KauhuCon 2019, osa 4

Kummitustarinat ovat aina kiehtoneet minua. Siksipä oli hauska kuunnella Karolina Kouvolan ja Vanessa Kairulahden esitys Helsingissä kummittelevista kummituksista. Kouvola ja Kairulahti ovat uskontotieteilijöitä, jotka ovat yhdessä tehneet kirjan Helsingin henget. Heidän erikoisalaansa on vanha kansanperinne. Kouvolan ja Kairulahden esityksessä kerrottiin useita hiuksianostattavia tarinoita eri puolilta Helsinkiä. Kummituksia asustaa tarinoiden mukaan niin keskustan jugend-taloissa ja pääkaupunkimme hotelleissa kuin keskustan ulkopuolella olevissa kartanoissakin.

Kummitustarinat ovat pitkään olleet turvallinen tapa pelon kokemiseen, mutta niitä on käytetty myös varoitustarinoina tai moraalin välittämiseen. Toki ne ovat olleet ja ovat yhä myös viihdettä.

Kuolemaan liittyvät uskomukset ovat tietenkin aikojen kuluessa muuttuneet. Entisaikoina uskottiin, että vainajat jäivät kuolemansa jälkeen joka tapauksessa hetkeksi aikaa kotinsa ympäristöön vaeltelemaan. Sitten he joko siirtyivät eteenpäin tai jäivät jumiin tähän tilaan, jos jokin piti heidät siinä. Hautausmailla asui puolestaan kalmanväkeä, jossa oli vainajia, joita kukaan ei enää muistanut.

Kuoleman rajan yli siirtyneet olivat siis ennenvanhaan tuttuja ihmisille, mutta tarinaperinne on rikasta edelleen. Helsingistä löytyy esitelmän perusteella melkoinen määrä todella kiinnostavia kummitustarinoita. Aiheeseen sopivaa tunnelmaa luo se, että nykyisen Senaatintorin paikalla on ollut aiemmin hautausmaa. Tätä voi pohtia kävellessään seuraavan kerran aukion poikki.

Kummituksia voi lähteä metsästämään myös teatteri-iltaa viettäessään. Svenska Teaternissa on kokonaista seitsemän kummitusta ja erikoisuutena kummitteleva kirjoituskone. Kansallisteatterissa voi puolestaan tavata teatterin entisen näyttelijän, jonka haamu ilmestyy ihmisille kirves kourassaan. Kummituksen taustalla on karmiva tarina. Näyttelijä oli saanut eläkelahjaksi kirveen ja tappanut sillä vaimonsa. Itse hän oli hirttäytynyt. Vähemmästäkin jää kummittelemaan.

Osa kummituksista ei pääse hieman toisessa mielessä työpaikastaan kuolemansakaan jälkeen eroon vaan jää ikään kuin pitämään siitä huolta ja kummittelee silloin, kun kaikki ei mene taiteen sääntöjen mukaan. Tällainen kummitus on mm. ravintola Kappelissa.

Helsingin kummituksissa on myös runsaasti eri värisiin vaatteisiin pukeutuvia rouvia. Länsimaisessa – pitkälti viktoriaanisessa – kummitustarinaperinteessä esiintyy mustia, valkoisia ja harmaita rouvia. Mustat rouvat kantavat harteillaan raskaita syntejä, kun taas valkoiset rouvat ovat puhtaita marttyyrihahmoja. Harmaissa rouvissa on jollain tapaa sekä hyvää että pahaa, ja yleensä he ovat tehneet jotain, mitä naisen ei olisi heidän elinaikanaan kuulunut tehdä. Tällaisia asioita voivat olla mm. rakastuminen väärään henkilöön tai pettäminen.

