Finnconissa Turussa, osa 4

Nykyään käydään paljon keskustelua erilaisista vähemmistöistä kirjoittamisesta. Päätin Finnconini kahteen paneeliin, jotka käsittelivät tätä aihetta. Aihe kiinnostaa itseäni muista syistä kuin siksi, että olisi tarvetta kirjoittaa julistuksellisesti tai että haluaisin varoituksia poliittisesta korrektiudesta. Käytävä keskustelu on tiettyyn rajaan (ja määrään) asti kiinnostavaa ja sitä voi peilata omiin ajatuksiinsa.

Ensimmäinen paneeli, jonka kävin kuuntelemassa, oli otsikoitu ”Mitä ulostulotarinoiden jälkeen?” Puheenjohtajana oli Olli Lönnberg ja muina keskustelijoina Jenny Kangasvuo, Nina Niskanen, Tero Aalto ja Liliana Lento. Ensin keskusteltiin siitä, tarvitaanko ulostulotarinoita. Lento sanoi, että tietyssä elämänvaiheessa ne ovat ihmiselle tärkeitä – siis silloin, kun on tajunnut itse itsestään, ettei ole hetero. Aalto muistutti, että teemana oman itsensä löytäminen on aina muodikas, puhuttiin sitten seksuaalisuudesta tai jostain muusta ihmisen ominaisuudesta, jota ei voi nähdä päällepäin ja jonka paljastaessaan ihminen ottaa riskin, koska ei tiedä, miten ympäristö siihen reagoi. Niskanen piti positiivisia ulostulotarinoita tarpeellisina yleensä ottaen. Henkilökohtaisesti hän ei ole kuitenkaan kokenut niitä ainakaan erityisen merkityksellisinä. Kangasvuo sen sijaan sanoi suoraan fiktion ulostulotarinoiden olevan tylsiä. Hänestä ulostulon pitäisi kietoutua johonkin toiseen asiaan, jotta tarinasta tulisi kiinnostava. Poliittisessa mielessä ulostuloilla on kuitenkin paljon merkitystä Kangasvuon mukaan: yksittäisenkin ihmisen ulostulo on asioiden näkyväksi tekemistä ja siten se myös vaikuttaa yhteiskuntaan.

Yleisökysymyksenä panelisteilta kysyttiin, mitä teemoja he haluaisivat nähdä vähemmistöistä kertovassa kirjallisuudessa enemmän. Lento toivoi yksinkertaisesti tarinoita, joissa on kokonaan unohdettu, että siihen pitäisi kiinnittää huomiota, mihin sukupuoleen kukakin rakastuu. Tähän on pakko todeta, että uskoakseni tällaisia tarinoita on harmillisen vaikea ainakin vielä kirjoittaa. Jos kirjoittaja ei nosta samaa sukupuolta olevien parisuhdetta tarinassa keskeiseksi teemaksi ja haluaa kirjoittaa vain parisuhteesta, jossa osapuolet sattumalta ovat samaa sukupuolta, lukija kyllä löytää tekstistä nekin teemat, joita siihen ei ole kirjoitettu.

Sinänsähän siinä ei ole mitään väärää, että lukija löytää tekstistä eri asioita kuin mitä kirjoittaja on ajatellut. On kuitenkin jonkinlainen rasite, että vaikkapa kahden naisen rakkaustarina luetaan aina nimenomaan kahden naisen rakkaustarinana, ei yleisesti tarinana rakkaudesta. Asioiden tavalliseksi tekeminen edellyttäisi nimenomaan sitä, että ne esitetään tavallisina, ei aina korostaen, että vaikkapa kahden samaa sukupuolta olevan suhde on jotenkin perustavalla tavalla niin erilainen, että siitä kirjoitettaessa aina käsitellään tätä erilaisuutta.

Aalto toivoi näkevänsä onnellisiin loppuihin johtavia tarinoita, joissa onnea ei saavuteta perinteisen parisuhteen solmimisella. Niskanen kaipasi pitkien ihmissuhteiden kuvauksia, ja Kangasvuo oli kiinnostunut vanhusromantiikasta, kypsemmässä iässä tapahtuvista itsensälöytämisistä. Siinähän sitä jo olisi hyviä lähtökohtia lukemattomille tarinoille.

