Viisasteleva sydän – miehen voi löytää myös tarkkailemalla tilannetta sivusta

Muutamilla ihmisillä on niin nopea havaintokyky, niin hienonhieno luonteentutkimisen taito, synnynnäinen tarkkanäköisyys sanalla sanoen, ettei toisten paraskaan elämänkokemus vedä sille vertoja - -.

Kolmeakymmentä lähentelevällä Anne Elliotilla on paitsi taito lukea ihmisiä, myös asemastaan tietoinen isä ja takanaan lyhyt kihlaus, jonka purkautui juurikin siitä syystä, ettei isä hyväksynyt kihlattua, kapteeni Frederick Wentworthia. Miehessä oli tietenkin se ongelma, ettei hänellä ollut rahaa. Mutta asiat muuttuvat. Frederick Wentworth palaa vaurastuneena eikä Anne voi välttää hänen seuraansa. Mikäpä sen onnellisempaa, paitsi ettei mies tunnu suhtautuvan Anneen enää samoin kuin ennen. Naiset kyllä piirittävät häntä, mutta Anne katsoo parhaaksi pysyä syrjässä.

Jane Austenin klassikkoromaani Viisasteleva sydän (Persuasion, 1818) kertoo, kuinka Anne Elliot ja Frederick Wentworth löytävät onnen yhdessä. Ei ole kovin yllättävää, että tällä toisella yrittämällä rakkauden täyttymyksen tiellä ovat vielä baronetti-isää enemmän Annen ja Frederickinkin omat typerät olettamukset.

Alkuasetelma tarinassa liittyy kuitenkin eniten Annen perheen talouteen: isällä ei ole enää varaa asua Kellynch Hallissa, joka on perheen koti. Kellynch Hall vuokrataan ja isä lähtee Annen toisen sisaren kanssa asumaan Bathiin, jonne Annekin päätyy tarinan aikana pitkäksi aikaa vierailemaan.

Luvassa on monenmoista ihmissuhdekikkailua. Kuvioon sopii, että Frederickistä lumoutuvat Henrietta ja Louisa Musgrove, joiden veli on naimisissa Annen sisaren kanssa. Kyllä, ihmisten väliset suhteet ovat juurikin noin monimutkaisia ja ainakin minun on valtavasta henkilögalleriasta aluksi vaikea hahmottaa, kuka on kuka ja varsinkin missä suhteessa kukakin on muihin henkilöihin. Lisäksi pitäisi hahmottaa, kuka on enemmän ja kuka vähemmän pokkuroitava, koska se määrää hyvin paljon sitä, millainen käytös on milloinkin kenellekin sopivaa.

Anne ei ota mistään tällaisesta paineita – tai edes vaikuta kovin kiinnostuneelta tämänkaltaisista asioista. Hän on rauhallinen persoona – paitsi ehkä sisäisesti, kun taistelee Frederickin läheisyyden aiheuttamaa tuskaa vastaan – ja ottaa vastuun itselleen monessa tilanteessa. Kovin aktiiviseksi sankarittareksi häntä ei voi kutsua, koska hän on luonteeltaan sivustajakatsoja, asioiden tarkkailija. 

Annen pään sisälle päästään loputtoman paljon, mutta Frederick Wentworth saisi minun makuuni olla läsnä enemmän. Olisi ollut ihanampi itse arvioida, kuinka mahtava mies on kyseessä. Mutta lukija on enimmän osan ajasta yhtä kuulopuheiden varassa kuin Anne Elliotkin. Siinä sitä sitten ihmetellään, kuinka kiintynyt Frederick mahtaa olla Louisa Musgroveen, kun hyysää tätä nuorta naista, joka on iskenyt päänsä pudotessaan kiveltä, kun on ollut Frederickin seurassa huima- ja itsepäinen.

Austenille tunnusomaisesti sivuhahmoista löytyy monenmoista ylireagoivaa tai tumpeloa persoonaa. Kertoja ei arastele kuvailla myöskään henkilöhahmojen älynlahjoja – useinkin vähemmän mairittelevasti. Annen sisar Mary ei ole koskaan olosuhteisiin tyytyväinen. Isän jo mainitsinkin, hän touhottaa sitä, että on tärkeä henkilö, koska hänellä on baronetin arvo – ja sitä, että hänen serkkunsa, jota hän ei tosin kummemmin tunne, on peräti varakreivitär.

