Überhund – mahtavaa koirataidetta!

Nyt kaikki koiraihmiset ja ei-koiraihmisetkin taidenäyttelyyn, sillä Jyväskylän taidemuseossa on monipuolinen, mahtava näyttely, joka esittelee koiria taiteessa. Näyttely on avoinna 1. lokakuuta saakka, ja sen nimi on Überhund – taiteen kiehtovat koirat. Nähtävillä on taidetta prekolumbiaaniselta ajalta nykypäivään.

Voisiko joku vastustaa vaikkapa tätä Colimasta, Meksikosta peräisin olevaa veistosta. Tällä koirulilla on ikää vähintään 1500 vuotta, mutta innokas irvistys pitää.

1800-luvun koirataide vaikuttaa varsin uudelta prekolumbiaaniseen aikaan verrattuna. Robert Ekmanin Koirien vapautus (1860) kuvaa outoa seinäänkirjoitustilannetta, jota koirat seuraavat – tietenkin, koska kirjoitus koskee heitä. Teos herättää kysymyksen, mistä tässä on tarkalleen kyse. Ehkä koirat vapautetaan pahantahtoiselta omistajalta. 

1800-luvulla lemmikkikoirat lisääntyivät aatelisperheissä, ja jotkut niistä saivat istua myös muotokuvamalleina. Tästä voikin tarkastella, muistuttivatko koirat ja omistajat toisiaan jo menneisyydessä. John Erik Lindhin maalaamassa Ulla Möllersvärdin muotokuvassa koira vaikuttaa siltä kuin tahtoisi karkuun. Möllersvärd oli Venäjän keisarinnan hovineiti. Tämän aseman hän sai, koska keisari Aleksanteri I ihastui häneen Porvoon valtiopäivien tanssiaisissa vuonna 1809. Niin, kuinkas muutenkaan hän olisi voinut hovineidiksi päätyä… 

Catharina (Cajsa) Wahllundin muotokuvan maalaajaa ei tiedetä. Erityisesti ylioppilaat pitivät mamselli Wahllundista, jonka rakennuttamassa ravintolassa Helsingin Seurapuistossa he lauloivat hänelle hänen syntymäpäivänään. Wahllundin nimi on nykyisin näkyvillä puiston nimessä Kaisaniemen puisto. Wahllundin koira näyttää hieman surumieliseltä.

Elin Danielson-Gambogin maalaus Walborg Jacobsson-Eager (1890) olikin minulle tuttu jo ennestään, mutta tämän ihastuttavan maalauksen näkee mieluusti ihan kuinka monta kertaa tahansa. Maalauksen nimi oli maalausvuoden näyttelyssä Kaksi ystävää, mikä tuntuisi varsin osuvalta. Noin 10-vuotias tyttö ja koira katsovat toisiaan. Takana virtaa Aurajoki.

Huonekaluarkkitehti Runar Engblomin muotokuva (1945) on – kuten tyylistä näkyy – Tove Janssonin maalaama. Tämä koira vaikuttaa hieman aavemaiselta, joten ihan ensimmäiseksi en menisi silittämään.

Näyttelyssä oli myös monia suosikkinykytaiteilijoitani, mm. Kim Simonsson. Hänen keramiikkaveistoksensa Überhund (2002) on antanut nimensä koko näyttelylle. Tästäpä saisi aavekoiran johonkin tarinaan, niin creepyn kiehtova veistos on. 

Mutta jos kauheuksista puhutaan, Stiina Saariston keramiikkaveistos Tyttö ja koira (2011) on varmasti näyttelyn karmivin: toiselta puolelta viaton ja kaunis, toiselta puolelta sisukset näyttävä. 

Hilpeämpää taidetta edustaa Jyri-Pekka Juntusen hitsattu veistos Ylpeys ja ennakkoluulo (2008). Kaikki Austeninsa tuntevat voivat tehdä tulkintansa. 

Näyttelyssä on myös valokuvia. Maija Astikaisen koiravalokuvat sarjasta One-Dog Policy (2013) ovat hyvin sympaattisia muotokuvia kohteistaan.

