Finnconissa Turussa, osa 1

Tämän vuoden Finncon järjestettiin viime viikonloppuna Turussa. Itselläni ei ole Finnconeista niin laajaa kokemusta, että olisin ollut tapahtumassa aiemmin silloin, kun se on Varsinais-Suomessa ollut, mutta tällä kertaa lähdin paikalle, vaikka taidankin asua kolmisen viikkoa sitten tapahtuneen muuttoni jälkeen kauempana Turusta kuin koskaan. Kannatti lähteä: tapasin paljon tuttuja, joita en näe usein, näin paljon mielenkiintoista puheohjelmaa, tein kivoja ostoksia ja osallistuin megajulkkareihin, joissa julkaistuista kirjoista yksi pitää sisällään kirjoittamani novellin.

Puheohjelmissa minua kiinnosti tietenkin erityisesti kirjoittamisen näkökulma. Aloitin visuaalinen kirjoittaminen -paneelista, jonka puhetta johti Anni Nupponen. Keskustelussa olivat mukana Mixu Lauronen, Magdalena Hai ja J.S. Meresmaa. Paneelissa puhuttiin näköaistin lisäksi paljon muista aisteista. Meresmaa oli jopa sitä mieltä, että ihmiset luottavat näköaistiin liikaa, sillä aivot eivät puhu meille totta. Näköaistin dominoiva asema muihin aisteihin verrattuna olisi siis harhaa, koska muut aistit ovat aivan yhtä paljon käytössä.

Kirjoittaessa näköaistin käyttäminen on kuitenkin nähtävästi monilla automaattisempaa kuin muiden aistihavaintojen tuominen tekstiin. Se on toki näkevälle ihmiselle luontaista, ja Lauronen kertoikin, että näköaisti yritti lipsahdella hänen sokeasta päähenkilöstä kertovaan tekstiinsä yhtenään. Meresmaa kertoi puolestaan kirjoittavansa ensin näköaistihavainnot ja lisäävänsä tekstiin sitten muiden aistien tuottamat havainnot. Mielenkiintoista oli se, miten kirjailijat kokivat lukijan vastaanottavan tekstiä. Hai sanoi, että visuaalisuus ei kirjailijalle itse asiassa olekaan pelkkien näköhavaintojen kertomista vaan siihen kuuluu kaikkien aistien käyttö, jonka tuloksena lukija aistii tarinan miljöön.

Miten paljon tekstissä olisi sitten hyvä olla kuvailua? Paneeli keskusteli visuaalisesta pihtaamisesta, joka on kirjoittajalle mainio tehokeino. Se tarkoittaa siis sitä, ettei kerrota ainakaan heti kovin paljoa siitä, miltä jokin näyttää, vaan jätetään se lukijan mielen tuotettavaksi. Meresmaa mainitsi tämän toimivan erityisesti kauhun hirviöiden kohdalla. Lauronen oli puolestaan jopa sitä mieltä, että vähempi kuvailu tuottaa lukijalle – ainakin toivottavasti – vahvempia visuaalisia mielikuviakin.

Viuhkat ja vesipullot olivat paneelissa tarpeen. Mainoslauseeksi olisi sopinut: "Kaikkien aikojen kuumin Finncon!"

Paneeli keskusteli myös kirjailijoiden käyttämistä visuaalisista inspiraationlähteistä. Hai kertoi käyttävänsä esimerkiksi övereitä visuaalisia virikkeitä, kuten sopivia musiikkivideoita. Meresmaa mainitsi mm. Google-haut, joista saa mielikuvituksen liikkeelle silloinkin, kun kirjoittaminen tökkii. Vaikkapa hevoskärryjen googlaaminen näyttää, millaisia erilaisia hevoskärryjä on tai on ollut olemassa, ja kuvat auttavat miettimään, millaiset hevoskärryt voisivat olla käytössä omassa fantasiamaailmassa. Oli myös lohdullista, että paneeli puhui – jopa innostuneeseen sävyyn – siitä, kuinka kirjoittamista auttaa, että saa henkilöhahmolleen kasvot joltain olemassa olevalta henkilöltä, olkoon vaikka Monica Belluccilta.