Itsekkään kierosti ajatteleva hahmokin löytyy. Austenia lukeneet eivät ylläty, että se on juuri henkilöhahmo, jonka käytöstä kaikki pitävät sulavan moitteettomana. Paitsi tietenkin Anne, joka ymmärtää epäillä, sillä naisten seurassa hieman jäykähkökin mies saattaa osoittautua paljon kultaisemmaksi kuin suustaan sujuva. Hmm, aivan kuin olisin törmännyt tällaiseen joskus aiemminkin… Tietenkin tarinassa on myös hyväsydämisiä henkilöhahmoja. Pariutumista tuntuu tapahtuvan niin, että lukijan mielellä ei ole varaa herpaantua – tai ainakin pariutumisen yritystä.

Pääparilla on ymmärrettävästi tuskaisimmat tunteet. Ulkoisesti rauhallinen Anne kokee törmätessään arvaamatta rakkautensa kohteeseen ”Kiihtymystä, kipua, mielihyvää, jotakin joka oli riemun ja tuskan välimailla”. Tarinan huipentumassa Anne kehtaa esittää, että naisella on pidempi tuska, jos on joutunut eroon rakastetustaan. Tämä avautuminen, jonka Frederick kuulee sivusta, saa miehen raapustamaan oman purkauksensa, joka melkein vetää vertoja erään herra Darcyn ensimmäiselle kosinnalle, jonka hän esitti Elizabeth Bennetille. No ei nyt kuitenkaan, mutta onhan tämäkin liikuttava: 

Älkää rohjetko sanoa, että mies unohtaa pikemmin kuin nainen, että hänen rakkautensa kuolee aikaisemmin. En ole rakastanut ketään muuta kuin Teitä. Olen ehkä tuominnut väärin, ja pikkumainen ja pitkävihainen olen kyllä ollut, mutta häilyväinen en koskaan.

Ah, ei lisättävää!

Viisasteleva sydän oli ihana ja innostava lukukokemus siitä huolimatta, että olin aluksi aivan sekaisin henkilöhahmoista ja heidän välisistään suhteista. On mahtavaa, kun saa tarkastella 1800-luvun alun seurapiirejä aikalaisen hykerryttävyyteen ja suuriin tunteisiin keskittyvästä näkökulmasta. Niin, ja lukea tietäen, että selväjärkinen päähenkilö kohtaa lopulta onnensa. Hieman ehkä samaistuinkin Anneen. Ei ole ihan vierasta se, että sivusta vaan katsellaan ja kun tehdään päätelmiä, niiden oikeellisuus voi olla vähän niin ja näin.

Gray Hair Don’t Care – kyllä viisikymppisetkin rakastuvat

Lelan opiskeluajan paras ystävä on ollut Donovan. Lela on jättänyt kertomatta, että hänellä on myös rakkaudentunteita miestä kohtaan. Hän on vaiennut asiasta siinäkin kohtaa, kun ystävykset ovat sattumalta, yhden kerran, päätyneet samaan sänkyyn. Se on ehkä ollut hyväkin ratkaisu, koska tilanne on selvästi ollut Donovanille hankala ja pian tapahtuneen jälkeen mies onkin paukauttanut itsensä naimisiin aivan toisen naisen kanssa.

Nyt Lela on melkein 50-vuotias eronnut newyorkilainen. Hän törmää aivan sattumalta myös eronneeseen Donovaniin, joka ei ole menettänyt charmistaan tippaakaan. Juttukin luistaa yhtä hyvin kuin neljännesvuosisata aiemmin. Ja kuinkas ollakaan, Lela ja Donovan päätyvät jälleen harrastamaan seksiä. Nyt Lela tulee lipsauttaneeksi syvemmistä tunteistaan – ja mies karkaa paikalta.

Lela päättää tehdä täyskäännöksen. Elämä ei voi mennä näin! Hiuksiinkin tulee harmaata. Antaa sen tulla. Antaa miesten mennä. Lela alkaa toteuttaa unelmaansa omasta kosmetiikkamerkistä.