”Keiden ääni kuuluu, kenellä on valta?” -paneelin keskustelijat olivat Magdalena Hai, joka esitti keskustelun pohjaksi provokatiivisia väitteitä sekä J. S. Meresmaa ja Taru Luojola. Tämä paneeli pohti moninaisuutta kirjallisuudessa nimenomaan kirjoittamisen näkökulmasta. Ensimmäinen väite oli seuraavanlainen: ”Jos kirjassa on vähemmistöihin kuuluvia päähenkilöitä, pitää käsitellä tämän ryhmän ongelmia.” Luojolan mielestä tarinat ovat kiinnostavampia, jos niiden pointti on jokin muu kuin vähemmistön ongelmat. Meresmaa puolestaan kertoi hakevansa kirjallisuudesta kokemuksia, joita hänellä itsellään ei ole, koska se auttaa ymmärtämään elämää paremmin ja opettaa empaattiseksi. Itse hän ei pidä tarpeellisena kirjoittaa ulostulokokemuksesta. Koska hänellä ei sellaista itsellään ole, toiset saavat käyttää aiheen kohdalla ääntään.

Itseäni hieman hämmensi keskusteluun otettu väite, että kirjailija ei saisi väittää jälkeenpäin teoksensa henkilön kuuluvan johonkin vähemmistöön, jos asiaa ei ole selvästi tuotu esille teoksessa. Jotenkin tuntui itsestäänselvältä, että tietenkään ei pidä selitellä jälkeenpäin, jos ei ole osannut aikanaan tuoda jotain henkilönsä ominaisuutta millään tavalla esille. Keskustelun aikana valaistui kuitenkin, miksi kysymys oli nostettu esille: esimerkiksi tapaus Dumbledoren vuoksi.

Kirjailijat esittivät hyvinkin mielenkiintoisia näkökulmia. Luojola muistutti, että kirjailijan ei ole pakko tuoda kaikkea suoraan esille – sopivia vihjeitä antamalla hän saa kuitenkin sellaisen lukijan, jolla on samankaltaisia vähemmistökokemuksia, ymmärtämään. Meresmaa kertoi, että kirjailija joutuu tasapainottelemaan sen kanssa, miten paljon antaa eri asioiden tarinassa näkyä. Hänen Mifonki-sarjansa lukijat ovat välillä sivuuttaneet kuvauksen joidenkin henkilöhahmojen ihonväristä. Se on aika jännittävä asia. Menevätkö meiltä osittain ohi ne asiat, joita emme koe omiksemme tai jotka eivät liity suoraan meihin itseemme, ja havaitsemmeko yliherkästi asioita, jotka liittyvät meihin itseemme? Fiktiossa esimerkiksi merkkejä samaa sukupuolta olevan henkilöhahmon kiinnostuksesta toista henkilöhahmoa kohtaan näkee innokkaasti, voi olla, että joskus silloinkin, kun mitään syytä ei olisi. Todellisessa elämässä sen sijaan epäilee niitäkin merkkejä, jotka fiktiossa olisivat ilmiselviä.

Paneeli keskusteli myös siitä, pettääkö vähemmistöön kuuluva kirjailija lukijansa, jos ei laita teoksiinsa sellaisia henkilöitä, jotka kuuluvat samaan vähemmistöön kuin hän itse. Tästä väitteestä paneeli oli yksimielinen. Luojola totesi, että kirjailijan ei tarvitse kertoa kaikkea itsestään. Myös Meresmaa korosti kirjailijan vapautta valita, mistä kirjoittaa: teosten ei tarvitse kertoa henkilökohtaisista aiheista.

