A Lady’s First Scandal eli voiko viiksekkään miehen kanssa mennä naimisiin?

Oppiakseni, miten rakennetaan oikeaoppinen rakkauskirjallisuuden tarina, olen lueskellut kirjoittamisoppaita, jotka käsittelevät genreä. Nyt yritin löytää teoksen, joka edustaa romantiikkaa mahdollisimman selvästi. Merry Farmerin A Lady’s First Scandal näytti varsin pätevältä esimerkkiteokselta: juoni kuulosti häpeilemättömän romanttiselta ja vaikka tarina sijoittuu Lontooseen vuoteen 1885, kansikuvassa ei ole aavistustakaan viktoriaanisesta ajasta, ainoastaan kaunis nainen, joka hehkuu romantiikan kaipuutaan. Sinänsä harmi, koska voisihan sitä hehkua myös viktoriaanisen ajan vaatteessa. Mutta historiallisen romantiikan lukijat kaivannevat ennen kaikkea romantiikkaa, eivätkä useimmat heistä ala nipottaa historian osalta joka asiasta. Joten menköön! Itsekin olen sitä mieltä, että historiaa saa jonkin verran vääntää, vaikka tuo asu onkin… no, pöyristyttävän vääränlainen.

Entäpä tarina sitten? Lady Cecilia Campbell – Cece – on odotellut rakkautensa kohdetta vuosia. Nyt Rupert Marlowe, Stanhopen jaarli palaa viimein armeijan palveluksesta ja Cece saa päästää rakkautensa valloilleen. Tai sitten ei. Mies tuntuu olevan kiinnostunut enemmän ystäviensä seurasta kuin Cecestä. Lisäksi, vaikka Rubert on niin ärsyttävän ihana, hänellä on viikset, joita Cece ei voi sietää. Ehkä avioliitto kaatuisi niihin joka tapauksessa.

Cece on aikakauden naiseksi ajatuksiltaan radikaali – tämä tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus nykypäivän keveämmissä historiallisissa romaaneissa. Cece pyydetään mukaan The May Flowers -ryhmään, jossa naiset tekevät jotain niin poikkeuksellista kuin ottavat julkisesti kantaa politiikkaan. Tärkein poliittinen kysymys on Irlannin tilanne: voisiko irlantilaisten antaa päättää omista asioistaan vai ovatko he siihen kykenemättömiä? Tämä yhteiskunnallinen asia ja sen aiheuttamat kärjistymiset ihmisten väleissä on kirjassa merkittävä sivujuoni.

Rakkaustarina päätyy lähinnä kiusoitteluksi puolin ja toisin. Cece äksyilee ja Rupert on hieman peloissaan siitä, että lopulta Cecen veisi toinen mies. Sitten on intohimoa ja sitten taas erimielisyyttä. Sinänsä tämä rakenne noudattelee hyvinkin sitä, mitä luin rakkaustarinoiden rakenteesta, tosin se jäi hämmästyttämään, että Cecen ja Rupertin tarinassa ei varsinaisesti ollut mustaa hetkeä puhumattakaan oikeasta erokohtauksesta (breakup), jolloin näyttää, ettei suhteesta voi tulla mitään. 

Tärkein ristiriita rakastavaisten välillä on se, että Cece tahtoo Rupertin ottavan hänet mukaansa kaikkeen päätöksentekoon tasavertaisena, kun taas Rupert toimii ennen kuin ajattelee. Niinpä vaikka Rupert uskoo tekevänsä oikein, Cece kokee, ettei voi myöntyä miehen tahtoon, jos ei ole saanut vaikuttaa suuntaan, minne asiat menevät. Cece voi sietää sitä, että Rupert häipyi armeijan palvelukseen vuosikausiksi kysymättä Ceceltä mitään. Cece tahtoo avioon mutta suuttuu ja kieltäytyy naimisiinmenosta, sillä Rupert päättää yhtäkkiä tanssiaisissa, että on aika toimia, kun nainen kerran sitä tahtoo, ja julistaa parin kihlauksen saman tien koko tanssiaisväelle kysymättä taaskaan Ceceltä. Cecen antamat julkiset rukkaset eivät varsinaisesti vie parin välejä parempaan suuntaan.

Varsinainen skandaali aiheutuu tietenkin seksistä. Cece ja Rupert eivät ole naimisissa mutta päätyvät yöksi samaan sänkyyn. Cecelle selviää ehkä liiankin helposti, ettei sitä sitten kukaan jaksa kovin kauheasti paheksua, vaikka se lienee skandaali, johon kirjan nimessäkin viitataan. Sen sijaan kirjan ensimmäinen seksikohtaus on jokseenkin skandaalimaisen kliseinen – minun oli pidettävä taukoa, jotta saatoin lukea sen loppuun asti, sen verran nolostuttava se oli.

 "I can’t wait,” she panted against his ear as he rubbed against her in particularly effective way. “If I don’t have you inside me soon, I think I might die.” 

“God, I hope not,” Rupert growled. He dropped her leg and used both hands to work on the hooks of her corset. “I’d have to die right along with you.” He paused, concentrating on undressing her with sharp, pink-cheeked focus. As soon as her corset came loose, he met his eyes and said, “Of course, there is what the French call la petite mort.” 

