Ensimmäinen päiväni Scrivenerin kanssa

Olen viimemmäksi kirjoittanut tekstini LibreOfficen ilmaisohjelmalla. Joskus aiemminkin olen selvitellyt, millainen ohjelma Scrivener olisi. Sitten asia on jäänyt. Kaikki eivät siitä tunnu innostuvan, ja toisista se on kirjoittajalle aivan ehdoton. Nyt törmäsin Scriveneriin jälleen ja päässäni alkoi uusi pähkäys: entä jos sittenkin?

Hetken mielijohteesta päätin, etten siirräkään Scrivenerin kokeiluani pidemmälle, vaikka läppärini oikkuilee niin, että pitäisi miettiä uuden koneen, ei niinkään juuri tällä sekunnilla uusien ohjelmien hankintaa. Latasin 30 päivän ilmaisen koekäyttöversion Scriveneristä tänään. Nyt olen tutustunut siihen hissukseen siirtämällä tekeillä olevaa novelliani sinne ja kokeilemalla, miten saan sen yhteyteen muistiinpanoja, kuvia ynnä muuta.

Aloitin tietenkin hullusta päästä: mietin, miten saan oman tekstini muunnettua Scriveneristä johonkin sellaiseen muotoon, jossa sen voi lähettää eteenpäin kenelle tahansa. Ja jäin heti jumiin typerään asiaan: kappalejakoon. Sain apua toiselta kirjoittajalta, jolle Scrivener on jo tuttu, ja nyt sekä omalla ruudullani Scrivenerissä että rtf-muotoon muunnettuna tekstini näyttää pätevältä. Perusasiat ensin näköjään… Mutta onneksi ehdin jo tänään muutakin.

Itse olen ajatellut, että Scriveneristä olisi apua siinä, että suunnitelmat, inspiroivat kuvat ja sen sellaiset voisivat olla samalla ruudulla vierellä, kun kirjoitan. Niinpä kokeilin, miten saisin liitettyä kuvia, ja onnistuin. Löysin myös paikat kohtausten sisällölle (kohtauksen synopsis) ja sekalaisille kohtaukseen liittyville muistiinpanoille, kun minua jälleen autettiin.

Paikkojen kuvauksessa kuvien liittämisestä voi olla suuri apu, koska miljöön kuvaus on minun heikkoa osaamisaluettani. Miljöö pitää istutella päälle jälkeenpäin. Jos vieressä on kuva tapahtumapaikasta, se voisi auttaa jo kirjoitusvaiheessa saamaan miljöötä enemmän mukaan, tai ainakin opettaa siinä. Myös yksittäisten esineiden kuvat voivat olla hyödyllisiä, kun kirjoittaa menneistä ajoista.

Itse rakastan muistikirjoja, enkä välittäisi niistä kokonaan luopua, vaikka Scrivener mainiosti toimisikin, mutta saattaa olla helpompi tallentaa kuvat saman tien tekstin materiaaleihin, kun ne löytyvät. Vielä mieluisampaa on, kunhan löydän tavan tallentaa kohtausten yhteyteen linkkejä, joista pääsen suoraan sivuille, joissa on kohtauksessa tarvitsemaani tietoa. Mutta on aika jännä nähdä, mitä muistikirjoilleni tapahtuu, jos koen Scrivenerin toimivan hyvin. Luultavasti niihin on kuitenkin helpompi kerätä ideoita silloin kun ajatukset vielä ovat aivan irrallisia. Myös henkilösuhdekaaviot uskoisin tekeväni käsin jatkossakin.

Itse odotan, että Scriveneristä olisi hyötyä myös tekstin kokonaisuuden hallinnassa. Tekemäni Google-kuvahaku antoi toivoa, että voin muokkailla myös värejä Scrivener-näytössä haluamallani tavalla. Se voisi auttaa monien – tai parinkin – näkökulmahenkilön tekstissä pitämään tasapainoa. Löysin jo nyt toimenpiteen, jolla saatoin merkitä erilaisen ikonin eri henkilöiden näkökulmasta olevien kohtausten eteen.