Sen sijaan kysymys siitä, pitääkö kirjailijan tulla kaapista saadakseen ikään kuin luvan käsitellä oman vähemmistönsä asiaa, jakoi hieman paneelia. Itse olin kylläkin oikeastaan kaikkien panelistien kanssa samaa mieltä. Luojola muistutti, että kirjailijan taustojen ymmärtäminen voi auttaa välttämään väärinkäsityksiä. Meresmaa totesi myös, että kirjailijan kuvitellaan helposti väärässä mielessä ratsastavan trendin harjalla, jos hän kirjoittaa vähemmistöstä, josta kirjoittamista pidetään muodikkaana, eikä yleisö tiedä, että kirjailija itse kuuluu tuohon vähemmistöön. Tämä kaikki on mielestäni totta. Esimerkiksi seksuaalivähemmistöistä kirjoittamisen kohdalla unohtuu helposti, että on ihmisiä, joille juuri tästä aiheesta ja tällaisista ihmisistä kirjoittaminen on omakohtaisesti tärkeää, ei mikään trendiasia. Silti se pitäisi mielestäni pystyä tekemään ilman, että tarvitsee julkisesti tuoda esille omaa seksuaalisuuttaan.

Toki maailma muuttuu nopeammin, jos mahdollisimman monet ihmiset ovat avoimesti sitä, mitä ovat, mutta jokaisen pitää saada valita, mitä henkilökohtaisimmista asioistaan kertoo kaikille ja mitä ei. Siksi oli lohdullista kuulla myös toinen mutta aivan yhtä tosi näkökulma: Magdalena Hai sanoi, että teksti on itsenäinen ja puhuu omasta puolestaan. Hai ei edes tahdo tietää lukemistaan kirjailijoista paljoa.

Tietenkin paneeli keskusteli myös äänen riistämisestä vähemmistöiltä. Väite oli seuraavanlainen: ”Kirjoittaakseen vähemmistöstä pitää kuulua vähemmistöön. Muut riistävät äänen vähemmistöltä.” Tähän ei tullut ehkä suoraa kyllä- tai ei-vastausta – tai sitten muistiinpanoni ovat vain todella vajavaiset. Joka tapauksessa Luojola totesi, että kirjailijan kuuluu keskittyä hyvien henkilöhahmojen luomiseen ja kustantamo on se, jonka vastuulla on moninaisuuden toteutuminen kirjallisuudessa. Meresmaa muistutti myös, että fantasia voi tuoda esille vähemmistöjen asioita siten, ettei sen tarvitse käsitellä mitään olemassaolevaa vähemmistöä. Esimerkiksi hänen omissa kirjoissaan on ursiinivähemmistö, joka on täysin keksitty ihmisryhmä.

Vähemmistöistä kirjoittaminen aiheuttaa monesti suuria tunnekuohuja. On aina haastavaa kirjoittaa sellaisen ihmisen näkökulmasta, jollainen itse ei ole. Käytännössä tämä tarkoittaa, että fiktion kirjoittaminen on tässä mielessä aina haastavaa. Omasta mielestäni ainoastaan stereotyyppinen näkemys on se, joka johtaa auttamatta epäonnistumiseen. Toki myös se on huono asia, jos ei lainkaan perehdy ihmisryhmään, josta kirjoittaa. Itseäni lohduttaa tässä kohtaa se, mitä Finnconin kunniavieras Lauren Beukes kertoi Turun Sanomien haastattelussa 15.7.:

- Minulla oli Zoo Cityn kirjoittamisessa apuna oman kulttuurinsa ja Johannesburgin alueet hyvin tunteva esilukija, joka kiinnitti huomiota siihen, onko teokseni kulttuurisesti uskottava. Hän lähetti kommentteja käsikirjoituksestani, mutta en koskaan saanut niistä vastausta suurimpaan huolenaiheeseeni, Lauren Beukes kertoo.

- Lopulta päätin ottaa asian itse puheeksi ja kysyin häneltä, onko Zinzi tarpeeksi musta? Esilukijani räjähti nauramaan ja sanoi, että hän ei tiedä millaista on olla ”tarpeeksi musta”? Ajattelenko minä, että on jokin yksi tapa olla jonkin rodun edustaja, Beukes hymähtää.

Kiitos tästä. (Aivan siitä huolimatta, että kuten sitaatista näette, lehden toimituksessa välimerkit ovat kyllä hieman hakusassa.)

