Valikoidut palat Luonnontieteellisestä museosta

Saattaa olla, että talviloman vierailuni Luonnontieteellisessä museossa Helsingissä oli elämäni ensimmäinen. Mutta nyt on käyty sielläkin. Sain myös syödä museon kahvilassa herkullisen hernekeittolounaan pannukakkuineen.

Minua kiinnostaa tieteenteko muinaisina aikoina, erityisesti 1800-luvulla. Ammoniitit tuovat mieleen Ammonite-elokuvan, jossa Kate Winsletin esittämä Mary Anning etsi niitä 1840-luvun Englannissa. Tässä ammoniitissa näkyvät kasvusaumat, jotka muodostavat todella kauniin kuvion.

Museossa oli esillä näytteitä, joita on aikojen saatossa kerätty. Nämä merihevoset on otettu talteen Välimereltä vuonna 1870. Toivottavasti tällaisia näytteitä ei enää kerätä, vaikka pakko myöntää, että katselin näitä aika lumoutuneena. Siinä ne ovat olleet purkissa 1800-luvulta saakka.

Monia muitakin purkkeja museossa oli. Kovinkaan monen sisältöä en tunnistanut, mutta kiehtovia ne olivat silti.

Museossa oli toki myös monia täytettyjä eläimiä. Mielenkiintoisimpia niistä oli satiinilavastaja, lintu, joka pyrkii tekemään lisääntymiskumppaniinsa vaikutuksen keräilemällä sopivia sinisiä esineitä, esimerkiksi sinistä muoviroskaa.

Haminaan eksynyt ja surullisen kohtalon kokenut mursu löytyy nyt Luonnontieteellisestä museosta täytettynä. Valokuvasta on mahdotonta hahmottaa, kuinka iso eläin on kyseessä.

Toinen valtava ja surumielinen eläin on stellerinmerilehmä, joka on nyt vetänyt erityisen tehokkaasti yleisöä Luonnontieteelliseen museoon, koska se on keskeisessä osassa Iida Turpeisen kehutussa romaanissa Elolliset. Surkeaa stellerinmerilehmän tarinassa on, että eläin kuoli sukupuuttoon alle 30 vuotta sen jälkeen, kun sen oli tajuttu olevan olemassa. Helsingin museon luuranko on todellinen erikoisuus, koska se on toinen niistä kahdesta säilyneestä luurangosta, jotka ovat peräisin yhdestä, luonnollisesti kuolleesta eläimestä, ainakin Wikipedian mukaan.

Pieni katsaus taidematkaan Helsingissä

Helsingin-reissulla nautin Museokorttini mahdollisuuksista eli hankin itselleni taidekokemuksia. Kiasmassa kävin katsomassa Simon Fujiwaran näyttelyn, joka teki vaikutuksen monipuolisuudellaan, mielenkiintoisilla tekniikoillaan ja humoristisella otteellaan.

Fujiwaran teoksissa seikkailee Who The Bær -niminen karhu, joka pohdiskelee identiteettiä. Tässä selvästi Andy Warholiin viittaavassa teoksessa karhu uppoaa väistämättä identiteettikeittopurkkeihin. Mielenkiintoista tässä on myös se, että tämä ei ole maalaus, vaikka äkisti voisi niin luulla. Teos on tehty hiilellä sekä väripapereista leikattuna kollaasina silkkipainovedokselle. Sen nimi on Who’s Identity Soup Cans? (Deep Dipper). Teos on vuodelta 2022. 

Näyttelyssä oli kokonainen sali, joka esitteli Fujiwaran oman kuppasairauden inspiroimaa taidetta. Se oli varsin mielenkiintoinen kannanotto siihen, ettei sukupuolitauteihin tarvitsisi suhtautua sillä häpeilevällä tavalla, miten niihin on ollut tapana suhtautua. Tämä suurikokoinen maalaus on nimeltään Why do I have Syphilis? A History (2023). Siinä Fujiwara esittää historiankulun, joka on saanut kupan kulkemaan maailmankolkasta toiseen.

