KauhuCon 2019, osa 1

KauhuCon (6. - 7.4.) järjestettiin tänä vuonna kolmatta kertaa, ja olen ottanut tavakseni osallistua tapahtumaan, sillä ohjelma on joka vuosi ollut kiinnostava. Lisäksi KauhuCon järjestetään Rikhardinkadun kirjastossa, joka on kirjasto sympaattisimmasta päästä.

Tänä vuonna tapahtumassa oli ensimmäistä kertaa kunniavieras Suomen ulkopuolelta. Hän oli mm. Pohjoiset kultit -teoksen kirjoittanut ruotsalainen Anders Fager. Hän luentonsa otsikkona oli Sex, tentacles and tea.

Fager oli eloisa esiintyjä, jonka huumorintaju näytti olevan kohdillaan – mikä tietenkin tarkoittaa sitä, että se osui yhteen oman huumorintajuni kanssa. Kunniavieraspuheenvuorossaan hän pohdiskeli mm. kauhun kokemusta ja kulumista. Nuorena koetut ensimmäiset kerrat taiteen tai minkä tahansa voimakkaan kokemuksen äärellä eivät palaa. Hakeudumme – tai ainakin yritämme hakeutua – takaisin näiden kokemusten pariin mm. katsomalla elokuvien uusintafilmatisointeja. Stephen Kingin Se-teoksen vanhemman filmatisoinnin nähneet, nuorena tosissaan elokuvan pelleä pelänneet, tahtovat nähdä uudemman filmatisoinnin nostalgiasyistä.

Kauhua aiheuttavat elementit kuitenkin kuluvat ja niistä tulee vitsien aiheita. Ihmiset voivat ostaa veriroiskekuvioilla koristellun suihkuverhon tai heistä on hauskaa söpöillä Alien-viittauksilla. Haasteellista on löytää keinot, joilla säilyttää kauhussa olennainen tunne: mitä nyt tapahtuu, mistä on kyse?

Erotiikka ei Fagerin mukaan kulu samalla tavalla kuin kauhu. Tämä lienee totta. Erotiikasta puheen ollen, luento antoi myös vastauksen siihen, miksi sekä kauhu että erotiikka ovat iän kaiken kiehtoneet minua. Ne toimivat samalla tavalla. Ihminen on kauhussa – lovecraftilaisesti ajatellen – oudossa tilanteessa, jossa ihmettelee, mitä on oikein tapahtumassa. Hän pelkää tuntematonta, mutta toisaalta se kiehtoo häntä tavattomasti. Samanlainen on tunnekokemus, kun tutustuu uuteen ihmiseen seksuaalisessa mielessä. Erotiikka kiehtoo ihmisiä myös siten, että he tahtovat tietää, mitä suljettujen verhojen takana tapahtuu. Jälleen uteliaisuus on samankaltaista kuin kauhussa.

Mitä tästä kaikesta opimme, kirjoittajina tai ihan vain ihmisinä? Jos tahdomme pitää kauhuntunteen tai erotiikan hengissä, siitä ei saa tulla asiaa, josta keskustellaan lämpimänmukavasti teen äärellä, ilman tunnetta, joka pitää valppaana ja uteliaana ja kysyy ääni väristen, mistä tässä tilanteessa oikeastaan on kyse. Niin, ehkä kauhun kokemuksessa on paljonkin hurmaa ja erotiikan kokemuksessa vähintäänkin pieni ripaus kauhua.

Steampunk-kirjallisuutta: Steampunk International

Itsekin jonkinlaista steampunkahtavaa tarinamaailmaa suunnittelevana yritän tutustua siihen, millaista steampunkia maailmalla ja Suomessa kirjoitetaan. Tämä tutustumisprojekti etenee valitettavan hitaasti, mutta hauskan katsauksen aiheeseen saa lukemalla Osuuskumman – ja samanaikaisesti kahden ulkomaisen kustantamon – julkaiseman antologian Steampunk International, jossa on kolme novellia kolmesta eri maasta, Suomesta, Portugalista ja Britanniasta.

Teoksen aloittavat brittikirjailijoiden novellit. Niistä kaksi sijoittuu maailmaan, johon kirjailija on kirjoittanut kokonaisen kirjasarjan. Jonathan Greenin novelli Vastuutonta suunnittelua yhdistyy Pax Britannia -steampunk-kirjasarjan tarinoihin. George Mann on puolestaan kirjoittanut Newbury & Hobbes -salapoliisiromaaneita, ja antologian novelli Jäähyväisten vuodenajat kertookin arvoituksellisen tarinan, jonka ratkaisee Sir Maurice Newbury.

Näistä kahdesta tarinasta minua innosti enemmän Jäähyväisten vuodenajat. Siinä Newbury tavataan Alfred Wither -nimisen miehen hautajaisista. Rikollinen on saatu hautaan, ja kaiken pitäisi olla hyvin, mutta Witherin elämä vaivaa Newburya. Hetken päästä löytyy tuon paheksutun miehen tekemiä maalauksia, joissa on mystinen nainen. Lopulta tietenkin paljastuu, mikä yhteys Witherillä ja naisella oli ja kuinka nerokas ja luova mies Wither olikaan.