Cece was educated enough to know exactly what he meant.

Oh dear. Onneksi kirjan seksikohtaukset kehittyivät tarinan edetessä nautinnollisemmaksi luettavaksi.

Itse olen historian suhteen kirjoittaessanikin melkoinen puristi, vaikka on tuskaisaa tarkistaa jokaista yksityiskohtaa eikä virheisiin kannattaisi suhtautua liian vakavastikaan. Historiallisuus ei kuitenkaan minulle ole pelkkää tietyn aikakauden fiilistä, jonka voi rakentaa musta tuntuu -pohjalta. Sen ymmärrän, että henkilöhahmot usein historiallisissa teoksissa ovat varmasti ajattelultaan kaukana aikakauden todellisista ihmisistä. Jonkinlainen usko aikakauteen tulisi kuitenkin säilyä myös henkilöiden kohdalla. Aluksi A Lady’s First Scandal -kirjassa koetteli uskottavuuttani se, miten intiimisti Cece ja Rupert toimivat jopa julkisesti, mutta kokonaisuutena se ei häirinnyt lukemista. 

Molemmissa päähenkilöissä on ärsyttävät piirteensä. Ymmärrettävästi – koska kirja on selvästi naisille suunnattu – tarinassa Rupert antaa enemmän periksi kuin Cece eli alkaa ymmärtää naista ja ihailla hänen voimakastahtoisuuttaan. Omasta mielestäni Cece on kuitenkin välillä sen verran sekaisin itse, että hänkin olisi voinut joutua taipumaan hieman enemmän. Sinänsä päähenkilöiden välillä kipinöi ihan kivasti, mutta kumpaankaan en erityisemmin ihastunut itse. Ja viiksiasiakin ratkeaa lopulta, joskin kaikkien mieleen tuskin on se, mitä Cecelle tapahtuu, kun hän on saanut tahtonsa läpi tässä asiassa.

A Lady’s First Scandal on ensimmäinen osa The May Flowers -sarjaa, jonka muut osat näyttäisivät käsittelevän tässä kirjassa sivuosassa olevien henkilöiden rakkaustarinoita. Mukaan mahtuu myös ainakin yksi miesten välinen rakkaustarina – siihenkin oli vihje tässä teoksessa, joskin se tuli mielestäni täysin puskista ilman aiempia viittauksia asiaan, mistä en erityisemmin pitänyt. Mutta saattaa olla, että luen muitakin sarjan kirjoja, sillä tällä kertaa sivuhenkilöt saattoivat olla päähenkilöitä kiinnostavampia.

Rakkauspienoisromaani kasaan kuukaudessa tai nopeammin?

Rachelle Ayalan kirjoitusopas Love Stories: Writing a Romance Novella in Thirty Days or Less käsittelee nimensä mukaisesti sitä, miten pystyy kirjoittamaan romanttisen pienoisromaanin nopeassa aikataulussa. Teos on nopealukuinen ja jokseenkin käytännöllinen.

Aluksi Ayala esittelee, mikä pienoisromaani on. Hän muistuttaa, että vaikka pienoisromaani on romaania lyhyempi kirjallisuudenmuoto, siinä on kuitenkin kunnollinen juoni ja henkilöhahmojen kehitys. Sitten seuraakin oppaan mittaan nähden pitkähkö esittely siitä, miksi kannattaa kirjoittaa pienoisromaani ja mitkä ovat pienoisromaanin edut markkinoilla. Ennen varsinaista kirjoittamisasiaa Rachelle Ayala käyttää vielä luvun siihen, kuka hän itse on. Se tuntuu tässä kohdassa teosta hieman omituiselta, vaikka hän kuinka onkin perustanut The Romance In A Month -metodin ja ohjannut muita kirjoittajia rakkaustarinoiden kirjoittamisen tiellä.

Entäpä sitten se kirjoittaminen itsessään? Ayala vertaa pienoisromaanin tekemistä siihen, että täyspitkästä romaanista tehdään elokuvaversio. Saman verran pitää karsia ja keskittyä pääjuoneen. Tämä tarkoittanee sitä, että ei ala luomisvaiheessakaan runnoa mukaan sivujuonia liikaa tai sitten vain jos niitä alkaa tulla, hyväksyy, että tarinasta tulee romaanimittainen. Ayala sanookin, että tarinasta pitää tulla sen mittainen kuin on tullakseen, eikä kaikesta pidä yrittääkään tehdä pienoisromaania.