Finnconissa Turussa, osa 3

Jos samaan lauseeseen laitetaan Fjodor Dostojevski ja Finncon, voi vain kysyä, kumpi ei kuulu joukkoon. Mutta koska kaikki liittyy kaikkeen ja koska kirjailijoissa on aina puolia, joista emme ole koskaan kuulleetkaan, myös venäläinen realisti voi osoittautua spekulatiivisemmaksi kuin voisi uskoakaan.

Jari Olavi Hiltunen esitteli Finnconissa Dostojevskin fantastisia kertomuksia – jotain, mikä oli ainakin minulle aivan uutta. Dostojevskin tuotannosta voidaan löytää kuusi spefitarinaa: romaani Kaksoisolento sekä viisi novellia. Ehkä juuri Dostojevski voikin auttaa ymmärtämään – siis niitä, jotka eivät sitä ole vielä oivaltaneet – että itse asiassa spekulatiivinen fiktio käsittelee aivan samoja asioita kuin mikä tahansa muukin fiktio, sellainen siis, joka on pintapuolisesti lähempänä todellista maailmaa.

Dostojevski käsitteli aivan samoja johtoajatuksia sekä realistisessa tuotannossaan että spefitarinoissaan. Niitä ovat hullu henkilöhahmo, itsemurhan hautominen, kärsivä lapsi ja myytti onnellisten valtakunnasta. Itse asiassa novelli Naurettavan ihmisen uni, jossa päähenkilö matkailee unessaan avaruudessa, on Hiltusen mukaan kirjailijan harjoittelua Karamazovin veljeksiä varten. Dostojevskia kiinnosti kirjoittajana se, kuinka ihmisen puhdas mieli menee pilalle ja täyttyy pelolla ja epätoivolla. Tämä näkyy paitsi Naurettavan ihmisen unessa, myös Lempeä neito -novellissa.

Itselleni jäi esityksestä parhaiten mieleen Krokotiili-novelli. Siinä miehelle näyttäisi ensin käyvän köpelösti, sillä hän jää jumiin krokotiilin vatsaan eikä kukaan ole kiinnostunut liikuttamaan eväänsä, että hän pääsisi sieltä pois. Sitten mies huomaa, että on ihan hyvässä paikassa, varsinkin kun saa olotilansa takia median huomiota.

Aiheesta kiinnostuneiden kannattaa lukea Hiltusen artikkeli Fjodor Dostojevski fantasiakirjailijana. Se löytyy Hiltusen blogista ja Tähtivaeltajan numerosta 2/2018.

Dostojevski-esitelmä oli mielenkiintoinen, vaikka siinä ei sinänsä kirjoittamisen näkökulmaa kovin paljoa ollutkaan. Matti Virtasen johtama paneeli ”En ole ihminen” lähestyi spekulatiivista kirjallisuutta sitäkin enemmän kirjoittamisen näkökulmasta. Mixu Lauronen, Laura Luotola, Liliana Lento ja Terhi Tarkiainen keskustelivat siitä, millaista kirjoittaminen on, kun kirjoittaa jonkin muun olennon kuin ihmisen näkökulmasta. Lauronen on kirjoittanut variksen näkökulmasta, Luotola omien luomiensa olentojen näkökulmasta, Lento keijujen ja Tarkiainen vampyyrien.

Jollain tavalla yllätys oli, kun Järvinen totesi paneelin alkuun, ettei kirjallisuudessa useinkaan ole muita kuin ihmisiä keskeisinä henkilöhahmoina. No, ehkä se on totta, että näkökulmahenkilöinä ei olekaan, ainoastaan uhkina tai rakkaudenkohteina ja muina henkilöinä, joita tarkastellaan ihmisten silmin. Paljon syitä kuitenkin löytyi sille, miksi tällainen jonkun muun näkökulma on kirjoittajalle toimiva. Luotola totesi, että toiseuteen liittyviä teemoja on vapaampaa käsitellä irrallaan olemassaolevista ihmisryhmistä. Lento komppasi tätä: keijutarina voi käsitellä rasismiakin eri tavalla kuin realistinen tarina. Tarkiainen mainitsi puolestaan rajojen käsittelyn mahdollisuuden: hänen ensi kuussa julkaistavassa kirjassaan Pure mua käsitellään vampyyrien kautta sitä, miten toista ihmistä voi kohdella, missä menee raja.