Myös Vastuutonta suunnittelua -novellissa on kiehtova alkuasetelma: Magna Britannian imperiumi pysyy ikuisesti suurena, koska sillä on ajatushautomo edesmenneiden nerojen aivojen säilyttämiseksi. Siellä aivot jatkavat toimintaansa. Sitten näyttäisi siltä, että on tapahtunut aivovarkaus, sillä Isambard Kingdom Brunelin aivot ovat kadonneet. Brunel oli insinööri, joka mm. sai kakkospaikan BBC:n järjestämässä äänestyksessä siitä, kuka on kaikkien aikojen suurin britti. Ainoastaan Winston Churchill kiilasi ohi. Tällaisen neron aivojen varastaminen on tosiaan hyvin hauska lähtökohta tarinalle, mutta lopulta päädytään pitkään takaa-ajoon, joka minusta tuntuu liiallisen koheltavalta. Toisaalta voi olla, että novelli on hauskempi niille, jotka ovat lukeneet keikarimaisen agentti Ulysses Lucian Quicksilverin edesottamuksista jo aiemminkin. Maailma, jossa hän seikkailee, vaikuttaa vähintäänkin kiinnostavalta, sillä siinä mm. kuningatar Viktoria on jatkanut todellisuudessakin pitkää valtakauttaan vielä hurjan pitkään – höyryvoiman avulla.

Voisin hyvin kuvitella tarttuvani Pax Britannia -kirjoihin tai Newbury & Hobbes -steampunk-dekkareihin. Kolmas antologian brittinovelli on ymmärtääkseni irrallisempi ja itsenäisempi tarina, joten sen maailmaan ei pääse sukeltamaan syvemmälle. Novellilla on kuitenkin vahvat siteet todellisuuteen: siinä on mukana sekä James Young Simpson, joka oli tunnettu synnytyslääkäri, että J. Marion Sims, jota pidetään modernin gynekologian isänä. Novellissa etsitään kloroformin hengittämisen voimalla ratkaisuja lääketieteellisiin ongelmiin.

Eksoottisin steampunk-maa antologiassa on suomalaisesta näkökulmasta Portugali. Anton Starkin novellissa Videri Quam Esse ollaan steampunkille hieman epätyypillisellä vuosisadalla, 1500-luvulla. Kuolleesta sarvikuonosta tehdään novellissa elävä uudelleen, jotta paavi saa lahjan, joka hänelle on luvattu. Diana Pinguicha puolestaan käsittelee novellissaan Kivisydän sitä, kuinka lähellä toisiaan oikea ja keinotekoinen olento voivat olla. Novellin loppu vie ajatukset ikuisuuden sfääreihin ja jollain lailla hämmentää ainakin minua.

Kolmannen portugalilaisnovellin, Pedro Ciprianon Aavikkolukin, päähenkilö Ana on tyttö, joka kykenee tappamaan ja viemään vaaralliset tehtävät päätökseensä. Niinpä Ana lähtee kuljettamaan salattuja asiakirjoja sisältävää sylinteriä läpi väkivaltaisen Porton kaupungin. Tarinan edetessä selviää myös se, miten Anan vanhemmat ovat joutuneet hirtetyiksi. Portugalin historian tunteminen ei ole näitä novelleja lukiessa välttämätöntä, mutta luulen, että jos minulla olisi ollut siitä enemmän tietoa, lukukokemus olisi voinut syventyä.

Antologian suomalaiset novellit ovat peräisin kotimaiseen spefiin perehtyneille tuttujen kirjailijoiden kynistä. Anne Leinosen novelli Sylinterihattu kertoo hatusta, jolla kirjaimellisesti raksuttaa. Hatun sisällä oleva koneisto tekee hatusta oppivan mutta toisaalta myös ihmisten elämää ohjailevan esineen. Hatun seikkailu ihmiseltä toiselle on yhtä lailla hauska ja traaginen.

J.S. Meresmaan novelli Augustine sijoittuu vaihtoehtoiseen Pariisiin. Augustine on enonsa luona kasvava 15-vuotias, toisesta korvastaan huonokuuloinen tyttö, joka tahtoo opiskelemaan insinööriksi. Lisäksi hän on hyvin teinimäisesti ihastunut Jacques-nimiseen nuoreenmieheen, joka on palkattu enon johtaman yrityksen leipiin. Augustine on määrätietoinen nuori nainen, joka oppii paljon myös liikemaailmasta ja siitä, miten maailma oikeastaan toimii. Eikä kaikki ole niin kaunista kuin miltä Augustinesta näyttää.

Magdalena Hain novelli Siivekäs mies Isaac tapahtuu maailmassa, johon kirjailija on aiemmin kirjoittanut Gigi & Henry -kirjasarjansa. Tämä tarina on selvästi suunnattu aikuisille lukijoille, sillä sen teemat liittyvät vanhempien suhteeseen lapsiinsa. Yksikorvaksi nimitetty nainen löytää maahan tippuneen huonokuntoisen miehen, jolla on kehossaan kiinni metallista tehdyt siivet. Siivillä on tarinansa ja siivekkään miehen Isaacin sekä Yksikorvan elämäntarinat ja niiden kipeät kohdat kietoutuvat yhteen. Jokaisella on kuitenkin oma kostonsa.