Kuten kerroin, kummitustarinat ovat aina kiehtoneet minua. Toki ne ovat kansanperinteenä ja populaarikulttuurin tuotteina hyvin kliseisiä, itseään toistavia. Mukavaa tvistiä aihepiiriin on saatu käsittelemällä asiaa kummitusten näkökulmasta tai muistamalla, etteivät kaikki kummitukset ole pahantahtoisia. Yhtä kaikki, kirjoittajan kannattaa penkoa kummitustarinaperinnettä. Koskaan ei tiedä, milloin vastaan tulee se tarina, joka antaa idean koukuttavaan novelliin tai romaaniin ja vaikkapa koko kummitustarinaperinteen uudistamiseen – isoja kun pitää unelmoida.

KauhuCon2019, osa 3

Ainut tänä vuonna KauhuConissa seuraamani paneeli oli aiheeltaan ”Locality in horror writing”. Sen osallistujat olivat Anders Fager, Marko Hautala ja Jukka Laajarinne. Puheenjohtajana toimi Joonas Widenius. Kirjoitusharrastuksen kannalta tämä oli tietenkin kiintoisa aihe.

Kaikki panelistit olivat sitä mieltä, että tarinan tapahtumapaikka on erittäin tärkeä. Fagerin mukaan se määrää sen, mitä lukija teokselta odottaa. Hautala on leimallisesti vaasalainen kirjailija, koska esikoisteosta lukuun ottamatta hän on sijoittanut tarinansa kotikaupunkiinsa. Ehkäpä Hautala oppi jotain kirjoitettuaan yhden Berliiniin sijoittuvan romaanin – paneelissa hän naureskeli sille, että jos sijoittaa tarinan jonnekin vieraaseen paikkaan, joutuu tekemään aivan liikaa taustatutkimusta.

Hautala onkin erityisen kiinnostunut tekemään tutusta paikasta oudon, ja hänen mukaansa mistä tahansa paikasta voi tehdä oudon. Joka puolella ympärillämme on siis kauhutarinaan sopivia paikkoja. Jukka Laajarinne sen sijaan kertoi nauttivansa erityisesti taustatutkimuksen tekemisestä. Hän ei edes näe tutuissa paikoissa mitään erityisen kiinnostavaa.

Kirjoittamista harrastavan näkökulmasta oli kiinnostavaa kuulla, miten panelistit tutkivat valitsemiaan miljöitä. Kaikki olivat sitä mieltä, että tarinaan otetussa paikassa pitää vierailla, koska pelkästään kirjatutkimusta tekemällä ei voi aistia paikkaa. Fager kertoi, kuinka hän esimerkiksi Docklandsissa käydessään havaitsi, että se tuoksuu aivan erilaiselta kuin muut Lontoon osat. Laajarinnekin kertoi vierailevansa paikoissa, joista kirjoittaa, koska kirjoista ei voi saada käsitystä paikkojen äänistä ja hajuista. Lisäksi Laajarinne muistutti, että netissä väärinymmärryksen mahdollisuus on suuri. Fagerin mielestä paikkaa ei myöskään voi ymmärtää, jollei siellä käy: on tiedettävä, miten tarinan miljöö käytännössä toimii.

Hautalan mukaan monet paikat, joissa on jotain kirjoitettavaa, ovat oikeasti banaaleja. Tarinassa niistä voi tulla niin kiinnostavia, että vaikkapa mahdollisimman vähän kiinnostava silta voi muuttua pakolliseksi valokuvattavaksi, kun siitä on tehty keskeinen elementti kiinnostavassa tarinassa. Näin todella kävi Hautalalle hänen luettuaan Anders Fagerin novellin, jossa esiintyy eräs tukholmalainen silta.

Marko Hautala jatkoi sunnuntaina miljööaiheesta korvatessaan pikakomennuksella Tiina Raevaaran, jonka oli täytynyt peruuttaa esiintymisensä tämän vuoden KauhuConissa sairastumisen vuoksi. Sunnuntaina Hautala kertoi, että romaanin ideassa pitää olla mana, säteily, magia, ja kirjailijan on tunnistettava asia, jossa se on silloin kun sellainen tulee vastaan.