Samuli Heimonen on yksi nykysuosikeistani. Hänen maalauksensa Matriarkka (2019) on myös vaikuttava muotokuva, jonka nimi kertoo kaiken.

Myös Emma Ainalan taiteesta olen vaikuttunut jo aeimmin. Ainalan maalaus Not Like Other Dogs (2020) on tyypillinen taiteilijan teos: karkkivärinen mutta häiritsevä. Olettaisin teoksen nimen viittaavan koiraan, joka istuu tuolilla teoksen oikeassa reunassa. Katse on kovin hämmästelevä. 

Tiitus Petäjäniemen Koira ja mystinen kone (2021) on sympaattinen teos, jota kuvattiin näyttelytekstissä seuraavasti: ”Koirassa on erikoinen ominaisuus. Vaikka se on aika-ajoin raskas, tuhoaa pentuna kaiken ja vaatii työtä, tuo se iloa ja rakkautta ympärilleen. Teos kuvittelee hetkeä, jossa koira veivaa mystistä konetta, joka saa tämän aikaan.”

Lopuksi vielä vessavinkki: Jyväskylän taidemuseossa käydessä kannattaa ehdottomasti muistaa, että käy helpottamassa oloaan näyttelysalien yhteydessä olevassa toilettitilassa. Huone on pysyvä taideteos, jossa voi tulla houkutus istuskella hieman pidempäänkin, ainakin jos pitää vihreästä väristä ja saatavilla olevasta kirjallisuudesta eikä säiky vahtivaa siivekästä.

The Devil’s Submission – pienoisromaani eroottista romantiikkaa välipalaksi

Miehiä kohtaan kohdistuu melkoinen määrä vaatimuksia nykyaikana, mutta eipä tilanne ollut paljoakaan parempi parisataa vuotta aikaisemmin – ainakaan romanttisen viihdekirjallisuuden mukaan. Nicola Davidsonin pienoisromaanissa The Devil’s Submission lordi Grayson, lempinimeltään Devil, saa huomata sukupuoleensa kohdistuvat paineet avioiduttuaan Elizansa, maailman ihastuttavimman naisen, kanssa. Grayson on seksuaalisesti alistuva ja nauttii suuresti siitä, että Eliza on innokas eikä ujostele. Mutta nainen on muuttunut häiden jälkeen. Grayson uskoo itsekin, että on heikko ja kerrassaan toivoton tapaus, kuten hänen vanhempansa väittävät.

Eliza voi aivan yhtä huonosti. Hän on yrittänyt olla avioliitossa, kuten hänelle on opetettu, että siinä kuuluu olla: nöyränä. Nyt hän asuu pitkän matkan päässä Lontoosta erillään aviomiehestään ja kuuntelee äitinsä haukkumista siitä, kuinka hän on Englannin kamalin tytär, joka on sössinyt avioliittonsa, ja on liian lihavakin. Avioliittoa ei saa sössiä ainakaan niin rikkaan miehen kanssa kuin lordi Grayson. Raha ratkaisee ja sille Elizan äidillä onkin tarvetta. Niinpä hän pakottaa tyttärensä Lontooseen seurapiirihäihin, joissa tämä tapaa miehensä – Graysonilta kun voi pyytää äidin omien sössimisten korjailuun poskettoman summan rahaa.

Kun Grayson kuulee vaimonsa saapuneen Lontooseen, hän saa saman tien erektion. Ainakaan halun puutteesta ei ole tämän avioliiton onnistuminen kiinni. Niin vaimon kuin miehenkään tunteet eivät tosin ole tasaiset – miten ne voisivatkaan olla, kun ovat niin suuria. Eliza tulee lyöneeksi miestään poskelle, mistä mies on innoissaan ja vaimo kauhuissaan. Pian pariskunta on kuitenkin himokkaaasti toistensa kimpussa.