Helsingin taidemuseo HAMissa kävin myös. Siellä oli useampia näyttelyitä. Katja Tukiaiselta oli esillä teokset Bambi Forever (2007) ja Pieni nainen I (myös 2007). Tukiaisen teosten vaaleanpunaisuus on aina houkuttelevaa. Bambia on myös vaikea vastustaa, mutta tässä teoksessa se on lisäksi jotenkin häiritsevä, kuin kaksi päällekkäistä bambinpäätä olisi suuntautunut eri suuntiin.

Aivan toisenlaista värimaailmaa edusti Heikki Marilan teos Kukat XXIII (2009). Tykkäsin kovasti teoksen dramaattisuudesta.

HAMissa käydessä pitää aina katsastaa Tove Janssonin frescot. Tässä on yksityiskohta Juhlat kaupungissa -frescosta (1947). Teoshan on kuuluisa siitä, että siihen Jansson maalasi näkyvälle paikalle itsensä (tupakka kädessä) ja rakastettunsa Vivica Bandlerin (tanssimassa).

HAMissa oli myös vaikuttava Haegue Yangin näyttely. Taiteilijan tärkeä materiaali teoksissa olivat kulkuset. Niillä oli peitetty mm. Kahvat-nimisessä moniaistillisessa installaatiossa (2019) olevia veistoksia, joita aika ajoin liikutellaan kulkusia kilistäen.

Scififaneja ilahduttaa näyttelyssä luultavasti eniten teos nimeltä Soiva toteemirobotti (2023). Myös tämä hauska teos oli verhottu kulkusilla.

Vieraisilla Hertta Kustannuksen toimistolla

Vietin pari päivää talvilomastani Helsingissä. Silloin tarjoutui loistava tilaisuus vierailla Hertta Kustannuksen toimistolla Oksasenkadulla. Toimisto on oivallinen paikka ostaa tämän pienen, hyvin sympaattisen kustantamon kirjoja – ovessa oleva lappu kehottikin ihmisiä tulemaan rohkeasti sisään. Minulla oli kuitenkin vierailullani myös muu tarkoitus: oli kiva päästä katsomaan, millaisessa paikassa työstetään esikoisteokseni ne osat, joita en itse työstä läppärini äärellä.

Hertta Kustannus tosiaan julkaisee nuorille suunnatun selkokirjani Aurora/Eino kesäkuussa. Kirjan nimi voi vaikuttaa erikoiselta, mutta kirja on kääntökirja, jonka lukemisen voi aloittaa kummasta päästä tahansa. Auroran ja Einon tarina on romanttinen tarina kahdesta ysiluokkalaisesta, mutta on siinä paljon muutakin: huolta päihteitä käyttävästä äidistä ja jänniä hetkiä jääkiekkokaukalossa ja sen ulkopuolella. Jos laiskottaa, voi lukea vain toisen nuoren tarinan, mutta jos lukee toisenkin, saa asioihin uuden näkökulman. 

Elän siis jännittäviä aikoja. Kirja on tällä hetkellä selkokielen tarkastuksessa, jotta sille saadaan selkotunnus. Laadin kirjaan myös tehtäväpaketin, jota voi käyttää kouluopetuksessa. Sen ideointi olisi hyvä saada vähitellen käyntiin, vaikka olen työssäni moniakin tehtäväpaketteja yläkoululaisille laatinut. 

Hertan toimistolla vierähti tovi jos toinenkin, kun juttelin kustantamon Riinan ja Tuijan kanssa omasta kirjastani ja kirjallisuudesta yleensä. Vinhan kirjakaupalta ostettu samppanjanmakuinen tee oli mahtavan maittavaa, samoin Taidehallilta peräisin oleva lakritsi. 