Jos tekstin ei-ihmiset eivät ole itse keksittyjä, olentoihin liittyy tietenkin paljon kliseitä. Paneeli keskustelikin siitä, mitä kliseisiä mielikuvia kirjailijat ovat hyödyntäneet ja mitä he ovat rikkoneet. Lento kertoi, että hänen keijunsa ovat monimuotoisempia kuin mikä mielikuva ihmisillä yleensä on keijuista. Osa heistä on mukavia, osa ei, ja he ovat yhteiskunnan jäseniä, joista jokaisella on oma elämäntyylinsä, esim. jotkut keijut ajavat autoa, toiset eivät. Myöskään kännien ottamista ei kai yleensä yhdistetä keijuihin, mutta Lennon kirjoissa keijukaisenkin voi tavata humalassa. Lennon keijut ovat myös kooltaan keijukaisiksi suuria eli ihmisten kokoisia. Lisäksi he voivat lisääntyä niin ihmisten kuin menninkäistenkin kanssa, ja toki myös keskenään.

Tarkiainen puolestaan kertoi halunneensa nimenomaan muuttaa vampyyriperinnettä. Sen hän teki niin ronskisti, ettei hänen vampyyreillaan ole edes torahampaita. He eivät myöskään ole lajina yliseksuaalisia. Auringonvalo ja hopea ovat kuitenkin asioita, joita he eivät siedä – sen verran ainakin mukana on tuttua vampyyriperinnettä. Erityisen tärkeää Tarkiaiselle oli valta-asetelman kääntäminen ylösalaisin: hänen kirjassaan nainen alistaa vampyyria, ei päinvastoin. Jostain syystä vampyyrin paikalle lipsahtaa ajatuksissa eräs ihmissukupuoli. No, sitten kun kirja on luettu, on helpompi sanoa, ottaako se millään lailla kantaa joihinkin sukupuoliin liittyviin kiistanaiheisiin vai vain siihen, miten ihmiset sukupuolesta riippumatta kohtelevat toisiaan.

Tarkiaisen kirjassa on kaksi eri-ikäistä vampyyria. Kirjailija kertoi erottavansa heidät ihmisistä ja toisistaankin mm. puhetyylin perusteella. Vanhempi vampyyreista on korrektin kirjakielen käyttäjä, nuoremman kielikin on uudempaa ja sisältää myös rumempia sanoja. Tämä on itse asiassa hyvinkin mielenkiintoinen asia, ja jollain lailla joudun sen omissa teksteissänikin ratkaisemaan: puhuuko satoja vuosia elänyt olento eri tavalla kuin meneillään olevan maailmanajan ihminen? Eri-ikäiset ihmiset puhuvat keskenään eri tavoin, se on selvää, joten jollain tavalla varmasti myös ikiaikaiset – tai vähän nuoremmatkin mutta ihmisikää paljon vanhemmat – olennot puhuvat eri tavalla kuin heitä paljon nuoremmat ihmiset. Jokaisen yksilön kieli tosin muuttuu myös koko ajan. Luultavasti jonkinlaiset vanhahtavat piirteet ovat juuri hyvä tapa kuvata vuosisatojen läpi eläneen olennon tapaa puhua, kunhan ne eivät mene aivan överiksi.