Esimerkkinä tällaisesta paikasta Hautala kertoi Leväluhdasta, joka on rautakautinen vesikalmisto Pohjanmaalla ja Hautalan uusimman romaanin keskeinen paikka – ja nimikin. Kirjailija vieraili Leväluhdassa ensimmäisen kerran 10 vuotta ennen kuin paikka alkoi taittua tarinaksi. Leväluhdassa on mystisyys ja ilmapiiri, joka tekee paikasta selkeästi tarinan aiheen. Vaikutti siltä, että Hautalan mielestä paikan kiehtovuutta oikeastaan lisäsi se toisaalta ikävä asia, ettei luultavasti koskaan saada selville, miksi sinne, kauaksi asutuksesta, on haudattu naisia ja lapsia, jotka vaikuttaisivat olevan varakkaista perheistä. Kun tähän lisää kirjoittajan vastuuttomuuden, sen, ettei minkään tarinassa oikeastaan tarvitse olla totta, oli Leväluhta melko lailla täydellinen tarinankirjoittamiseen innoittava paikka. Ei ole ihme, että kohtuullisen lähellä paikkaa asuva Hautala siitä kirjoitti.

Hautala antoi myös käytännönvinkin, miten voi toimia, jos etsii tarinanaihetta. Hautala itse kävelee silloin pitkiä kävelyitä, joita ei suunnittele etukäteen. Kun tämän tekee toistuvasti, huomaa, että jalat vievät usein samaan paikkaan. Silloin voi tehdä tulkinnan, että tuossa paikassa on jotain, mikä kiehtoo, jotain, mistä kirjoittaa. Ja vaikka paikka vaikuttaisi banaalilta, siihen kannattaa tarttua.

Miljöö on tärkeä osa tarinaa. Kirjoittajan on upottava siihen jotenkin, joko tarkasteltava jotain lähellä olevaa uusin silmin tai matkattava kauaskin haistaakseen tarinansa miljöön ilmaa ihan oikeasti.

KauhuCon 2019, osa 2

Lauantaina 6.4. KauhuConissa puhui historiantutkija Mirkka Lappalainen, joka on kirjoittanut monia maallikoillekin sopivia tietokirjoja lähinnä 1600-luvun historiasta. Hänen luentonsa liittyi samaan aiheeseen kuin häneltä viime vuonna ilmestynyt kirja, noitavainoihin 1600-luvun Pohjolassa.

Näkökulma, jota en koskaan ennen ollut itse tullut ajatelleeksi, tuli heti alkuun: Noitavainoissa voidaan nähdä kahdenlaisia syytöksiä. Ensiksikin ihmisiä syytettiin siitä, että he olivat liittoutuneet paholaisen kanssa ja viettivät noitasapattia. Toisenlaisissa syytöksissä oli kyse siitä, että henkilön väitettiin vahingoittaneen toista ihmistä tai hänen omaisuuttaan noitakeinoilla. Ensimmäisessä näistä olivat Pohjolassa yleensä syytettyinä naiset, jälkimmäisessä usein miehet. Nämä ilmiöt olivat siis toisistaan erillisiä, eikä ollut vain yhdenlaisia noituustapauksia.

Lappalainen selosti, millaisessa maailmassa 1600-luvulla elettiin. Itse en ole aiemmin pitänyt tuota ajankohtaa mitenkään erityiskiinnostavana, vaikka historia minua kiinnostaakin. Lappalaisen esittelemänä 1600-luku näyttäytyi kuitenkin mielenkiintoisena ajattelun muuttumisen käännekohtana, jossa maailmaa alettiin selittää tieteen keinoin. Toisaalta tiedettä pidettiin mystisenä asiana ja monenlainen taikauskoisuus oli voimissaan. Maailma oli alkeellinen, ja pienikin asia saattoi kääntää tapahtumienkulun kohti katastrofia esimerkiksi viljasadon suhteen. Tärkeää on joka tapauksessa tietää, etteivät kaikki ajan ihmiset uskoneet noituuteen lainkaan eikä kyseessä ole hysteria, jonka vallassa kaikki järjettömästi tahtoivat ottaa hengiltä puolet kansasta.