Tajusin, etten ole esitellyt blogissani vielä Aurora/Einon etukansia, joita kääntökirjassa on tietenkin kaksi. Nämä on tehnyt Karin Niemi, joka tavoitti Auroran ja Einon olemukset niin hyvin, että ehkäpä hänellä on jokin taikakeino, jolla hän on tunkeutunut minun päähäni.

Erotiikkaa ystävänpäiväksi

Minne pakenisit, jos ystävänpäiväsuunnitelmat menisivät päin peppua ja odotettavissa olisi jaetun romantiikan sijaan yksinään kärvistelyä? Itse suosittelen Imatraa. Ota huone linnamaisesta Valtionhotellista, etkä voi koskaan tietää, mitä näiden ovien takana tapahtuu.

Itse kävin Imatralla jo joulukuussa, koska tarvitsin hieman tukea mielikuvitukselleni. Valitsin nimittäin Valtionhotellin eroottisen tarinani tapahtumapaikaksi. Yksinäinen ystävänpäivä -novelli kertoo nimensä mukaisesti ystävänpäivästä. Päähenkilöt ovat Emilia ja Ilari, jotka kohtasivat jo aiemmin Luokkakokous-novellissani.

Yksinäinen ystävänpäivä ilmestyy – ystävänpäivänä. Sen voi kuunnella, kun klikkaa alla olevaa kuvaa.

Omaan Imatran-matkaani sisältyi ehkä vähemmän miehiä kuin Emilian vierailuun paikkakunnalla, mutta reissu oli silti antoisa. Joulukuussa hotellissa oli rauhallista ja sain fiilistellä tunnelmia ilman häiriöitä, kirjoitella muistiinpanoja ja ottaa valokuvia. Imatran Valtionhotelli on näkemisen arvoinen myös ilman novelliprojekteja. Se on komea rakennus, joka on joka puolelta hauskasti erinäköinen. Yksityiskohdissa riittää ihastelua.

Vaikka aivan aina ei ole mahdollisuutta mennä paikan päälle katsomaan, millainen oman tarinan miljöö oikeasti on, tällaiset vierailut ovat erittäin kannatettavia. Tällä kertaa huomasin, että minulla oli aivan erilainen mielikuva näköalatasanteesta, jolta Imatrankoskea voi ihailla. Jouduin tunkemaan henkilöni paljon pienempään tilaan kuin mihin olin heidät alun perin kirjoittanut. Kun padon sulkuportit avataan, koski vyöryy uomaansa tässä näkyvän sillan alta.

Nyt uoma oli kuivahko, luminenkin. Jotenkin se kertoi kuitenkin hallitsemattomasta luonnonvoimasta, joka olisi kiva nähdä vapaanakin.

Koski on voimakas ja vastaanpanematon kuin orgasmi, ainakin Emilian kokemuksen mukaan:

Olin ollut orgasmin partaalla jo pitkään. Silti se jysähti kehooni kuin yllättäen vapaaksi päässyt koski. Se vyöryi lävitseni kuohuvana vesimassana ja hyökyi aaltoineen jokaiseen soluuni.

Oli hauska kirjoittaa pitkästä aikaa erotiikkaa. Tämä taitaa olla ensimmäinen kerta, kun kirjoitin uuden tarinan jo tutuista henkilöistä. Hauska kokemus sekin. Nyt sitten vain jännittämään, kuuluuko tästä mitään palautetta.

How to Plot Romance Fiction – tiivis esitys romanttisen tarinan suunnittelusta

Pidän suunnittelua hyvin tärkeänä vaiheena omassa kirjoitusprosessissani. Minulla pitää olla selvillä, minne tarina on menossa, ennen kuin lähden sitä enempiä kirjoittelemaan. Kohtausluettelon laatiminen sopii minulle, koska sen mukaan ensimmäisen version kirjoittamisessa on helppo edetä ja voi puskea vaikka väkisin eteenpäin, kun on tiedossa, mitä seuraavaksi tapahtuu. 

