Poison or Protect – rakkaus jättää varjoonsa salamurhat

Gail Carrigerin Parasolverse-universumi on fiktiivinen maailma, jonne olen pitkään halunnut sukeltaa. Pääsin viimein alkuun siihen tutustumisessa, kun luin pienoisromaanin nimeltä Poison or Protect. Se on Delightfully Deadly -sarjan ensimmäinen kirja. Parasolverseen sijoittuu useita kirjasarjoja, joiden kronologinen järjestys on eri kuin kirjoittamisjärjestys. Poison or Protect -kirjan tarina tapahtuu vuonna 1867, Parasolverse-tarinoiden aikajanan alkupuolella.

Lady Preshea Villentia, tarinan sankaritar, tunnetaan lempinimellä The Mourning Star – niin monta aviomiestä häneltä on kuollut, eikä hän huhujen mukaan ole viaton tekijä siinä, että miehet ovat päässeet hengestään. Onkin totta, että Preshea on koulutettu vakooja ja tappaja, niin asiantunteva, ettei hän koskaan myrkyttäisi ketään myrkkysormukseen kätketyllä myrkyllä, koska se olisi liian ilmiselvää.

Nyt Preshea kutsutaan hoitamaan pariakin tehtävää Snodgroven herttuan tilallaan järjestämiin juhliin. Hänen mielensä sekoittaa kuitenkin paikalle saapuva skotti kapteeni Gavin Ruthven, jolla on mm. vastustamaton ääni: “The voice equivalent of mulled wine, warm and heavily spiced.” Ah, olisin jokseenkin varmasti itsekin langennut mieheen pelkän äänen perusteella, joten älkäämme syyttäkö Presheaa.

Poison or Protect on oikeastaan huono nimi tälle pienoisromaanille, niin iskevä ja houkuttava kuin otsake onkin. Kumpikaan keskeisistä henkilöistä ei joudu tarinan aikana valitsemaan myrkytyksen – tai edes murhan – ja suojelun välillä, sillä kertomuksessa fokus on aivan muissa asioissa. Kun Preshea ja Gavin kohtaavat toisensa, kaikki muu jää sivurooliin, myös murhayrityksen ja ei-toivotun avioliiton estäminen, joiden vuoksi paikalle on tultu. Preshea hoitaa tehtävänsä heikommallakin kädellä ja voi siksi keskittyä Gavinin raivostuttavaan vetovoimaan tai paremminkin sen torjumiseen. Preshealla on nimittäin trauma ja taktiikka:

For shame, Preshea Buss. There is no hope to be found in a man. I am done with wanting anything but control.

I will break his heart, she decided. That is the only way to expose his brutality. Then he will lash out at me as they all do. And I will have my reason for never trying at all.

Kuten arvata saattaa, Preshean suunnitelma antaa Gavinin rakastua itseensä ja sitten julmasti kääntää tälle selkänsä ei toimi kovin tehokkaasti. Gavin huomaa nopeasti, ettei Preshea ole sama ihminen kahden kesken ja seurapiirin keskellä. Miehessä on kärsivällisyyttä, jota Preshea tarvitsee. Pääparin välillä kipinöi, eroottinen jännite on hyvä, mutta seksikohtaukset eivät jostain syystä tempaisseet minua mukaansa – siitäkään huolimatta, että Gavinin solmiotemppu miellytti minua kovasti. Jonkin verran tarinassa oli myös soutamista ja huopaamista, mikä tosin on tyypillistä rakkaustarinoille.  

Parasolverse-maailmaan saadaan tässä vain pieni kurkistus. Vampyyrilordi Akeldama esiintyy tarinassa lyhyesti. Nähtävästi hän on merkittävä hahmo monessa muussa Carrigerin Parasolverse-kirjassa. Herttua Snodgroven kartanossa asuu kotikummitus, äskettäin edesmennyt perheenjäsen. Hahmo on mielenkiintoinen yksityiskohta, mutta hänen osuutensa tarinankehittelyssä on melko olematon.

Poison or Protect jättää monta asiaa ärsyttävästi puolitiehen, ja niistä joku lukija saattaakin hermostua. Itse kuitenkin nautiskelin pikaisesti luettavasta rakkaustarinasta ja viktoriaaniseen aikaan huvittuneesti suhtautuvasta kerronnasta. Haluan ehdottomasti lukea lisää Parasolverse-tarinoita.

Philip’s Rules – viktoriaanista kotikuria

Kokemukseni fetissejä käsittelevästä kaunokirjallisuudesta on olematon. Amazonilta löytää kuitenkin monenlaista luettavaa ilmaiseksi, ja avarran mielelläni lukukokemuksiani, varsinkin jos tarina sijoittuu 1800-luvullle. Golden Angelin teos Philip’s Rules on ensimmäinen osa sarjasta Bridal Discipline. Otsikko kertookin jo kaiken olennaisen: teoksessa on keskeistä perinteinen kotikuri, jota toteutetaan läimimällä takapuolta kämmenellä ja erinäisillä välineillä.

Cordelian aviomies on kuollut, ja tuoreelle leskelle tarjoaa avioliittoa Dunburyn markiisi Philip Stanley. Avioliittotarjous on kannattava, ja niinpä Cordeliasta tulee markiisin vaimo. Samaan perhekuntaan siirtyy myös Gabrielle, Cordelian tytärpuoli, joka ei ole merkittävästi Cordeliaa itseään nuorempi. Perheenpää Philip osaa käyttää kotikuria nautinnon antamiseen mutta pitää huolen myös siitä, että kurittaa tarvittaessa pelkästään kurin vuoksi niin vaimoaan kuin tämän tytärpuoltakin, kun nämä toimivat asiattomasti.

Ei valtavasti yllätä, että Cordelia löytää kuritetuksi tulemisesta piankin nautinnollisia puolia – teoshan on naisille suunnattua romantiikkaa. Philip ei ole makuuhuoneessa hassumpi aviomies: hän näyttää tuoreelle vaimolleen saman tien, että seksi voi olla nautinnollista, mistä Cordelialla ei ensimmäisen aviomiehensä kanssa ollut hajuakaan.

Ongelmallista kirjassa onkin se, että kaikki on hieman liian helppoa ja itsestäänselvää. Jännitteitä yritetään luoda lähinnä parista asiasta. Ensiksikin Cordelia on epävarma siitä, mitä Philip tuntee häntä kohtaan. Hän on itse rakastunut uuteen aviomieheensä mutta ei voi luottaa siihen, että miehen tunteet ovat samankaltaiset. Cordelia haluaa myös Philipin luottamuksen mutta onnistuu itse toimimaan niin, ettei mies voi luottaa häneen. 

Toinen jännitettä muodostava asia on Gabrielle. Cordelian tytärpuoli on käytökseltään oikukas ja hänen mainettaan on suojeltava, kun hän pääsee tutustumaan Lontoon seurapiireihin debytanttivuonnaan. Tässäkin juonikuviossa jännite alkaa todella kiristyä aivan liian myöhään.