Ayala nimeää pienoisromaanin rakenteessa seitsemän tärkeää kohtaa:

1) Hook
- koukku - jotain, mikä saa lukijan haluamaan tietää lisää päähenkilöstä ja välittämään hänestä ja hänen dilemmastaan
- romanssissa potentiaalinen rakkaudenkohde tai lupaus rakkaudesta

2) Inciting Incident
- tapahtuma, joka sysää kaiken liikkeelle ja määrää toiminnan suunnan
- call to action - cute meet (sankarin ja sankarittaren tapaaminen)

2,5?) Fun and Games -vaihe (ei oppaassa kuitenkaan lasketa mukaan tarinan seitsemään tärkeään kohtaan)
- näyttää, miksi pääpari sopii yhteen
- muistuttaa taustalla olevasta ongelmasta, miksi eivät voi olla yhdessä

3) Lock-In
- tapahtuma, joka sitoo päähenkilöt yhteen, vaikkeivät nämä tahtoisi toimia yhdessä
- sisältää syvimmän konfliktin, miksi pääparin ei pitäisi olla yhdessä

4) Reversal/Midpoint
- voisiko tämä olla rakkautta -hetki
- ennen tätä pääpari on ajatellut, että suhde on jollain tapaa hauskanpitoa ja siitä voi helposti perääntyä
- henkilöiden ajatus tunteista muuttuu vakavammaksi

5) Dark Moment
- konflikti eskaloituu

6) Climax
- suuri romanttinen hetki
- henkilöissä tapahtuu suuri muutos ja sisäiset ongelmat ratkeavat
- rakkaus voittaa

7) Resolution
- näyttää muutoksen, mikä on tapahtunut
- solmii loput juonenpäät yhteen
- teema täydentyy

Tarinan etenemiselle annetaan oppaassa myös sanamäärät, jotka tosin eivät täysin päde suomen kieleen, koska suomi ja englanti toimivat niin eri tavalla ja englanti käyttää enemmän sanoja saman asian ilmaisemiseen.

Pienoisrakkausromaaniin sopivan rakenteen esittelyn lisäksi teoksen parasta antia ovat vinkit, mitä karsia ja mitä ei karsia, kun kirjoittaa lyhyempää proosaa. Ayala ei usko käsitykseen, ettei pienoisromaanissa pitäisi olla lainkaan sivujuonia. Sivujuonien tarkoitus on näyttää asioita päähenkilöistä ja tehdä juonesta rikkaampi sekä teemasta kerroksellisempi. Jos ei kuitenkaan halua luoda täyttä sivujuonta, voi tehdä tarinaan toisen koukun, joka pitää lukijan kiinnostusta yllä ja samalla syventää henkilökuvia. Tällainen elementti voi olla vaikkapa jokin toinen tavoite, mikä päähenkilöllä on hänen tärkeimmän tavoitteensa lisäksi.

Pienoisromaanissa kannattaa rajoittaa tapahtumapaikkojen määrää, jottei tarvitse käyttää niin paljon sanoja siihen, että lukija pääsee sisälle uuteen tapahtumapaikkaan. Myöskään siirtymiin paikkojen välillä ei kannata käyttää sanoja. Tapahtumapaikkojen lisäksi on syytä rajata aikaa. Pienoisromaanin tapahtumat voivat tapahtua esimerkiksi parissa päivässä, eikä niitä kannata venyttää pidemmälle kuin muutamaan viikkoon. Opas ei myöskään suosittele takaumia tai muita jännittäviä aikahyppyjä vaan pitää varmimpana ratkaisuna tapahtumien kirjoittamista kronologisessa järjestyksessä. 

Ymmärrettävästi myös henkilöiden määrä on pienoisromaanissa pienempi kuin täyspitkässä romaanissa. Käytännössä henkilöitä tietenkin vähennetään sivuhenkilöistä ja pahiksista (kuinka usein pahiksia on koko laumallinen?), ja pienoisromaaniin mahtuu myös ainoastaan yksi tai kaksi tärkeää henkilöiden välistä suhdetta. Rakkauspienoisromaanissa tärkeä suhde on tietenkin sankarin ja sankarittaren välillä, ja tuntuisi hieman sekoittavaltakin, jos jokin muu suhde nousisi yhtä tärkeäksi. Näkökulmahenkilöitäkään ei pienoisromaanissa pitäisi olla Ayalan mukaan kuin korkeintaan kaksi. 

Vaikka monenlaisia elementtejä karsitaan, on tärkeä muistaa, että pienoisromaanin kohtaukset ovat yhtä laajoja ja syvällisiä kuin romaanin kohtaukset, niitä on vain vähemmän. Myöskään henkilöiden kehittelyssä ei pitäisi toimia laiskemmin, vaikka tarina on lyhyempi. Henkilöillä pitää pienoisromaanissakin olla kunnolliset päämäärät, motivaatio sekä sisäinen konflikti.

Varsinaiseen inspiraatio-osuuteen oppaassa kuuluvat ehkä vihjeet siihen, mitkä genret sopivat pienoisromaaneihin ja mitä trooppeja (toistuvia ideoita) rakkauspienoisromaaneissa voi helposti käyttää. Rakkauskirjallisuuden troopeista Ayalan mielestä pienoisromaaneissa toimivat hyvin esimerkiksi lomaromanssit ja salamarakastumiset. Sen sijaan hänen mielestään esimerkiksi kuvio, jossa ystävistä tulee rakastavaisia, on vaikeampi saada mahtumaan pienoisromaaniin. Samoin on sellaisen tarinan kanssa, jossa vastakohtia olevat rakastuvat toisiinsa. Oppaan tekijä kehottaa kuitenkin tarttumaan näihin haasteisiin.

