100. Stepan Arkaditš on siis kutsunut Annan paikalle, koska uskoo, että tämä onnistuu selvittämään veljensä ja tämän vaimon välit. Siinä tehtävässä Anna onnistuukin, mutta samalla matkalla hän törmää kreivi Vronskiin, jonka kiinnostus siirtyy oitis Kittystä Annaan.

Anna kipuilee hieman tunteidensa kanssa, vaikka intohimo valtaakin hänet. Osallistuttuaan Moskovassa tanssiaisiin, joissa tekee lisää tuttavuutta Vronskin kanssa, Anna päättää, että hänen on paettava kotiin Pietariin. Vronski on kuitenkin määrätietoinen ja matkustaa samalla junalla. Hän myös tunnustaa suoraan olevansa samassa kulkuvälineessä vain Annan vuoksi. Ministeriön päällikkönä työskentelevän Aleksei Aleksandrovitš Kareninin kanssa naimisissa oleva Anna ymmärtää romanttisista sanoista huolimatta, ettei Vronskiin pitäisi sekaantua:

Vronski oli sanonut juuri sen, mitä hänen sydämensä oli toivonut, mutta mitä hänen järkensä pelkäsi.

Mutta Annaa ei ohjaile järki. Jo ensimmäisellä sivulla, jolla hän esiintyy, sanotaan olevan ”Kuin koko hänen olemuksensa olisi tulvinut jonkinlaista ylenpalttisuutta, joka hänen tahtomattaan pulpahteli esiin milloin silmien välkkeessä, milloin hymyssä.” Anna on eloisa, ihana, mutta hänessä on pimeä puolensa. Kittyllä on toki aihettakin kokea Anna negatiivisesti, koska tämä astuu Kittyn ja Vronskin väliin, mutta tuskin se on ainut syy, miksi Kitty näkee Annassa olevan sekä pirullisuutta että ihastuttavuutta. Anna tekee oman mielensä mukaan – tai jos haluaa ajatella asian toisella tapaa, hän ei pysty vastustamaan oman mielensä haluja. Tämä ennakoi sekä huumaa että onnettomuutta niin Annalle kuin hänen ympärillään olevillekin. Anna on ihminen, joka tarvitsee intohimonsa – ja jonka tarvitsee myös toteuttaa ne.

Annan avioliitto ei anna hänelle, mitä hän tarvitsee, koska se ei vaikuta kovin tunteikkaalta. Kareninilla on tärkeältä kuulostava työ, ja hän järjestää itsensä asemalle vaimoaan vastaan, kun tämä saapuu Moskovasta, mutta aviomiehen vakuuttelut omasta hellyydestään vaimoa kohtaan eivät saa mitään vahvistusta teoista. Annakin tuntuu olevan enemmän kiinnostunut poikansa Serjožan voinnista kuin puolisostaan. Onkin karmivaa, kun Anna viimein palaa kaipaamansa pojan luo ja huomaa, ettei tämä ollutkaan niin kaunis kuin hänen mielikuvissaan. Kuka voi ajatella niin omasta lapsestaan?

Anna Kareninan ensimmäinen osa ennakoi tragediaa. Vaikka tiedän tarinan pääpiirteissään parin teatteriesityksen ja elokuvan pohjalta, on karmivaa nähdä, kuinka tarinan henkilöt jollain tapaa jo omassa luonnossaan kantavat onnettomuutta. Taistellako omaa itseään ja intohimoaan vastaan vai ei? Mitkä ovat toisten motiivit? Jos lähden jonkun matkaan, mistä tiedän, onko se viisasta? Jos en uskalla seurata intohimoani, johtaako sekään mihinkään? Entä jos en tietäisi, että Anna on menossa kohti tuhoaan, uskoisinko, että hän voi löytää onnensa siitä, mikä nyt houkuttaa?

Itse olen aika lailla sellainen, että epäilen kaikkea enkä syöksy suin päin mihinkään. Mutta moni uskoo löytävänsä onnen ja rakkauden sieltä, mikä on juuri sillä hetkellä voimakkainta. Joskus se johtaa pysyvään hyvään, joskus johonkin aivan muuhun. Jollain tapaa kadehdin ehkä kuitenkin ihmisiä, jotka uskaltavat seurata sydämen ääntä. Ja jollain tapaa pidän äkkinäisiä ratkaisuja päättöminä erityisesti silloin, jos niiden seurauksena rikkoutuu jotain, mitä on pitkään rakennettu. Mutta kaikkinensa on helppo ymmärtää, miksi Anna Kareninan tarina kiehtoo ihmisiä edelleen, vaikka se on kirjoitettu aivan erilaisessa ajassa. Kaikkihan me tunteidemme kanssa kiemurtelemme – ainakin ajoittain.