Meresmaa esitti kirjoittamisen kannalta itsestäänselvän asian, joka on aina hyvä muistaa. Useampien aistien käyttö saa aikaan sen, että lukija pujahtaa tekstissä olevan henkilön nahkoihin. Se on totta: kun voi haistaa, kuulla, tuntea ja maistaa – ei pelkästään nähdä – saman, mitä tarinan henkilökin, joutuu tarinaan mukaan aivan eri lailla, usein jopa niin, että tämä maailma unohtuu lukemisen ajaksi kokonaan.

Seuraavassa postauksessa lisää asiaa tämänvuotisesta Finnconista.

Kosmoskyniä kaksin kappalein

Aivot eivät kykene aina pitämään kaikkea hallinnassa. Jos ei ole aivan varma, onko jokin tärkeä asia hoidossa, sen voi varmuuden vuoksi tehdä uudelleen. Tämän aamun iloinen yllätys oli Kosmoskynän uusimman numeron ilmestyminen eteismatolle - kaksin kappalein. Ehkä joku oli maksanut jäsenmaksunsa kahdesti, ettei vain jäisi ulkopuolelle kaikesta kivasta.

Jos ette vielä ole jäseniä, liittykää. Se on edullista, yhdistyksessä on mukavia ihmisiä ja toimintaa, ja sitten tulee pari kertaa vuodessa tämä lehti, jossa on reilusti luettavaa. Niin, ja yhdelläkin maksukerralla per vuosi saa samat edut kuin kahdella, lukuun ottamatta tuplaantuvaa lehteä.

Vierailulla Tampereen Werstas-museossa

Jokin aika sitten piipahdin Tampereella ja kävin kolmatta kertaa katsomassa Työväenmuseo Werstaalla näytillä olevaa höyrykonetta, joka on antanut voimaa Finnlaysonin tehtaalle. Kone otettiin käyttöön vuonna 1900, ja sen luona pääsee ihan oikeasti tunnelmaan yli sata vuotta sitten, koska valtavaa voimanlähdettä ei ole siirretty alkuperäiseltä paikalta minnekään.

Höyrykonetta pääsee katsomaan ilmaiseksi, ja paikka on lumoava - ainakin minusta. Suosittelen!

KauhuConissa jälleen – Stephen King -paneeli

Viimeinen ohjelmanumero, jonka kuuntelin tämän vuoden KauhuConissa, oli Stephen Kingiä käsittelevä paneeli. Osallistujina olivat tapahtuman kunniavieraat Johanna Sinisalo ja Juri Nummelin sekä heidän lisäkseen kirjailijat Morre Matilainen ja Marko Hautala. Paneelin veti Joonas Widenius, H.P. Lovecraft – Historiallinen seura ry:n puheenjohtaja.

Stephen King on tietenkin kaikille kauhun harrastajille tuttu. Siitä on melkoisen kauan, kun olen viimeksi lukenut Kingin teoksen tai edes nähnyt hänen teokseensa perustuvan elokuvan, mutta toki minulla jollain perustasolla on King hallussa. Itse en muista ensikosketustani Kingiin. Se on saattanut olla se, kun lukioaikana elokuviin tuli Uinu, uinu lemmikkini ja lukioaikainen ystäväni vaahtosi siitä, kuinka kamala se tarina on. Jotain ylimaallisen pelottavaa. Melkoisen järkyttävää oli kuulla, kun Morre Matilainen kertoi joutuneensa pakolla katsomaan Hohto-elokuvan koulussa 11-vuotiaana. Elokuvan aiheuttama trauma saikin Matilaisen menemään pelkoa kohti – eli lukemaan Kingiä.

Johanna Sinisalo muistutti – samoin kuin kunniavieraspuheessaan – siitä, että King todellakin kertoo teksteillään olennaisia asioita ajasta, jota elämme. Hän nostaa näkyvästikin esiin yhteiskunnan ongelmia ja kritisoi. Olikin mielenkiintoista, kun Sinisalo vertasi Kingiä Dickensiin: molempien tuotanto on tavallaan viihdettä mutta samalla tarkkanäköistä ajankuvaa. Sinisalo kertoi, että Kingin teoksista hän on omassa hyllyssään säilyttänyt kolme: Tarpeellista tavaraa, Carrie ja Tulisilmä.