Jos haluaa oikein tosissaan haastaa itseään, voi suunnitella ja kirjoittaa pienoisromaanin Ayalan laatimalla aikataululla. Silloin valmis tarina syntyy käytännössä nollasta kahdessa viikossa. Ohjeet ovat selkeät – jokaiselle päivälle on kerrottu, mitä pitää saada aikaiseksi ja millaisia juonen osia kirjoitetaan. Kuulostaa hurjalta, mutta sitten kun on pyöritellyt tarpeeksi ideoita päässään, tätä voisi toki kokeilla. Laskeskelin, että suomalaisittain liuskoina tarkasteltuna jo 80 liuskaa olisi melkoisen laaja pienoisromaani. Ayalan aikataulussa on mielestäni jätetty liian vähän aikaa editoinnille – vain yksi päivä – mutta toisaalta hän kehottaa kyllä käymään tekstin läpi vielä, kunhan se on saanut lepäillä riittävän ajan.

Oppaalla on sillä lailla jännä rakenne, että se esittää asiat kahteen kertaan, joista jälkimmäinen on tekijän jollain kurssillaan käyttämää materiaalia. Voisi ajatella, että yksi selkeä kerta riittäisi. Itselläni kuitenkin toinen kerta selvensi ensimmäisen ymmärtämistä – tosin silti… teos venyttää itseään kertomalla asiat kahteen kertaan, eikä se oikein ole perusteltua, vaikka kertaus onkin opintojen äiti. 

Teoksessa on – juuri tuossa kurssimateriaaliosassa – kuitenkin aivan päteviä kirjoitusharjoituksia, joita voi käyttää ideoidessaan omaa rakkaustarinaansa. Kokonaisuutena opas kannattikin lukea ja siihen voi palata aina kun tekee mieli kehitellä näppärästi napakanmittainen rakkaustarina.

Näin saat rakkaustarinasi säihkymään

Rakkauskirjallisuuden kirjoittamiseen tutustumiseni jatkui Susan May Warrenin kirjoitusoppaan How to Write a Brilliant Romance lukemisella. Myönnettäköön, että jos olisin etukäteen tiennyt, että oppaan kirjoittaja itse kirjoittaa kristillistä romantiikkaa, tuskin olisin tarttunut tähän kirjaan. Onneksi en tiennyt. Vakaumus tulee oppaassa esille muttei häiritsevästi. Susan May Warrenin tapa lähestyä kirjoittamista toimi minulle, ja oppaasta välittyy se, että sen tekijällä on kokemusta kirjoittamisen ohjaamisesta. Itse asiassa voisin nyt myös kuvitella lukevani jonkin tämän kirjailijan teoksen ihan vain nähdäkseni, miten hänen elämänkatsomuksensa limittyy muuhun tarinaan – aina välillähän on hyvä lukea oman mukavuusalueensa ulkopuolelta.

Susan May Warrenin mukaan romanttisessa tarinassa on 10 tärkeää elementtiä. Ne ovat seuraavat:

1) Boy Meets Girl – jokin asia saattaa sankarin ja sankarittaren yhteen
2) Interest/Need – pääparilla on kummallakin jotain, mikä saa alttiiksi rakastumiselle
3) Why – syvimmät syyt, miksi pääparin kuuluu olla yhdessä
4) Why not – ulkoiset ja sisäiset esteet, jotka erottavat pääparia toisistaan
5) Wooing – tilanteet, jotka mahdollistavat rakastumisen
6) Sizzle – dialogi, joka luo romanttista jännitettä
7) Kiss – romanttinen jännite johtaa fyysiseen yhteyteen
8) Breakup – suurin este ajaa parin erikseen ja avaa haavat
9) Make Up – haava paranee ja suurin syy rakkauteen pelastaa kaiken
10) Big Gesture/Sacrifice/HEA (= Happily Ever After) – joko sankari tai sankaritar osoittaa rakkautensa tekemällä jotain isoa ja rakkaus voittaa

Opas esittelee jokaisen näistä vaiheista perusteellisesti.

Paljon tilaa käytetään myös päähenkilöiden suunnitteluun. Tässä näkyy varsin perinteinen käsitys siitä, että miehen pitää olla jalo ja taistella jonkin hienon päämäärän puolesta, mutta hän ei saa olla liian täydellinen. Lisäksi hänen pitää olla rohkea, tietenkin. Oih!

Oppaassa esitellään, millaisia puutteita rakkaustarinoiden sankareissa usein on ja mikä pelko näiden puutteiden takana lymyää. Esimerkiksi Titanicin Jack on Susan May Warrenin mukaan tyypillinen häirikkötyyppi: hänestä on haittaa tarinan sankarittarelle Roselle. Pelko tämän vian takana on, että sankari itsekin uskoo olevansa huonoa seuraa sankarittarelle.