Hysteriaa toki oli. Se lähti liikkeelle Taalainmaalta, jossa syntyi tarina siitä, kuinka lapsia vietäisiin öisin paholaisen kartanoon Blåkullaan. Paikalliset vanhemmat vaativat viranomaisia auttamaan, ja aluksi viranomaisten näkökulma oli oikeastaan se, että massahysteria piti rauhoittaa, jotteivät ihmiset alkaisi ottaa oikeutta omiin käsiinsä. Tilannetta ei pystytty kuitenkaan hoitamaan paikallisesti, joten apua pyydettiin valtakunnan taholta. Ikävä kyllä asiaa tuli selvittelemään Lorenz Greutz -niminen mies, joka sattui uskomaan okkultismiin siinä määrin, ettei hänelle ollut ongelmaa pitää paholaisen pitojakaan totena.

Vähitellen noituustarinat levisivät muuallekin, lopulta Tukholmaan saakka. Melkoisen ihmismäärän menetettyä niiden takia henkensä vainot viimein loppuivat, koska niitä oli käytännössä mahdotonta jatkaa. Ne eivät loppujen lopuksi sopineet ihmisten ajatusmaailmaan Jumalasta, ja tultiin tulokseen, jossa tarinoiden ajateltiin olevan paholaisen luoma illuusio, jolla oli ollut tarkoitus saada aikaan pahaa. Oli sula mahdottomuus ottaa kaikki hengiltä. Samalla kauhistelut kääntyivät toiseen suuntaan: koska tuomarin tehtävä ajan ihmisten mielestä oli antaa tuomio ihmisten pahoista teoista itsensä Jumalan puolesta, ei ollut kovin kiva ajatus, että teloitetuiksi oli nyt ehkä joutunut ihmisiä, jotka eivät olleet tehneet mitään pahaa.

Noitavainoista Pohjolassa on syytä mainita vielä muutama seikka. Erikoista oli se, että Ruotsissa suurin osa todistajista oli lapsia. Lasten luotettavuus todistajina ei ole kovin hyvä, koska lapsen mieli on kuitenkin erilainen kuin aikuisen – niin, ja aikuisenkin luotettavuus on usein niin ja näin.

Toiseksi myös monet noidiksi syytetyt tunnustivat syyllisyytensä, jota nykyajan näkemyksen mukaan ei tietenkään ollut olemassakaan. Mielen ongelmia ei tunnistettu 1600-luvulla siten kuin nyt, ja lisäksi jostain käsittämättömästä syystä selvästi mieleltään sairaita uskottiin juuri tässä noituusasiassa, vaikka muutoin heidän puheitaan pidettiin hullujen höpötyksinä. Niinpä on mahdollista, että esimerkiksi lavantaudin jälkitautina iskenyt psykoosi saattoi saada jonkun luulemaan itseään noidaksi.

Kolmanneksi osa noidaksi syytetyistä joutui kokemaan karmean kohtalon siksi, että olivat joutuneet riitoihin jonkun silmäätekevän, esimerkiksi kirkkoherran kanssa. Karmeuksien takana on usein henkilökohtaisia kaunoja ja kostoja. Siinäkin on melkoisesti tarinanainesta, jos kaipaa synkempää kirjoitettavaa.