Philip pitää Cordelian alistuvasta luonteesta mutta toisaalta yrittää saada tälle hieman tahdonvoimaa ottaa rouvan asema haltuun ja muodostaa toimiva aviosuhde, jossa puolisot ovat samalla puolella. Tavallaan tämäkin on aivan hyvä teema, mutta kaikki jää pintaraapaisuksi. Cordelia tekee virheitä, mutta missään kohtaa hän ei ole oikeasti esimerkiksi vaarassa menettää rakastamaansa Philipiä.

Kirjassa on yksityiskohtaisia seksikohtauksia. Ne eivät kuitenkaan ole kummoisia. Kun on lukenut yhden, eivät toiset tuo välttämättä mitään uutta. Toki kyseessä on fetissiin keskittyvä kirja, mutta ehkä juuri siksi olisinkin olettanut, että sellaisessa myös piiskauskohtauksissa olisi enemmän variaatiota. Osa seksikohtauksista on myös perusteettomia, eli ne ovat tarinassa selvästikin vain siksi, että on ajateltu, että nytpä seksikohtaus olisi kiva. Seksikohtauksissa, kuten kirjassa muutoinkin, häiritsee myös se, että kesken homman siirrytään toisen henkilön näkökulmaan, mistä syystä ei päästä lopultakaan uppoamaan kenenkään mieleen.

Myös seksikohtausten kieli on ajoittain liian kiemurtelevaa minun makuuni:

As he smoothed his hands over her bare bottom, she shivered, but he slid his fingers down to the delicate petals of her womanhood, she was soaking wet.

Tämä on tietenkin makuasia. Monet pitävät runollisista jalkovälin kuvauksista, jopa kukkaiskuvastosta. Itse en yleensä innostu näistä.

Kirjan päähenkilöt Cordelia ja Philip ovat melkoisen värittömiä. Tytärpuoli Gabrielle on paljon värikkäämpi persoona, ja saattaakin olla, että joskus annan mahdollisuuden tämän sarjan kakkososalle, jossa kerrotaan Gabriellen avioliitosta, johon hänet määrätään tämän osan lopussa. Toki Gabriellekin on aika stereotyyppinen kapinallinen nuori nainen, mutta hänessä on sentään särmää.

Philip’s Rules ei siis iskenyt minuun yhtä tehokkaasti kuin Philipin kämmen Cordelian takapuoleen, mutta ainakin Amazonin palautteiden mukaan monet lukijat ovat tästä kovasti pitäneet. Teoksen saa edelleen Amazonilta ilmaiseksi, joten jos tuntuu, että kirja voisi sopia itselle, asian varmistaminen ei tule ainakaan kalliiksi.

Etsitään erotiikan kirjoittajia

Erotiikka on aina ollut kirjallisuudenlajina minulle rakas. Nyt toiveissa olisi löytää muita lajista kiinnostuneita, jotta voisi keskustella erotiikan - niin spekulatiivisen kuin muunkin - kirjoittamisesta, saada ja antaa palautetta ja vaikkapa kehitellä yhteisiä projekteja.

Jos sinusta tuntuu, että erotiikkaan keskittyvä kirjoittajaryhmä voisi olla paikkasi, pääset mukaan tästä linkistä: Erotiikankirjoitusryhmä Hurmio.

Jos Discord ei ole tuttu, siihen voi tutustua täällä: Discord. Tilin voi luoda täällä: Tilin luominen Discordiin. 

Spekulatiivinen fiktio, queer ja erotiikka – sateenkaarispefin viikon ohjelmaa

Tämä viikko on ollut sateenkaarispefin some-viikko. Perjantain ohjelmana oli Instagramissa keskustelu spekulatiivisesta fiktiosta, queerista ja erotiikasta. Kysymykset esitti Rimma Erkko, ja kysyttyä pohtivat Anni Kuu Nupponen ja Artemis Kelosaari, molemmat tuttuja erotiikan kirjoittajina sekä myös eroottisten tekstien toimittajina. Minua ilahduttavaa oli erityisesti se, että keskustelussa oli kirjoittamisen näkökulma hyvin vahva.

Heti alkuun tuli selväksi, että erotiikka on paljon muutakin kuin paljasta kiihkoa. Nupponen kertoi kirjoittavansa paljon sodasta ja vallankäytöstä. Sota, seksi ja seksuaalisuus riisuvat hänen mukaansa ihmisen paljaimmilleen sekä hyvässä että pahassa. Siksi onkin kiehtovaa, että seksikohtausta voi käyttää mainiosti kertomaan tarinan henkilöistä asioita, joita lukija ei muutoin näe. Myös Kelosaari sanoi, ettei erotiikka ole pelkkää panemista vaan voi liittyä moneen asiaan. Nupponen muistutti toki, että erotiikan kirjoittaminen on myös todella hauskaa ja vapauttavaa. Itseäni erotiikan kirjoittaminen kiehtoo juuri näistä samoista syistä: seksiä kuvaamalla voi kuvata koko ihmisen tunneskaalaa, joka usein on herkimmillään ja toisaalta voimakkaimmillaan seksissä. Mutta kuka tuota hauskuutta ja itsensä tutkimistakaan pystyisi kieltämään?

Monille erotiikka on pornoa. Siksi onkin hyvä aina muistuttaa näiden kahden välisestä erosta – vaikka raja varmasti häilyvä onkin. Kelosaaren mukaan erotiikassa ei ole päätarkoituksena kiihottaa lukijaa, vaan erotiikka tai seksuaalisuus on enemmänkin kerrontatapa kuin tekstin sisältö. Erotiikassa juonella on tärkeä osansa. Nupposen mukaan porno on erotiikkaa nopeampaa. Siinä ei lämmitellä vaan mennään saman tien itse seksiaktiin. Hänenkin mukaansa tärkeä raja menee tarinallisuudessa. Itse ajattelen, että erotiikassa myös henkilöhahmot ovat syvempiä, ja juuri siksi seksikin aiheuttaa heissä monenlaisia reaktioita. Itsestä tuntuisi myös oudolta kirjoittaa persoonattomia hahmoja yhtymässä toisiinsa ja tuottamassa toisilleen yhtään minkäänlaista seksuaalista mielihyvää. Toki sitä voisi kokeilla, mutten usko, että se innostaisi muusaani.

Entäpä sitten spefierotiikka? Miksi erotiikkaan pitäisi liittää spefielementti? Kelosaaren mielestä – eikä tätäkään voi kiistää – spefi tarjoaa myös erotiikalle ennenkuulumattomia mahdollisuuksia. Kun realismi ei rajoita tarinaa eikä sen henkilöitä, uskoisin, että voimme varmasti myös oppia jotain uutta ihmisyydestämme. Spefihän etäännyttää meitä asioista, jotka ovat omassa elämässämme, ja mahdollistaa niiden käsittelyn helpommin.

Sekä Nupponen että Kelosaari pitävät queer-erotiikkaa erityisen vapauttavana, koska siinä ei tarvitse käydä pohdiskelua siitä, voiko henkilöhahmo tehdä jotain, mistä pitää. Siinä ei ole samanlaisia rajoja kuin heteronormatiivisessa erotiikassa. Kelosaari muistutti myös siitä, että queer on aina ollut läheisessä suhteessa spefiin, koska molemmat määrittelevät uudelleen rajoja normaalille ja epänormaalille, luonnolliselle ja luonnottomalle. Queer ja spefi eivät myöskään tyydy arkipäiväiseen. No, saattaa olla, ettei kovin moni kaipaakaan minkäänlaiselta eroottiselta kirjallisuudelta pitkiä kuvauksia Pirkka-seksistä.