Nina Harrington on kirjoittanut romantiikkaoppaansa How to Plot Romance Fiction intuitiiviselle kirjoittajalle, mikä äkkiseltään kuulostaisi joltakulta aivan muulta kuin minulta. Kirja kuitenkin näytti tiivistävän hyvin romanttisen tarinan keskeiset elementit, joten päätin tarttua siihen kaikesta huolimatta.

Oppaan mukaan romanttinen tarina syntyy kuuden askelen avulla. Ne ovat karkeasti seuraavat:

1) Hahmota tarinan premissi eli idea muutamalla virkkeellä. 

2) Kehittele toinen romanssin osapuolista (sankaritar). 

3) Kehittele sankarittarelle yksi uskomus, joka rajoittaa hänen tekemisiään. 

4) Päätä, millä tavalla sankaritar on elämässään vaikeassa tilanteessa. 

5) Kehittele toinen romanssin osapuolista (rakkaudenkohde), joka haastaa sankarittaren ja rakastuu tähän. 

6) Yhdistä tarinaidea ja henkilöhahmoideat. 

Harrington ajattelee, että aloituskohtausten (ensimmäisen näytöksen) suunnittelu tarkasti on erityisen tärkeää. Siinäkään ei pidä keskittyä siihen, mitä tarkalleen tapahtuu, vaan miettiä henkilöhahmojen taustat ja se, miten ne vaikuttavat tarinassa. Keskeistä on, että rakastavaiset joutuvat tilanteeseen, jossa eivät voi välttää toistensa tapaamista. Rajoittavat uskomukset aiheuttavat automaattisesti sen, ettei rakkaus voi heti toteutua, ja niistä onkin lopuksi päästävä eroon.

Aluksi opas vaikuttaa melkein väittävän, että kirjoittajan pitäisi luottaa kokonaan alkuasetelman voimaan, joka vyöryttää koko tarinan kaikkien käänteidensä kautta loppuun. Onneksi näin ei kuitenkaan ole. Harrington kehottaa perehtymään tarinan rakenteeseen ja esittelee sen myös itse. Siksi teosta voi hyvin käyttää sellainenkin kirjoittaja, joka haluaa suunnitella kaiken todella tarkkaan. Harrington esittelee tarinan tärkeät käännekohdat, jotka jokaisen kirjoittajan on hyvä hahmottaa.

Oppaan lähestymistapa tarinan suunnitteluun on siis se, että lähtöasetelma eli ensimmäiset kohtaukset mietitään huolellisesti, minkä jälkeen niiden pohjalle on helppoa rakentaa tarinan karkea runko. Sitten voikin mennä sen mukaan, minne henkilöhahmot kirjoittajan vievät. Rakennesuunnitelma auttaa, mutta se saa muuttua aivan sen verran kuin on tarpeen.

Harringtonin toimintatavassa ensimmäinen näytös eli tarinan ensimmäinen neljännes myös uudelleenkirjoitetaan perusteellisesti niin monta kertaa, että alkuasetelma todella kirkastuu. Sitten voi suunnitella loput näytökset tarinasta – tai ainakin niiden tärkeät käännekohdat.

Harrington korostaa leikkimistä, kaikkien mahdollisten vaihtoehtojen miettimistä, jotta hahmoille ja heidän kauttaan tarinalle saa luotua mahdollisimman toimivan perustan. Editointivaiheessa voi sitten kaivella esiin tarvitsemaansa teoriaa tarinan rakenteesta. Tällä tavalla varmasti saa nopeammin aikaan tekstin ensimmäisen version. Myönnettäköön, että varmasti mietin sitä tehdessäni edelleenkin liikaa, siitäkin huolimatta, että olen tietoisesti yrittänyt ajatella, että kirjoitan, vaikka tulos näyttäisi omaan silmään kovinkin huonolta.