Sankarittarella pitää puolestaan olla päämäärä, jonka kanssa hän kamppailee. Hänen on siis haluttava jotain. Lisäksi hänessäkin pitää olla tietenkin jokin puute, koska täydellisyys ei oikeasti kiinnosta ketään. Tämä on perushenkilöhahmon luomista, mutta noita puutteita käytetään romanttisessa kirjallisuudessa ehkä eri tavalla hyväksi kuin joissakin muissa kirjallisuudenlajeissa. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että opas väittää naisten pelkäävän enemmän sitä, mitä voisi tapahtua, kun taas sankarin puutetta etsiessä kannattaa katsoa hänen menneisyyteensä ja sieltä kumpuaviin pelkoihin. Jotenkin osuu niin kohdilleen, kun Susan May Warren kirjoittaa: ”- - women have a great capacity to dream up fears and then let them rule their lives.” Tell me about it...

Pelon lisäksi sankarittarella pitää olla itseluottamusta. Hänen pitää osata jotain hyvin. Mielenkiintoista on myös se, että hänellä pitää olla uniikkia kauneutta, jonka oikeastaan vain sankari osaa nähdä. No, tämä jos mikä on romanttista!

Sankarin ja sankarittaren pitää myös täydentää toisiaan – sehän on tietysti tärkeää siinä, että he muodostavat yhteen kuuluvan parin. Sankari tarvitsee siis ominaisuuksia, joita sankarittarella ei ole, ja päinvastoin. Lisäksi parilla pitää olla yhteiset perusarvot. No, yhteenkuuluvuutta on oikeassakin elämässä vaikea kokea, jos ajattelee elämän perusasioista aivan eri tavalla. Olennaista rakkauskirjallisuudessa ovat myös menneisyyden luomat haavat, jotka rakkaus parantaa. Sekä sankariin että sankarittareen neuvotaan oppaassa myös luomaan kerroksia ulkoisista ominaisuuksia sisimpään asti.

Ymmärrän, että monia ns. nykyaikaisia ihmisiä tällainen asetelma sankarin ja sankarittaren aika perinteinen olemus voi häiritä, vaikka kuinka sankarittaret olisivat aktiivisia omillaan pärjääviä nykynaisia. Mutta kuka rakkaustarinaa lukeva tahtoo järkiperusteluja pääparin yhdessä olemiselle? Tai, kuten Susan May Warren kirjoittaa: ”Don’t we love it, ladies, when a man is willing to do something he’s never done before, for the sake of love?” Kyllä rakkaustarinassa henkilöiden pitää ylittää rajojaan rakkauden vuoksi, kohdata pelkonsa, voittaa ne. Sama koskee toki sankaritarta. 

Rakkaustarinan voi rakentaa kahdella tapaa. Ensimmäinen tapa on, että pari rakastuu aluksi, mutta sitten tulevat ilmi esteet rakkaudelle. Toinen tapa on, että tilannetta hallitsevat ensin esteet, mutta rakkaus löytyy kuitenkin lopulta. Toki ensimmäisessäkin rakennemallissa rakkaus voittaa lopulta. 

How to Write on Brilliant Romance on mukavan konkreettinen kirjoittamisopas. Esimerkiksi tarinan pääparin rakentamiseen liittyvät elementit selitetään useiden esimerkkien kautta. Esimerkit ovat elokuvista, mutta elokuvakäsikirjoittaminen on tunnetusti hyvä malli myös proosan tarinoille, ilmaisutapa vain on erilainen. Esimerkkielokuvina käytetään esim. leffoja Uneton Seattlessa, Dirty Dancing ja Titanic. Hyvin toimivat myös kysymykset, joita tekijä kehottaa kyselemään suunnitteluvaiheessa esimerkiksi tarinan henkilöiltä. Kysymyksiin vastaaminen auttaa konkreettisesti henkilöhahmojen ja tarinan suunnittelua.

Susan May Warren myös palastelee asiat hyvin. Dialogin jännite koostuu monista osasista, jotka hän käy selkeästi läpi siten, että lukija ymmärtää, miten ne voi lisätä omaan tekstiin kerroksittain. Mielenkiintoista oli myös lukea, miten tarinaan kirjoitetaan suudelma. Hyvässä suutelukohtauksessa on myös omat palasensa, joita analysoidaan kirjassa esimerkkien avulla. Ja teos antaa muuten hyvän neuvon seksuaalisen jännitteen luomiseen: liikkeen pitää olla kahdensuuntainen eli samalla kun jokin vetää henkilöitä kohti toisiaan, jonkin (esim. pelon) on vedettävä heitä poispäin toisistaan.

Niin, ja  senkin opin, että suudelmia on muuten kolmea lajia :). Ne ovat:

1) I didn’t mean to, did we just do that? -suudelma
2) I really want to kiss you now and I’m going to -suudelma
3) I love you, and I mean it -suudelma.

Mutta Susan May Warren opettaa kirjoittamaan myös riitoja, ei hätää. Erimielisyyksiä ja riiaamista vuorottelemalla jännite tarinassa säilyy.

Lopulta opas neuvoo, miten tarina rakennetaan kolmen näytöksen rakennetta pohjana käyttäen, miten sitä kannattaa editoida, miten kirjoitetaan synopsis ja miten teksti markkinoidaan mahdolliselle kustantajalle. Markkinointiosuus on kirjoitettu ajatellen amerikkalaisia markkinoita, mutta toki siitä voi poimia hieman itsevarmuutta tänne melko erilaiseenkin kulttuuriin käytettäväksi. Itse kuitenkin kysyisin neuvoa joltakulta asiaa ymmärtävältä ennen suomalaisten kustantamojen lähestymistä.