Marko Hautala otti esille sen, että Kingin aloittaessa kirjallista uraansa oli paljon ihmisiä, jotka uskoivat tosissaan parapsykologiaan ja esimerkiksi Uri Gellerin tekemiin temppuihin. Niinpä King varmasti vaikutti sellaisiin ihmisiin erityisesti, jotka pohtivat, voisiko Hohto-tarinan pojan kyky olla todellinen. Toisaalta Morre Matilainen totesi, että Kingin kirjat ovat suosittuja niiden laajojen hahmogallerioiden vuoksi: esimerkiksi hyvin eri-ikäiset ihmiset löytävät niistä helposti henkilöitä, joihin samaistua.

Paneeli keskusteli myös siitä, miten avoimesti King käyttää omia kokemuksiaan kirjoissaan. Sinisalo oli sitä mieltä, ettei kirjailijaa oikeastaan pitäisi tästä asiasta moittiakaan, sillä tottahan toki hän voi kirjoittaa ammatista, jonka kaikki puolet hän tuntee. Sinisalo nosti esille Piina-kirjan, jossa hänen mukaansa näkyy hienosti lukijan ahnaus sekä se, millaisia paineita menestyskirjailijan niskaan kasautuu.

Juri Nummelin nimitti Kingiä kauhun Kalle Päätaloksi. Paljon muutakin hyvää paneeli toki Kingistä löysi kuin valtavan tuotteliaisuuden tekstin määrässä sekä aiemmin mainitun yhteiskunnallisuuden. Morre Matilainen kertoi pitävänsä Kingiä taitavana sisarussuhteiden kuvaajana. Johanna Sinisalo puolestaan nosti esille sen, että King kuvaa erittäin taitavasti lasten maailmaa ja sitä, mistä nämä ovat kiinnostuneet. Marko Hautala puolestaan selvästi arvosti sitä, että King saa järjettömänkin idean toteutettua hienosti: esimerkiksi idea hampurilaisravintolan takahuoneessa olevasta portista 1960-luvulle on kohtuullisen typerä, mutta King on tehnyt siitä mainion kirjan. King-paneeli päätti minun KauhuConini 2018 oikein mukavasti.

KauhuConissa jälleen – Lovecraft, antologioita ja kauhistuttavia pelejä

KauhuConin järjestelyistä vastaa H.P. Lovecraft – Historiallinen seura ry. Siksi oli tietenkin luontevaa, että tapahtumassa oli esitelmä H.P. Lovecraftista. Hänestä puhui Lauri Lattu, joka on järjestävän seuran julkaiseman Kuiskaus pimeässä -lehden päätoimittaja. Myönnän auliisti, ettei H.P. Lovecraft ollut minulle ennestään kovinkaan tuttu kirjailija. Toki menen tätä nurkkaan häpeämään heti kun olen kirjoittanut ja postannut tämän tekstin. Lupaan myös lukea ainakin yhden Cthulhu-novellin ensi tilassa, mitä se sitten tarkoittaakaan.

Esitys antoi hyvän yleiskuvan Lovecraftin elämästä, kirjoituksista sekä siitä, miten ihmeessä juuri tämän kirjailijan ja hänen tekstiensä ympärille on syntynyt palvova yhteisö. Parasta olivat tietenkin erikoiset yksityiskohdat, joita Lovecraftin elämästä ja tuotannosta ei varsinaisesti puutu. Esimerkiksi molemmat hänen vanhempansa joutuivat mielisairaalaan, isä kupan aiheuttaman raivokohtauksen vuoksi ja äiti siitä syystä, että alkoi nähdä hirviöitä. Sekin oli melkoisen mielenkiintoista, että Lovecraft oli pahimman luokan rasisti ja antisemitisti mutta silti meni naimisiin Sonia Haft Greenen kanssa, joka sattui olemaan juutalainen.