Oppaassa häiritsee hieman vihjailu – tai ihan suoraan sanominenkin –, että rankempi suunnittelu ei ole viisasta. Voihan niin tehdä, mutta joutuu kuitenkin heittämään suuren osan työstään menemään, väittää Harrington. En ihan suoraan usko, että huolellinen suunnittelu olisi turhaa, kunhan siihen ei jää jumiin tai pidä editointivaiheessa liian kovasti kiinni suunnitelman ja ensimmäisen version ratkaisuista. Suunnittelu on pohtimista, ja se antaa tekstille aina jotain. Harringtoninkin tavassa tehdä on monet asiat mietitty tarkkaan ennen kirjoittamista, joten sekään ei todellakaan ole fiilispohjalta kepeästi kirjoittelua. 

How to Plot Romance Fiction on nopeasti luettava romantiikan kirjoittamisen opas. Ajattelin kokeilla sen esittelemää tapaa suunnitella tarinan perusta. Katsotaan, mitä siitä tulee. Voi olla vaara, että jos tämä toimii, romanttisia tarinaideoita saattaa alkaa pukata kovaan tahtiin. Edellisiäkin olisi kirjoitettavaksi lähivuosiksi. Mutta tervetuloa positiiviset ongelmat, jos niikseen on.

Same Time Next Year – hämmentävä lätkäromanssi

Järkiavioliittotroopin liittäisi ensimmäiseksi historialliseen romantiikkaan, mutta kyllä sitä käytetään nykyaikaankin sijoittuvassa romantiikassa – kirjailijan on vain keksittävä hieman erilaiset syyt sille, miksi avioliittoon päädytään. Yksi tällainen syy on tietenkin oleskelulupa jossain, missä ei muutoin saisi viettää määrättömästi aikaa. Tämä syy johtaa avioliittoon baarityöntekijä Brittan ja jääkiekkouraa NHL:ssä tavoittelevan Sumnerin välillä Tessa Baileyn pienoisromaanissa Same Time Next Year. 

Britta on Bridgeportissa Yhdysvalloissa asuva baarityöntekijä. Hänen unelmansa on päästä Sluggers-baarin osaomistajaksi. Rahat eivät vain ihan riitä siihen.

Sumner on jääkiekkoilija, joka tavoittelee NHL-uraa epärealistisen vanhana, mutta menköön tämän kerran. Hän pelaa Brittan velipuolen joukkueessa, ja sekä joukkueen että Sumnerin kannalta olisi parempi, että hän saisi olla joukkueessa. Lait kuitenkin pakottavat hänet takaisin kotimaahansa Kanadaan. Paitsi että tietenkin hän saisi jatkaa asumista Yhdysvalloissa, jos hänellä olisi puoliso, joka on maan kansalainen.

Ajatus Brittan ja Sumnerin avioliitosta tulee Brittan velipuolelta ja vaatii hieman sulattelemista. Naimisiin kuitenkin päädytään, koska se mahdollistaa myös Brittalle osaomistajuuden Sluggersista. Avioliitto johtaa tietenkin ajan kanssa rakastumiseen ja rakkauteen. Itse asiassa koko kirjan lyhyt mitta on vääntämistä sen kanssa, miten halut pysyisivät jollain tapaa kurissa, ja tässä näköjään halut tarkoittavat suunnilleen samaa kuin rakkaus.

Sekä Britta että Sumner kieriskelevät siis vähän liikaakin – voitteko kuvitella, että minä sanon näin – seksihalujensa kourissa. Sänkyyn päädytään melko aikaisin tarinassa, varsinkin kun ottaa huomioon, kuinka erilaiset käsitykset pääparin osapuolilla on siitä, missä tilanteessa on seksin aika. Britta nimittäin haluaa korostaa, että seksi on vain seksiä, ja Sumner puolestaan on sitä mieltä, että seksi kuuluu parisuhde-rakkauspakettiin. Tässä on tarinan keskeinen ristiriita, joka juontaa päähenkilöiden erilaisista taustoista.