Steampunk International on mielenkiintoinen teos, koska se näyttää, miten tarinat yhdistävät ihmisiä eri puolilta – tässä tapauksessa – Eurooppaa. On avartavaa nähdä, miten sama genre taipuu eri ympäristöihin ja kulttuureihin. Itselleni mieluisimmat novellit olivat ehkä Jäähyväisten vuodenajat (sanotaanko, että romanttiset motiivit tehoavat minuun aina) ja Siivekäs mies Isaac (Yksikorvan määrätietoisuus teki vaikutuksen, vaikkei sitä voinut pitää moraalisena – tai ehkä juuri siksi se liikuttikin mieltäni). Steampunkia tuntemattomalle tämä voisi olla myös hyvä teos aloittaa genreen tutustuminen. Suomen osalta voisin sanoa, että novellit on hyvin valittu: yksi sijoittuu Suomeen, yksi vaihtoehtoiseen Ranskaan ja yksi kuvitteelliseen Keloburgin kaupunkiin. Toisaalta olisi tuottanut vielä suurempaa iloa, jos olisimme saaneet näiltä kirjoittajilta antologiaan aiemmin julkaisemattomat tekstit. Mutta hyvä näinkin: antologian lukijat Britanniassa ja Portugalissa saavat joka tapauksessa tutustua suomalaisen steampunkin kärkinimiin.

Joulu 1800-luvulla

Näin loppiaisena oli vielä sopiva aika käydä Kuopion korttelimuseossa tutustumassa sen joulunäyttelyyn. Sopivaa se oli siksikin, että näyttely oli auki viimeistä päivää. Museon näyttelytiloihin, joissa esitellään asumista ja muuta eloa eri vuosikymmenillä, oli lisätty jouluelementtejä ja tietoa joulunvietosta. Itseäni kiinnosti erityisesti 1800-luvun loppupuolen joulunvietto, koska omat tarinani sijoittuvat tuohon aikakauteen. Koskaan ei voi tietää, milloin on joulutarinan aika.

Mitä sitten opin 1800-luvun jouluperinteistä? Porvariskoteihin hankittiin korkealla olevaan kattoon asti ulottuva kuusi, jonka piti näkyä ikkunan kautta myös muille kuin perheenjäsenille. Kuusen latvakoristeena saattoi olla tähti nykyiseen tapaan, mutta myös enkelikoristetta käytettiin latvassa. Esimerkiksi omenat, rinkelit, piparkakut ja ruusukkeet olivat tyypillisiä kuusenkoristeita. Kuuseen laitettiin myös nauha, jossa oli lause Raamatusta.

Omena oli joulun hedelmä, ja talven keskelle saatiin jouluomenat ulkomailta. Jouluna herkuteltiin myös kuivatuilla hedelmillä, pähkinöillä, manteleilla ja makeisilla, joista yksi suosikki olivat marmeladit.

1800-luvun loppupuolella joitain suomalaisia koteja koristettiin jouluisin jo hyasinteilla ja punaisilla tulppaaneilla. Sen sijaan nykyisin suosittua joulutähteä ei silloin vielä tunnettu.

Nykyisin pröystäillään ja kilpaillaan joululahjoilla. 1800-luvulla edes varakkaat ihmiset eivät antaneet toisilleen rahallisesti arvokkaita lahjoja. Lahja saattoi olla vaikkapa koristenauha tai kynänpyyhin, ja siihen oli liitetty runo, jonka lahjan antaja oli sepittänyt.

Joulukorttiperinne on peräisin 1800-luvun Englannista, jossa tiedetään painetun joulukortti vuonna 1843. Suomalaiset säätyläisperheet innostuivat joulukorttien lähettelystä 1870–1880-luvuilla.

Jouluna syötiin Suomessa perinteisesti joulupuuroa, lipeäkalaa ja joululeipää. Tapa syödä riisipuuroa on 1800-luvulta. Aiemmin puuro oli yleensä ohrapuuroa. Kinkku saatiin joulupöytiimme suunnilleen 1800-luvun puolivälissä. Myös lanttu- ja perunalaatikko ovat ruokia, jotka otettiin joulupöytiimme 1800-luvulla.

Marko Hautalan kauhukirjoituskurssilla

Kauhu on ollut minulle läheinen genre jo pitkään. Syy siihen lienee, että olen niin hyvä pelkäämään yhtä sun toista. Kun kuulin, että kauhukirjailija Marko Hautala pitää Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien järjestämän kauhukirjoituskurssin Jyväskylässä, ilmoittauduin heti kun vain oli mahdollista. Kurssi järjestettiin Veturitalleilla Jyväskylän ydinkeskustan tuntumassa.