Yhden kirjan lukuhaaste: Anna Karenina – toinen osa

Yhden kirjan lukuhaasteeni, jossa tavoitteeni on siis lukea tänä vuonna Leo Tolstoin Anna Karenina, on hieman jätättänyt. Nyt on kuitenkin toisen osan käsittelyn aika.

Kitty on täysin murtunut Vronskin hylättyä hänet, jopa niin murtunut, että paikalla on lääkäri ja tutkitaan tuberkuloosia, jolta sydänsurut näköjään voivat näyttää. Parantuakseen Kitty lähtee äitinsä kanssa saksalaiseen kylpylään, jossa ystävystyy Varenka-nimisen nuoren naisen kanssa. Kitty pitää tätä naiivisti täydellisenä, mutta saa kohdata sen, ettei hänen mielensä ole kuitenkaan samanlainen. Yhtä kaikki aika kylpylässä parantaa Kittyn rakkausmurheistaan.

Anna puolestaan yrittää laittaa Vronskille vastaan, mutta ainoastaan sanallisesti, sillä mielessään hän tietää valehtelevansa kaikille, ehkä itselleenkin. Hän kokee sen helpoksi, vaikka toisaalta kärsii tilanteestaan unissaan. Annan tunnontuskat ja ailahtelevaisuus alkavatkin olla melkoisia jo tässä vaiheessa tarinaa. Kielletty rakkaus ei tuo – no, koskapa se toisi – pelkkää onnea, vaikkei Anna edes välitä aviomiehestään ja vaikka Vronski on vajonnut rakkaushumuun yhtä syvälle kuin Anna.

Annan ja Vronskin välillä olevaa jännitettä ei voi olla huomaamatta. Seurapiireissä kaikki näkevät, mitä tapahtuu ennen kuin mitään on oikeastaan edes tapahtunut, ja ainut, joka ei pidä tilannetta paheksuttavana, on Karenin, Annan aviomies. Hän vaikuttaa jokseenkin tossukalta miettiessään, että koska toiset paheksuvat, hänenkin pitää pitää Annan käyttäytymistä paheksuttavana ja puhua vaimonsa kunnolliseksi. Tässä kohtaa Anna on kuitenkin jo niin kääntynyt Vronskin puoleen henkisesti, ettei Kareninilla ole enää mahdollisuutta saada rehellistä yhteyttä vaimoonsa – jos sellaista, ainakaan läheisyyteen perustuvaa, on koskaan ollutkaan.

Vronskin äiti ja veli paheksuvat Vronskin käyttäytymistä, eivät tosin siitä syystä kuin muut vaan siksi, että tämä seurapiirisuhde on liian vakava. Heidän mielestään oikeanlaiset seurapiirirakastajattaret ovat hupia, eivät rakkaudenkohteita. Tässä heijastuu kai ajan ylempien yhteiskuntaluokkien ajattelu: avioliitot tuskin olivat rakkaudentäyteisiä, joten rakastajattaret olivat arkipäivää – toisaalta jos rakastajatartaan ei saanut rakastaa, ketä mies sitten rakasti?

Vronski vähät välittää perheenjäsentensä näkemyksistä, niin vakuuttunut hän on tunteistaan Annaa kohtaan. Kun Anna kertoo odottavansa lasta – siitä ei edes keskustella, kuka lapsen isä on – Vronski on sitä mieltä, että Annan pitää jättää Karenin. Asia ei kuitenkaan ole läpihuutojuttu: Anna ei halua nöyryytystä pojalleen.

Annan suhde poikaansa on kuitenkin jotenkin häiritsevä. En varmaankaan vain pääse irti ajatuksesta, kuinka Anna ensimmäisessä osassa tavatessaan poikansa eron jälkeen ei pitänytkään tätä yhtä kauniina kuin oli mielikuvissaan muistanut.

Kittyltä saamistaan rukkasista maansa myynyt Levin on sen sijaan toipunut. Hän jopa kuvittelee, ettei häntä paljoa liikuttaisi, jos hän kuulisi, kenen kanssa Kitty on vihitty. Ongelma on se, ettei Kittyä ole vihitty kenenkään kanssa. Se ei olekaan Levinille yhtä helppo pala.

Entäpä miten voi Annan aviomies, Aleksei Aleksandrovitš Karenin? Kuten todettua, hän katsoo, että hänen on paheksuttava ja ojennettava Annaa. Hän kuitenkin kieltää itseltään totuuden. Siitä huolimatta ”sisimmässään hän tiesi olevansa petetty aviomies ja oli siitä syvästi onneton”. Aviomies naljailee vaimolleen ja naljailu laajenee poikaankin.

