Rakkautta, laamoja ja onnekkaita sattumia – Iiris Leimun hyvän mielen esikoisromaani

Melinda tietää, mitä haluaa: menestysuran sisäsiistissä työssä, kepeitä tapaamisia miesten kanssa, samppanjalasillisia ja vaahtokylpyjä. Työpaikan kieroilut aiheuttavat stressiä, mutta Melinda on kova luu ja iskee takaisin. Työkaveri Sara haluaa kuitenkin sekä itselleen että Melindalle jotain aivan muuta ajateltavaa viikonlopuksi ja järjestää heidät kylpylälomalle.

Melindan kauhistukseksi hermoja rentouttavaksi tarkoitettu ohjelma sisältää puuhastelua ulkoilmassa – laamojen kanssa. Ja aivan kuin tämä ei riittäisi epämukavuusalueelle astumiseksi, Melindan on kohdattava myös uusia, aivan eri maailmasta olevia ihmisiä. Kaikista häiritsevin on laamatilan omistaja Aaron. Mies on raivostuttava ja yhtä aikaa puoleensavetävä. Onneksi Aaron on kerrassaan vääränlainen Melindalle, sillä mieshän lapioi lantaa, kun taas Melinda juo baristojen tekemiä kahveja ja kuljettaa tavaroitaan Vuittonin laukussa.

Melindalla on kaikki hallinnassa, koska häntä selvästi vanhempi, työn kautta tutuksi tullut, varakas Joachim vaikuttaa olevan hänestä kiinnostunut. Laama-Aaronin voi siis unohtaa. Paitsi että… joskus epätodennäköiset henkilöt tunkevat mieleen. Melinda huomaa, ettei pääse eroon irti Aaronista – ei ajatuksissaan eikä muutoinkaan.

Iiris Leimun esikoisromaani Rakkautta, laamoja ja onnekkaita sattumia on hyvän mielen romanttista viihdettä. Päähenkilö Melinda on italialais-suomalainen nuori nainen, joka asuu Suomessa tarkemmin määrittelemättömällä paikkakunnalla. Vastakkain tarinassa ovat pintapuolisesti hänen kaupunkilaiselämänsä, jossa laskelmointi uran etenemiseksi on tarpeen, ja maanläheinen elämä, jota Aaron elää niin keskellä ei-mitään, ettei miehellä ole edes kunnollista verkkoyhteyttä.

Syvemmällä tasolla vastakkain ovat arvot, joita Melindan urasuuntautuneisuus ja Aaronin elämäntapa edustavat, kuten myös ihmissuhteita koskevat arvot. Melinda kuvittelee olevansa tyytyväinen elämässä, jossa voi itse hallita, milloin antaa aikaansa miehille – eikä yhdelle koskaan tarvitse antaa kovin paljoa aikaa. Vapaus kuulostaa aina hienolta, mutta onko se sitä todella? Koska kyse on romanttisesta viihteestä, on alusta asti selvää, että Melinda joutuu lopulta tekemään isoja oivalluksia elämästään. Tästä syystä hän on mieluisa päähenkilö ainakin minulle. Kukapa ei olisi joskus nähnyt elämäänsä väärin ja antanut aikaansa sellaisille asioille tai ihmisille, jotka eivät loppujen lopuksi teekään itselle hyvää?

Melinda on nykyaikainen romanttinen sankaritar, mutta hänessä on ihana vanhanajan piirre: hän rakastaa klassikkoelokuvia. Tämä piirre näkyy vahvasti tarinan alkupuolella, kun Melinda yhdistää tilanteita mielessään tuttuihin elokuviin, joita lukijankin on mukava bongailla. Kirjan keskiosassa olisi voinut olla muutama elokuvaviittaus myös, koska lopun dramaattisessa tilanteessa elokuvasta tutut asiat osoittautuvat kullanarvoisiksi.