Lainaukset ovat Lea Pyykön tekemästä suomennoksesta. Ajatuksiani Anna Kareninan toisesta osasta voi lukea noin kuukauden kuluttua.

The Golden Spider – toimivaa steampunkia ja intohimoa

Anne Renwickin steampunk-romaanin The Golden Spider sankari, neurobiologi lordi Thornton opettaa lääketieteellisessä Lontoossa ja kärsii jalkavammasta, joka paitsi aiheuttaa järkyttävät kivut myös rapauttaa jalkaa koko ajan lisää. Sankarin oppilaana on tarinan sankaritar, lordi Thorntonista hieman liiankin ihastuttava lady Amanda, jonka isä on Avesburyn herttua. Opinahjossa ei paljoa naisia näy, mutta lady Amanda on päässyt opiskelemaan lupaamalla isälleen, että avioituu määrätyn, varsin rajatun ajan kuluessa.

Avioliitto ei erityisemmin houkuta lady Amandaa, mutta lääketiede houkuttaa sitäkin enemmän. Eikä tieteellisen uran kiehtovuus hämmästytä sinänsä, sillä tämä nuori nainen on hyvin lahjakas. Kanakoppiin rakentamassaan laboratoriossa Amanda on kehitellyt mekaanista hämähäkkiä, joka voisi onnistuessaan kutoa hermot kuntoon hänen pyörätuolia käyttävän veljensä kehossa – ja yhtä hyvin se voisi parantaa lordi Thorntonin jalan.

Lordi Thornton näkee heti Amandan lahjakkuuden, ja pian lady Amanda onkin Thorntonin laboratoriossa kehittelemässä hämähäkkiään, jonka rakentaminen pitää aloittaa alusta, koska joku on sen kanakoppilaboratoriosta varastanut. Samalla Amanda joutuu mukaan vaarallisen rikollisen jahtaamiseen, sillä lordi Thornton on mukana kuningattaren vakoojissa. Nämä yrittävät selvittää, kuka on vienyt arvokasta teknologiaa ja testaa sitä karmein seurauksin paikallisiin romaneihin. Tähän juonikuvioon Amandalla on myös henkilökohtaiset siteet: hän sisarensa Emily on siirtynyt asumaan romaniyhteisöön, koska on löytänyt rakkaansa sieltä.

Lukijalta ei erityisemmin piilotella Amandan ja Thorntonin tunteita toisiaan kohtaan. Amanda, joka ei ole tahtonut kenenkään vaimoksi, alkaa vähitellen hyväksyä ajatuksen avioliitosta, kunhan Thornton voisi olla hänen puolisonsa. Thornton puolestaan käy taistelua sitä vastaan, ettei voi lähestyä Amandaa, koska tämä on hänen oppilaansa. Jokseenkin vähäperusteisesti Thornton myös hokee itselleen, ettei tahdo vaimoa. Lopulta huomatessaan rakastuneensa Amandaan hän toteaa, että tämän piti olla vain ohimenevä juttu. Yllättäen Thorntonilla ei kuitenkaan tunnu olevan naisia joka varpaalle ja sormelle, joten… Tässäpä meille sankari, joka on intohimoinen mutta sopivan puhtoinen, koska ei hypi sängystä sänkyyn, vaikka sille ainoalle oikealle rakkaudelle onkin olevinaan monta estettä. Hän vain sattui haluamaan yhden lyhyen suhteen omaksi ja Amandan iloksi ainoastaan… Uskokoon, kuka tahtoo, että se jollekulle sitoutumiskammoiselle noin intohimoisesti tuntevalle riittäisi.

Tasapuolisuuden nimissä Amandallakaan ei ole kosija-armeijaa, ainoastaan eräs Simon, jossa ei näyttäisi perinteiseen tapaan olevan mitään muuta vikaa kuin se, että hän ei saa Amandaa huokaamaan intohimosta ja kostumaan sillä sekunnilla kun sanoo päivää. Kuka romanttisen tarinan sankaritar nyt sellaisen naisi? Sillä tokihan Amandakin on intohimoinen muutakin kuin tiedettä kohtaan. Ja on vaikea naida mies, johon intohimot eivät kohdistu, jos on olemassa toinen, johon ne kohdistuvat.

Tarina pidättelee Amandan ja Thorntonin intohimoja aisoissa pitkähkön ajan, mikä on toki kerronnan jännitteen kannalta järkevää. Jännite päähenkilöiden välillä on uskottava, ja kun jotain viimein tapahtuu, se on ihanan kuumaa ja kerrotaan suorasukaisesti muttei vulgaaristi – minun makuuni sopivasti.