En ole innokkaan utelias, kun edessäni on uusi tietokoneohjelma. Toimintatapani on se, että klikkailen vähän joka paikasta, enkä innostu kovin paljon, kun asiat eivät luonnollisesti heti toimi moitteetta, enkä löydä, mitä haluaisin. Ehkä juuri tästä syystä osaan useimmiten käyttää ohjelmista lopultakin vain paria toimintoa. Ehkä tässä kohtaa voisi yrittää perehtyä ohjelmaan paremmin, koska vasta silloinhan se näyttää todellisen hyvyytensä, kun sitä osaa käyttää. Vilkaisin jopa hieman manuaalia, mutta sen 363 sivua eivät vielä imaisseet mukaansa.

Todennäköisesti Scrivener jakaa ihmisten mielipiteitä siksi, että se yksinkertaisesti sopii toisten ajattelutapaan ja toisten ajattelutapa on ristiriidassa sen logiikan kanssa. Itse aion antaa sille mahdollisuuden. Lupaan blogata ainakin pari lisäkertaa siitä, miten suhteeni Scrivenerin kanssa etenee.

Sehän näyttää ihan siltä, kuin teksti olisi tekeillä.

Katri Alatalo LANU!-festareilla

Seurasin LANU!-festareilta loppujen lopuksi laskujeni mukaan 13 ohjelmanumeroa ja tapahtuma oli vallan maino! Toivottavasti tällaista on tarjolla uudestaankin, vaikka kuinka poikkeusajat menevät aikanaan ohitse.

Viimeinen täällä blogissa esittelemäni ohjelmanumero on Katri Alatalon esitys kirjoitusprosessin vaiheista. Siinä oli mukavasti otettu huomioon, että kuulijoissa saattaa olla nuoriakin ihmisiä, joille sanat editointi ja kustannustoimittaja voivat olla aivan uusia. Kirjoitusprosessin vaiheille oli annettu selkeät suomenkieliset nimet ja kustantamon toimintaa selitettiin auki mukavasti.

Alatalon kirjoitusprosessissa on kahdeksan vaihetta. Ensimmäinen vaihe on idea. Alatalo kertoi, ettei monesti itsekään tiedä, mistä idea tulee. Ideat nousevat alitajunnasta, ja vähitellen ajan kuluessa asiat kietoutuvat yhteen. Ideoita voi kuitenkin myös houkutella esille. Se onnistuu, kun katselee ympärilleen, kuuntelee, mitä ihmiset puhuvat tai esimerkiksi kuluttaa taiteita. Alatalo muistutti myös, ettei omia ajatuksia ja ideoita saa sensuroida saman tien, vaan mielikuvituksen pitää antaa lentää vapaasti.

Prosessin toinen vaihe on suunnittelu. Siitä Alatalo itse oli eniten innoissaan. Hän voisi fiilistellä tuntikausia vaikkapa henkilöhahmojaan kuuntelemalla heihin sopivaa musiikkia. Tämä sai minut heräämään: jos kirjoittaminen ei ole menossa mihinkään, voi upota fiilistelyyn, joka kuitenkin vie tekstiä eteenpäin, sillä fiilistellessä syntyy ajatuksia.

Alatalo kehotti suunnitteluvaiheessa miettimään ainakin tarinan alkutilanteen ja loppuratkaisun, koska se auttaa, kun taistelee myöhemmin tarinan keskiosan kanssa. Suunnitteluvaiheessa on myös omat omituisuutensa, ja siihen tärkeänä osana kuuluvan taustatyön jälkeen Googlen hakuhistoria ei monellakaan kirjoittajalla kestä päivänvaloa.