Toisaalta Aleksei Aleksandrovitš myös teeskentelee, että kaikki on hyvin, ja on tavallista puheliaampi. Anna ei voi tätä ymmärtää. Se ajaa hänestä pois vähäisenkin kunnioituksen aviomiestä kohtaan:

”Minä olen huono nainen, minä olen tuhoon tuomittu nainen, hän ajatteli, mutta minä en pidä valheesta, minä en voi sietää valhetta, mutta hänen ravintonaan on valhe. Hän tietää kaiken, hän näkee kaiken ; millä tavoin hän oikein tuntee, kun voi noin rauhallisesti puhella? Tappaisi edes minut, tappaisi Vronskin, silloin voisin kunnioittaa häntä.” 

Anna on itse hyvin ailahtelevainen, kuten todettua. Hän valehtelee käytöksellään – ja sanoillaan – miehelleen yhtä lailla kuin mies hänelle. Totuuden hetki koittaa kuitenkin. Vronski on mukana ratsastuskilpailussa, joissa hänelle sattuu vakava onnettomuus. Anna ei pysty pitämään salassa huoltaan, ja kaikille näkyy, mistä on kyse. Kun aviomies moittii Annaa sopimattomasta käytöksestä, Anna tunnustaa rakkautensa Vronskiin. Hän luulee onnellisena kaiken olevan ohi, kun Karenin toteaa, että odottaa Annan käyttäytyvän asianmukaisesti, kunnes hän ilmoittaa, mitä aikoo tehdä, jotta hänen oma säädyllisyytensä säilyy.

Anna Kareninan toinen osa näyttää siis Kittyn ja Levinin jonkinlaisen selviytymisen rakkaudessa koetuista pettymyksistä, mutta Anna vajoaa yhä syvemmälle. Aviomies tietää Annan tunteista Vronskia kohtaan. Anna on raskaana. Seurapiirit paheksuvat. Edessä on vain umpikujia.

Lainaukset ovat Lea Pyykön tekemästä suomennoksesta. Ajatuksiani Anna Kareninan kolmannesta osasta voi lukea toivon mukaan kesäkuun lopussa tai viimeistään heinäkuun alussa.

Ihan kaikki rakkausromaanin kirjoittamisesta?

Koska olen henkilövetoinen kirjoittaja ja kaikesta kyynisyydestäni huolimatta romantikko, miksi en kokeilisi, millaista on kirjoittaa puhdasoppinen – no, katsotaan sitten mutta joka tapauksessa – romanttinen tarina. Rakkaustarinan rakenne ja muut palaset ovat kiinnostaneet minua nyt siinä määrin, että olen tarttunut jo pariin aiheesta tehtyyn kirjoitusoppaaseen. Ensimmäinen niistä on Christie Graigin ja Faye Hughesin The Everything Guide to Writing a Romance Novel.

Jo esipuheessa kirjoittajat sanovat jotain yleisesti tärkeää kirjoittamisesta: se vie kirjoittajan sen äärelle, mikä hänelle itselleen on todella tärkeää. Itse en ainakaan voi kirjoittaa käsittelemättä itseäni, omia tunteitani, miettimättä asioita, jotka yhä uudestaan ja uudestaan tuntuvat siltä, että minun on niitä mietittävä. Senkö takia minä kirjoitan usein jonkinlaisia rakkaustarinoita? Avaudun itselleni jostain, mitä en ihan itsekään ymmärrä. Ehkä.

Rakkauskirjallisuudelle on olennaista, että rakkaustarina on keskiössä ja myös sivujuonet tukevat sitä. Lukijan pitää jännittää, saavatko rakastavaiset toisensa, ei keskittyä muuhun. Olennaisen tärkeää on myös onnellinen loppu. Sen täytyy vähintäänkin luvata, että päähenkilöiden tarina jatkuu auvoisasti. Rakkauskirjallisuuden lukija tahtoo kokea rakastumisen tunteen, ja se hänelle on annettava – eikä uskoa rakkauteen saa horjuttaa.

Tarinan sankarin ja sankarittaren luominen on tietenkin tarkkaa. Heidän pitää olla täydellinen pari toisilleen. (Nais)lukijan on kyettävä samaistumaan sankarittareen ja rakastumaan sankariin. The Everything Guide to Write a Romance Novel antaakin hyviä ohjeita henkilöhahmojen luomiseen. Aika paljon käsketään pohtia henkilöhahmon suhdetta omaan ulkonäköönsä. Ehkä ulkonäkö on jossain määrin merkittävämpää romanttisessa kirjallisuudessa kuin monessa muussa genressä. Sinänsä viehättävää on, että pienten ulkonäkö”virheiden” vetovoima nostetaan esiin. Henkilöhahmon suunnitteluun annetaan apua myös muistuttamalla mm. Myers-Briggsin testistä, jota voi käyttää apuna, kun miettii tarinansa henkilöitä.

Pääparin välillä pitää tietenkin olla konflikti, koska mikään tarina ei synny ilman konfliktia, ja rakkaustarinassa pääpari on kaikki kaikessa. Kirjoitusopas ehdottaa, että sankarille ja sankarittarelle voi luoda päinvastaisen tavoitteen. Siitä syntyy hyvä konflikti aivan itsestään. Muitakin vinkkejä konfliktin luomiseen annetaan. Tärkeää on, että konflikti nousee joko henkilöhahmoista itsestään tai juonesta. No, päälleliimatusta ei pidä kukaan.