Spefi antaa meille Nupposen mukaan myös mahdollisuuden kuvitella jännittäviä maailmoja, joissa ei vallitse heteronormatiivisuus. Nupponen on huomannut jopa, että häntä häiritsee, jos spefikirjoittaja on suunnitellut hienon fantasiamaailman mutta napannut siihen meidän maailmamme heteronormatiivisuuden kuin annettuna. Kelosaari puolestaan kertoi, kuinka fantasiakirjoittajankin mielikuvituksella voi olla tiukat rajat ja sokeat pisteet. Niihin ei aina mahdu vaikkapa, että tarinassa on raskaana olevia miehiä, vaikka monet muut mielikuvitukselliset yksityiskohdat hyväksytään miettimättä.

Kirjoittamiskeskusteluissa nousee toistuvasti esiin kysymys siitä, voiko kirjoittaa asioista, joista itsellä ei ole kokemusta. Sekä Nupponen että Kelosaari olivat sitä mieltä, että kirjoittaja voi kirjoittaa, mistä haluaa. Taiteilijan on kuitenkin vapaudessaan muistettava perehtyä aiheeseensa. Nupponen muistutti, että erotiikka on niin henkilökohtainen asia, että omien rajojen venyttäminen voi olla pelottavaakin. Kun kirjoittaa jostain, mistä ei ole omakohtaista kokemusta, pitää taustatyön tekemisen lisäksi olla herkillä omista ennakkoluuloistaan ja ajatusmalleista, joita on oppinut. Tarinaa pitää aina miettiä nimenomaan tarinankaaren ja henkilöhahmojen kannalta.

Uskon, että juuri henkilöhahmojen tarpeeksi perusteellinen suunnittelu auttaa siinä, ettei tule toistaneeksi stereotypioita. Taustatutkimus on ehdottoman tärkeää. Juuri hetki sitten luin erään paljon huomiota saaneen eroottisen kirjan, josta syntyi jopa asiaan vihkiytymättömälle lukijalle vahva mielikuva siitä, ettei kirjoittajalla ole aavistustakaan, mistä hän kirjoittaa. 

Nupponen muistutti myös, ettei taustatutkimuksen idea ole se, että se laitetaan sellaisenaan omaan tekstiin. Sen tarkoituksena on kääntää kirjoittajan mieli oikeaan asentoon. Onkin totta, että esimerkiksi minun olisi hyvin vaikea ilman taustatutkimusta kirjoittaa vaikkapa sukkahousufetissistä, kun aivot ovat siinä asennossa, että sukkahousut ovat vaatekappale, joka on ainoastaan tavattoman epäkäytännöllinen ja hankala pukea ja jota vältän kaikissa tilanteissa, jos se suinkin on mahdollista.

Seksi herättää tunteita laidasta laitaan, mutta entäpäs siitä kirjoittaminen? Nupponen näytti selvästi tuntevan häpeää kirjoittamisestaan, vaikka piti häpeämistä tarpeettomana. Tämä johtui yksinkertaisesti siitä, että monet meistä ovat eläneet lapsuutensa aikana, jolloin seksuaalisuuteen on kasvatuksessa liitetty häpeä. Toisaalta Nupposella on häpeän vastakohtana itsenä olemisen vapaus, ja hänelle spefierotiikka on myös mainio tapa tutustua uteliaisuudella uusiin asioihin. Itsekin uskon, että erotiikan kirjoittaminen voi myös vapauttaa häpeästä. Erotiikasta puhuminenkin helpottuu, kun siitä puhuu ja kirjoittaa tarpeeksi.

Kelosaari puolestaan sanoi, ettei tekstissä olevia asioita tarvitse hävetä, olivat ne mitä tahansa. Hänen omissa teksteissään on paljon sadistisia fantasioita, joita joku saattaisi moralisoida. Voin kuvitella, että monilla lukijoilla voi olla vaikeuksia erottaa oikeaa elämää ja kirjailijaa ja hänen tekstejään toisistaan, niin outoa kuin se onkin. Mutta – Nupponen muistuttaa, että kirjoittajan velvollisuus on vain kirjoittaa henkilöhahmo hyvin; ei ole mitään velvollisuutta pitää siitä seksuaalisesta toiminnasta, jota henkilöhahmo harjoittaa. 

Minusta ei ole myöskään kauhean olennaista tietää kirjoittajan seksielämästä, vaikka lukisi hänen kirjoittamaansa erotiikkaa. Hyvä, uskottava tarina on miellyttävää luettavaa, ja kiihkeä seksikohtaus on kiihkeä seksikohtaus, eikä sillä ole väliä, millä keinoin kirjoittaja on onnistunut tarinankertomisessaan. Myönnettäköön kuitenkin, että jos satun tietämään, että kirjoittajalla on kokemusta asiasta, josta minulla ei ole, näkökulma on kiinnostava. Mutta tämä näkyy vaikkapa ihan sellaisessa tilanteessa, että kirjoittaja on eri sukupuolta kuin minä. Olen kirjoittanut tarinoita miehen näkökulmasta, ja kieltämättä lämmittää, kun näkökulmaa on pidetty uskottavana. Itsestään poikkeavan henkilöhahmon kirjoittamisessa on mielestäni aina muistettava niin innostus, kunnioitus kuin nöyryyskin. 

Millaista on sitten queer-erotiikan sukupuolisuuden ilmaiseminen? Kelosaari näkee sateenkaarimaskuliinisuuden jonkinlaisena Tom of Finland -tyyppisenä ajatuksena siitä, ettei naiselle ole mitään käyttöä vaan tosimies pärjää ilman. Nupponen puolestaan kertoi, ettei ajattele kirjoittaessaan maskuliinisuutta tai feminiinisyyttä. Hänestä on mukavaa leikkiä sukupuolisuudella, koska se purkaa heteronormatiivisia asetelmia. Nupponen huomautti siitä, että monista naisista on ihanaa lukea fanfic-homopornoa. Siinä on vapauduttu tunkkaisen heteropornon asetelmista, ja henkilöhahmot yksinkertaisesti vain nauttivat panemisesta.

Kelosaari muistutti siitä, että usein fanficissä homoparista kuitenkin tehdään heteromainen. Toinen miehistä on tällöin pehmeämpi, feminiinisempi. Kelosaaren mukaan ei ole kuitenkaan yksinkertaista, millainen persoona on maskuliininen ja millainen feminiininen. Itsekin toivoisin, että niitä rajoja, mitä eri sukupuolille asetetaan, voisi väljentää. Mikä sitä paitsi oikeasti on miehistä ja mikä naisellista? Sekin on mielestäni ihan hyvä kysymys.

Lopuksi ohjelmanumerossa keskusteltiin siitä, millaista erotiikkaa Nupponen ja Kelosaari tahtoisivat nähdä spefitarinoissa enemmän. Nupponen esitti haasteen erotiikasta, jossa seksi on kaikkea muuta kuin sukupuolielimiin liittyvää. Kelosaari puolestaan kaipasi lisää aidosti julmaa erotiikkaa, sadismia. Hänen mielestään homoporno on suurelta osin tylsän pehmeää. Jäämme odottamaan, miten näihin toiveisiin vastataan.