Kirjoittajan kannalta kiinnostavaa paneelissa oli tietenkin se, miten itsestä poikkeavan olion nahkoihin pääsee. Lauronen totesi yksinkertaisesti, että varikset ovat jokapäiväinen eläin, jonka käyttäytymisen voi helposti kopioida – kirjailijan työhön kuuluu sitten täyttää aukot siltä osin, mitä ei tarkkailemalla saa selville, eli esimerkiksi kehitellä variksen ajatukset. Myös Luotola muistutti siitä, että kirjoittajan tehtäviin kuuluu raja-aitojen ylittäminen. Hän nosti esille kysymyksen siitä, onko mahdollista kirjoittaa itsestä poikkeavan ihmisen, esimerkiksi sellaisen, jolla on eri ihonväri tai sukupuoli, näkökulmasta. Itse olen sitä mieltä, ettei siihen tarvita kenenkään lupaa. Haastavaa se toki on, mutta uskon, että useimmat kirjoittajat kaipaavat haasteita. Ja tosiasiassahan me kaikki kirjoitamme aina jostain meille vieraasta näkökulmasta, aika harva kun laittaa itseään tarinoidensa päähenkilöksi. Toisaalta jos kirjoittaa kiinnostavia, aidonoloisia henkilöhahmoja (lue: ei liian säröttömiä) ja perehtyy asioihin, on vähän vaikea mennä pieleen. Metsään menee ainoastaan silloin, jos oikeasti kuvittelee, että maailmassa – niin oikeassa kuin fiktiossakin – ihonväri, seksuaalisuus, uskonto tai mikä tahansa muu seikka on ainut asia, joka määrittää sen, millainen ihminen on, siis jos kuvittelee, että esimerkiksi vain yhdenlaisia homoja tai muslimeja on olemassa. Sitten meneekin metsään ja suoraan päin isointa puuta.

Spefillä on monesti etäännyttävä vaikutus, ja se on tärkeää kirjoittajallekin. Lento kertoi, että voi käsitellä omia kokemuksiaan vähemmistöön kuulumisesta kirjoittaessaan keijujen elämästä. Toisaalta kirjoittaja voi päästää spefiä kirjoittaessaan totaalisesti irti esimerkiksi sukupuolesta. Luotola kertoi, että hänen romaaninsa liskot eivät ole sen paremmin miehiä kuin naisiakaan ja kirjoittajakin voi tällöin tekstin äärellä olla vailla sukupuolta.

Itsestä poikkeavan ihmisen näkökulmasta kirjoittaminen on mielenkiintoista, mutta ehkä jopa mielenkiintoisempaa voi olla kirjoittaminen jonkun muun kuin ihmisen näkökulmasta. Kokeilisin ehdottomasti, jollen olisi jo tehnyt sitä. Mutta onneksi minulla on jo ihana Gabrielini, erään kuuluisamman kaltaisensa kaima. Tämä paneeli inspiroikin miettimään ketjupolttajaenkeliäni ja hänestä kirjoittamista hieman lisää.

Luvassa on vielä yksi postaus tämän kesän Finnconista. Siinä kerron kahdesta paneelista, joissa puhuttiin vähemmistöistä kirjoittamisesta.

Finnconissa Turussa, osa 2

Finnconissa ilmestyi Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien kustantama kauhukirjoittamisen saloihin perehdyttävä Tuoretta verta – Kauhukirjoittajan opas -teos. Opasta tekemässä olleet Boris Hurtta, Mia Myllymäki, Artemis Kelosaari ja Marko Hautala olivat kertomassa teoksen synnystä. Haastattelijoina olivat Pyry Palermo ja Sara Palermo.

Jo paneelissa tuli - ilman kirjan lukemistakin siis - vinkkejä kauhun kirjoittajalle ja pohdintaa mm. kauhun herättämisen vaikeudesta. Kelosaari oli sitä mieltä, että kauhu ja komiikka eivät ole kovin kaukana toisistaan, mutta kauhua syntyy, kun sukelletaan syvälle ihmisen pään sisään. Hänen mielestään pitää kirjoittaa nimenomaan itseä pelottavista asioista. Hautala puolestaan kertoi parhaan kauhun olevan lähes komiikkaa – sellaista, jota kirjoittaessa naurattaa. Sitä en tiedä, minkä sävyistä tuo nauru sitten on…

Hautalan mukaan kauhua kirjoittaessa tärkeää on oikeanlainen mielentila: pelottavat hirviötkään eivät synny järjen avulla. Oikeaan tunnelmaan Hautala pääsee mökillä luurit päässä. Siellä häneltä syntyy tekstiä huomattavasti nopeammin kuin kaupungissa. Ja kun tunnelma on kohdallaan, pää tuottaa oikeita sanoja ja ne asettuvat kuulemma lauseessakin kohdilleen vaivatta. Kaupungeissakin voi kyllä löytää helpostikin innoitusta kauhuun: kaupassa käydessään voi Hautalan mukaan kiinnittää huomiota kaikkeen, mikä vaikuttaa kummalliselta, ja käyttää havaintojaan teksteissään.