Teos esittelee rakkaustarinan rakenteen, joka lyhykäisyydessään on seuraava:

1) Johdanto, pääparin tapaaminen
2) Ensimmäinen suudelma (myönnetään, että vetovoimaa toista kohtaan on)
3) Ensimmäinen rakkauskohtaus (halu sitoutua emotionaalisesti)
4) Synkkä hetki
5) Onnellinen loppu eli Happily Ever After

Mielenkiintoista on tunnettujen tarinanrakentamiskaavojen soveltaminen rakkauskirjallisuuteen. Kirja kertoo, miten romanttinen tarina istuu kolmen näytöksen rakenteeseen ja viiden näytöksen rakenteeseen sekä miten hero’s journey -rakennetta voi soveltaa kirjoittaessaan rakkauskertomusta. 

Rakkauskirjallisuudesta tulee helposti mieleen hyvin stereotyyppinen rakenna ja myös stereotyyppiset henkilöhahmot, ja onhan se toki genrekirjallisuutta kaavamaisimmillaan. The Everything Guide to Writing a Romance Novel muistuttaa kuitenkin siitä, että myös tässä genressä on melkoisesti liikkumavaraa historiallisista rakkaustarinoista paranormaaliin romantiikkaan ja romanttisista jännityskertomuksista (romantic suspense) eroottisiin rakkauskertomuksiin (erotic romance). Lisäksi on melkoinen määrä mahdollisuuksia yhdistellä alalajejakin toisiinsa. Jokaisessa alagenressä on keskiössä rakkaustarina, joka päättyy onnellisesti, mutta on hyvä muistaa, että mukaan voi punoa oikeastaan mitä tahansa muutakin.

Kirja esittelee myös rakkauskirjallisuuden eri kuumuusasteet, siis sen, kuinka tarkkaa seksin kuvaus on. Tässä kehotetaan kuuntelemaan itseä: jos hivuttautuu pois mukavuusalueeltaan, se näkyy kirjoittamisessa huonolla tavalla. Lisäksi on tietenkin kuunneltava markkinoita. Paitsi että itse kirjoitan itsepäisesti, mitä haluan, ja uskon, että kyllä joku vielä ymmärtää antaa sille paikan kansien välissä ja kirjahyllyssäkin. En toki kuvittele, ettei minun olisi kirjoittajana kehityttävä koko ajan päästäkseni tuohon joskus. Mutta on pakko uskoa siihen, että itseäkin kiinnostavilla ja itselle tärkeillä tarinoilla on tässä maailmassa paikkansa.

Teos antaa perusteet oikeastaan mille tahansa kirjoittamiselle, jos haluaa toimia tavoitteellisesti. Se neuvoo kaiken ideoinnista ja kirjoitustilan järjestämisestä tekstin näkökulman valitsemiseen ja hiomiseen. Jopa välimerkkien käyttöön annetaan ohjeita. Ikävä kyllä siitä tuntuu silti puuttuvan jotain. Konkreettiset lisäesimerkit vaikkapa tutuista tarinoista olisivat syventäneet teorian ymmärtämistä. Sen sijaan joistain loppuun kalutuista aiheista, kuten näkökulman valinnasta ainakin minä opin rakkauskirjallisuuden osalta jotain yllättävää: tyypillistä on käyttää sekä sankarin että sankarittaren näkökulmaa sekä kolmannen persoonan kertojaa – itse olisin arvannut, että näkökulma on nimenomaan sankarittaren ja kertojana on minäkertoja.

The Everything Guide to Writing a Romance Novel on kuitenkin selkeästi opas sellaiselle, joka tahtoo kirjoittaa rakkausromaaneja amerikkalaisille markkinoille. Teos keskittyy hyvin paljon siihen, mitä pitää ottaa huomioon ajatellessaan markkinoita ja kustantajia. Tavallaan se on kiinnostava esitys siitä, miten suuressa maailmassa todella iso bisnes tuottaa viihteellistä luettavaa järjettömällä tahdilla. 

Sellaiselle kirjoittajalle kuin minä, ihmiselle, joka tahtoo oppia kirjoittamaan hyvin, jotta voi kertoa mahdollisimman taitavasti juuri sen tarinan, jonka itse tahtoo kertoa, teoksessa on paljon yli hypättävää. Toki julkaistaessa on ajateltava markkinoita. Toki tekstinsä on myytävä kustantamolle, jotta se tahtoo kustantaa sen. Toki sen pitää sopia kustannusohjelmaan. Mutta ei minun kirjoittamiseni lähde siitä vaan ihan jostain muusta. Pitää voida sanoa: Tämä tarina puski ulos minusta. Tämän tarinan takana minä seison. Tässä tarinassa on minun sieluni. Jos luet tämän, tiedät, kuka minä olen, vaikket osaa sitä tarinasta täysin oikein lukea. Kaikille kirjoittajille, ja varsinkin kaltaisilleni, onkin hyvä muistaa tämän kirjoitusoppaan neuvot siihen, miten selvitä siitä, kun oma kirjoitus tulee torjutuksi. Nyt sitten kohti uusia pettymyksiä ja myös niitä onnistumisia.