Lattu näki syynä Lovecraftin nykyiseen suosioon sen, että kirjailija käsitteli teksteissään jo omana aikanaan niitä kriisejä, joita koemme nyt. Monissa Lovecraftin teoksissa näkyy se, että ihminen on joutunut maailmankaikkeuden keskipisteen asemastaan syrjään. Kyborgit, robotit ja eläinten oikeudet ovat vieneet alaa siltä, että ihminen olisi se, mikä on tärkeää.

KauhuConin sunnuntaissa olin kuuntelemassa tapahtuman toisen kunniavieraan Juri Nummelinin puhetta antologioiden teosta. Nummelin kertoi seikkaperäisesti siitä, miten on päätynyt toimittamaan lukemattomia novelliantologioita ja suunnittelemaan vielä paljon useampia. Yksi idea mm. oli se, että tehtäisiin tarinoita, jossa kauhuviihteen keskeiset hirviöt pääsevät kotimaisiin maisemiin. Tästä ideasta syntyivät antologiat Tuhansien zombien maa, Verenhimo ja Kuun pimeä puoli. Nummelinin mielestä antologioiden hienous on siinä, että niissä voidaan yhtä lailla antaa tilaa uusille kirjoittajille kuin muistuttaa, millaisia turhaan unohdettuja helmiä vaikkapa suomalaisen kauhukirjallisuuden historiasta löytyy.

Nummelin puhui myös antologioiden arvostuksesta tai paremminkin arvostuksen puutteesta. Mielenkiintoinen näkökulma oli se, että novelliantologioiden versus yhden ihmisen kirjoittamien romaanien arvostuksen erossa näkyy Nummelinin mukaan suomalainen yksinpärjäämisen kulttuuri. Yksin kirjoitettu kirjakin on arvokkaampi asia kuin monen ihmisen yhdessä kirjoittama kirja.

Joka tapauksessa Nummelin puuhaa koko ajan lisää antologioita. Tulossa olisi kryptozoologia-antologia sekä scifistisiä lentosotatarinoita. Kuulostavat lupaavilta.

Pelottavin osuus tämän vuoden KauhuConia oli Heikki Marjomaan esitys kirjastossa saatavilla olevista kauhudigipeleistä. Yleisö sai nähdä trailereita peleistä ja kertoa omia kokemuksiaan. Marjomaa antoi myös tietoa siitä, mille konsoleille peli on kirjastosta saatavilla. Esitys oli varmasti hyvä paketti sellaiselle, jota kauhupelit kiehtovat. Paljon pelaavalle monet peleistä olivat varmasti ennestään tuttuja, mutta ehkä hekin saivat uusia vinkkejä.

Parhaiten mieleen jäivät esitellyistä peleistä The Town of Light, jonka pohjana on todellinen mielisairaala 1900-luvun alun Italiassa, sekä Outlast Trinity, jonka Marjomaa kertoi olevan niin pelottava, ettei hän pysty pelaamaan sitä kuin puoli tuntia kerrallaan.

Itse en ole koskaan kokeillut mitään tällaista konsolipeliä tai oikeastaan minkään muunkaan laista konsolipeliä. Se johtuu ehkä siitä, että elän henkisesti 1800-luvulla tai korkeintaan siinä ajassa, jolloin pelattiin sellaisia elektroniikkapelejä kuin Donkey Kong. Pelejä olisi ollut mahdollisuus kokeilla esityksen jälkeen, mutta se jäi tällä kertaa väliin, koska ohjelmanumeron kanssa meni päällekkäin puheongelma, jonka tahdoin kuulla. Se oli paneeli Stephen Kingistä. Mutta siitä kerron seuraavassa postauksessa enemmän.

KauhuConissa jälleen – Johanna Sinisalon kutsuvieraspuhe

Viime vuonna järjestettiin Rikhardinkadun kirjastossa kirjaston ja H.P. Lovecraft – Historiallinen seura ry:n yhteistyönä ensimmäistä kertaa KauhuCon, tapahtuma, jossa kauhukulttuuri näyttäytyi kaikessa moninaisuudessaan tai ainakin osassa siitä. Olin paikalla ja kokemus oli sen verran hyvä, että tänäkin vuonna piti lähteä paikalle. Tämän vuoden tapahtuma järjestettiin 7. - 8. huhtikuuta, ja olin tällä kertaa paikalla molempina päivinä.