Mutta eipäs edetä niin nopeasti. Tietenkin tiellä on esteitä ennen kuin todellinen onni voi uudelleen löytyä. Yksi esteistä on Charlotte Lewis, nainen, joka asuu Fallen-seksiklubilla, jota Grayson pitää ystäviensä kanssa. Nainen on läheinen Graysonin kanssa, ja Elizan ajatus on tietenkin, että hän on miehen rakastajatar. Siinäpä sitä sitten onkin ongelmaa ihan tarpeeksi sen lisäksi, että Grayson ei itse tahdo hyväksyä sitä, mikä tuottaa hänelle seksuaalista mielihyvää. 

The Devil’s Submission on eroottista romantiikkaa, jossa seksiä kuvaillaan melko lailla suorasukaisesti ja paljon. Seksuaalinen jännite Elizan ja Graysonin välillä on olemassa alusta asti päällekäyvänä, joten lukija ei pääse jännittämään sen kuumentumista. Tämä lienee genren jonkinlainen haaste, ainakin pienoisromaanin mitassa: ei ole aikaa sytytellä intohimoa hissukseen, kun lukija odottaa kieli pitkällä kuumia kohtaamisia pääparin välillä. Tarinan jälkipuoliskolla tuntuu kuitenkin olevan tarpeeksi jännitettä, kiitos Elizan karmivan äidin.

Jännite pääparin välillä on hyvä, ja tarinan sinänsä tuttu sanoma siitä, että pitää olla oma itsensä voidakseen hyvin, aina tärkeä. Elizalle ei ole vastenmielistä olla määräävä osapuoli. Sen sijaan hän nauttii siitä ja haluaa oppia lisää. Tämä oppimispuoli jääkin mielestäni hieman liian vähälle juuri siitä syystä, ettei tarina ole pidempi. Olisi ollut ihana nähdä enemmän haparointia, joka ei haittaa, enemmän oppimisen oivalluksia.

Toinen puolitiehen jäävä asia on sankarittaren koko. Sinänsä se ei ole tärkeää, mutta mitä ilmeisimmin teoksen on tarkoitus olla kuvaus hieman muodokkaammasta naisesta. Asia jää kuitenkin sille tasolle, että Elizan äiti valittaa tyttärensä lihavuudesta. Eliza selvästi on hyvinkin seksikäs. Vaikka Grayson erityisesti tuntee vetoa häneen dominoivan luonteen vuoksi, olisi useampi kaunis sana Elizan vartalostakin voinut olla paikallaan.

Kirjan seksikohtaukset ovat kivasti kuumottavia. Niissä on myös elementtejä, jotka varmasti jakavat lukijakuntaa. Tästä voi testata, sytyttääkö vai ehkä jotain muuta?

Her husband moaned. ”Please don’t stop.”/”Does your cock hurt? It looks very, very hard. So full of come. What would you give to have me take that in my mouth? To thrust it deep into my wet pussy?”

”Anything.”

Flicking her wrist as Charlotte had taught her in their sessions, Eliza brought the cane down hard on his backside, leaving a red imprint. “Please don’t stop, Lizzie. Anything, Lizzie.”

Grayson jerked, his breathing deliciously ragged. ”Forgive me, Lizzie. I wasn’t thinking. Only feeling. It’s so damned good. I’ve never been harder in my life… ah Christ.”

”You like it there, don’t you? Right on that fleshy curve of your backside. Two lovely red patches,” she mused, admiring her handiwork and crouching down to kiss each mark. He writhed under her touch, but when she gently parted his flesh and licked the puckered opening of his back entrance, he nearly crushed the bedpost with his grip. Well. Charlotte certainly did know everything.

“Fuck,” he swore, roughly. ”I’m going to come, Lizzie. If you do that again, I’ll come all over the quilt.”

”I think not,” she said sternly, glad he couldn’t see her teary smile. “You are not allowed to come. Not until I say so. Understand?”

The Devil’s Submission on toinen osa sarjasta, jossa kerrotaan Fallen-seksiklubista 1800-luvun alun Lontoossa. Minuun se upposi mukavasti, vaikka en ole lukenut sarjan ensimmäistä osaa.

Miksi verkostoitua?