Jyväskylä on minulle kovinkin tuttu paikkakunta, mutta jostain syystä joudun aina miettimään, missä ne Veturitallit oikein olivatkaan – ne on nähkääs piilotettu kaikkien kulkuväylien näkymättömiin. Kurssipäivänä 14. lokakuuta löysin kuitenkin onneksi perille vaivattomasti. Kurssilla oli niin ennestään tuttuja jyväskyläläisiä kuin uusia tuttavuuksia melko kaukaakin. Ennestään tuntemattomia kirjoittajia on myös aina hauska tavata, koska poikkeuksetta heidän kanssaan tulee hyvin juttuun ja keskustelunaiheita riittää.

Olimme saaneet ennakkotehtäväksi bongata tuntemattoman ihmisen ja painaa mieleen, millainen hän on. Itse muistin tämän tehtävän pankkiautomaatilla käteistä nostaessani, kun olin menossa kurssille. Käännyin poispäin automaatilta ja huomasin penkillä istuvan miehen. Hänestä tuli sitten harjoituskauhutarinani henkilö. Onneksi hän ei tiedä tästä, koska tälle fiktiiviselle henkilölle kävi kohtuullisen köpelösti. Oli kuitenkin jännittävää, että hahmo lähti elämään hyvin helposti: pystyin kuvittelemaan hänen ajatuksensa ja käyttäytymisensä vaivatta.

Aivan heti emme kuitenkaan päässeet kirjoittamaan, keksimme ainoastaan henkilöllemme nimen ja päätimme, käytämmekö minä- vai hänkertojaa. Teimme tarinamme kolmessa osassa muiden pohdintojen ja teorian välissä. Ensimmäiseksi keksimämme henkilö piti kirjoittaa tilanteeseen, joka oli arkinen mutta muuttui jollain lailla oudoksi. Toisessa pätkässä henkilön piti tehdä jotain dramaattista ja sen takia aiheuttaa asioiden eteneminen pahaenteiseen suuntaan. Lopuksi tarinaan kirjoitettiin hirviö ja jos lähti tulemaan, myös jonkinlainen loppuratkaisu.

Kaiken tämän ohessa tosiaan käytiin erinäisiä teoreettisempia asioita läpi. Hirviöistä käsiteltiin peto, aave/demoni, lauma ja paha äiti/isä/lapsi. Hautala esitteli myös tarinan rakennekaavan lyhyesti. Kolmen näytöksen idea ja rakenne tulee toki tutuksi yhdelle jos toiselle kirjoittajalle yleensä hyvinkin pian sen jälkeen, kun kirjoitusharrastus on aloitettu, mutta tällä kurssilla asiaan tuli pari uutta näkökulmaa. Ensiksikin Hautala esitti ajatuksen, että koko arkitilanneajattelumme perustuu samanlaiseen tarinamuotoon. Jos tietokone sattuu levähtämään, päähenkilö eli ihminen itse kokee samanlaisia epätoivon tunteita kuin minkä tahansa tarinan sankari: hän luulee, että kaikki on menetetty mutta nousee sitten suostaan. Mielenkiintoinen oli myös ajatus siitä, että kauhutarina ei välttämättä vie kolmen näytöksen rakennetta loppuun asti vaan novellit varsinkin saattavat päättyä tarinan mustimpaan hetkeen eli kolmen näytöksen rakenteessa toisen näytöksen loppuun.

Hautala kertoi itse jättävänsä lukijan hämmennyksen valtaan tarinan lopussa. Nykyään kauhussa ei olekaan enää tarvetta osoittaa sormella, kuka teki oikein: ei tarvita kilttiä tyttöä, joka selviytyy eikä hirviöstäkään ole tarpeen päästä eroon, kuten vanhoissa tarinoissa, vaikkapa Draculassa, tapahtui.

Kurssilla oli mielenkiintoista myös keskustelu kauhusta sinänsä: Mitä kauhu on? Tarvitaanko kauhuun yliluonnollinen elementti? Pohdimme, että kauhussa todellisuus nyrjähtää jollain tavalla, tai kuten joku totesi, yleinen tunne on, että ”jokin on pahasti vialla”. Itseäni kiehtoo jotenkin tämä ajatus, että jossain tavallisessa on jotain todella häiritsevästi vinksallaan. Hautala kehottikin antamaan arvoa arkiympäristön pienille asioille, jotka palaavat mieleen toistuvasti. Sillä tavalla hän esimerkiksi on saanut idean Kuokkamummo-romaaniinsa.

Ja kauhuhan voi löytyä monistakin arkisista asioista. Kurssilla pohdimme ryhmissä, mitä kauhistuttavaa on taloissa, nukeissa, soittorasioissa ja napeissa. Ehkä ei mitään, ehkä hyvinkin paljon. Sillä minkä tahansa asian, jonka näemme joka päivä, voi muuttaa tarvittaessa kauhistuttavaksi. Mikäs kirjoittajalle sen hauskempaa...