Ensimmäisenä päivänä tapahtuman toinen kunniavieras Johanna Sinisalo piti puheen kauhun rajoista. Sinisalo aloitti puheensa siitä, mikä on hänen tuotantonsa ja kauhun suhde. Hän kirjoittaa mielestään kauhistuttavista asioista, mutta ei oikeastaan sellaisista, jotka ihmiset mieltävät kauhuksi. Itse asiassa Sinisalo ei mieltänyt tekstejään itsekään kauhuksi ennen kuin – yllätys yllätys – hän törmäsi lukijaan, jonka mielestä hänen novellinsa Etiäinen oli niin pelottava, ettei sen lukemisen jälkeen voinut sammuttaa valoja nukkumaan mennessä. Sinisalo kertoi pelkäävänsä itse eniten ihmisiä, ja tästä syystä hänen kirjojensa kauhu ei perustu yliluonnolliseen vaan vinksahtaneisiin ihmisiin.

Tietenkin Sinisalo pohti myös ihmisen tarvetta kokea kauhun tunnetta tarkoituksella. Hänestä tarve on jotenkin sisäsyntyinen, ja jotkut meistä tahtovat kauhuntunnetta vain lisää, kun taas toiset pakenevat pian vaikkapa lapsuuden kummitusjuttuihin tutustuttuaan tai yhden liian pelottavan elokuvan nähtyään. Sinisalo esitti myös ajatuksen kauhufiktiosta leikkinä – katsoessaan kauhua tai lukiessaan kauhutarinaa me leikimme pelkäämistä ja voimme pitää pelon koko ajan hallinnassamme. On helppo sulkea silmät tai kirja.

Itse tunnistan tuonkaltaisen pelon kiehtomisen. Olen niitä ihmisiä, joille kauhu on ollut juurikin hieman liian pelottavaa, mutta kuitenkin jotain, mikä vetää puoleensa. Ehkä siinä on myös omien rajojen hakemista: kuinka pelottavaa pystyn katsomaan? Nykyään omassa kauhuharrastuksessani on olennainen myös tunne, että kunpa löytäisikin sen elokuvan tai kirjan, joka oikeasti pelottaisi. Aika harva perushyvä teos siihen pystyy, kun on joitakin tullut vuosien varrella nähtyä ja luettua. Tosin tuntuu, että paljon enemmän olisi pitänyt nähdä ja lukea, mutta… jatketaan siitä, missä ollaan. 

Sinisalon mukaan paras kauhu on sellaista, joka näyttää meille, että elämänhallinta on vain illuusio. Kauhu pistää meidät silloin katsomaan silmiin asioita, joiden tahtoisimme unohtaa olevan olemassa. Yksi tällainen on maailman ja elämän kaoottisuus. Pitää kuitenkin muistaa, että kauhufiktio ei pelaa useinkaan ihmisten todellisten pelkojen kanssa siinä mielessä, että monet ihmisen syvätkään pelot, esim. pelko ihmissuhteen päättymisestä, eivät käänny kauhuviihteeksi tai edes vakavaksi kauhuksi. Fobioita voidaan käyttää kauhufiktion pohjana, mutta fobiapelkojen subjektiivisuuden vuoksi vaikkapa hyönteiskauhuun perustuva tarina on toisten mielestä mahdottoman pelottava ja toisten mielestä hohhoijaa-kokemus. Itse olen törmännyt muiden kuin fobiakauhuleffojen kohdalla kauhukokemuksen yksilöllisyyteen. Minusta tavattoman pelottava Manaaja on kuulemma ollut naurettava. Ring, sekin minusta kammottava leffa, on ollut toisen ihmisen mielestä pitkästyttävä. 