Suunnittelun jälkeen on aika tehdä tekstistä luonnos. Siinä kohtaa on viimeistään avattava tekstille oma tiedosto. Tätä vaihetta kutsutaan luonnosvaiheeksi, koska siinä hahmotellaan tarinaa kasaan eikä kukaan odotakaan, että lopputulos olisi täydellinen.

Kun tekstistä on hahmoteltu luonnos, jossa koko tarina on kerrottu jollain tapaa, päästään kirjoitusprosessin neljänteen vaiheeseen: palautteeseen. Siinä mietitään, mitä luonnokselle voisi tehdä. Hyvä puoli on se, että tätä pohdiskelua ei tarvitse tehdä yksin. Alatalo muistuttikin, että vaikka kirjan kannessa on vain kirjailijan nimi, kirjan teossa on paljon yhteistyötä. Kirjailijan on kyettävä siihen ja osattava ottaa vastaan palautetta. Alatalon mukaan on olennaista myös tekstin julkaistavaksi kehittymisen kannalta, millä tavalla kirjoittaja asennoituu palautteeseen.

Palautteen hakeminen voi Alatalon mukaan olla jännittävää, mutta hän kannusti kuitenkin kaikkia kirjoittajia siihen. Palautteesta on se hyöty, että saa vinkkejä siihen, mitä tekstille voisi tehdä. Idea on nimittäin usein omassa päässä tosi hienona, mutta ensimmäisellä kirjoituskerralla se ei tule tekstiin yhtä hienona.

Kun kirjoittaja on saanut riittävästi palautetta, alkaa muokkaus. Alatalo kutsui sitä keskivaiheen suoksi. Muokkaus vaatii sinnikkyyttä. Alatalo vertasi sitä siihen, että on juuri saanut valmiiksi 2000 palan palapelin ja sitten se pitäisikin laittaa palasiksi ja palasten yhdistely toisiinsa pitäisi aloittaa alusta. Muokkausvaihe saattaa myös venyä hyvin pitkäksi.

Jos kirja todella saa kulkea koko matkan ideasta painetuksi kirjaksi, se pääsee seuraavaksi kustannustoimitettavaksi. Tekstiä hiotaan kustannustoimittajan kanssa, ja tämä yhteistyö alkaa, kun kustantamo kiinnostuu tekstistä, siis jo ennen kuin kirjasta tehdään kustannussopimus. Kustannustoimittaja kulkee kirjailijan ja tekstin mukana merkittävän ajan, vuoden tai kauemminkin. Hän on kirjailjan valmentaja.

Kun teksti on enää viimeisten pilkkujen viilausta vailla, alkaa prosessin seitsemäs vaihe: oikoluku. Siinä kirjailijan ei enää tarvitse laittaa tekstiä palasiksi, mutta vaihe voi olla puuduttava, koska pitkän prosessin loppuvaiheessa kirjalija on jo kyllästynyt tekstiin. Vaatii jälleen sinnikkyyttä käydä teksti siitä huolimatta läpi useita kertoja. Oikoluvun jälkeen ollaan kuitenkin siinä vaiheessa, että kirja menee painoon, joten sinnikkyys kannattaa.

Alatalon, kuten myös Ami Surakan ja J.S. Meresmaan LANU!-ohjelmat, joista aiemmin bloggasin, olivat kaikki kirjottajalle kannustavia ja innostavia. Alatalon ohjelmanumero sai minut ainakin toivomaan uutta esitystä siitä, miten voi pitää tarinansa henkilöt, maailman piirteet, tarvittavat taustatutkimustiedot ja ylipäätään kaiken materiaalin hallinnassa. Millainen digitaalinen arkisto tai ihan oikea lipasto tarvitaan? Entä miten kaikki sisältö organisoidaan, jotta se pysyy hallinnassa? Tällaista aihetta käsittelevästä esityksestä moni varmasti imisi itseensä jokaisen pienenkin yksityiskohdan. Varsin laajoja teoksia kirjoittanut Alatalo olisi aivan oikea henkilö puhumaan tästäkin aiheesta.