Same Time Next Year näyttää tapahtumia sekä Brittan että Sumnerin näkökulmasta. Tämä lienee yksi syy siihen, että päähenkilöiden välinen yhteys ei toiminut minulle ihan toivotulla tavalla. Sumner ei vaikuta mieheltä minun makuuni. Positiivista on se, että mies kaipaa tässä oikeaa parisuhdetta, mutta enemmän kyllä Sumnerin mielessä pyörii yksinkertaisesti seksinhimo. Henkilöhahmo voi olla puoleensavetävä, vaikka olisi hieman karkeakin, mutta Sumner… No, ehkä tämä hänen repliikkinsä Brittan rinnoista kertoo jotain: ”I’ve never thought of spitting on and slapping another woman’s tits. Only these.”

Sen sijaan pidin paljon siitä, kuinka erilaiset perhetaustat Brittalla ja Sumnerilla on. Sumner on elänyt perheessä, jossa vanhemmat elävät vuosisadan rakkaustarinaa. Sumnerin isä ottaa joka vuosi kuvan vaimostaan paikassa, jossa he tapasivat ensimmäisen kerran, ja kerää kuvat kollaasiksi seinälle. Brittan isä puolestaan on yhtäkkiä ilmoittanut, että hänellä on toinen perhe, ja häipynyt. Brittan ajatukset suhteeseen ryhtymisestä ovat raastavat ja hyvin samaistuttavat ilman samankaltaista taustaakaan kuin hänellä on: 

Since the moment my father dropped the bombshell on me and my mother, I’ve lived with the belief that such a painful tragedy can happen to anyone. At any time. That letting people close meant opening myself up for an eventual blow that I won’t see coming. They will eventually choose someone else over me. They will decide to move on, and I’ll be left lonely and reeling, wondering if I was the problem. 

Same Time Next Year ei oletettavasti kuvaa jääkiekkomaailmaa kovin uskottavasti. Se ei ehkä ole romantiikassa kovin iso ongelma. Mutta teos on kokonaisuutenakin melko hämmentävä kokemus. Romanttiseksi en sitä kovin paljoa edes sanoisi, vaikka selvästi siihenkin suuntaan se kurottelee. Tarinassa on koskettavia elementtejä, ne ovat mielestäni sen vahvin puoli. Siksi tuntuukin, että seksi saa liikaa tilaa. Se on ehkä kekseliästä perusromantiikan seksikohtauksiin verrattuna, mutta harmillisesti ei positiiviseen suuntaan.

Jääkiekkoromansseja tuntuu olevan melko paljon. Tämä oli ensimmäinen lukemani. Toivon, että muissa myös sankari on hieman enemmän sellainen, että minäkin lukijana voisin häneen retkahtaa.

Krinoliinijoulu – ihana paroni, makeisia ja kummittelua

Lovisa on tullut elämänsä taitekohtaan. Työskentely makeispuodissa Ulltunassa saa jäädä taakse, samoin Ruotsi. Lovisa on päättänyt lähteä Amerikkaan, jossa kukaan ei tiedä mitään hänen menneisyydestään. Lähtö on jo lähellä, kun Lovisa törmää läheisessä Mollbergan kartanossa asustavaan paroni Valdemar von Dreveriin. 

Valdemar tuntee olevansa ehkä vielä enemmän loukussa kuin Lovisa. Hän on leski, ja edesmenneen puolison perhe on asettanut hänelle uhkavaatimuksen, joka toteutuu, jos Valdemar jakaa taas elämänsä jonkun naisen kanssa. Valdemar ei todellakaan juokse naisten perässä vaan haluaisi paremminkin erakoitua kartanoonsa. Ikävä kyllä hänet painostetaan järjestämään tanssiaiset. Sinne paroni puolestaan tilaa makeisia puodista, jossa Lovisa työskentee. Pian Lovisa ei enää tiedä, haluaako paeta Ruotsista, eikä Valdemar, tahtooko pysyä erossa naisista. Mutta kumpaakin piinaa menneisyys.