Outlining Your Novel – hyvä perusopas romaanin suunnitteluun

K.M. Weilandin blogi Helping Writers Become Authors tuo esiin kaikenlaista kirjoittamiseen liittyvää helposti omaksuttavalla, konkreettisella tavalla. Weiland on myös julkaissut kirjoitusoppaita, joiden sisältö taitaa kaikkinensa löytyä hänen verkkosivuiltaankin, mutta kirjoitusoppaan lukeminen tuntuu jotenkin palkitsevammalta kuin verkkosivujen kahlaaminen, joten lukaisin oppaan Outlining Your Novel: Map Your Way to Success. Opas keskittyy nimensä mukaisesti siihen, miten saa suunniteltua hyvän romaanin. 

Weilandin mukaan romaanin suunnitelman tarkoituksena on auttaa luovuutta, ei kahlita sitä. Suunnitelmaa tai luonnosta voi pitää tarinan ensimmäisenä versiona – ainoastaan sillä erolla, että suunnitelman tekemiseen ei mene läheskään niin paljon aikaa kuin ensimmäisen tekstiversion kirjoittamiseen ilman sitä. Tarkoituksena on saada ideat esiin ja katsoa, miten ne saa järjestettyä. Tämä prosessi on läpikäytävä, oli kirjoittajan tapa työskennellä sitten mikä tahansa. 

Weiland uskoo, että kun suunnitelma antaa raamit, mm. sen, minne tarina on menossa, kirjoittajalla on paremmat mahdollisuudet antautua yksityiskohtien löytämiselle, kun hän alkaa varsinaisesti kirjoittaa. Tällä tavoin luovuus kukkii, eikä tukahdu. Kirjoittaja ei pysty myöskään laittamaan tekstiinsä vihjeitä tulevasta, jos ei tiedä, mikä tuleva on. 

Kirjassa esitellään lyhyesti erilaisia suunnittelutapoja: ajatuskartta, kuvasuunnitelma, kartta ja täydellinen arvostelu, jossa kirjoitetaan tulevasta teoksesta ylistävä kritiikki. Yhtä kaikki suunnittelua varten tarvitaan kynä ja muistikirja. Weiland näkee näissä vanhanaikaisissa välineissä monia etuja, mm. sen, että ei joudu editointivimman valtaan jo siinä vaiheessa, kun kaikki on muutenkin levällään. 

Weilandin käyttämiä välineitä on myös yWriter-ohjelma, mutta sen hän on blogistaan päätellen vaihtanut tämän oppaan kirjoittamisen jälkeen Scriveneriin. Tietokoneohjelmaa ennen hän suosittelee kuitenkin käyttämään kynää ja muistivihkoa. Hauskoja muita tarvikkeita tekstin suunnitteluun ovat vanhat kalenterit. Niitä Weiland käyttää apuna tarinan aikajanan suunnittelussa. 

Weilandin suunnitteluprosessi alkaa siten, että kuvataan yhdellä virkkeellä tekstin perusta: juoni ja teema. Tämä virke voi muuttua suunnitteluprosessin aikana, mutta silti se on hyvä olla olemassa jo alussa, koska siten kirjoittaja pystyy suuntaamaan ajatuksensa oikein. Lopulta se kuvaa lyhyesti tarinan keskeisen idean, henkilöt, konfliktin ja juonen sekä sen, millainen lähestymistapa tarinalla asiaan on, onko keskiössä esim. romantiikka tai mysteeri.  

Kun perusta on selvillä, voi tehdä liudan ”Entäs jos?” -kysymyksiä. Hullutkin ideat kannattaa kirjoittaa ylös, koska niiden avulla voi löytää todella timanttisia ideoita. Weiland kertoo käyttäneensä myös ”Mitä odotetaan?” -kysymystä. Kun miettii, mitä lukija odottaa tarinalta, voi yllättää tämän tarjoamallakin jotain muuta. 

Näiden kysymysten perusteella tekstin idea tarkentuu ja muuttuukin. Myös yleisiä kysymyksiä, kuten kuka on tarinan päähenkilö, on syytä tehdä. Tärkeää on päästää itsensä ideoimaan niin, että aivojen analyyttinen, kriittinen puoli ei pääse sotkemaan ajatuksia. Weiland puhuu ideoinnista aivojen ”dream zonella”. 

Kun suunnitelmassa alkaa olla kohtauksia, on hyvä listata ne. Ongelmakohdat voi nostaa esiin esimerkiksi jollain värillä, ja kun suunnitelmassa on kohtia, jotka ovat valmiita siirrettäviksi lopulliseen suunnitelmaan, ne voi merkitä eri värillä. Toiseen paikkaan siirrettävät kohdat voi merkitä kolmannella värillä. Tällä tavalla tarina alkaa rakentua ja näyttää juonessa olevat aukot. 

Miten ongelmakohtiin löytää sitten ratkaisun? Weiland kehottaa kirjoittamaan sensuroimatonta tajunnanvirtaa nopeaan tahtiin. Paperille ajatteleminen tuottaa paljon käyttökelvotonta mutta myös ratkaisuja. Hyvä ratkaisu ajatuksen pysähtyessä on aina kysymysten kysyminen. 

Kun tarinassa alkaa olla jonkinlainen muoto, on aika keskittyä seuraaviin avaintekijöihin: motiivit, halu, päämäärä, konflikti ja teema. Ei riitä, että henkilöiden teot ovat mielenkiintoisia; niiden takana on oltava myös mielenkiintoisia syitä toimia juuri sillä tavoin. 

Toisaalta tarinan ydin on se, että päähenkilö haluaa jotain. Halun pitää olla voimakas, ja usein sen takana on vakaita uskomuksia tai menneisyyden tapahtumia. Henkilöhahmon tavoite ja motivaatio kulkea kohti sitä puolestaan saavat aikaan itse tarinan, kunhan päähenkilön ja tavoitteen tielle tulee esteitä – siis konflikti. 

On tärkeää, ettei päähenkilöllä mene liian hyvin. Weiland kehottaa mm. tekemään listan 10 pahimmasta asiasta, jotka päähenkilölle voisi tapahtua. Tämä voisikin olla hyvä idea, kun teksti on vielä villeimmässä ideointivaiheessa. Weiland kehottaa kuitenkin käyttämään listaa myös silloin, kun näyttää, ettei jokin kohtaus ole päähenkilön näkökulmasta tarpeeksi turhauttava. Konfliktien synnyn voi varmistaa myös henkilöitä suunnitellessaan siten, että luo henkilöhahmoja, jotka jo aivan valmiiksi saavat toisensa hermostumaan. Konfliktia synnyttää helposti myös se, henkilöhahmo laitetaan tilanteeseen, joka on hänen toimintamalliensa tai arvojensa vastainen. 

Koko ajan ei kuitenkaan tarvita maailmoja syleilevää konfliktia, vaikka jokaiseen kohtaukseen tarvitaankin ulkoinen taistelu (fyysinen reaktio konfliktiin) sekä sisäinen taistelu (psykologinen ja emotionaalinen reaktio tapahtumiin). Konflikti voi tästä huolimatta olla kooltaan ja laadultaan hyvin monenlainen. 