Haa, puhelimeni on täynnä kirjailijoita, jotka juttelevat minulle!

J.S. Meresmaa LANU!-festareilla

Kirjoittajalle antoisaa LANU!-ohjelmaa tarjosi edellisessä postauksessa esittelemäni Amu Surakan lisäksi myös J.S. Meresmaa. Ohjelmanumeron kuvauksessa kerrottiin Meresmaan avaavan mm. sitä, miten löytää hyvän tarinan.

Meresmaa aloitti sanomalla, että kirjoittaminen on oikeasti vaikeaa. Meistä monista tuntuu vaikealta kirjoittaa, ja se johtuu vain siitä, että – no, kirjoittaminen ei ole helppoa. Heti aloittamisessa kirjoittajalla on edessään henkinen blokki, jonkinlainen pelko, joka pitäisi ylittää. Myös ulkopuolinen paine voi ajaa kirjoittajan muualle kuin kirjoittamisen ääreen, jos hän esim. kokee, ettei hänen tekemiseensä uskota. Jos ihminen on kirjoittaja, hän kuitenkin päätyy ennemmin tai myöhemmin kirjoittamaan. Sisäinen pakko laittaa kirjoittamaan, mutta silti kirjoittaminen on vaikeaa.

Olen joskus tuota sisäistä pakkoa kirjoittaa miettinyt. Millainen on se kokemus, ettei voi olla kirjoittamatta? Itse olen aika nuorena alkanut jotain väsäämään ja pitkään oli yrityksiä, jotka aina jäivät kesken. Välillä eksyin jonnekin kurssille. Joitakin vuosia sitten aloin kirjoittaa tavoitteellisemmin. Onko minulla siis sisäinen pakko kirjoittaa, olenko minä kirjoittaja, ihminen, jonka on pakko kirjoittaa? Ainakin minä kirjoitan, ja se on helvetti vieköön monesti ihan tosi vaikeaa. On vaikeaa aloittaa, on vaikeaa kirjoittaa kielellisesti hyvin – en tarkoita kieliopillisesti nyt –, on vaikeaa saada kohdalleen palaset, jotka koskevat asioita, joista ei alun perin ymmärrä mitään, on vaikea editoida…

Meresmaan mukaan kirjoittajan tarvitsee tuntea itsensä hyvin. Kun löytää sen, mitä juuri itse haluaa kirjoittaa ja mikä on oma ääni, kirjoittamisesta tulee helpompaa.

Kirjoitusoppaiden lukemista Meresmaa ei tyrmännyt. Hänestä ne voivat olla joskus hyvästä. Jokaisella on kuitenkin oma tapansa tehdä, ja kirjoittamisoppaita lukiessa voi alkaa uskoa itselleen vääränlaiseen guruun. Tällöin voikin käydä niin, ettei kirjoittamisopas edistä kirjoittamista vaan pysäyttää sen. Kirjoittamisessa on kyllä Meresmaan mukaan paljon sääntöjä, mutta sääntöjen tunteminen ei riitä siihen, että osaisi oikeasti kirjoittaa hyvin. Pelkillä säännöillä kirjoittaminen ei onnistu.

Meresmaa uskoo, että epäonnistumisen pelko on monen kirjoittajan aikaansaamisen esteenä. Kirjailija kuitenkin lohduttaa sillä ajatuksella, että epäonnistuminen on itse asiassa varmaa. Kaikki kirjoittajat epäonnistuvat, joten ei ole siis kovin hyvä syy olla kirjoittamatta siksi, että pelkää sellaista, mitä ei voi välttää. Jokainen kirjoittaa huonoja lauseita, mutta niiden korjaamista varten on editointi, käsikirjoituksen lepuuttaminen, esilukijat ja kustannustoimittajat. Kirjoittaminen on kuitenkin jatkuvaa oman itsen epätäydellisyyden äärellä olemista. Tätä kun miettii, niin ei tarvitse enää kysyä, miksi se on vaikeaa. Huonossa lauseessa on kuitenkin hyvää se, että se avaa oven hyvälle lauseelle. Sotkuinen ajatus mahdollistaa Meresmaan sanoin kirkkaan ajatuksen. Tähän on lisättävä Magdalena Hain omassa LANU!-ohjelmassaan esittämä ajatus editoinnista: se tekee sanamömmöstä musiikkia. Yritän pitää nämä kielikuvat mielessä, kun seuraavan kerran tuskailen editoinnin kanssa.

Meresmaa otti esiin myös yleisen syyn olla kirjoittamatta: ajanpuutteen. Hän totesi tähän ongelmaan, että kirjoittamisaika on vain otettava – kukaan ei tule sitä pyytämättä tarjoamaan. Jokaisella ihmisellä on lupa kirjoittaa, eikä kirjoittamista tarvitse perustella: jos se on tärkeää, se on, ja sillä hyvä.

Jos haluaa tehdä kirjoittamisesta tavan, voi ottaa itselleen ensiksi vaikkapa viikoittaisen tai päivittäisen ajankohdan, jolloin kirjoittaa. Jos teksti on pidemmällä, voi tarvita viikonloppuretriitin, jolloin on vain yksin sanojensa äärellä. Rutiini on tärkeä asia, mutta aivoilta kestää päivittäisen rutiinin oppimiseen vähintään kaksi viikkoa. Ja kirjoittamisen aloittamista joutuu ponnistelemaan, koska kirjoittaminen on aktiivista toimintaa.

Yksi ongelma kirjoittamisessa voi olla Meresmaan mukaan myös se, ettei tiedä, mistä kirjoittaisi. Tähän kirjailija tarjosi avuksi tajunnanvirtasivuja tai aamusivuja, miten niitä tahtoo kukakin kutsua. Tällaiset sivut tarkoittavat yksinkertaisesti sitä, että kirjoitetaan ylös kaikki, mitä mieleen tulee. Kun mielessä päällimmäisenä olevat asiat saa alta pois, syvyyksistä voi pulpahtaa esiin isoja ajatuksia. Ideoita etsiessään voi myös esittää itselleen tärkeitä kysymyksiä, kysellä, mitä on mukava lukea, mistä asioista haluaisi lukea, mikä on itselle tärkeää… Voi tehdä myös ”entä jos” -kysymyksiä, joilla leikittelee, millaisiksi asiat muuttuisivat, jos jokin asia maailmassa olisi aivan toisin.

Jos on valtava palo päästä suoraan kirjoittamaan tarinaa, Meresmaa kannustaa kirjoittamaan fanifiktiota. Silloin maailma ja henkilöt ovat valmiina ja voi lähteä luomaan tarinaa ilman näiden palasten miettimistä. Jos taas tekee jotain päinvastaista kuin fanittaa eli inhoaakin jotain teosta täydestä sydämestään, voi ottaa sen ja kirjoittaa kaiken uusiksi.

Yleisöltä oli tullut Meresmaalle kysymys siitä, mistä tietää, että oma idea on oikeasti hyvä. Kirjailijan mukaan tarina voi olla esimerkiksi ihana ja lohduttava, vaikkei siinä olisi mitään kauhean omaperäistä ideaa. Näin on varsinkin esimerkiksi romanttisessa kirjallisuudessa tai dekkareissa. Joidenkin tarinoiden ydin voi olla esimerkiksi tunnelmassa tai henkilökuvauksessa, eikä silloinkaan tarvita muutoin kovin omaperäistä ideaa, että tarina olisi hyvä.

On kuitenkin tärkeää lukea paljon, koska silloin syntyy käsitys siitä, millaiset tarinat ovat hyviä. Joskus kirjoittajalla voi Meresmaan mukaan olla hyvä idea, mutta siitä ei kuitenkaan saa aikaiseksi tarinaa. Hyvän idean löytämisestä voi mennä pitkä aika siihen, että löytyy tapa kertoa tarina, jossa voi käyttää tuota hyvää ideaa. Yksi tapa pyöritellä ideoita on laittaa yhteen monta pientä ideaa. Silloin syntyy omaperäisempiä kokonaisuuksia.

Hyvän idean tunnistaa myös ainakin siitä, että se kestää aikaa. Hyvän idean kanssa jaksaa työskennellä sen ajan, minkä vaikkapa romaanin kirjoittaminen vie. Toisaalta idea voi jalostua lyömättömäksi tekstiä työstäessä.

Toinen yleisökysymys Meresmaalle oli, tuntuuko hänestä siltä, että hän on luopunut jostain, että on voinut kirjoittaa. Vastaus oli yksiselitteisesti ei. Tätä miettiessä itsekin ymmärrän, että kai minä jollain lailla olen kirjoittaja. Kun on laittanut aikaa oman tarinan kirjoittamiseen, ei sitä kadu eikä myöskään keksi, mitä muuta sinä aikana olisi oikeastaan mieluummin tehnyt.

Ami Surakka LANU!-festareilla

LANU!-festarit ovat täydessä vauhdissa, ja ohjelma on ollut todella antoisaa. Kaikkea festarin antia ei pysty tänne blogiin tallentamaan, mutta kirjoitan parista ohjelmanumeroista, jotka ovat keskittyneet nimenomaan antamaan intoa kirjoittajalle.

Ami Surakka, joka kirjoittaa nimellä Serafia Alho, piti LANU!:ssa lauantaina ohjelmanumeron, jossa hän pohti, miten kirjoittamisessa pääsee alkuun ja miten kirjoittamisblokeista pääsee ylitse. Esitys oli ihanan kannustava ja antoi pohdittavaa omaan kirjoittamisminään.

Tärkein lähtökohta Surakan mielestä – eikä hän ole ollut ainut, joka on tämän LANU!:ssakin sanonut – kirjoittamiseen on se, että jokaisen on kirjoitettava itseä kutkuttavasta ideasta, asiasta, josta jaksaa kirjoittaa ja olla innoissaan. Sitten vain kirjoittaa aluksi paperille kaikki ajatuksensa muodosta välittämättä eikä mieti, myykö idea tai tuotos. Siitä kaikki lähtee.

Surakka kertoi lukevansa itse paljon sellaista, mistä tahtoisi kirjoittaa, koska tietokirjallisuudesta saa hyviä ideoita. Itse koen lukevani aina liian vähän, sekä tieto- että kaunokirjallisuutta, vaikka rakastan kumpaakin – tai ehkä juuri siksi. Tietokirjallisuutta yritän lukea taustaksi teksteilleni, mutta paremminkin voisin löytää sen asenteen, millä kaivan kaikki tarinaideat lukemastani.

Ehkä tietokirjallisuuteen voisi käyttää samaa menetelmää kuin ympäristön havaitsemiseen. Surakan mukaan ideat eivät nimittäin synny tyhjästä ja havaitsemista voi opetella. Tämä on varmasti totta, ja Surakan festariohjelmanumerossa saimmekin tehtäväksi muistikirjaharjoituksen. Siinä kirjataan viikon ajan joka päivä muistikirjaan kolme asiaa, joihin on törmännyt ja joista voisi olla isoiksi tai pieniksi ideoiksi tarinaan. Surakka pitää muistikirjaa tärkeimpänä työvälineenään kirjoittamisessa, ja varmasti hänen antamansa harjoitus saa kenen tahansa muistikirjan sivut täyttymään, kunhan pääsee alusta eteenpäin ja uskaltaa havaita ympäristöään kirjoittajan silmin.

Surakka totesi esityksessään, että kirjoittamisessa epävarmuus on ainut varma asia. Siksi on vain pelottomasti kirjoitettava sitä, mitä tahtoo lukea. Kun blokki tulee, on Surakan mukaan tärkeää tunnistaa, onko blokki päänsisäinen vai paperilla oleva blokki. Paperilla oleva blokki voi viedä tekstiä itse asiassa eteenpäin, koska se kertoo siitä, mikä tekstissä ei toimi.

Toinen kirjoitusharjoitus, jonka Surakka antoi, koski omia suosikkeja. Hän kehotti miettimään, mikä palanen puuttuu niistä kirjoista tai muista tarinoista, joita rakastaa eniten. Juuri tästä puuttuvasta asiasta pitäisi Surakan mukaan kirjoittaa. Tämä on jännittävä ajatus: ei kirjoiteta siitä, mistä pitää kamalan paljon vaan jostain siitä vierestä, sen rakkaan puutoskohdasta. Jos tätä alkaisi pohtia, en todellakaan tiedä, mihin se johtaisi… Ehkäpä tämä kirjoitusharjoitus kannattaisi siis tehdä.

Innostuksen loppuessa Surakka kehotti palaamaan tarinan oikeasti tärkeään asiaan, millä hän ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että pitää koulumaisesti miettiä tarinan teemaa. Perusasioiden äärelle palaaminen auttaa yleensä asiassa kuin asiassa, joten neuvo on varmasti hyvä.

Mielenkiintoista esityksessä oli ajatus kahdesta kirjoittajan moodista: luovasta moodista ja kriittisestä moodista. Moodit eivät saisi olla yhtä aikaa päällä. Luovassa moodissa itsekritiikki pitäisi kytkeä pois päältä, eikä kriittiseen moodiin saisi mennä liian aikaisin. Sitten kun on kriittisen moodin aika, hyvä esilukija, kriittinen mutta luotettava ihminen, jolla on samanlainen maku kuin itsellä, on isoksi avuksi. Itsellä – enkä varmasti ole ainut – tuo täysin luovaan moodiin pääseminen on kyllä todella vaikeaa. Kriittinen minä on mukana aina, kun laitan sanoja ”paperille”, vähintäänkin sen verran, että se muistuttaa hyväntahtoisesti, että olen tuottamassa käsittämätöntä kuraa.

Surakka muistutti myös, että rehellinen palaute on joka tapauksessa raakaa ja on normaalia, että se menee tunteisiin. Tunnekuohu on merkki siitä, että teksti on kirjoittajalle tärkeä.

Entäs se epävarmuus, kun ei tiedä, onko tarpeeksi hyvä? Surakka vakuutti, että jos kirjoittajalla on ideoita, hän on tarpeeksi hyvä. Kaiken muun voi oppia, koska se on mekaanista taitoa. Toisaalta, jos kokeilee Surakan muistikirjaharjoitusta, oppii varmasti myös löytämään ideoita, vaikkei uskoisi niitä itsellä olevan. Mekaaninen-sanaa – jos se nyt ylipäätään oli Surakan käyttämä – ehkä hieman itse vierastan, koska kirjoittamisessa on myös omanlaistaan magiaa, mutta siihen uskon kyllä vakaasti, että kirjoittamista voi oppia ja että hyväksi kirjoittajaksi tuleminen vaatiikin aika paljon rakenteellista käsittämistä, jota voi aluksi opetella mekaanisestikin. Kaikkinensa kirjoittaminen vaatii paljon työtä, mutta on lohdullinen ajatus, että jokainen, jolla on ideoita, on tarpeeksi hyvä.