Aaron on aluksi jäyhä mutta siitä huolimatta auttavainen, ja pian hän paljastuu vakaaksi, arvonsa tuntevaksi, huumorintajuiseksi mies, jolla on – tämäkään ei ole erityisen harmillista – ensiluokkaiset pakarat. Lisäksi hän on taitava leipomaan korvapuusteja. Kun lukija seuraa Melindaa Aaronin ja toisaalta Joachimin seurassa, tulee hyvin nopeasti mieleen pari neuvoa, jotka tekisi mieli takoa Melindan päähän. (Hyvä on, ymmärrän, etteivät rakastavaiset voi lopullisesti saada toisiaan kuin vasta kirjan lopussa.) Yrittäkääpä itse vastustaa Aaronia:

”En minä osaa leipoa”, Melindan oli tunnustettava.

”Ei se mitään, sillä minä osaan”, Aaron sanoi hymyillen ja seurasi Melindaa avokeittiön saarekkeen luo. Melinda oli googlettanut reseptin ja käynyt ostamassa tarvikkeet. Aaron laski kanelipussin muiden ainesosien joukkoon. Sitten hän seisahtui Melindan eteen. Melindan polvet alkoivat tuntua pehmeiltä, kun Aaronin tuttu seetrin ja bergamotin tuoksu leijaili hänen nenäänsä. Oli pakko nielaista.

”Minulla ei ole kuin yksi esiliina”, hän sai sanottua muistaessaan jälleen hengittää.

”Ei se mitään”, Aaron totesi ja veti villapaidan pään yli pois. T-paita nousi ylös paljastaen vatsan ihoa. Melinda henkäisi ja katsoi poispäin, mikä oli hassua, sillä hän oli nähnyt miehen kokonaan alasti, hän oli tuntenut miehen ihollaan ja sisällään. Miten hänestä oli yhtäkkiä tullut näin kaino? 

Tätä lukijaa ei olisi haitannut, vaikka Aaron olisi saanut enemmän tilaa romaanin sivuilla. Onneksi mukana on pari kiihkeää kohtausta Aaronin kanssa. Seksiä ei kuitenkaan kuvata alusta loppuun, joten kirja sopii myös lukijalle, joka ei halua yksityiskohtaista tietoa elinten yhtymisestä toisiinsa.

Laamatila on virkistävä miljöö romanttiselle kirjalle. Laamat tuovat tarinaan oman osansa huumorista ja lopulta myös herkistymisentunteista. (Varautukaa itkemään laamojen vuoksi!) Tarina sijoittuu loppuvuoteen ja sopii mainiosti luettavaksi joulua odotellessa. Kirja ei ole kuitenkaan niin jouluinen, etteikö sitä pystyisi lukemaan myös ei-jouluihminen jonain muuna vuodenaikanakin. Tai no, kesälukemiseksi tämä ei ehkä olisi ensimmäinen suositukseni.

Tunteita tosiaan herää Melindan tarinaa lukiessa – muutoinkin kuin laamojen vuoksi. Varsinkin romanssiin kuuluva musta hetki, jossa tuntuu, että onnellinen loppu on mahdoton, jysähtää kovaa. Melinda on itse rakentanut itselleen tilanteen, jossa kaikki hajoaa palasiksi. Lukijan lohtu on se, että hän tietää tarinan päättyvän muuhun kuin toivottomuuteen.

Iiris Leimu on kirjoittajaystäviäni, joten sain lukea tämän kirjan jo ennen kuin se virallisesti ilmestyy. Kiitos siitä! Nyt voinkin suositella teosta kaikille romanttisen viihteen ystäville. <3

Samuli Heimosen taidetta Kuopiossa

En ole kovin aktiivinen somessa, mutta olipa onni, että huomasin Instagramista, että Samuli Heimosella on Kuopiossa näyttely. Heimonen on nykytaiteilijoista suuria suosikkejani, mikä on sinänsä aika paljon sanottu, koska useimmiten mikään alle 120 vuotta vanha teos ei värähdytä minua kovinkaan kummoisesti. 

Galleria Ars Liberassa on 12.11.2023 saakka näyttely Yö ja Päivä, jossa on 10 Heimosen kissateosta. Tässä näytteiksi Aamunkoitto, Villikissa ja Portinvartija. 