Heinäkuussa vietin taas muutaman päivän Usva-leirillä Ristiinassa Anne Leinosen luona. Tavoitteeni oli olla tavoitteeton eli viettää leiri juuri senhetkisen fiiliksen mukaan. Kirjoittajaporukassa voi halutessaan uppoutua kirjoittamaan, tai vaihtoehtoisesti liukua keskustelusta toiseen, puhua kirjoittamisesta ja vaikka elämästä ihan yleensä ottaen.

Miksi on tärkeää tavata muita kirjoittajia? Miksi on tärkeää tuntea ihmisiä, jotka tekevät samaa kuin itse tekee? Yksinkertainen vastaus voisi olla, että rakkaus samaan asiaan – tai rakkaus-vihasuhde – yhdistää ihmisiä niin, että puheenaiheet eivät lopu ja voi kokea tulevansa ymmärretyksi. On kivaa olla ihmisten kanssa, joiden kanssa on jotain yhteistä. On kuitenkin myös vielä tärkeämpiä syitä, miksi verkostoituminen kannattaa.

Ensiksikin ymmärretyksi tuleminen on paljon enemmän kuin se, että voi kertoa taistelevansa jonkin kirjoittamiseen liittyvän asian kanssa ja kuulla, että niin muutkin tekevät. On iso asia oivaltaa, mitä oikeasti tarkoittaa, että kaikki kipuilevat samanlaisten ongelmien kanssa luodessaan jotain. Se tarkoittaa sitä, että vaikka olisi saanut onnistumisia ja arvostusta, tie ei ole sileä vaan täynnä pettymyksiä, vaikeuksia, epäonnistumisia, epävarmuutta ja vaikka mitä ikäviä tunteita. Tunteiden vuoristorata ei ole uusi normaali vaan ikiaikainen normaali, joka on vain hyväksyttävä.

Verkostuminen auttaa näkemään, että epämiellyttävien tunteiden ja epäonnistumisten lisäksi kirjoittajan tiellä on hyvin paljon ihanaa – onnistumisia, itsevarmuutta, iloa – ja sen ihanan saamiselle on oikeastaan vain yksi ehto: ei saa lopettaa tekemistä, pitää luottaa omaan juttuunsa ja jatkaa. Kun tuntee tarpeeksi ihmisiä, näkee, että vaikka on hyvin kiistämätöntä, että he ovat taitavia, vielä kiistämättömämpää on, että he ovat kuitenkin tavallisia ihmisiä. Se asettaa oikeisiin mittasuhteisiin sen, kuka voi esim. julkaista tekstejään ja saada kustannussopimuksia. Kysymys ei ole ylimaallisista ihmisistä, jotka jumalallisilla kyvyillään ylittivät julkaisukynnyksen, vaan ihmisistä, jotka halusivat kehittyä ja jatkoivat, vaikka niskaan tuli paskaa. Sellaista kun aikansa katsoo vierestä ja itsekin jatkaa, tulee jossain kohtaa ajatus: Ei se ole mahdotonta minullekaan. Minunkin vuoroni on joskus.

Kirjoittamisessa ja kustantamisen maailmassa on myös paljon opittavaa. Siinäkin verkostoituminen auttaa. On hyvä kuunnella kokeneempia. Asiat eivät tapahdu nopeasti, mutta vähitellen huomaa, että itsellä on myös yhä enemmän annettavaa muille. Sitten oivaltaa, että onkin aika hyvin verkostoitunut, tuntee ihmisiä, joiden kanssa yhdessä voi tehdä asioita, on ihmisiä, joiden näkemyksiin luottaa ja joita voi kysyä esilukijoiksi omille teksteille. Huomaa, että omaa osaamista myös arvostetaan. Ja koko ajan saa imeä itseensä lisää oppia ja osaamista – tekemällä ja kuuntelemalla toisia.