Tarinan maailmassa Thamesissa asustaa krakeneita, ja niitä kohdataankin. Ohimennen mainitaan, että Orkneysaarilla elää selkieitä (skottilaisia mytologisia hyljeolentoja), mutta tässä tarinassa niitä ei nähdä. Ehkäpä Renwickin fantasiamaailma avautuu enemmän kirjasarjan muissa osissa. Tässä tarinassa painottuu tiede – ja toki tuo rakkaustarina – eikä se varmasti loista poissaolollaan muissakaan osissa, sillä Renwickillä on tohtorintutkinto biologiasta.

The Golden Spideria voi suositella lukijoille, jotka tahtovat tarinan, jossa on intohimoa toista ihmistä ja tieteen mahdollisuuksia kohtaan, raa’asti toimiva rikollinen, petoksia sekä pieni annos myyttisiä olentoja. Itse ainakin aion lukea myös seuraavan osan An Elemental Steampunk Chronicle -sarjasta, jonka tämä kirja aloittaa.

Limelight – You Only Die Twice

Lontoolaisen näyttelijättären Lizzie Dixien kuolema vasta on mystinen. Naisen piti nimittäin olla jo kuollut, kun siipiratasalus SS Princess Alice vuonna 1878 joutui onnettomuuteen ja suurin osa sen matkustajista hukkui. Ruumiskin oli ollut haudattavaksi. Nyt on kuitenkin selvää, että Highgaten hautausmaalta ammuttuna löytynyt nainen on Lizzie Dixie. Eletään vuotta 1883.

Tästä alkaa arvoituksen selvittely Emily Organin viktoriaanisessa murhamysteerissä Limelight. Asian selvittelyyn sekaantuu Morning Expressin toimittaja Penny Green, joka on tuntenut Lizzien. Näyttelijätär on jopa järjestänyt etsintäjoukot Pennyn tutkimusmatkalla kadonneen isän perään.

Ikävä kyllä murhatapauksesta kirjoittaminen annetaan Pennyn kollegalle Edgar Fishille. Scotland Yardilta tapausta selvittämään määrätään etsivä James Blakely, josta Edgar Fish käyttää nimitystä ”schoolboy detective”. Aivan koulupoika James ei kuitenkaan ole, paremminkin nuori mies, johon sekä lukijan että Penny Greenin on helppoa ihastua.

Romantiikkaa ainakin tämä lukija kaipaakin, mutta jännitettä Jamesin ja Pennyn välillä kehitetään kerrassaan hitaasti. Annettakoon tämä anteeksi, koska tämä kirja on pitkähkön sarjan ensimmäinen osa. Kuten tiedämme, jännitteen kehittyminen on usein kiinnostavampaa kuin sen purkautuminen. Tai no, toki se purkautuminenkin vielä on kiinnostavaa, mutta sen jälkeen on suuri vaara, että tarina kerronnallisesti tältä osin lässähtää.

Takaisin murha-asiaan… On selvää, että jonkun on täytynyt tietää, ettei Lizzie kuollut laivaonnettomuudessa. Penny ja James alkavat selvittää, ketkä olisivat voineet tietää asioiden todellisen laidan. Henkilögalleria on riittävän laaja, jotta epäiltyjä riittää. On Joseph Taylor, Lizzien aviomies, on Lizzien tytär Annie, Theatre Royal Drury Lanen Sebastian Colehill ja jopa poliitikkoja, joille Lizzie on antanut aikaansa, tosin ei ilmaiseksi. Niin, ja on salaperäinen mies, jonka on nähty pakenevan aidan yli Highgaten hautausmaalta ja joka pakenee myöhemmin Pennyn silmistä.

Murhan ratkaisun ohella seurataan Pennyn sisaren Elizan naisasiataistelua sekä feeniläisten (fenians) toimintaa, sillä Penny joutuu keskelle räjähdystä maanalaisessa. Ajankohdan tapahtumat elävöittävätkin kirjaa hyvin. Lontoossa nimittäin todella tapahtui terroriteko maanalaisessa lokakuussa 1883. Tämä ja paljon muutakin selviää kirjan lopussa olevasta lyhyestä mutta mielenkiintoisesta tekstistä, joka käsittelee tarinan historiallista taustaa. Viktoriaaninen Lontoo heräsi ainakin minun mielessäni eloon Limelightia lukiessa.