Mirkka Lappalaisen esitys oli kiinnostava, sillä se valaisi myös 1600-luvun ihmisen ajattelua. Eri aikakausien ihmisten aivoituksiin ei ole aina aivan helppo päästä kiinni, ja kirjoittajat painivat jatkuvasti tämän ongelman kanssa. Vaikken kirjoitakaan 1600-luvulle sijoittuvia tarinoita, oli esitys hyvä muistutus siitä, miten eri aikakauden ajattelu voi olla jotain aivan muuta kuin nykyaikana järkevänä pidetty ajattelu. Toisaalta 1600-luku ei eroa välttämättä niin paljoa nykyajasta: tieteeseen uskotaan nyt tosin ajoittain turhankin sokeasti, mutta toisaalta monien mielestä se ei kerro läheskään kaikkea totuudesta.

KauhuCon 2019, osa 1

KauhuCon (6. - 7.4.) järjestettiin tänä vuonna kolmatta kertaa, ja olen ottanut tavakseni osallistua tapahtumaan, sillä ohjelma on joka vuosi ollut kiinnostava. Lisäksi KauhuCon järjestetään Rikhardinkadun kirjastossa, joka on kirjasto sympaattisimmasta päästä.

Tänä vuonna tapahtumassa oli ensimmäistä kertaa kunniavieras Suomen ulkopuolelta. Hän oli mm. Pohjoiset kultit -teoksen kirjoittanut ruotsalainen Anders Fager. Hän luentonsa otsikkona oli Sex, tentacles and tea.

Fager oli eloisa esiintyjä, jonka huumorintaju näytti olevan kohdillaan – mikä tietenkin tarkoittaa sitä, että se osui yhteen oman huumorintajuni kanssa. Kunniavieraspuheenvuorossaan hän pohdiskeli mm. kauhun kokemusta ja kulumista. Nuorena koetut ensimmäiset kerrat taiteen tai minkä tahansa voimakkaan kokemuksen äärellä eivät palaa. Hakeudumme – tai ainakin yritämme hakeutua – takaisin näiden kokemusten pariin mm. katsomalla elokuvien uusintafilmatisointeja. Stephen Kingin Se-teoksen vanhemman filmatisoinnin nähneet, nuorena tosissaan elokuvan pelleä pelänneet, tahtovat nähdä uudemman filmatisoinnin nostalgiasyistä.

Kauhua aiheuttavat elementit kuitenkin kuluvat ja niistä tulee vitsien aiheita. Ihmiset voivat ostaa veriroiskekuvioilla koristellun suihkuverhon tai heistä on hauskaa söpöillä Alien-viittauksilla. Haasteellista on löytää keinot, joilla säilyttää kauhussa olennainen tunne: mitä nyt tapahtuu, mistä on kyse?

Erotiikka ei Fagerin mukaan kulu samalla tavalla kuin kauhu. Tämä lienee totta. Erotiikasta puheen ollen, luento antoi myös vastauksen siihen, miksi sekä kauhu että erotiikka ovat iän kaiken kiehtoneet minua. Ne toimivat samalla tavalla. Ihminen on kauhussa – lovecraftilaisesti ajatellen – oudossa tilanteessa, jossa ihmettelee, mitä on oikein tapahtumassa. Hän pelkää tuntematonta, mutta toisaalta se kiehtoo häntä tavattomasti. Samanlainen on tunnekokemus, kun tutustuu uuteen ihmiseen seksuaalisessa mielessä. Erotiikka kiehtoo ihmisiä myös siten, että he tahtovat tietää, mitä suljettujen verhojen takana tapahtuu. Jälleen uteliaisuus on samankaltaista kuin kauhussa.

Mitä tästä kaikesta opimme, kirjoittajina tai ihan vain ihmisinä? Jos tahdomme pitää kauhuntunteen tai erotiikan hengissä, siitä ei saa tulla asiaa, josta keskustellaan lämpimänmukavasti teen äärellä, ilman tunnetta, joka pitää valppaana ja uteliaana ja kysyy ääni väristen, mistä tässä tilanteessa oikeastaan on kyse. Niin, ehkä kauhun kokemuksessa on paljonkin hurmaa ja erotiikan kokemuksessa vähintäänkin pieni ripaus kauhua.