Syksyn paras loisto luonnossa saattaa olla jo ohitse, mutta jotain tosi kaunista on näissä katua peittävissä vaahteranlehdissä. Näiden myötä lähdetäänkin sitten jännittävään kirjamessusyksyyn.

Uudehkoa julkaistua steampunkia

En osallistunut tänä vuonna Tampereella järjestettäville steampunk-festivaaleille, mutta festareiden yhteydessä tuli saataville kaksi julkaisua, joissa on kirjoittamaani steampunkia.

Pidempi teksti, itse asiassa aika muhkea novelli, löytyy Rautasilmä-antologiasta, jonka julkaisija on Nysalor-kustannus. Tarinani Lilyann ja Mary kertoo Lilyann Blakeleysta, joka pitää hautaustoimistoa Lontoossa. Hänellä on hyvin toimiva bisnes, koska hänen rakastajansa on palkkatappaja, joka hoitelee Lilyannille sopivan varakkaita asiakkaita. Eräänä päivänä rakastaja kuitenkin löytyy hirttäytyneenä. Mikäpä neuvoksi? Mistä uusi palkkatappaja? Rakastajan tilalle astuu Mary Milligan, joka elää epäsovinnaisesti ja osaa tappamisen taidon. Mutta yhden ongelman ratkaisusta Lilyann saa elämäänsä kaksi ongelmaa: Maryn keksijäveljen ja – rakkauden.

Toinen julkaistu tarina on sitten pikkuruinen, ja se löytyy Aikamatkaajan almanakan kolmosnumerosta, toisin sanoen Tampere Steampunk Festivalin ohjelmalehtisestä. Tarinan nimi on Unelmien poikamies, ja se kertoo kaksosista, jotka haluavat tanssiaisissa saman miehen käsivarsille. Miehessä näyttäisi kuitenkin olevan jotain omituista ja suurin kauhistus syntyy, kun selviää, kuka miehen lopulta saa.

Audacious – pari vikkelää juonenkäännettä ja vaivaannuttavaa seksiä

21-vuotias Antonia ”Toni” Redvers tietää, mitä haluaa. Tonin rakkaudenkohde on hänen isänsä hyvä ystävä, kaapparikapteeni Lucas Cruz. Mies on paljon häntä vanhempi ja pidempikin, mikä Tonin tapauksessa ei ole lainkaan itsestäänselvää, koska nuori nainen itse on viisi jalkaa, yksitoista tuumaa pitkä. Lucas vierailee Tonin kotona vain puolen vuoden välein, ja nyt, jouluvierailun aikana, Toni on päättänyt toimia rakkautensa eteen.

Minerva Spencerin pienoisromaani Audacious kertoo Antonian ja Lucasin rakkaustarinan. Kokemattomaksi naiseksi Antonia on melkoisen räväkkä: hän hankkiutuu – vuonna 1832! – aivan omatoimisesti rakastamansa miehen majapaikkaan ja jää odottelemaan tämän makuuhuoneeseen. Lucas on yhtä hulluna Antoniaan kuin nainen Lucasiin, mutta on monta syytä, miksi hän ei noin vain voi ottaa Tonia omakseen.

Lucas on elämänsä velkaa Hugh Redversille, Tonin isälle. Hugh on pelastanut hänet ja opettanut hänelle merkittäviä taitoja, esimerkiksi lukemisen ja kirjoittamisen. Lucaksen mielestä on petollista rakastua Hugh’n tyttäreen kaiken tämän jälkeen. Lucas tuskailee myös ikäänsä – hänhän voisi olla Tonin isä. Mies tuntuu kärsivän itsetunnon puutteesta. Hän ajattelee, ettei ole unelmarakastettu eikä voisi ikinä kelpuuttaa itsensä kaltaista miestä omalle tyttärelleen, merimiestä, jolla on epämääräinen tausta. Niin, ja nännilävistykset.

Lucas tuo esiin myös hänen ja Tonin erilaiset maailmat: aristokraattiperheen tytär ja merimies eivät sovi toisilleen. Erilaisista taustoista tuleminen on tyypillisiä historiallisen romantiikan kuvioita, mutta koska lukija näkee aluksi Lucasin vain Tonin maailmassa ja mies osaa toimia siellä moitteettomasti, tämä este liitolle tuntuu aika lailla selittelyltä.