Karen Boothin Gray Hair Don’t Care on nykyromantiikkaa, jonka päähenkilö poikkeaa valtavirtaromantiikasta ikänsä puolesta. Suurin osa tarinasta sijoittuu kolmen vuoden päähän siitä, kun Lela on tavannut Donovanin uudelleen. Lela on täyttänyt 50, ja hänen Lela B -kosmetiikkamerkkinsä alkaa menestyä. Bisneksen onnistuminen johtaa hänet kuitenkin takaisin kasvotusten Donovanin kanssa. Donovanin tyttären Echon yritys nimittäin alkaa hoitaa Lela B:n markkinointia ja mies on yllättäen mukana jälkikasvunsa bisneksissä, vaikka tämän piti olla toisella puolella manteretta San Franciscossa. Ja nyt, kun Lela haluaa pysytellä erossa Donovanista, mies näkeekin hänet maailman puoleensavetävimpänä olentona:

”Just no more cracks about my hair, okay? I love it, and I’m proud of it.” “It’s gorgeous.” He tamped down his urge to tell her that she was gorgeous. It would only make their working relationship more difficult. But he not only felt that way, he felt it in a way he hadn’t before. This new version of Lela, with her own brand of confidence and a distinct air of not giving a fuck, was extremely appealing. Too bad he was done with women. Too bad he was done with love.

Tavallaan Lela ja Donovan ovat tasoissa: suhteisiin ei aleta ja sillä hyvä! Kunpa se olisikin niin mahtavan yksinkertaista! Toinen vetää puoleensa ja koko ajan pitää olla tekemisissä. Haastavia tilanteita riittää. Echo on menossa naimisiin ja Lelakin kutsutaan juhliin, joissa on myös morsiamen äiti, siis Donovanin eksä. Entä miten käy Lela B:n mainoskampanjalle, jossa Lela itse on mallina? Kestääkö maailma viisikymppisen harmaapäisen naisen seksikkyyden?

Gray Hair Don’t Care on siitä ihana kirja, ettei siinä ole yhtään vastenmielistä henkilöhahmoa. Sillä tavalla se luo toivoa siitä, että ehkä ihmiset eivät aina olekaan sitä, mitä heistä hankalissa ajatuksissaan kuvittelee. Ehkä asiatkaan eivät ole sitä, miltä ne näyttävät. Lelan ja Donovanin tiellä on toki tavallaan myös muita ihmisiä, mutta varsinaisesti rakastavaiset ovat itse oman onnensa tiellä. Donovan esimerkiksi ajattelee, ettei voi sotkea tyttärensä työtä, ja romanssi Lelan kanssa sotkisi sen. Echo siis on tavallaan rakkauden täyttymyksen tiellä, mutta hän on ihana persoona eikä edes Donovanin entinen vaimo Genevieve ole käärme, joka yrittää myrkyttää kaikki paratiisiin yrittäjät.

Teos on herkun näköinen ja tykkäsin kovasti myös sen sisällöstä. Rakastavaisten ikä tekee sen, että menneisyyttä ja sen taakkaakin saattaa olla enemmän kuin nuoremmilla päähenkilöillä, vaikka itsevarmuuttakin on päässyt jossain kohtaa kertymään.

Keski-ikäinen henkilöhahmo saattaa myös huomata, että vaikka on itsenäinen, hän on silti jollain tapaa tilivelvollinen rakkauselämästään sekä vanhemmilleen että lapsilleen, mikä on aika kiintoisa asetelma. Donovanin äiti onkin melkoinen persoona ja sitten on Echo, jonka elämässä Donovan ei ole ollut tarpeeksi aiemmin. Kehittele siinä sitten romanssia, kun tunteiden kohde työskentelee oman tyttären kanssa.

Karen Booth on kokenut romanttisen viihteen kirjoittaja, mutta Gray Hair Don’t Caren ja saman sarjan (Never Too Late) kaksi muuta kirjaa hän on julkaissut omakustanteena. Kirjan jälkipuheessa Booth puhuu siitä, etteivät kustantajat halua ottaa kustannusohjelmiinsa rakkaustarinoita, joiden sankarittaret ovat hiemankaan vanhempia. Kirjailija jopa vitsailee sillä, että jos lukija on lukenut niihin sanoihin asti, tällaiselle kirjallisuudelle selvästi on tilausta. Ja totta kai sille on. Kestän toki lukea nuorempienkin päähenkilöiden romansseja, mutta miten ihmeessä keski-ikäinen tai vanhempi henkilöhahmo ei voisi olla kiinnostava myös romantiikassa? Rakastuvathan ihmiset oikeastikin missä iässä tahansa – tai niin olen kuullut…