Von Wrightin veljesten tuotantoa ihailemassa

Uuden kotikaupunkini Kuopion taidemuseossa päättyi juuri von Wrightin veljesten taidetta esittelevä näyttely. Itse sain tutustuttua näyttelyyn pari päivää ennen sen sulkeutumista. Olen ennenkin nähnyt von Wrightin veljesten töitä muutoinkin kuin valokuvista, mutta niiden näkeminen aitoina ja lähietäisyydeltä kannattaa aina kun siihen on mahdollisuus. Nimittäin silloinkin on vaikea uskoa, vaikka katsoo siveltimenjälkeä 10 senttimetrin päästä, että joku on todella joskus maalannut sen, mitä silmä nyt katselee. Itse pidän melko monenmoisesta taiteesta, eikä minulle ole mikään kriteeri hyvälle taiteelle, että se kuvaa asioita valokuvamaisesti.Von Wrightin veljesten teoksissa tekemisen perinpohjaisuus on kuitenkin pohjattoman kiehtovaa.

Veljekset Magnus (1805–1868), Wilhelm (1810–1887) ja Ferdinand (1822–1906) syntyivät Haminalahden kylässä lähellä Kuopiota, ja luonto oli heille aina tärkeä. Näyttelyssä oli useita maalauksia veljesten kotiseudun maisemista.

Ferdinand von Wright: Rajuilma Haminalahdella (1857)

Nykyihmisen näkökulmasta metodit, joilla veljekset tutustuivat luontokappaleiden yksityiskohtiin, ovat hieman kyseenalaiset. Heillä oli mm. kasvatteina vesilintujen poikasia, joiden kasvaessa taiteilijat saivat tarkkailla, miten linnun höyhenpuku kehittyy. Lisäksi he yksinkertaisesti ampuivat lintuja ja täyttivät ne voidakseen tarkastella niitä mahdollisimman helposti ja mahdollisimman läheltä. Magnuksesta tuli jopa Helsingin yliopiston eläinmuseon ensimmäinen konservaattori. Näyttelyssä oli asetelmia, joissa kuolleet linnut roikkuvat jaloistaan. Eniten minua kiinnosti niistä maalaus, jossa oli sepelkyyhky. Jotenkin tuntuu luonnollisemmalta, että lintupaisti roikkuisi keittiössä kuin kirjan päällä.

Ferdinand von Wright: Kuollut sepelkyyhky (1967)

Jokunen ei eläimiä sisältävä asetelmakin näyttelyssä oli. Magnuksen hedelmät olivat varsin herkullisen näköisiä.

Magnus von Wright: Hedelmäasetelma (1865)

Veljekset tekivät myös merkittäviä eläintunnistuskirjojen kuvituksia. Magnus kuvitti eläimiä Societas pro Fauna et Flora Fennicalle, joka oli Suomen ensimmäinen tieteellinen seura. Wilhelm oli puolestaan Ruotsin Kuninkaallisen tiedeakatemian piirtäjä. Hän kuvitti mm. teoksen Skandineviens fiskar. Veljesten tekemissä kirjakuvituksissa esiintyy mm. kasveja, perhosia, hyönteisiä ja merieläimiä. Näyttelyssä oli esillä kuvituksia, joissa tekniikkana oli litografia ja vesiväri.

Wilhelm von Wright: Lyyraturska (1836 - 1857) 

Oma suosikkiteokseni näyttelyssä oli Kukkia ja lintuja puutarhan nurkassa. Sen kukkien voimakkaat värit ja unelmien puutarhan kaltainen tunnelma aiheuttavat sen, että teosta voisi katsella kuinka pitkään tahansa. Tuohon vain viereen pieni pöytä ja tuoli ja juotavaksi kupillinen teetä, sen kera ehkä jokin pieni mureneva keksi, josta kyyhkyt ja varpuset saavat sen, mitä maahan tippuu.

Ferdinand von Wright: Kukkia ja lintuja puutarhan nurkassa (1853 - 1854)

Toinen erityisesti ilahduttanut teos oli sellainen, johon en usko monenkaan näyttelykävijän kiinnittäneen kummemmin huomiota. Se oli sisäkuva Ferdinandin Haminanlahden kodista Lugnetista. Itseäni kiinnostavat kovin juuri nyt – kirjoitusjuttujeni vuoksi – juuri tuon ajan asunnot juuri tällä alueella. Mikäs sen mainiompaa kuin päästä kurkistamaan sellaiseen maalauksen kautta! Kuten näkyy, parempien piirien kodista on kyse.

Ferdinand von Wright: Sisäkuva Lugnetista (1869)

Näyttelyn viimeisenä tauluna oli joutsenmaalaus, joka oli minun silmääni jotenkin pelkistetympi kuin muut näyttelyssä olleet lintumaalaukset. Ehkä se jäi siksi mieleen – tai sitten siksi, että se oli maalattu juuri sinä vuonna, johon tekeillä oleva tarinani sijoittuu...

Ferdinand von Wright: Laulujoutsenia (1871)

Tuoretta verta – mistä ideat ja inhottava tunnelma kauhutarinaan?

Genrekirjallisuudesta ja -elokuvasta kauhu on aina ollut jollain lailla erityisen lähellä sydäntäni. Myös kirjoittajana kauhu kiehtoo minua. Erityisesti 1800-luvun kauhuklassikot kiinnostavat – mikä ei varmaan yllättäne ketään, joka minut tuntee. Tietämys kauhukirjallisuudesta ja kauhun luomisesta omaan tekstiin ovat siis asioita, joiden kohdalla mielelläni kartutan ymmärrystäni. Siksipä odotin kieli pitkällä Suomen tieteis- ja fantasiakirjailijoiden julkaisemaa kauhukirjoitusopasta Tuoretta verta - kauhukirjoittajan opas siitä asti, kun se julkaisemisesta kuulin.