Kauhu on vakava asia.

Paneeli pohti myös, miksi hyvää kauhua on vaikea kirjoittaa. Kelosaari sanoi, että kauhussa asioista tulee nopeasti kliseitä ja toisaalta jokaisella ihmisellä on omat pelkonsa. Kaikkia ei varmasti voikaan saada kokemaan kauhuntunteita samalla tavalla tai samoista asioista kirjoittamalla. Hautalan mukaan lukijaa on helpompi pelotella, jos tämä ei odota kauhistuttavia asioita vaan uppoutuu kirjan arkisempaan juoneen. Myllymäki muistutti siitä, ettei kirjailijan pitäisi sanoa jonkin asian olevan pelottava vaan jännityksen pitäisi syntyä muilla keinoin.

Ensi vilkaisulta Tuoretta verta näyttää olevan kompakti pakkaus Suomessa julkaistun kauhun historiaa ja konkreettisia vinkkejä kauhua kirjoittavalle. Palaan asiaan, kunhan saa teoksen luettua loppuun.

Ennen Finnconia olin juuri aloittanut – Finnconin vuoksi tietenkin – lukemaan Lauren Beukesin Zoo City -romaania. Beukes oli Finnconin kunniavieras. Kävin conissa kuuntelemassa Lauren Beukes Q&A -ohjelmanumeron, jossa Johan Jönsson haastatteli kirjailijaa. Keskityin kuuntelemaan englanninkielistä ohjelmaa ja ymmärtämään siitä mahdollisimman paljon. Niinpä en edes yrittänyt tehdä muistiinpanoja, joten referointi ohjelman sisällöstä ei valitettavasti onnistu. Sen verran Beukesista voi kuitenkin todeta jo Zoo Cityn alun perusteella, että hän on todellakin tutustumisen arvoinen kirjailija. Etelä-Afrikasta kotoisin oleva Beukes on ainakin omalle lukulistalleni tervetullut siksikin, että luen niin paljon vain suomalaista ja muuta eurooppalaista kirjallisuutta.

Seuraavassa Finncon-postauksessa hieman Dostojevskista ja siitä, millaista on, jos kirjailjan pitää kuvitella olevansa jotain muuta kuin ihminen.

Finnconissa Turussa, osa 1

Tämän vuoden Finncon järjestettiin viime viikonloppuna Turussa. Itselläni ei ole Finnconeista niin laajaa kokemusta, että olisin ollut tapahtumassa aiemmin silloin, kun se on Varsinais-Suomessa ollut, mutta tällä kertaa lähdin paikalle, vaikka taidankin asua kolmisen viikkoa sitten tapahtuneen muuttoni jälkeen kauempana Turusta kuin koskaan. Kannatti lähteä: tapasin paljon tuttuja, joita en näe usein, näin paljon mielenkiintoista puheohjelmaa, tein kivoja ostoksia ja osallistuin megajulkkareihin, joissa julkaistuista kirjoista yksi pitää sisällään kirjoittamani novellin.

Puheohjelmissa minua kiinnosti tietenkin erityisesti kirjoittamisen näkökulma. Aloitin visuaalinen kirjoittaminen -paneelista, jonka puhetta johti Anni Nupponen. Keskustelussa olivat mukana Mixu Lauronen, Magdalena Hai ja J.S. Meresmaa. Paneelissa puhuttiin näköaistin lisäksi paljon muista aisteista. Meresmaa oli jopa sitä mieltä, että ihmiset luottavat näköaistiin liikaa, sillä aivot eivät puhu meille totta. Näköaistin dominoiva asema muihin aisteihin verrattuna olisi siis harhaa, koska muut aistit ovat aivan yhtä paljon käytössä.

