Tunnustan: minulla on salarakas – juuri sellainen, josta oli puhetta edellisessä postauksessa, teksti, jonka kanssa voi viettää aikaa, kun työläämpi kirjoitusprojekti ei mene mihinkään tai ei ainakaan eteenpäin. Suhteemme on varsin tuore, mutta juuri eilen tarvitsin tätä salarakasta ja ehkä se jollain tavalla auttoikin minua, kun olen ollut jonkinlaisessa kirjoitusblokissa steampunk-maailmani kanssa. Se on jotain muuta – ihan muuta.
Kirjoitin siis keveällä mielellä aivan satunnaista kohtausta, jonka paikka kokonaisuudessakin oli jokseenkin epäselvä. Ja sitten, kirjoitettuani reilun sivun tajusin jotain: tässä se nyt on, tarinan love interest, päähenkilöni elämän rakkaus. Auts. Tämä mies, jolla ei ole nimeä, mies, joka auttaa, kun päähenkilö murtaa nilkkansa. Tämä mies, jonka piti – kai – olla vain yksi monista hahmoista, jotka tulevat päähenkilön tielle tarinan aikana. Tämä on se, joka tulee takaisin, vaikka päähenkilöni ei tajunnut/uskaltanut kysyä häneltä puhelinnumeroa. Tämä on se, jonka päähenkilöni saa lopuksi, vaikka matkalle mahtuisi millaisia väärinkäsityksiä tai erimielisyyksiä tahansa.
On tuo fiktiivisten henkilöiden elämä helppoa. Oikeassa elämässä pitää niin arpoa, että onkohan tämä nyt sitä suurta rakkautta vai ei. Salamarakastuminen voi olla pelkkää harhaa ja suuri rakkaus voi olla se, jonka kanssa alku on nihkeää. Tai päinvastoin, kaikki voi olla maailmanloppuun saakka nihkeää tai sitten salamarakkaus kestää hautaan saakka.
Yritän nyt muistutella itselleni, ettei tuo päähenkilöni ole tietenkään vielä tajunnut kohdanneensa elämänsä rakkautta. Hän arpoo ja tuskailee yhtä lailla kuin ihmiset tosielämässä. Minä olen ainut, joka tietää, että tuossa se ihminen nyt on. Minulla onkin nyt olo vähän kuin Afroditella. Ja tiedättehän, mitä tahansa kamalaa voi aivan pian tapahtua, sillä rakkauden jumalatar on oikukas. Mutta ei toki niin oikukas, ettei lopulta antaisikaan näiden kahden saada toisiaan. He kun kuuluvat yhteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti