On hauska leikkiä runoilijaa

Lukutila-tapahtumassa oli paitsi luento- ja paneeliohjelmaa, myös työpajoja. Hetkellisestä mielijohteesta pujahdin mukavuusalueeni ulkopuolelle, Petri Turusen vetämään runotyöpajaan, jonka otsikko oli Korvien välin, keuhkojen välin ja jalkojen välin poetiikkaa. Kiehtova, ehkä hieman arvoituksellinenkin otsake piti sisällään järjen ja tunteet kuin Jane Austenin romaanissa ja niiden lisäksi vielä libidon.

Ensin kuitenkin pohdittiin, millaista runouden tai kaunokirjallisuuden yleensä pitäisi olla. Kun kirjoittaa itse, on hyväkin olla jokin käsitys siitä, mikä on kirjallisuudessa tärkeää. Pohdin asiaa seuraavasti:

Kaunokirjallisuuden pitää tuntua, se ei saa olla niin vaikeaa, ettei siitä tajua mitään vaan sen pitää iskeä tunteeseen. Jos se on oikein hyvää, siitä aukeaa loputtomasti uusia tasoja ja sitä voi lukea uudelleen ja uudelleen siitä nautinnosta, että se on joko kaunista tai rumaa tai mitä tahansa mutta kuitenkin sellaista, ettei se jätä kylmäksi.

Niin, minun on vaikea kuvitella kirjallisuutta, joka ei herätä tunteita. Minussa tietotekstikin herättää yleensä tunteita, ja jos kaunokirjallisuus on tunnekylmää, ei sillä taida paljon mitään tehdä.

Runotyöpajassakin tuli esiin ajatus, että runous on nimenomaan tunteiden sanoittamista. Mutta Turusen esittelemässä mallissa lyyriseen minään liittyy paitsi tuo keuhkojen väli (tunteet ja sydän), myös korvien väli (aivot, äly ja järki) ja jalkojen väli (libido ja vietit). Näitä asioita voidaan ajatella myös kolmena erilaisena temperamenttina (älyllinen, tunteellinen ja fyysinen/kehollinen/eroottinen) tai kolmena erilaisena näkökulmana todellisuuteen (älyllinen, tunteellinen ja fyysinen/kehollinen/eroottinen). Teorian mukaan yksikään näistä tekijöistä ei saisi nousta runossa diktaattoriksi eikä sekään ole ideaali, että jokaista niitä olisi hyödynnetty yhtä paljon. Jonkinlaista epätasapainoista tasapainoa siis haetaan.

Kaikissa näissä osatekijöissä on vahvuutensa ja heikkoutensa. Korvien välin vahvuuksia tai positiivisia puolia ovat mm. järjen valo, huumori ja mielikuvitus sekä uteliaisuus. Sen heikkouksia tai negatiivisia puolia ovat puolestaan esimerkiksi kuivuus, ikävystyneisyys, nokkeluus ja liian yksityiset kielikuvat tai kielileikit. Liikaa korvien väliin keskittyminen voi johtaa myös norsunluutornirunouteen. Keuhkojen välin positiivisia puolia ovat mm. intohimoisuus, vilpittömyys, iholle ja ihon alle meneminen ja myötäelämisen kyky. Negatiivisiin puoliin kuuluvat sen sijaan vaikkapa siirappisuus, pelossa, inhossa ja itsesäälissä vellominen ja tunteiden yksitotisuus. Jalkojen välin vahvuuksia ovat tietenkin esimerkiksi seksuaalinen energia, elämänilo, aistillisuus, rehevä, mehukas kielenkäyttö ja positiivinen kiimaisuus. Miinuspuolia jalkojen välillä ovat mm. maljan ylivuotaminen, tarkoituksellinen rivous ja liiallinen häveliäisyyden tunne.

Luimme ääneen melkoisen määrän runoja, jotka edustivat eri lyyrisen minän palasta: Bo Carpelania, Fernando Pessoaa, Henriikka Tavia, Katri Valaa, Edith Södergrania, Sapfoa... Ja sitten pääsimme itse kirjoittamaan. Saimme kolmea eri väriä post it -lappuja, joille kirjoitimme irrallisia säkeitä. Keltaisille lapuille kirjoitettiin järkisäkeitä, oransseille tunnesäkeitä ja pinkeille libidosäkeitä. Sitten keltaiset laput kerättiin omaan paikkaansa, oranssit omaansa ja pinkit omaansa. Myönnetään, että luulin, että teemme omista lapuistamme runoja, joissa on käytetty lyyrisen minän kaikkia kolmea osasta. Olisi pitänyt arvata, ettei se niin mene. Meidän piti kerätä neljän säkeen runoja, joissa oli käytetty kolmen eri värin lappuja, mutta niin, että käytimme paitsi omiamme myös toistemme kirjoittamia säkeitä. Runot kerättiin näytille ja luettiin ääneen, ja niistä tuli hienoja! Harmillista kyllä en kysynyt, voisinko laittaa blogiini näytille jonkin syntyneistä runoista, joten en voi esitellä luovuutemme tuloksia. Lisäksi runot jäivät työpajan vetäjälle, mutta valokuvasin niistä parhaan kyllä.