Teema on hyvin tärkeä myös. Weiland antaa sen löytämiseen ja esille tuomiseen käyttökelpoisia vinkkejä. Hän kehottaa kirjoittamaan jälleen listan, nyt asioista, joiden puolesta olisi valmis taistelemaan tai jopa kuolemaan. Dramaattista toki, mutta sitten ainakin tietää kirjoittavansa itselleen tärkeästä teemasta. 

Itse teoksessa teeman pitäisi näkyä henkilöiden kamppaillessa elämän harmaalla alueella. Hyvin teemaan kytkeytyvä juoni pakottaa lukijan kysymään kysymyksiä valittuun teemaan liittyen. Tämä on oikeastaan vapauttavaa: kun löytää kysymykset, riittää, että saa lukijankin pohtimaan niitä – ei kirjoittajallakaan tarvitse olla vastauksia. Suunnitteluvaiheessa tarinaan tulleita teemoja voi myös nostaa esiin, valita niistä tärkeimmän ja vahvistaa sitä pitkin tekstiä. 

Kun aika paljon on jo selvillä, on aika keskittyä taustatarinaan. Sillä tarkoitetaan varsinaisen tarinan takana olevaa tarinaa, näkymättömissä olevaa henkilöhahmon historiaa, joka on kuitenkin vaikuttamassa hänen päätöksiinsä ja tekemisiinsä. Weilandin mielestä on erittäin tärkeää kääntää jokainen kivi henkilöhahmon menneisyydessä. 

Siitä voi varmasti olla montaa mieltä, kuinka paljon näitä menneisyyden kiviä on aiheellista pyöritellä. Sitä ei voi kuitenkaan kiistää, etteikö henkilöhahmoon voisi löytyä yllättäviäkin, tarinankerronnan kannalta hyviä piirteitä, kunhan jaksaa miettiä häntä yksityiskohtia myöten. Tärkeää on erityisesti kaivella esiin henkilöiden menneisyydestä ne tapahtumat ja asiat, jotka ovat muokanneet henkilöistä sen, mitä nämä ovat, hyvässä ja pahassa. 

Itse tarinassa henkilön menneisyyteen kannattaa Weilandin mukaan vihjata aikaisessa vaiheessa, mutta kokonaisuutena henkilön tausta tulee paljastaa vasta, kun se on aivan välttämätöntä. Pitkiä takaumia Weiland ei suosittele vaan kehottaa viittaamaan henkilöiden taustoihin muutamalla sanalla aina silloin kun se on tarpeellista. 

Henkilöhahmon menneisyys on tärkeässä osassa, kun tarinassa päästään tapahtumaan, joka sysää tarinan kunnolla liikkeelle (the inciting event). Tässä kohtaa lukijan on jo tärkeä tuntea päähenkilön taustoja, jotta hän voi tuntea sympatiaa henkilöhahmoa kohtaan ja toisaalta ymmärtää, mitä kaikkea tällä on pelissä. Toimiva inciting event vaikuttaa suoraan siihen, miten tarina päähenkilön osalta jatkuu. Se luo lisäksi konfliktin ja siitä seuraa toimintaa. 

Henkilöiden luomiseen Weiland käyttää henkilöhahmohaastatteluja, joissa todellakin kaivetaan esille kaikki nenänmuodosta, poliittisista näkemyksistä ja henkilöhahmon tekemistä matkoista siihen, pitääkö hän itsestään vai ei. Teoksessa on hyvä listaus siitä kaikesta, mitä henkilöhahmosta voi pohtia. Listauksen lisäksi voi kirjoittaa tajunnanvirtaa siten, että esittää henkilöhahmolle kysymyksiä, joissa jopa hieman ilkeästi haastaa häntä kertomaan itsestään. Tätä voisi kokeilla joskus, sillä välillähän henkilöhahmot salaavat kaikenlaista. Weiland ei innostu Myers–Briggsin tyyppi-indikaattorista henkilöhahmojen suunnittelussa mutta käyttää joskus enneagrammia varmistaakseen, että henkilöhahmo on vahvuuksiensa ja heikkouksiensa osalta tasapainossa. 

Miljöön suunnittelussakin Weiland muistuttaa tapahtumapaikan ja henkilöhahmon välisestä suhteesta. Mitä henkilöhahmo ajattelee esim. paikasta, jossa hän asuu? Kuinka pitkä suhde hänellä on paikkaan? Valtavaa määrää tapahtumapaikkoja Weiland ei suosittele. Yksi kiehtova tapahtumapaikka, johon saa tutustua kunnolla, on parempi kuin pintapuolinen vilkaisu useaan tapahtumapaikkaan. 

Näkökulmahenkilöiden valinnassa on mietittävä samoja asioita kuin miljöiden valinnassa: mitä enemmän näkökulmahenkilöitä on, sitä enemmän lukijan huomio – ja myös lojaalisuus – jakaantuu. Weiland antaa neuvoksi valita näkökulmahenkilöksi sen, jolla on mielenkiintoisin ääni – kenen näkökulmasta tarinasta tulee kiinnostavin? 

Weiland käsittelee lyhyesti myös tarinan rakennetta, mutta on kirjoittanut siitä kokonaan oman teoksensa. Kuitenkin myös tämän oppaan perusteella pystyy oppimaan perusrakenteen siitä, mitä tarinan alussa, keskikohdassa ja lopussa tarvitaan. Hyvä yksittäinen vinkki on suunnitella nurinperin, jos ei tiedä, miten pisteestä A päästään tarinassa pisteeseen B. 

Weilandin ohjeiden mukaan suunnitellessaan kirjoittaja saa itse asiassa monta eritasoista romaanisuunnitelmaa. Kun yksityiskohtainen, laaja suunnitelma tarinan rakenteesta on valmis, Weiland nimittäin kehottaa tekemään lyhennetyn suunnitelman, jonka avulla on helpompi työskennellä. Sen avulla näkee nopeasti tarinan linjat ja tärkeimmät kohdat. 

Weiland antaa myös ohjeita tekstin jakamisesta lukuihin ja kohtauksiin. Tämän jaon voi tehdä lyhennetyn suunnitelman kohdalla. Erityisesti lukujen lopussa lukijan pitäisi palaa halusta tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi. Jokaisen luvun ei kuitenkaan tarvitse loppua elämää ja kuolemaa henkivään cliffhangeriin. Luku voi päättyä esim. salaisuuteen, jota ei paljasteta (joku piilottaa kirjeen), lupaukseen (joku lupaa kostaa pahan teon) tai mysteeriseen dialogiin. 

Oppaan jokaisen luvun lopussa on lyhyt tiivistys luvun tärkeimmistä sisällöistä. Tämä on hyvä. Jo näiden tiivistysten perusteella pystyisi todennäköisesti lähtemään suunnittelemaan romaania. 

Mukava lisä kirjaan on, että jokaisen luvun lopussa on haastateltu yhtä kirjailijaa hänen kirjoittamisprosessistaan. Kirjailija kuvaa omaa suunnitteluprosessiaan, kertoo, mikä on suunnittelun suurin etu ja suurin sudenkuoppa sekä esittää näkemyksensä siitä, onko tilanteita, joissa on järkevämpi vain kirjoittaa suunnittelematta. Haastattelut lisäävät näkökulmia ja auttavat näkemään, että jokaisen on löydettävä oma tapansa kirjoitusprosessin eri vaiheisiin. 