Toimittajanaisen valitseminen päähenkilöksi tuo tarinaan kaksi mielenkiintoista näkökulmaa: lehdistön ja viktoriaanisen ajan naisen. Teos on helppolukuinen ja viihteellinen, mutta minut sen maailma ja henkilöt tempaisivat mukaansa niin hyvin, että piti ottaa järki käteen, etten aloittanut heti perään sarjan toista osaa. Voihan sitä väliin lukea jotain muutakin.

Myös murhatarina oli kiinnostava. Ihmisten motiivit – niin murhaajan kuin muidenkin – menivät tällaiselle dramaattiselle ihmiselle kuin minä aivan täydestä. Oikeastaan ainut asia, joka kirjassa häiritsi hieman, oli se, että käytännössä jokaisen henkilöhahmon jokainen asu kuvailtiin ja vieläpä varsin kankeasti tähän tyyliin: ”He wore a black silk top hat, a deep red tailcoat, and red-and-green chequered trousers with a matching waistcoat.” Joka tapauksessa palaan varmasti Penny Greenin – ja James Blakelyn – pariin toistekin, ja kolmannen kerran, ja...

Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää – Minna Canth tyttärensä Ellin silmin

Vuosi 2019 oli Minna Canthin juhlavuosi (175 vuotta Canthin syntymästä) ja silloin julkaistiin yksi jos toinenkin tähän klassikkokirjailijaan liittyvä kirja. Raili Mikkasen nuortenromaani Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää kuvaa tapahtumia kymmenisen vuoden ajalta alkaen siitä, kun Canth muutti Jyväskylästä Kuopioon. Minäkertojaksi ja tavallaan teoksen päähenkilöksi on valittu Canthin tytär Elli, joka on tarinan alkaessa 12-vuotias.

Miksi Elliä ei voi suoraan sanoa tarinan päähenkilöksi? Siitä yksinkertaisesta syystä, että Minna Canthin hahmo hallitsee tarinaa. Äiti-Canth on vahvempi persoona ja vaikuttaa Ellin elämään voimakkaasti, vaikkei voikaan sanoa, että hän sanelisi tämän elämänvalinnat – paremminkin äiti kannustaa Elliä olemaan oma itsensä. Elli on kuitenkin persoonana paljon äitiään laimeampi, mistä kertoo jo se, ettei hän kapinoi kovin kummoisesti ärsyttävissäkään tilanteissa eikä hänen rakastumisensakaan kipinöi samalla tavoin kuin Minna Canthin, jonka Elli kuulee nimittäneen nuoruudenrakkauttaan Enkelisaatanaksi.

Ellin näkökulma on joka tapauksessa hyvä valinta. Koko Canthin perhe elää Kuopiossa toisten tarkkojen katseiden alla, koska perheenpäänä toimiva leskirouva ei arastele sanoa epäsovinnaisia mielipiteitään ääneen. Elli ja hänen sisarensa saavat kuulla kadulla lyseolaispoikien huutoa sen jälkeen, kun Minna on ehdottanut, että hänen tyttärensä kuuluisi myös tulla lyseoon opiskelemaan – siis kouluun, jossa ei ollut ainuttakaan tyttöoppilasta. Ellin mielessä on vähän väliä ajatus, että äidin tekemisistä saa jälleen kuulla.

Minna Canthin uran merkittäviä käänteitä on ujutettu kirjaan harvinaisen sujuvasti. Canth kokee, että hänen on otettava kantaa ympärillään näkemiinsä epäkohtiin eikä hän voi enää kirjoittaa vain naurettavaksi tarkoitettuja näytelmiä. Kirjassa tulevat eläviksi uran takaiskut, kuten Kovan onnen lapsia -näytelmän (1888) esitysten loppuminen yhteen kertaan Suomalaisessa teatterissa. Myös välirikko Juhani Ahon kanssa ja kolmiodraama tämän nuoren mieskirjailijan ja kahden ilmeisen vahvatahtoisen Ahoa selvästi vanhemman naisen, Minna Canthin ja Elisabeth Järnefeltin välillä tulevat kirjassa esille. Näihin ei kuitenkaan nuortenkirjassa paneuduta kovin syvällisesti.

Minna Canth tosiaan kuvataan naiseksi, joka teki mitä halusi, sanoivat kaupunkilaiset mitä tahansa. Tällainen hän mitä ilmeisimmin on ollutkin. Toisaalta Canthissa oli epävarmuutta ja tuskaisia tunteita, joita kaikilla luovilla ihmisillä taitaa olla. Kaikkinensa kirjasta välittyy hänestä hyvin elävä ja sitä kautta uskottava kuva.