Toni on ollut aiemmin kihloissa, mutta sulhanen on ollut täysin kelvoton. Tämä kurja kokemus on tavallaan johtunut Lucasista – Antonia on kihlautunut päästäkseen irti tunteistaan miestä kohtaan. Toni on itsekin nähnyt – kuvitellut –, ettei suhdetta hänen suuren rakkautensa kanssa voi tulla.

Rakkaudentunteet tunnustetaan jo tarinan ensimmäisellä puoliskolla, mikä toimii pienoisromaanissa varsinkin, kun rakkauden tiellä on monia ajatuksissa olevia esteitä, eivätkä tunnustukset oikeastaan poista vaan lisäävät tuskaa. Tonin ja Lucaksen kohtaaminen kahden on täynnä pidäteltyä intohimoa ja epätoivoa, mutta sen kuvausta on venytetty tarpeettomasti. Lyhyemmälläkin olisi tullut selväksi, että ollaan mukamas umpikujassa, mahdottoman edessä.

Toni ja Lucas päätyvät välttelemään toisiaan. Mutta pian he ovat taas yhdessä, ja sitten seuraakin pitkällisesti intiimiä läheisyyttä, joka tällä kertaa tuntui itsestäni jokseenkin vaivaannuttavalta. Tämä voi toki johtua siitä, että tarinoissa pidän vähemmän neitseellisiä naishahmoja kiinnostavampina. Viattomuudessa ei ole mitään vikaa, mutta en ehkä kuulu niihin ihmisiin, jotka viehättyvät siitä, kun nuori sankaritar vapisee kuin haavan lehti sankarin elimen edessä, peloissaan vaikkakin innokkaana. Mainittakoon, että elin on myös kuvailtu tarkasti:

His organ jutted out straight and proud and was every bit as impressive as the rest of him. It was long, thick, and ridged with fascinating veins. The crown was fat and flared, but the shaft was even bigger around in the middle, the girth rather alarming.

Itseäni eivät erityisesti vedä puoleensa romanttiset tarinat, joissa mies on selvästi naista vanhempi. Minerva Spencerin, joka kirjoittaa myös nimellä S.M. LaViolette kirjoja on kuitenkin kehuttu, joten tartuin kirjaan. Pienoisromaanista saa nopeasti käsityksen itselle uuden kirjoittajan tyylistä.

Tässä tarinassa käänteet tapahtuvat nopeasti ja välillä junnataan paikoillaan. Juonielementtejä on olemattoman vähän, mutta rakastavaisten väliseen jankkaamiseen ja seksin kuvaukseen käytetään hirmuinen määrä tilaa. Lisäksi tämän pitäisi olla joulutarina, mutta joulun tunnelma loistaa poissaolollaan. Yksi suukko taidetaan antaa mistelin alla – ja senkin osapuolet ovat jotkut muut kuin tämän tarinan rakastavaiset. 

Kirjailija kertoo jälkisanoissaan, että joutui lyhentämään tarinaa, jotta se aikanaan mahtui antologiaan. Ei voi tietenkään tietää, oliko tarina ennen näitä poistoja parempi. Mieleen kuitenkin tulee, että jäljellä jääneissä kohdissa olisi ollut paljonkin tiivistämisen varaa. Oliko kirjailija lyhentäessään tekstiä leikellyt juonenkäänteitä pois? Pienoisromaanissakin pitäisi lyhyestä mitasta huolimatta olla enemmän käänteitä kuin tässä teoksessa oli.

Audacious oli siis minulle melkoinen pettymys. Olisi vaikea kuvitella, että Minerva Spencer olisi turhaan, vailla ansioita suosittu. Ehkä minun pitää kuitenkin antaa hänelle toinen mahdollisuus jossain kohtaa. On mahdollista, ettei hänen tyylinsä yksinkertaisesti kolahda minuun, mutta toisaalta on myös mahdollista, että tämä lyhyt teos ei edusta hänen tuotantoaan parhaimmillaan.