Ensiesiintyminen Helsingin kirjamessuilla

Viime perjantain ja lauantain vietin Helsingin messukeskuksella kirjamessuilla. Kirjojen keskellä on tietenkin mukava viettää aikaansa, mutta huippuhetki oli ehdottomasti se, kun pääsin itse esiintymislavalle. Olin vetäjänä paneelissa Queer-romantiikan monet muodot. Muina keskustelijoina olivat Artemis Kelosaari, J.S. Meresmaa ja Magdalena Hai. 

Paneelissa nostimme kovasti esille Osuuskumman uutta antologiaa Sydänten salonki, johon kaikki lavalla olleet ovat kirjoittaneet novellin. Magdalena Hailla ja minulla on kirjan synnyssä vielä muutenkin sormemme pelissä, koska olemme toimittaneet teoksen. 

Idea tehdä spekulatiivista historiallista queer-romantiikkaa tuli Magdalena Hailta viime vuoden alkupuolella. Syöksyin heti ilmoittamaan kiinnostukseni ruveta teoksen kanssatoimittajaksi. Ja nyt antologia on valmis! Saan hypistellä sen ihanaa kantta – lukea ei enää tarvitse. Olen kyllä lukenut jokaisen novellin niin tarkkaan niin monessa vaiheessa, että tällainen lukemiskieltäytyminen minulle sallittakoon.

Oma novellini antologiassa on nimeltään Leskiherttuatar ja kotiopettajatar. Se sijoittuu 1800-luvun lopulle Lontooseen, jossa asuu ihmisten lisäksi keijuja. Agnes on leskiherttuatar, joka palkkaa Shayleen-nimisen keijun tyttärensä kotiopettajattareksi. Keijut ovat epäilyttäviä ja kotiopettajatar arvoasteikossa selvästi herttuatarta alempana. Mutta kuinkas käykään: Agnes ei voi vastustaa Shayleenia. Agnesilla on kuitenkin vakaa usko siihen, että hänen edesmennyt aviomiehensä Henry ei voisi hyväksyä hänelle uutta rakkautta. Siinäpä sitten pulma. Mutta lupaamme Sydänten salongissa onnellisen lopun, joten pulma ratkeaa kyllä, ei hätää.

Pakko myöntää, että nautin esiintymisestä. Esiintymispäivän aikana oli vain sopivasti täpinähermostusta, ja kun päästiin lavalle, viihdyin tilanteessa oikein hyvin. Yleisöä oli paikalla oikein kivasti, ja Kallio-lava oli kotoisan oloinen ympäristö. Yleisökin taisi tykätä. Me esiintyjät ainakin intoilimme aika täysillä. 

Kävin messuilla katsomassa muutamia esityksiä. Yksi niistä oli keskustelu kokemusasiantuntijoiden käytöstä. Laura Honkasalo haastatteli Emmi Itärantaa ja Sini Helmistä. Erityisen lohduttavaa keskustelussa oli muistutus jälleen kerran siitä, että kirjailija voi kirjoittaa mistä tahansa, kunhan perehtyy asiaan. Kirjailija ei ole velvollinen kertomaan omasta taustastaan eikä esim. tulemaan ulos kaapista ollakseen uskottava henkilö kirjoittamaan seksuaalivähemmistöistä. 

Kävin kuuntelemassa myös Ann-Christin Antellin ja Anu Vähäahon keskustelua historiallisesta romantiikasta. Tämä tuskin yllättää ketään.

Romantiikka oli messujen teema itselleni, ja yllätyksekseni Satu Piispa-Hakala tallensi siihen liittyvän spontaanin lausahdukseni. Eipä ole minusta ennen tällaista tehty: 

Messuostoksiakin tein. No, kaksi näistä on tekijänkappaleita, ja kaksi ostin kirjajulkkareista, joissa juhlistettiin myös Sydänten salonkia, joten teknisesti… en ostanut messuilta kovin paljon. Osa kirjoista oli myös oikeasti halpoja! Tai ainakin yksi. Lukemista tarvitaan aina, vai miten se meni?