Kirjoittaessa näköaistin käyttäminen on kuitenkin nähtävästi monilla automaattisempaa kuin muiden aistihavaintojen tuominen tekstiin. Se on toki näkevälle ihmiselle luontaista, ja Lauronen kertoikin, että näköaisti yritti lipsahdella hänen sokeasta päähenkilöstä kertovaan tekstiinsä yhtenään. Meresmaa kertoi puolestaan kirjoittavansa ensin näköaistihavainnot ja lisäävänsä tekstiin sitten muiden aistien tuottamat havainnot. Mielenkiintoista oli se, miten kirjailijat kokivat lukijan vastaanottavan tekstiä. Hai sanoi, että visuaalisuus ei kirjailijalle itse asiassa olekaan pelkkien näköhavaintojen kertomista vaan siihen kuuluu kaikkien aistien käyttö, jonka tuloksena lukija aistii tarinan miljöön.

Miten paljon tekstissä olisi sitten hyvä olla kuvailua? Paneeli keskusteli visuaalisesta pihtaamisesta, joka on kirjoittajalle mainio tehokeino. Se tarkoittaa siis sitä, ettei kerrota ainakaan heti kovin paljoa siitä, miltä jokin näyttää, vaan jätetään se lukijan mielen tuotettavaksi. Meresmaa mainitsi tämän toimivan erityisesti kauhun hirviöiden kohdalla. Lauronen oli puolestaan jopa sitä mieltä, että vähempi kuvailu tuottaa lukijalle – ainakin toivottavasti – vahvempia visuaalisia mielikuviakin.

Viuhkat ja vesipullot olivat paneelissa tarpeen. Mainoslauseeksi olisi sopinut: "Kaikkien aikojen kuumin Finncon!"

Paneeli keskusteli myös kirjailijoiden käyttämistä visuaalisista inspiraationlähteistä. Hai kertoi käyttävänsä esimerkiksi övereitä visuaalisia virikkeitä, kuten sopivia musiikkivideoita. Meresmaa mainitsi mm. Google-haut, joista saa mielikuvituksen liikkeelle silloinkin, kun kirjoittaminen tökkii. Vaikkapa hevoskärryjen googlaaminen näyttää, millaisia erilaisia hevoskärryjä on tai on ollut olemassa, ja kuvat auttavat miettimään, millaiset hevoskärryt voisivat olla käytössä omassa fantasiamaailmassa. Oli myös lohdullista, että paneeli puhui – jopa innostuneeseen sävyyn – siitä, kuinka kirjoittamista auttaa, että saa henkilöhahmolleen kasvot joltain olemassa olevalta henkilöltä, olkoon vaikka Monica Belluccilta.

Meresmaa esitti kirjoittamisen kannalta itsestäänselvän asian, joka on aina hyvä muistaa. Useampien aistien käyttö saa aikaan sen, että lukija pujahtaa tekstissä olevan henkilön nahkoihin. Se on totta: kun voi haistaa, kuulla, tuntea ja maistaa – ei pelkästään nähdä – saman, mitä tarinan henkilökin, joutuu tarinaan mukaan aivan eri lailla, usein jopa niin, että tämä maailma unohtuu lukemisen ajaksi kokonaan.

Seuraavassa postauksessa lisää asiaa tämänvuotisesta Finnconista.

Kosmoskyniä kaksin kappalein

Aivot eivät kykene aina pitämään kaikkea hallinnassa. Jos ei ole aivan varma, onko jokin tärkeä asia hoidossa, sen voi varmuuden vuoksi tehdä uudelleen. Tämän aamun iloinen yllätys oli Kosmoskynän uusimman numeron ilmestyminen eteismatolle - kaksin kappalein. Ehkä joku oli maksanut jäsenmaksunsa kahdesti, ettei vain jäisi ulkopuolelle kaikesta kivasta.

Jos ette vielä ole jäseniä, liittykää. Se on edullista, yhdistyksessä on mukavia ihmisiä ja toimintaa, ja sitten tulee pari kertaa vuodessa tämä lehti, jossa on reilusti luettavaa. Niin, ja yhdelläkin maksukerralla per vuosi saa samat edut kuin kahdella, lukuun ottamatta tuplaantuvaa lehteä.