Surakka puhui myös kirjoittamiselle asetettavista sanamäärätavoitteista. Pienistä määristä tekstiä kasvaa iso määrä tekstiä. Kirjoittamalla sivun päivässä saa aikaiseksi romaanin ensimmäisen version vuodessa. Tärkeää on kuitenkin Surakan mukaan muistaa, ettei kirjoittaminen ole ainoastaan sanojen pistämistä paperille. Se on myös taustatyötä ja luonnostelua, eikä saa ajatella, että olisi kirjoittajana epäonnistunut, jos tulee päiviä, jolloin ei kirjoita mitään. On hyvä antaa itselleen aikaa miettiä asioita sen ajan kuin ne vievät. Sitten ne voi laittaa paperille. Tämäkin neuvo oli minusta hyvin lohduttava: jotkut ideat selvästi vaativat aikaa mutta palaavat mieleen yhä uudestaan ja uudestaan kertoakseen, ettei niistä pidä luopua. Jotkut ideat taas ovat mielessä koko ajan, mutta niiden käsittely vie muutoin aikaa.

Scifin ja fantasian kirjoittajille Surakka antoi ohjeen mennä henkilöhahmot tai juoni edellä. Maailman voi rakentaa näiden ympärille. Kun toimii näin, välttää liian syvälle taustatutkimukseen ja maailmanrakennukseen uppomisen. Tekstiä kirjoittaessa siihen voi tehdä merkintöjä tyyliin ”taustatutkimus tulee tähän”, jotta ei jumitu hyvässä kirjoitusflow’ssa. Tässä olisi itselläni oppimista: jään aina kaivelemaan yksityiskohtia verkosta, kun kirjoitan.

Taustatutkimusta Surakka kehottaa lisäksi tekemään enemmän kirjastossa kuin verkossa. Hänen mukaansa kirjastosta löytää aina sellaista, mitä Google ei löydä. Tämä on varmasti totta, tai ainakin haluan uskoa sen olevan totta.

Kirjoittajan ”ei ole aikaa kirjoittaa” -ongelmaan Surakan vastaus on seuraava: Kirjoita ennen nukkumaanmenoa tai vaihtoehtoisesti luonnostele asioita paperille 15 minuutin ajan. Sitten kun aamulla heräät, ideointi on selkeytynyt, ja pääset heti kirjoittamaan ajatuksesi muistiin sängyn vieressä olevaan muistikirjaan.

Ami Surakan esitys LANU!-festareilla oli antoisa ja kannustava niin kirjoittamista harrastavalle kuin tällaisesta harrastuksesta haaveilevalle. Surakalla on myös blogi, jossa on paljon mielenkiintoista luettavaa, ja tämäkin festariesitys jonkin aikaa katsottavana tallenteena.

LANU! - istahda netin ääreen kuulemaan kirjailijoita

Poikkeusolot ovat nostaneet kirjallisuuden monen elämässä normaalia suurempaan rooliin siitäkin huolimatta, että kirjastot ovat kiinni. Nyt suomalaiset kirjailijat ovat Erika Vikin johdolla tempaisemassa niin, että tämä kuulostaa jo liian hyvältä ollakseen totta:

Lasten- ja nuortenkirjailijat ovat pistäneet pystyyn virtuaaliset festarit, joita voi suositella ihan kaiken ikäisille. Festarin ohjelma löytyy täältä.

Itse jouduin tätä varten hankkimaan Instagram-tilin, uskokaa tai älkää. Taitaa mennä 3.4. - 9.4. melkoinen aika näitä ohjelmia seuratessa. Omia tärppejäni ovat seuraavat:

- Mariska lukee lastenrunojaan la 4.4. klo 17.30–18 Instagramissa
- Emmi Itäranta kehottaa nauttimaan teetä sen ohessa, että hän lukee otteita tulevasta romaanistaan su 5.4. klo 19.30–20 Instagramissa
- Magdalena Hai esittelee koosteen etätyöviikostaan ma 6.4. klo 13.30–14 YouTubessa ja Facebookissa
- Mikko Koiranen kirjoittaa uutta nuortenromaaniaan ääneen ajatellen ma 6.4. klo 20–21 YouTubessa
- Katri Alatalo kertoo alusta loppuun, miten kirjat syntyvät ti 7.4. klo 13–13.30 Instagramissa