Tuoretta verta -oppaan ovat toimittaneet kirjailijat Marko Hautala, Anne Leinonen ja Mia Myllymäki. Yhteensä kirjassa on yhdeksän eri kirjoittajaa, joilla on kaikilla oma kauhuosaamisalueensa.

Kirja rakentuu siten, että ensin se esittelee kauhua lajina ja sitten antaa konkreettisia ohjeita sille, joka tahtoo sitä kirjoittaa. Ihan kaikkia mahdollisia kauhun alalajeja teos ei järjestelmällisesti esittele, vaan lukija tutustutetaan paremmin kauhun lajiin, jotka ovat nähtävästi valikoituneet sillä perusteella, että niille on löytynyt erityisasiantuntija (Artemis Kelosaari kirjoittaa kehokauhusta ja Jussi K. Niemelä eksistentiaalisesta kauhusta). Marko Hautala vihjaa tosin teoksen esipuheessa, että nämä alagenret olisi valittu siksi, että ne ovat monelle vielä outoja. Niin kutsutulla oikealla syyllä ei oikeastaan ole mitään väliä. Molemmat genret ovat kiinnostavia – ja keskenään erilaisia. Luulisikin, että jos kirjoittajaa kutkuttelee kauhun kirjoittaminen, varmasti jompikumpi näistä kauhun lajeista alkaa tämän teoksen lukemisen jälkeen kiinnostaa, elleivät molemmat.

Suureksi ansioksi on laskettava se, että teos esittelee Suomessa julkaistun kauhukirjallisuuden historian. Tästä vastaavat Markus Harju ja Boris Hurtta, edellinen uusimman kirjallisuuden osalta ja jälkimmäinen ajalta 1846 - 1999. Toivottavasti nämä artikkelit löytävät myös sellaisten kauhufanien luettavaksi, jotka ovat kiinnostuneita ainoastaan kauhun vastaanottamisesta, eivät tuottamisesta.

Jo kirjan ensimmäinen osa, jonka näkökulma ei varsinaisesti ole kirjoittaminen, antaa monenlaisia vinkkejä kauhutarinan tekoon. Toisessa osassa tulee konkreettisempia ohjeita. Osan aloittaa Anne Leinonen artikkelilla Elementtejä kauhun rakentamiseksi. Hän selittää mm. kohtauksen rakentamisen teoriaa. Kohtausten jakautuminen kohtaukseen ja jatkokohtaukseen oli minulle ennestään tuttua, mutta nytpähän minulla on kirja, jonka sivuilta voin asiaa pähkäillä aina kun tarvitsee. Kirjassa oleva esimerkki selkeyttää myös teoriaa hyvin. Liike-reaktio-yksiköt (MRU:t) eivät olleet minulle yhtä lailla tuttuja, mutta niiden ymmärtämisestä voi olla jatkossa paljonkin hyötyä. Tulee varmasti joskus kokeiltua MRU-teoriaa siihen, mihin Leinonen sitä suosittelee: sellaisen kohtauksen korjaamiseen, joka tuntuu olevan pielessä.

Itselläni on tekeillä tarina, jossa on kauhuaineksia. Siksi luin tätä teosta sitä vasten, että saisin apuja sen kirjoittamiseen. Teos antaa kuitenkin myös paljon ideoita tarinaidean keksimiseen. Anne Leinonen kehottaa katselemaan, mitä kauhistuttavaa itsessä ja itselle läheisissä ihmisissä on. Lapsuudesta löytyy kauhukokemuksia, joita voi paisutella. Leinosen toinen artikkeli käsittelee kokonaisuudessaan sitä, miten ideoita voi ammentaa suomalaisesta kansanperinteestä. Artikkeli antaa myös paljon lukuvinkkejä ihmiselle, joka on kiinnostunut etsimään ideoita esi-isiemme kertomista tarinoista ja heidän uskomuksistaan.

Tiina Raevaara, jonka tuotanto on saanut inspiraatiota kauhun klassikkoteksteistä, kertoo, kuinka kaikille tuttua kauhutarinaa voi käyttää tuoreesti. Siinä sivussa Raevaara tulee muuten esitelleeksi tietämyskauhun (knowledge-horror), jossa ihmisen loputon tiedonjano johtaa karmeuksiin ja traagisiin loppuihin. Tämän lajin perusteos on tietenkin Mary Shelleyn Frankenstein.

Ennakolta vähiten kiinnostusta herätti ehkä Anders Fagerin artikkeli Realistiset peikot. Mitä hittoa, oli ajatukseni. Peikot eivät kiinnosta minua pätkääkään. No, sain nenilleni. Lyhyt artikkeli kertoo peikkoja esimerkkinä käyttäen, miten mitä tahansa itseä kiinnostavaa aihetta voi kehitellä ja kieputtaa. Se kertoo, miten luodaan säännöt tarinassa esiintyvälle hirviölle – tai no, melkein mille tahansa muullekin. Ja säännöt nimenomaan luodaan: kukaan ei kerro, millaisia juuri sinun peikkojesi, aaveidesi tai vampyyriesi pitäisi olla. Artikkeli auttaa myös ymmärtämään, miten monesta näkökulmasta mietinnässä olevaa olentoa on pohdittava.