Amanda Hellbergin romanttinen romaani Krinoliinijoulu sijoittuu vuoteen 1870. Se on nimensä mukaisesti joulukertomus, mutta joulu ei vyöry päälle niin kovaa, että kirjan voisi kyllä lukea muunakin aikana, joskin lumen keskellä – ja erityisesti paukkuvia pakkasia kokiessa – se toiminee paremmin. 

Ehdottomasti ihaninta tarinassa on, että se kertoo siitä, kuinka ihanaa on, kun tulee hyväksytyksi sellaisena kuin on, kunhan uskaltaa edetä asioissa suuntaan, johon sydän ohjaa. Sekä Lovisan että Valdemarin taustoja pihdataan loppumetreille saakka – ehkä niistä olisi voinut jo aiemmin paljastaa vähän enemmän – ja ne ovat rankat. Synkistä menneisyyksistä huolimatta kumpikaan ei kuitenkaan halua toisen kaikkoavan viereltään. Mutta kummallakin on kova pelko, ettei toinen voi hyväksyä synkkää menneisyyttä. Niin, aika useinhan ihmiset oikeastikin ovat ankarampia itseään kuin toisia ihmisiä kohtaan.

Sankaritar Lovisa ontuu toista jalkaansa eikä pidä itseään puoleensavetävänä. Hänellä on kuitenkin sillä lailla hyvä itsetunto, ettei hän nöyristele ketään. Sankari Valdemar on puolestaan riittävän korkeassa asemassa ollakseen ihana romanttisen tarinan sankari mutta mikä vielä parempaa, hän ei pidä itseään liian hienona herrana tarttuakseen myös askareisiin, joita kartanossa on.

Sivuhenkilöistä mieleenpainuvin on Ulrike Mottschalk, joka on tullut paronin kartanoon koristelemaan sitä kukilla tanssiaisia varten. Ulrike on saanut päähänsä, että hän ottaa paronin itselleen - tai paremminkin, että paroni yksinkertaisesti kuuluu hänelle. Ulriken ilmestyessä tarinaan olin sitä mieltä, että tällaista hahmoa ei tarvittaisi lainkaan. Loppua kohden nainen muuttui kuitenkin varsin onnistuneeksi romanttisen tarinan pahattareksi. Siihen nähden Lovisan sivulauseeseen ympätty anteeksianto Ulrikelle tarinan lopussa tuntui kieltämättä turhalta. Sankaritar saa olla hyväsydäminen mutta ei hänen epäuskottavan anteeksiantavainen tarvitse olla.

Hieman yllättäen – takakannessa ei mainittu asiasta – tarinassa on myös yliluonnollinen elementti. Mollbergan kartanossa kummittelee. Kummitustarina istuu luontevasti tarinan kokonaisuuteen eikä vie yöunia.

Krinoliinijoulu venyttää uskottavuuden rajoja melkoisen monta kertaa ilman kummitteluakin. Muun muassa Lovisan ja Valdemarin yhteenotto susien kanssa tuntuu epärealistiselta, samoin se, että Ulrike voisi toteuttaa kaikki uhkauksensa. Mutta suurten tunteiden vellonnassa annoin epäuskottavuuden enimmäkseen anteeksi. Sen sijaan hieman häiritsevää oli se, kuinka Lovisa ja Valdemar päätyivät ensimmäisen kerran intiimiin kanssakäymiseen. Seksuaalista jännitettä ei mielestäni pohjustettu sillä tapaa, että se olisi voinut purkautua yhtäkkiä siten, että Valdemar vain pyysi Lovisan makuukamariinsa, mitä seurasi sivutolkulla seksikohtausta.

Kokonaisuutena Krinoliinijoulu oli kuitenkin viihdyttävää historiallista romantiikkaa. Virkistävää oli se, että tarina sijoittui Ruotsiin. Uskoisinpa, että ensi vuonna joulunaikaani tuo viihdykettä sarjan toinen osa Rubiininpunainen joulu.