Weiland käyttää teoksessaan paljon esimerkkinä omia teoksiaan ja niiden suunnittelemista. Ymmärrettävästi tämä voi häiritä, varsinkin, kun selostukset ovat monesti pitkiä eivätkä teokset ole tuttuja ehkä monillekaan oppaan lukijoille. Itse lukaisin nämä esimerkit läpi kummemmin miettimättä. Se ei ehkä palvellut tarkoitustaan, mutta toisaalta siten ne eivät paljoa häirinneetkään. Esimerkit ovat yleensä toki hyvä asia, ja tekstin suunnitteluun oppaan kirjoittajan on vaikea löytää tarkkoja esimerkkejä muualta kuin omasta arkistostaan.

Outlining Your Novel antaa hyvin perustiedot kirjoittajalle, joka tahtoo suunnitella romaanin. Siitä voi poimia itselleen sopivat toimintamallit ja kehitellä niitä sitten eteenpäin.

Ylpeys ja ennakkoluulo – hitaasti hyvä tulee rakkaudessakin

On yleisesti tunnustettu totuus, että naimaton mies, jolla on huomattava omaisuus, on välttämättä vaimon tarpeessa. 

Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo (1813) ei pitkään pimitä, mistä kirjassa on kyse: avioliiton solmimisesta. Jos se on – tai edes pysyvän parisuhteen solmiminen – nykyään haastavaa, parisataa vuotta sitten ei päästy ainakaan yhtään helpommalla. Sen sijaan kummankin aikakauden pariutumiskuvioista syntyy taitavan kirjoittajan käsissä hykerryttävää kirjallisuutta.

Olen lukenut Ylpeyden ja ennakkoluulon ensimmäisen kerran muistamani mukaan vuonna 1997. Vuonna 2013 ilmestynyt Kersti Juvan suomennos on ollut lukulistalla ilmestymisestään asti. Ja täytyy sanoa, että oli viisasta lukea kirja uudelleen, hyvän suomennoksen vuoksi mutta muutoinkin. Ylpeys ja ennakkoluulo on nimittäin paitsi hauska myös viisas kirja. Rakkauden ei tarvitse syntyä ensisilmäyksellä, eikä ensisilmäykseen edes pitäisi luottaa. Olen itsekin vähän tällainen hidastempoinen romantikko.

Bennetin perheessä alkaa kuohua, kun naapurustossa sijaitsevan Netherfieldin kartanon vuokraa eräs herra Bingley, jonka varallisuus saa varsinkin rouva Bennetin pään sekaisin. Hänellä on nimittäin naitettavana viisi tytärtä, ja siinä riittää puuhaa, vaikka kaksi vanhinta ovatkin varsin hyväsydämisiä ja viehättäviä.

Pakka menee vielä enemmän sekaisin, kun selviää, että herra Bingleyn ystävä herra Darcy on vielä selvästi varakkaampi eli parempi naimasaalis. Sen verran järkeä tuntuu kuitenkin löytyvän paikkakunnan naisilta ja jopa rouva Bennetiltä, että kun herra Darcyn nähdään käyttäytyvän töykeän ylimielisesti, ei häntä enää pidetäkään kovinkaan haluttavana aviomiesehdokkaana kenellekään. Yleinen mielipide tuntuu olevan, että Darcy saisi painua sinne, mistä tulikin, eikä vastenmielisempää miestä ole tavattu.

Herra Darcykaan ei tunnu arvostavan paikkakunnan naisia kovin korkealle. Tarinan sankarittaresta Elizabeth Bennetistä, sisarussarjan toisiksi vanhimmasta, hän antaa tanssiaisissa legendaarisen lausuntonsa:

”Siedettävä, mutta ei niin sievä, että houkuttelisi tätä miestä; minua ei juuri nyt huvita pelastaa nuoria naisia, joita muut eivät huoli. [- -]” 

Olisi tietysti kätevää, jos tällainen herra Darcy voitaisiin sivuuttaa kokonaan, mutta ensiksikään siitä ei tulisi kovin hyvää tarinaa, ja toiseksi Elizabethin vanhempi sisar Jane ja herra Bingley rakastuvat palavasti toisiinsa, joten siinäpä se Darcy sitten pyörii mukana. Sitä paitsi lukijalle paljastetaan jo pian parinkymmenen sivun jälkeen, että herra Darcy alkaa nähdä Elizabethin aivan eri valossa: nuoren naisen silmät ovat älykkäät, Elizabethin vartaloa on ”ilo katsella” sekä hänen tavoissaan viehättää ”niiden luonteva leikillisyys”.

Ihailen Elizabeth Bennetiä yli kaiken. Hän ei hetkahda hetkeksikään siitä, että herra Darcy kommentoi häntä ikävästi. Sen sijaan hänestä kerrotaan:

Elizabeth jäi paikoilleen eivätkä hänen tunteensa herra Darcya kohtaan olleet suorastaan sydämelliset. Hän kertoi kuitenkin tapauksesta värikkäästi ystävilleen, sillä hänellä oli eloisa ja leikkisä luonne, joka nautti kaikesta naurettavasta. 

Ihan muuta kuin onnetonta itsesäälissä riutumista. Kuitenkin Elizabeth on valmis myöntämään väärät ajatuksensa ja olemaan pahoillaan ikävästä käytöksestään, kun selviää, ettei sille olekaan ollut perusteita. Kaikin puolin hän on ehkä kirjallisuushistorian tasapainoisin henkilö.

Elizabeth ja herra Darcy sopivat toisilleen täydellisesti. Jäyhyys ja eloisuus täydentävät toisiaan, kun kummallakin ovat arvoina oikeudenmukaisuus ja rehellisyys. Mutta parin yhteen saaminen on melkoisen tarinan takana, ja varsinkin Elizabethin osalta voisi puhua harkitusta hurmaantumisesta. Romaanin jälkisanoissa suomentaja Juvakin toteaa, että Austen ”uskoo rakkauteen, mutta ei päättömään hullaantumiseen”. Itse olen usein samalla tapaa hyvin hidas ihastuja – no, sillä erolla, ettei pohjalla tarvitse olla syvää vastenmielisyyttä tunteiden kohdetta kohtaan. Mutta se on yhteistä Elizabethin kanssa, että kun tunne on syntynyt, siitä on tolkuttoman vaikea taistella itseään irti. 

Elizabethissa ihastuttaa myös se, että hän arvostaa ihmisiä heidän oikeudenmukaisuutensa mukaan ja sen mukaan, miten he kohtelevat toisia. Siksi hän ei voi aluksi arvostaakaan Darcya, sillä tämän ylpeys tekee käytöksestä epäkohteliasta, suoraan sanottuna törkeää. Elizabeth on vapaa pokkuroinnista, jota hänen serkkunsa herra Collins, kirkonmies, edustaa.

Herra Collins on tarinan koomisimpia hahmoja. Ensiksikin hänen ”rakkautensa” kohde muuttuu lennossa aina tarpeen vaatiessa, kunnes on löytynyt nainen, joka suostuu naimaan hänet. Toiseksi hän nuoleskelee lady Catherine de Bourghin takalistoa enemmän kuin laki sallii – vaikka kiitollisuudenvelka onkin ymmärrettävä, koska nainen on antanut hänelle papinviran.