Omassa spefimaailmassani on enkeleitä. Ne eivät ole sen hirviömäisempiä kuin ihmisetkään, mutta luulenpa, että kun seuraavan kerran keskityn luomaan niitä koskevaa säännöstöä tarkemmaksi, palaan Fagerin artikkelin äärelle. Enkelit voivat taatusti liikkua ihan yhtä maagisiin sfääreihin kuin peikotkin.

Kauhu on ehkä kliseisempi kuin mikään muu kirjallisuuden tai elokuvan lajityyppi. Siksipä onkin hyvä, että Tuoretta verta käsittelee kliseiden käyttöä kauhun luomisessa. Mia Myllymäki omistaa koko artikkelinsa kauhukliseille, ja niitä käsitellään muuallakin kirjassa. Kliseet ”aiheuttavat vääränlaista kauhua, sellaista, joka saa lukijan pakenemaan paikalta”. Tutut tarinankuljetuksen kaavat auttavat kuitenkin lukijaa pysymään mukana, joten kliseet eivät ole yksiselitteisesti huono juttu – ja vähintäänkin ne pitää tuntea. Jos pystyy käyttämään niitä hyväkseen mutta lisäämään niihin jonkin kieroutuman, voi saada kokeneenkin kauhukirjoittajan tuntemaan kateutta. Näin kävi Marko Hautalalle, kun hän näki, miten Ottolapsi-elokuva käsittelee kauhussa paljon käytettyä hahmoa, Pahaa Lasta.

Teoksen lopuksi Marko Hautala antaa artikkelissaan Kuiskaamisen taito – psykologisen kauhun kirjoittamisesta konkreettisia vinkkejä tekstin kirjoittamisvaiheeseen. Hän myös analysoi kauhua parin genren arkkityypin, Pahan Äidin, Pahan Isän ja jo aiemmin mainitsemani Pahan Lapsen kautta. Miksi esimerkiksi Psyko-elokuvan suihkumurha on hyytävä? Siis ei ainoastaan hyytävä vaan niin hyytävä, että se jää elävästi jokaisen elokuvan nähneen mieleen, vaikka suurin osa kaikista muista hyytävistä kohtauksista häviää muistista hyvinkin pian? Toimivan kauhun analysointi on erinomainen tapa kehittää myös omaa kauhuilmaisuaan. On vaikea kirjoittaa hyvää kauhua, jos ei ymmärrä, mistä elementeistä se syntyy, miksi juuri tämä pelottaa.

Kaikkinensa Tuoretta verta -teoksessa on rohkaiseva ote: Saanko käyttää elementtejä, joita on jo käytetty? Saat. Minkä verran saan muokata kansanperinteestä löytämiäni kiinnostavia elementtejä? Muokkaa ihan niin paljon kuin hyvältä tuntuu. Olenko epäonnistunut kirjoittaja, jos tekstinteko takkuaa? Et, ammattikirjailijallekin jumitus on enemmän kuin tuttua. Entäs jos minulla ei ole mitään omaa sanottavaa? Ei ole kellään muullakaan, mutta kellään ei ole samanlaista tapaa kirjoittaa kuin sinulla.

Tuoretta verta on antoisa kirjoitusopas, jos kauhu kiinnostaa, ja kehottaisin tutustumaan siihen, jos kirjoittajana luo muunkinlaista tiheää tunnelmaa. Tässä on vielä muutama valittu neuvo kauhukirjoittajalle:

• Kierouta tuttua ja turvallista, jokapäiväistä. Tutun muuttuminen oudoksi on kauhistuttavaa.
• Käytä kaikkia aisteja. Kauhu esimerkiksi haisee.
• Kirjoita fiksuille ihmisille, joille kaikkea ei väännetä rautalangasta. Älä kerro kaikkea. Pihtaa. Anna lukijan päätellä.
• Jos tekstiä ei synny, etsi inspiraatiota muista taiteen muodoista. Virittäydy myös oikeaan mielentilaan esimerkiksi musiikin tai kuvataiteen avulla.

Ja ennen kaikkea: 

• Päästä sielusi pimeimmät syöverit pintaan. Arvosta syvyyksistäsi kumpuavia ajatuksia sitä enemmän, mitä kummallisempia ne ovat. Älä pelkää niitä, vaan nauti niistä ja käytä hyväksi.

Helteisellä Usva-leirillä

Vaatimattomien laskelmieni mukaan olen nyt osallistunut Anne Leinosen kotonaan Ristiinassa järjestämille Usva-leireille kolme kertaa. Viimeisimmältä palasin viime sunnuntaina.