Oli hyvä kokemus hieman leikkiä runoilijaa. Kielen keinot eivät liity sinänsä johonkin tiettyyn kirjallisuuden lajiin, vaan proosa voi mainiosti käyttää runouden keinoja ja päinvastoin. Proosaan sopii varmasti yhtä hyvin kuin runouteen myös tuo ajattelu korvien välin, keuhkojen välin ja jalkojen välin hyödyntämisestä. Samoin toimiva lienee työpajassa kerrottu neuvo, että on vältettävä kaikkea runollista. Yhtä lailla proosassakin on hyvä jättää pois esim. kliseiset tunteen ilmaukset. Kun jonkun sydän särkyy, kertokaamme se joillain toisilla sanoilla.

Miten hyödyntää unia, myyttejä ja kollektiivista muistia kirjoittamistyössä?

Lukutila-tapahtumassa oli mainion Spekulatiivisen fiktion monet kasvot -paneelikeskustelun lisäksi samana päivänä J.S. Meresmaan luento Unet, myytit ja kollektiivinen muisti fantasiakirjailijan työssä. Meresmaa aloitti kertomalla tuotannostaan ja siitä, kuinka hänestä tuli kirjailija. Hän kokee olleensa aina tarinankertoja, mutta tarinoiden kirjoittaminen ylös alkoi nähtävästi siitä, kun Meresmaa luki nimeltä mainitsemattoman huonon ja epäviihdyttävän viihdekirjan ja ajatteli osaavansa kirjoittaa paremman. Huonosti kirjoitetuilla kirjoillakin on siis tehtävänsä tässä maailmassa.

Pienen johdannon jälkeen päästiin ensimmäiseen luennon otsikossa olevaan aiheeseen, uniin. Meresmaa kertoi, että hänellä on jopa niin runsas unimaailma, ettei unipäiväkirjan pitämisestä tullut aikanaan mitään: kaikkia unia ei yksinkertaisesti pystynyt kirjoittamaan ylös. Unet ovat kuitenkin Meresmaalle elämyksiä, ja hän näkee välillä jopa unia, joissa voi ohjailla tapahtumia. Unet ovat Meresmaan mukaan sisäisen todellisuuden tulkkeja ja ne puhuvat symbolikielellä, jota kaikki ymmärtävät. Ne auttavat meitä oivaltamaan asioita ja yhdistelevät asioita tavoilla, joita emme muuten tulisi ajatelleeksi.

Tämä kaikki kuulostaa hienolta. Kaikki kirjoittajat ottavat varmasti mielellään vastaan ideoita, joita aivot eivät tietoisesti pysty tuottamaan. No kuinka unia sitten voi hyödyntää kirjoittamisessa? Meresmaa kehotti varaamaan riittävästi aikaa lepoon joka päivä sekä erikseen sen jälkeen kun on saanut jotain isompaa valmiiksi. Nukkuminen on tärkeää, koska aivoissa tapahtuu joka yö pesu, jossa päiväajan kuona-aineet huuhdellaan pois. Yksinkertainen ohje takkuavan kirjoittamisen aukaisemiseen on siis nukkua yön yli. Meresmaa neuvoo antamaan aivoille paitsi unta, muutoinkin joutoaikaa, sillä silloin odottamattomillakin ajatuksilla on mahdollisuus tulla. Tämä onkin totisinta totta: vaikka aivot voi pakottaa tuottamaan ajatuksia ja yhdistelemään niitä, vasta riittävä lepo panee niiden luovuuden todella vauhtiin.

Vaikka unipäiväkirjan pitäminen tuotti vaikeuksia Meresmaalle, hän kuitenkin kehottaa kirjaamaan unia ylös. Kun unipäiväkirjaa lukee myöhemmin, sieltä löytyy toistuvia teemoja, joita voi hyödyntää teksteissä. Onkin mielenkiintoinen mutta varmasti totta oleva ajatus, että unet tarjoavat ne teemat, jotka ovat kullekin kaikkein tärkeimpiä – ainakin niille meistä, jotka ovat kovia näkemään unia. Silloinhan unet ikään kuin näyttävät, mistä jokaisen meistä tulisi kirjoittaa.