Lady Catherine de Bourgh sen sijaan on kaikkea muuta kuin ihailtava ihminen. Hän halveksuu alempien yhteiskuntaluokkien ihmisiä niin paljon, että syöksyy huhujen perusteella puhuttelemaan Elizabethia tämän kotiin, kun epäilee, että hänen sukulaispoikansa Darcy olisi naimassa täysin ala-arvoisen naisen.

Mukaan mahtuu myös hurmaava upseeri Wickham, johon Elizabethin jollain tapaa ihastuu aluksi mutta joka on perusesimerkki siitä, miten ensivaikutelmaan ei kannata luottaa. Wickham sotkeekin sitten asiat – sekä omansa että toisten – varsin perusteellisesti, tai no, osansa asiaan on toki myös Lydialla, Elizabethin sisarista nuorimmalla, jonka luonteeseen on kasaantunut kaikki nuoruuden naiivius ja harkitsemattomuus rakkausasioissa.

Sivuhenkilöihin mahtuu monta muutakin unohtumatonta. Elizabethin sisar Jane on kaiken hyvän ruumiillistuma, joka tahtoo uskoa siihen, että ihmiset eivät ole pahantahtoisia toisilleen ja että asiat järjestyvät kyllä parhain päin. Omalle osalleen hän ei tietenkään uskalla onnea toivoa. Rouva Bennet on raivostuttava häslä, mutta hänen äkisti ajateltuna miellyttävä miehensä on myös raivostuttava perheensä piikittelijä. Itse asiassa olin yllättynyt, että kirjassa mainittiin Elizabethin paheksuvan tätä, sillä mielikuvani oli, että herra Bennet olisi kuvattu kovinkin miellyttävänä isänä. Isän ja tyttären suhde on läheinen tästä huolimatta. Rouva Bennetin veli ja tämän vaimo edustavat tarinassa järjen ääntä.

Mutta entäpä herra Darcy? Kannattaako hänen peräänsä huokailla? No, ainakin voi olla vaikea löytää suoraselkäisempää miestä. Hän on myös huomaavainen, minkä voi huomata, kun hän on omilla tiluksillaan Pemberleyssä ja Elizabeth on enonsa ja tämän vaimon kanssa siellä vierailemassa. Darcy ei myöskään tee itsestään numeroa. Hän ei viihdy tuntemattomien seurassa:

”Minulla ei todellakaan ole kykyä keskustella vaivatta ihmisten kanssa, joita en ole tavannut koskaan ennen, kuten monilla on”, sanoi Darcy. ”Keskustelun sävy jää minulta tavoittamatta, enkä osaa olla olevinani kiinnostunut ihmisten asioista, kuten on tapana.” 

Mies, joka ei teeskentele. Mitä enempää voisi toivoa? Sitä paitsi Pemberleyssä on kirjasto, joka on ”monen sukupolven työn tulos” ja jonne Darcy hankkii säännöllisesti lisää kirjoja, koska hän ei ”ymmärrä sukukirjaston laiminlyömistä tällaisena aikana”. Oih!

Puhutaan erotiikan kirjoittamisesta – virtuaali-Finnconin ohjelmaa

Tämän vuoden Finncon on hieman pienimuotoisempi verrattuna Finnconeihin, joihin olemme tottuneet. Tapahtuma toteutetaan virtuaalisena yksi ohjelmanumero kerrallaan ja laajemmin ohjelmaa suunnitellaan ensi vuodelle. Itse olen keskittynyt yhteen ohjelmanumeroon, joten pienimuotoisempaa on minullakin kieltämättä ollut.

Perjantaina kuuntelin tarkasti Solina Riekkolan ja Anni Kuu Nupposen keskustelun siitä, mitä on spekulatiivisen erotiikan kirjoittaminen. Arvelin ohjelman sisältävän paljon asiaa tänä vuonna julkaistusta Kiima-antologiasta, jossa kummaltakin esiintyjältä on novelli, mutta keskustelu koskikin vielä enemmän erotiikan kirjoittamista yleensä – ei siis edes spekulatiivisesta näkökulmasta.

Ensiksi Riekkola ja Nupponen pohtivat sitä, missä menee erotiikan ja pornon raja. Riekkolan mielestä kysymys on sinänsä tärkeä, vaikka aina ei ole niinkään tärkeää, missä raja menee. Hänen mukaansa romanttisessa kirjallisuudessa kuitenkin käsitellään tyypillisesti ihmissuhteen syntymistä. Tämä ihmissuhde voi myöhemmin olla eroottinen, mutta romanttinen tarina ei keskity seksiaktin kuvaamiseen. Porno sen sijaan keskittyy nimenomaan siihen. Erotiikka jää Riekkolan mukaan johonkin romantiikan ja pornon väliin. Siinä aktin kuvaaminen on tärkeää, mutta tekstissä on mukana paljon muutakin, mm. se, miten seksiin on päädytty. Lisäksi erotiikassa tekstin viettelevyys on olennaista, sillä kaikki kirjallisuuden seksiaktitkaan eivät ole lainkaan kiihottavia.

Myös Nupponen oli sitä mieltä, että erotiikassa on tärkeää myös se, mitä on aktin ympärillä, ja hän muistutti myös siitä, että teksti voi olla eroottinen ilman aktiakin. Määritelmää, jonka mukaan porno on suorasukaisesti sanottuna runkkumatskua ja erotiikka kutkuttelee, Nupponen ei pitänyt siinä mielessä onnistuneena, että eri ihmisiä kutkuttavat aivan eri asiat. Se on kyllä varsin totta, mutta ehkä voisi sanoa, ettei teksti ole eroottista, jos se ei kutkuttele kenenkään eroottista tunnetta.

Tunne ja tunnelma onkin erotiikassa tärkeää. Riekkola totesi, että porno on mekaanisempaa, kun taas erotiikassa painottuu tunnelma. Hänen mukaansa puhtaasti pornografista kirjallisuutta onkin vähän, koska kirjallisessa muodossa pornografia ei toimi yhtä hyvin kuin kuvallisessa.

Miksi Riekkola ja Nupponen tahtovat sitten kirjoittaa erotiikkaa? Nupponen haluaa, että maailmassa olisi enemmän hyvää eroottista luettavaa. Hänellä on siis erotiikan kirjoittamisessa taiteellinen pyrkimys. Lisäksi hän kertoi, että erotiikassa kiehtoo sen syvä inhimillisyys. Hän haluaa myös tuoda esille sukupuolien kirjoa ja erilaisia tapoja toteuttaa seksuaalisuutta. Tabujen rikkominen ja asioiden normalisoiminen ovat hänen päämääriään.

Riekkolan syyt erotiikan kirjoittamiseen ovat pitkälti samoja. Häntä kiinnostaa se, että hyvin usein seksi kuvataan täydellisenä: täydelliset kehot harrastavat täydellistä seksiä. Riekkola itse tahtoo kirjoittaa epätäydellistä erotiikkaa, jossa seksi on hauskaa ja epätäydellistä ja on aivan ookoo, että se on niin. Toisin sanoen Riekkola tahtoo kirjoittaa kiihottavia tarinoita siitä, mitä todellisten ihmisten – tai vaikkapa kentaurien – todellinen seksi voisi olla. Tällainen erotiikan kuvaus todellakin normalisoi muidenkin kuin "virheettömien" ihmisten seksuaalisuutta ja on siksikin tarpeellista. Lisäksi täydellisyys on usein aika yhdentekevää.