Usva-leirit ovat kirjoittajaleirejä, joilla pääsee vaihtamaan ajatuksia toisten spefikirjoittajien kanssa, kirjoittamaan, rentoutumaan - ja tällä kertaa myös ihmettelemään, miksi kuu ei suostunut näyttäytymään kunnolla juuri sinä iltana, kun sen piti pimennyksensä vuoksi näyttäytyä dramaattisena verikuuna.

Parasta Usva-leireissä on se, että siellä voi olla niin päin kuin itsestä tuntuu. Paljon aikaa yksin viettävänä en välttämättä pystyisi hurjaan sosiaaliseen kanssakäymiseen useaa vuorokautta peräkkäin. Usva-leirillä voi kuitenkin halutessaan aina majoittua johonkin nurkkaan läppärin kanssa, laittaa kuulokkeet korviinsa ja kirjoittaa doom metalia kuunnellen, jos siltä tuntuu. Sitten kun kaipaa juttuseuraa, sitä löytyy välittömästi.

Pörriäinen lentää auringonpaisteessa(kin)

Helle suosi tai tuskastutti leiriläisiä, mutta ainakin minun yleisfiilikseni oli, että kuumuus on kuumempaa kaupungissa kuin metsän keskellä. Leiriolosuhteet olivat siis lämpötilan osalta helpotus verrattuna kotona hikoiluun. Itseäni viehätti kuitenkin kuumimpaan aikaan viilennettyjen sisätilojen lämpötila enemmän kuin ulkoinen auringonpaiste. Mutta luontoa ei toki pidä kokonaan unohtaa silloin kun sen äärelle on mahdollista päästä pari askelta ottamalla. Eikä nuotiota, varsinkaan silloin kun siellä paistuu makkaraa, jota voi syödä luovassa seurassa. Monet nauttivat myös uimisesta, itse olen vain huono uimari ilmaisun kaikissa merkityksissä.

Usva-leirille voi perinteisesti tuoda ylimääräisiä kirjojaan toisten rohmuttaviksi. Itse tulin paikalle julkisilla kulkuvälineillä, joten vaihtokirjat jäivät tuomatta. Tässä kohtaa on varaa kunnostautua jatkossa. Kerrytin kuitenkin omaa kirjavarastoani kahdella kirjalla: mukaan lähtivät Christer Kihlmanin Ihminen joka järkkyi ja William Styronin Sofien valinta.

Hylättyjen kirjojen joukossa oli myös Anaïs Ninin Pikkulinnut, jonka olisin taatusti hamunnut itselleni, ellei minulla sitä jo olisi. Jotenkin näytti siltä, että sitä syystä tai toisesta kartettiin. Ehkä laatuerotiikka ei ole kaikkien laji tai sitten se on kaikkien laji siinä määrin, että jokaisella oli jo kirja omassa hyllyssään. Lopulta Pikkulinnut kuitenkin päätyi onnellisesti uudelle, sitä varmasti arvostavalle omistajalle.

Toinen kirjoihin liittyvä perinne oli kirpputorikierros lähialueella. Lähdin mukaan, kun kaksi autoa suuntasi kohti Mikkeliä ja kirpputori Ajatonta sekä Kierrätyskeskusta, josta olisi tiedossa kassillinen kirjoja eurolla. On lohdullista olla seurassa, jossa ymmärretään kirjojen päälle. On myös hyvä tunne kokea itsensä kirjahamstraajana edes joskus maltilliseksi. Herkullisin löytöni oli Ihanaa antiikkia – tunnista kertaustyylien esineet -kirja, josta saan kultaakin kalliimpaa tietoa 1800-luvun huonekaluista ja erinäisistä esineistä. Juuri näitä minun on tarpeen tutkia tekstejäni varten, varsinkin yhtä pidempää, joka sijoittuu vaihtoehtoiseen 1800-luvun loppupuoliskon Suomeen. Kirjassa on runsaasti kuvitusta ja mikä parasta, tietenkin nimitykset esineille.

Toinen asia, jossa on syytä kunnostautua, jos jatkossa pääsee mukaan Usva-leireille, on viski. Viskin juominen ei sinänsä tuottanut vaikeuksia, kuten ei myöskään punaviinin, Jaloviinan tai muiden tarjolla olleiden juomien. Vaikka nähtävästi kukaan ei pahastunut siitä, että join toisten juomia, pidän vähintäänkin kohtuullisena, että seuraavalla kerralla varustaudun itse vähintään isolla pullolla viskiä, joka on kaikkien halukkaiden käyttöön.

Oma kirjoittamiseni jäi aika vähiin leirillä mutta luulen, ettei se ole kovin olennaistakaan. Sain tehtyä jotain kirjoittamiseen liittyviä asioita ja sain olla tekemättä asioita, jotka ovat stressaavia. Se ei tuota satoa välttämättä sillä sekunnilla mutta jossain vaiheessa alkaa rönsytä ideoita tai mieli alkaa kehitellä vähintään yhtä, joka pulppuaa joka suuntaan.

Lopuksi kiitos kaikille kaikesta. Seurasta. Ajatuksista. Paellasta. Salmiakista. Kakusta. Cthulhu-informaatiosta. Puuceetunnelmasta. Siitä, että minulle taas kerran kerrottiin, mikä on se asia, jonka osaan hyvin. Niin, ja viskistä.