Entäpä sitten myytit? Tietenkin Meresmaa määritteli ensin, mitä ominaisuuksia myyteillä on. Myyteissä on usein pyhän piirteitä, ja ne käyttävät symbolien ja vertauskuvien kieltä. Ihmiset ovat rakentaneet myytit ja kertovat niitä, ja ne puolestaan rakentavat ihmisten välille sosiaalisia normeja. Myytit käsittelevät ihmiskunnan peruskysymyksiä, sitä, keitä me olemme, ja jäsentävät todellisuuttamme. Meresmaan mukaan fantasiakirjailijan ei tarvitse kuitenkaan onneksi tutustua kaikkiin myytteihin, koska ne ovat meissä sisällä, ja voimme siksi vain ikään kuin tuosta noin lähteä luomaan fantasiamaailmojamme. Ja niinhän se on, että jos lapsesta asti saa kuulla tarinoita ja sivistyä, maailman tarinaperinne ja myytit elävät ihmisen sisällä pienestä asti. Sen päälle on hyvä rakentaa omia maailmoja ja tarinoita.

Viimeinen luennon otsikon aiheista oli kollektiivinen muisti. Sillä tarkoitetaan jonkin ryhmän, esimerkiksi kansan, yhteisiä jaettuja kokemuksia. Suomalaisten kollektiivisessa muistissa ovat esimerkiksi jääkiekon MM-kisojen voitto vuodelta 1995 ja sisällissota vuodelta 1918. Kollektiivisessa muistissa olevat asiat ovat näkyvämpiä kuin alitajunnan tuottamat asiat. Meresmaan mukaan unet ja alitajunta ovat luovuuden lähde, myytit tapa painaa asioita muistiin ja kollektiivinen muisti kehys, jota koostetaan unista, alitajunnasta ja myyteistä.

Varsinaisen luennon jälkeen tuli mainio yleisökysymys: mitä kirjoittaja voi tehdä, jos ideapula uhkaa? Meresmaa antoi tähän liudan ohjeita. Ensiksikin kirjoittajan pitää pitää huolta terveydestään. Toiseksi on hyväksi nauttia muusta taiteesta – taidenäyttelyistä, elokuvista, mistä tahansa, mikä on hyödyksi tarinoille. Silloin luovuuden kenttä hahmottuu ja kirjoittaja näkee, miten voi itse toimia luovana ihmisenä.

Meresmaa näkee luovuuden tapana katsoa maailmaa. Hän on aina rakentanut toisten luomien asioiden päälle eikä ole siten mielestään luonut itse asiassa mitään uutta tai edes yhdistänyt mitään oivaltavasti. On todella lohdullinen ajatus, että luovuus ei merkitse uuden synnyttämistä. Kaikki, mitä kirjoitetaan, liukuu vain osaksi sitä, mitä jo on ollut aiemmin olemassa, ja niin sen kuuluukin olla. Meresmaa muistutti myös siitä, että perustarinat on kerrottu jo, mutta omaperäisyys ei kuitenkaan ole vaikeaa, koska maailma muuttuu koko ajan ja tuon muuttumisen myötä tarinoihinkin tulee asioita, joita niissä ei ennen ole ollut.

Meresmaa otti esille myös sen, että kirjoittaja pistää tarinaan itsestään todella paljon ja että hänen on kirjoitettava sydän auki ja pelkäämättä tuota omakohtaisuutta. Pelätä ei tarvitse, koska lukija ottaa kuitenkin tekstin vastaan peilaten sitä omiin kokemuksiinsa. Tämäkin oli hyvä muistutus, koska tokihan kirjoittajasta saattaa tuntua, että teksteistä on luettavissa monenlaisia hyvinkin intiimejä tapahtumia ja tunteita. Tosiasiassa lukija kuitenkin kiinnittää huomiota erityisesti niihin kohtiin, jotka osuvat hänen omiin kipupisteisiinsä tai muihin kokemuksiinsa, ja ne ovat todennäköisesti aivan eri kohtia kuin kirjoittajalle henkilökohtaisimmat kohdat tekstissä, tai vaikka ne olisivatkin samat, kirjoittajalle ja lukijalle noiden tekstin kohtien merkitys on kuitenkin useimmiten erilainen.

Lopuksi vielä Meresmaan Peukalo-Liisasta näyttämä kuva:

Meresmaan mukaan kirjailija antaa alitajunnan johdattaa itsensä pitkin virtaa, samoin kuin Peukalo-Liisa antaa perhosen vetää itsensä lumpeenlehdellä pitkin vettä. Tämä on aika ihana vertauskuva kirjoittamistyöstä. Ehkä juuri tässä on syy siihen, miksi tarina menee sinne, minne se haluaa, ja sen henkilöhahmot tekevät, mitä heitä huvittaa. Koska alitajunta johdattaa kirjoittajaa. Koska kirjoittaja menee kiltisti perässä sinne, minne häntä vedetään.