Mielenkiintoista oli myös pohdinta siitä, että kauhu ja inho ovat eri asia. Sinisaloa tuntui erityisesti ärsyttävän se, että monesti kauhussa yritetään saada kova vaikutus aikaan sillä, että esitetään esimerkiksi mätäneviä ruumiita. Onhan se totta, että se on aika lailla halpa keino tunnelman luomiseksi, ja on mukavakin kuulla, ettei se tehoa kaikkiin. Itse kuulun hieman samaan ryhmään: varsinkin elokuvissa se, kun kierroksia todella lisätään, on minulla aina se pitkästyttävin osuus. 

Sinisalo uskoo myös, että eniten ihmiset pelkäävät sitä, että menettävät kontrollin tunteen. Siksi esimerkiksi kehokauhu on tehokasta: uhri on jumissa eikä voi tehdä mitään sille, että hänen kehonsa koskemattomuutta on loukattu. Myös kauhun perinteiset hirviöt, kuten vampyyri, ihmissudet ja Frankensteinin hirviö ovat muistutus siitä, millaiseksi jokainen meistä voisi muuttua. Ne ovat kiehtovia myös siksi, etteivät ne ole puhtaasti antagonisteja vaan tarinat niistä kertovat toiseudesta, joka ei oikeastaan eroa mitenkään meidän oikeasta elämästämme. Myös tällaisten olentojen motiivit on helpompi ymmärtää kuin vaikkapa Cthulhun.

Kuten Marko Hautala KauhuCon-esityksessään viime vuonna, myös Sinisalo pohti kauhun arvostusta. Jo nuorena Sinisalo törmäsi siihen, etteivät hänen vanhempansa innostuneet, kun hän luki Shokki-kauhusarjakuvalehteä. Kauhu on edelleen marginaalissa eikä arvostettua, vaikka goottilaisesta kauhuperinteestä löytyykin isoja klassikkoteoksia, kuten juuri Mary Shelleyn teos Frankenstein. Ongelmaksi Sinisalo näkeekin mm. sen, että kauhun ajatellaan olevan lapsellista pelottelua, eikä hienoja, selkeästi kauhuelementtejä sisältäviä teoksia luokitella kauhuun, koska niitä tahdotaan arvostaa eikä kauhua arvosteta. Yksi tällainen teos on vaikkapa Franz Kafkan Muodonmuutos. 

Lopuksi Sinisalo kertoi omista arvostuksistaan. Hän on logiikkanatsi, joka ei kestä sitä, jos faktat tarinassa ovat väärin tai henkilöt käyttäytyvät järjettömästi. Hänen mielestään hyvä kauhu leikittelee sillä rajalla, millä lukija tai katsoja jää epävarmuuteen siitä, onko asioille luonnollinen vai yliluonnollinen selitys. Sinisalon antama esimerkki tästä on aika lailla täydellinen ja minulle mieluisa: oman nuoruuteni suosikkisarja X-files teki nämä kaksi puolta konkreettisiksi, kun Mulder edusti ufouskovaista ja Scully skeptikkoa. Muistan ikuisesti, kuinka jokaisessa jaksossa lopputulos oli se, että kaikki melkein selvisi mutta ei laisinkaan. Oi niitä aikoja.

Kauniita sanoja novellistani

Sen verran vähän on tullut vielä kirjoitettua ja varsinkin julkaistua, ettei ole kovin paljoa tarvinnut jännittää, millaisia kommentteja tekstini keräävät. Nyt kuitenkin Tähtivaeltajassa (1/2018) on arvioitu Varjojen lumo -kokoelma, josta arvion kirjoittanut Shimo Suntila on kovastikin pitänyt.

Minun novellistani Suntila kirjoittaa seuraavasti:

Edith Arkon Karannut sielu ei sen sijaan vihjaile: Victoria Frankenstein aikoo ylittää isoisoisänsä saavutukset sitomalla kuoleman hetkellä vangitun sielun kokonaan toiseen kuolleeseen ruumiiseen. Tieteellinen kunnianhimo, valtoimenaan leiskuvat seksuaaliset halut ja kauhea syyllisyys uhkaavat suistaa turmioon niin Victorian, hänen ystävänsä kuin tämän ylimaallisen hovimestarin.

Siinähän se on tiivistettynä niin hienosti, koko novelli. Kuulostaa kohtalokkaalta. Oih.