Nuoren ihmisen elämä 1800-luvun loppupuolella sisältää koulu- ja ihastumishuolia aivan kuin nuoren elämä nykyäänkin - tai vaikkapa minun nuoruudessani 1980-luvulla. Elli elää kuitenkin ympäristössä, jossa kuulee varsin paljon uusia ajatuksia, joita monet vielä paheksuvat. Sellainen ei voi olla vaikuttamatta siihen, millaiseksi ihmiseksi kasvaa, vaikka on myös taakka, että joutuu miettimään, milloin saa jälleen kuulla ikäviä kommentteja äidin tekemisistä tai sanomisista. Ellin kotona kokoontuu ajatuksia esittelemässä ja vaihtamassa niin Oras-seura, joka koostuu nuorista, kuin suuri joukko suomalaisia kulttuurin suurnimiä Akseli Gallenista ja Pekka Halosesta lähtien. Oikeastaan on mielenkiintoista, ettei tunnu haittaavan, vaikka nämä kiinnostavat henkilöt jäävät pakostakin sivuhahmoiksi.

Entäpä millaisena teoksessa näyttäytyy 1800-luvun loppupuolen Kuopio ja elämä tuona aikana ylipäätään? Minna Canth pitää puotiaan, puotiapulaiset hääräävät kaupassa. Kaupungissa on ainakin jokunen katu mukulakivetty, mutta Ellin kodin Kanttilan ikkunasta näkyy hiekkapolkuja. Ehkä ne ovat Kirkkopuistossa, joka on nykyään nimeltään Snellmaninpuisto. Kaupungissa on kauppaopisto ja Kuopion kylpylä sekä Savolan kirjakauppa. Köyhempää väkeä asuu Harjulan vaivaistalossa. Lignell & Piispanen myy menestyksellä alkoholia. Rautatiekin valmistuu, ja kaupunkiin saadaan puhelin, ihmiset viestivät toisilleen sähkeillä. Mikkanen on tehnyt taustatyönsä huolella, ja Kuopio näyttäytyy paikkana, joka on kohtuullisen eloisa, vaikka kirjan henkilöt pieniä piirejä hieman valittelevatkin.

Kirjan nimi Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää on eräs Minna Canthin kuuluisimpia sanontoja. Ellikin alkaa enemmän elää kirjan lopussa, kun suuntaa intohimonsa johdattamana Saksaan opiskelemaan luonnonlääketiedettä. Kirjan lopussa olevassa Lukijalle-osassa kerrotaan, että Euroopassa matkatessaan Elli nähtävästi myös rakastui palavasti. Tämän kirjan tarina ei kuitenkaan esitä tulkintaa siitä, miksi tuo rakkaus ei johtanut avioliittoon. Se olisi eri teoksen aihe. Tosin, vaikka intohimo ei koskaan tunnu tavanomaiselta, saattaisi se tarina olla lopulta vähemmän mielenkiintoinen kuin tämä nyt kerrottu. On hienoa elää avaraa ajattelua kestävässä kodissa mutta tuskaista elää toisen ihmisen varjossa. Yhtä kaikki – näiden yhdistelmästä syntyy kiintoisa elämäntarina ja hyvä romaaninaihe.

Yhden kirjan lukuhaaste: Anna Karenina

Vuoden vaihteessa netti pursuilee lukuhaasteita, joihin osallistumalla voi tutustua itselleen yllättävään kirjallisuuteen tai paikata aukkoja sivistyksessään. Monet haasteet ovat massiivia.

Myönnetään, että on ihanaa lukea massiivisesti. Ei tehdä nyt kuitenkaan tätä niin isosti. Haastan yhden ihmisen – itseni – lukemaan yhden kirjan vuonna 2020. Valitsen kirjaksi Leo Tolstoin Anna Kareninan (1876). Syy kirjavalintaan on täysin henkilökohtainen: sivistykseni häpeällisimpiä aukkoja on, etten ole vieläkään lukenut sitä.

Anna Kareninassa on kahdeksan osaa. Kun luen yhden osan kuukaudessa, olen päässyt kirjan loppuun elokuun päättyessä. Käsittelen jokaisen osan kuukauden lopussa tammikuusta elokuuhun tässä blogissa. Jos jotakuta kiinnostaa asettaa itselleen tämä sama lukuhaaste, täällä on paikka tulla keskustelemaan kirjasta.

Hyvää uutta vuotta 2020 kaikille!

Nopeimmin Anna Kareninaan pääsee käsiksi tästä. Teos löytyy suomeksi – ja muutamalla muullakin kielellä – Gutenberg Projectin sivuilta.