Ohjelmanumeron kiinnostavinta antia oli keskustelu erotiikan kirjoittamisessa käytettävästä sanastosta. Miten voi löytää sopivan kuvailun tason ja sanaston? Nupposen mukaan erotiikan kirjoittamisessa joutuu miettimään sanastoa ehkä enemmänkin kuin muuten kirjoittaessaan. Osa sanoista voi olla jollain tapaa häpeällisiä ja osa huvittavia.

Riekkolan mukaan erotiikkaa voi kirjoittaa eri tyyleillä siinä missä muunkinlaista kirjallisuutta. Valittu sanasto voi tuoda tekstiin komediallisuutta tai kuvastaa esim. valtasuhteita henkilöiden välillä. Sanoilla penis, kalu, kyrpä ja meisseli tekstiin tulee aivan erilainen sävy. Hauska yksityiskohta sanaston valinnasta oli Artemis Kelosaarelta lainattu ajatus, että jos muut sanat eivät tunnu sopivilta, käytä latinaa. Itse en edes tiedä, ovatko sanat penis ja vagina niin kliinisiä, kuin millaisina niistä ohjelmanumerossa puhuttiin. 

Nupponen muistutti, että sanastoa on hyvä miettiä siinäkin mielessä, että väärän sanan käyttö voi rikkoa tunnelman. Jos kirjoittaja käyttää vaikkapa sanoja nahkapatukka tai samettiluola, se ei välttämättä saavuta lukijassa haluttua tunnetta. Väärästä sanavalinnasta voi tulla sellainenkin olo, että kirjoittaja häpeilee asiaansa. Nupposen mukaan pitää kuitenkin aina kirjoittaa mehukkaita sanoja käyttäen ja täyteläisesti.

Nupponen sanoi, että erotiikan kirjoittamiseen liittyy oikeastikin usein häpeää sekä ajatus siitä, kertooko teksti jotain kirjoittajan omasta seksielämästä. Hänen mukaansa voi kertoa tai olla kertomatta. Eikä kaikkien seksikohtausten tarvitse kiihottaa lukijaa. Niiden tarkoitus tarinassa voi olla jokin aivan muu, kuten valta-asetelman näyttäminen tai henkilöiden suhteen vieminen miellyttävään tai epämiellyttävään suuntaan.

Eroottisiakin kohtauksia on Nupposen mukaan luettava henkilöhahmoista käsin. Jos ei ymmärrä, miksi eroottinen kohtaus on sellainen kuin on, on tärkeä ymmärtää, että tarinan henkilöhahmot pitävät siitä, mitä ovat tekemässä. Tässä kohtaa tulee mieleen jälleen, kuinka mielenkiintoista olisi kirjoittaa henkilöstä, joka pitää aivan eri asioista kuin minä pidän ja joka toimii aivan eri tavalla kuin minä. Haastavuusaste lisääntyy siinä myös huomattavasti, ainakin minun mielestäni, mutta haasteitahan kirjoittaja kaipaa.

Riekkola sanoi, että hänen mielestään kaikki tarinat ovat henkilökohtaisia tai jos eivät ole, ne ovat huonoja. Tähän ajatukseen minun on helppo yhtyä. Tarina kertoo vähintäänkin kirjoittajansa kiinnostuksen kohteista. Tämä onkin Riekkolan mukaan tärkeää myös erotiikkaa lukiessa. Erotiikka palvelee tarinaa eikä kerro välttämättä kirjoittajasta yhtään mitään, paitsi siinä mielessä, että erotiikan kuvaus on kirjoittajan väline tuoda esille jokin häntä kiinnostava asia.

Riekkola kertoi myös omalta osaltaan erotiikan kirjoittamiseen liittyvästä häpeästä. Hän on joutunut miettimään, haluaako häpeilemättömän erotiikan olevan osa omaa kirjoittajakuvaansa. Lopulta hän päätyi siihen, että se saisi olla. Hänen mielestään häpeää ei erotiikkaa kirjoittaessa pääse kuitenkaan pakoon. Ehkä erotiikan kirjoittaminen onkin hyvä Häpeäminen ei kannata – harjoitus.

Erotiikka onkin mielenkiintoinen kirjallisuudenlaji siinäkin mielessä, että yhä meidänkin yhteiskunnassamme sen kirjoittaminen voi Nupposen mukaan leimata, vaikka olemmekin menossa parempaan suuntaan. Riekkola muistutti kuitenkin, että erotiikkaan on aina kuulunut se, että kielletty ja outo on kiihottavaa ja kiinnostavaa. Spefierotiikka on siis vielä siksikin kiinnostavaa, että se ei noudattele tosimaailman tabuja ja sääntöjä.

Entäpäs millainen on Riekkolan ja Nupposen mielestä huono eroottinen kohtaus – ja hyvä? Nupposen mukaan huonossa eroottisessa kohtauksessa on tarkoitus kutkuttaa ja kiihottaa, mutta lopputulos on lattea ja vaivaantunut. Eri asia on tietenkin, jos yritetään kuvata vaikkapa vaivaantumisen tunnetta. Myöskään päälleliimattu erotiikka ei toimi.

Riekkola muistutti vielä uudelleen siitä, että eri ihmisille eri asiat ovat kutkuttavia, mutta että hyvän erotiikan pitäisi perustua johonkin todelliseen havaintoon. Hänelle tällainen havainto on ollut esimerkiksi se, että useinkaan seksi oikeiden ihmisten välillä ei ole täydellistä.

Nupposen mukaan huono eroottinen kohtaus on yksinkertaisesti tylsä. Tähän Riekkola lisäsi, että jos kohtaus on tylsä, se ei ole eroottinen. Nämä kaksi sulkevat toisensa pois. Nupponen totesi, että tylsyys syntyy siitä, ettei kohtausta ole kirjoitettu mehukkaasti vaan mekaanisesti tai että kirjoittanut on mennyt sanojen taakse piiloon eikä pääse asian ytimeen.

Riekkola muistutti myös, että seksistä kirjoittaessaan pitää olla tosissaan, ei saa kainostella vaan pitää reilusti olla henkilöidensä puolella. Riekkola antoikin hyvän vinkin: jos on ajateltavissa, että lukija olisi onnellisempi, jos saisi kuvitella eroottisen kohtaamisen päässään, kohtausta ei pidä kirjoittaa. 

Lopuksi muutama Riekkolan ja Nupposen antama lukuvinkki niille, jotka haluavat sukeltaa spekulatiivisen erotiikan tai ihan vain erotiikan pariin. Näitä voi etsiskellä kirjastosta. Minulla taitaa olla hyllyssä muut paitsi Decamerone. Siitä en ole ihan varma.

Anaïs Nin: Pikkulinnut
Boccaccio: Decamerone
J.S. Meresmaa: Keskilinnan ritarit
Artemis Kelosaari: Omenatarha
Kiima-antologia