En ole koskaan ollut ihminen, joka osaa tehdä helposti tuttavuutta missä tahansa uusien ihmisten kanssa. Olen siis huono verkostoituja. Mutta jopa minä olen alkanut huomata, että olen löytänyt yhteisön, jossa ihmiset ilahtuvat minut tavatessaan - tai paremminkin, että luotan ja uskon oikeasti siihen, että minusta pidetään - ja jossa voi puhua intomielisesti siitä, mikä on itselle tärkeää.

Yksi ihminen tuntee toisen ihmisen ja toinen kolmannen. Siksi verkostoitumisen voi aloittaa mistä vain: yhden päivän kirjoituskurssilta, kirjoittajaryhmistä, tapahtumista, huhuilemalla samanmielisiä somessa. Lämmin suositus tällaiseen toimintaan. Ja suurkiitos kaikille, jotka ovat vinkanneet minulle ihmisiä tai vinkanneet minusta ihmisille, ja kaikille, jotka ovat kannustaneet ja kommentoineet. Olen pikkuhiljaa saanut kerätä hedelmiä siitä, mitä olen kirjoittamisen eteen tehnyt teidän tuellanne. Toivottavasti olen myös itse ainakin ajoittain samanlainen voimavara toisille ihmisille.

The Duchess Deal – kuinka löytää morsian omalta kotiovelta

Ashburyn herttua tarvitsee vaimon. Valitettavasti morsian on juossut karkuun. Perillisen saamisesta ei näytä olevan toivoa. Kun epätoivo on suurin, ovelle ilmestyy ompelijatar Emma Gladstone – morsiuspuvussa.

Paljon tehokkaammin ei romanttinen tarina voi alkaa kuin Tessa Daren teos The Duchess Deal. Arvattava seuraus alkutilanteesta on, että herttua ehdottaa Emmalle avioliittoa. Sopimuksen sisältö on, että Emma antaa miehelle perillisen ja saa elää yltäkylläisissä olosuhteissa. Kun sopimuksen lapsentekoehto on täytetty, Emma pääsee asumaan maaseudulle eikä hänen ja herttuan tarvitse olla tekemisissä toistensa kanssa. Kerrassaan mainio tarjous, vaikka herttua onkin ulkomuodoltaan rujo, koska hänen ihossaan on palovammoja, ja vaikka hän on lisäksi aika kettumainen. Emma ei ole erityisen alistuva luonteeltaan, mutta tarttuu kuitenkin avioliittotarjoukseen. Talo maalla voisi nimittäin auttaa häntä pelastamaan erään nuoren naisen hankalasta tilanteesta – toisin sanoen tämä voisi välttää kohtalon, joka on aikanaan kohdannut Emmaa itseään. Lisäksi Emman taloudellinen tilanne saa ilomielin kohentua.

Jännite tarinaan syntyy siitä, että Ash ja Emma ovat molemmat hyvin vahvoja persoonia. Tämän vuoksi parin välillä kipinöi myös seksuaalisesti – ja huumori kukkii, kun sankari ja sankaritar ottavat toisistaan mittaa. Kieltämättä tarinassa on soutamista ja huopaamista, enkä ihan koko ajan ole kärryillä siitä, miksei tarinan ristiriita voi jo ratketa. Välillä erimielisyyksien jatkumiseen ei tunnu olevan muuta syytä kuin se, että kirjan sivumäärä pitää saada jonnekin 300:n paremmalle puolelle. Toisaalta sekä Emmalla että Ashilla on omat heikot kohtansa ja oikeastikin ihmisten epävarmuudet saavat luvattoman helposti uskomaan, ettei mikään hyvä voi olla totta.

Kuten todettua, Ash ei ole kaikin puolin mikään miellyttävä sankari. Moni romanttinen sankari on hankala aluksi, ja sankarin tausta auttaa lukijaa ymmärtämään sopimatontakin käytöstä. Myös Ashin kohdalla on näin. Hän kokee sodassa kärsineen ulkomuotonsa niin kamalaksi, ettei halua Emman näkevän itseään makuuhuoneessa vaan kynttilät on sammutettava. Kaiken taustalla on pelko siitä, ettei kukaan voi päästää hänen kaltaistaan hirviötä henkisesti lähelle. Melko pian paljastuu, että sitä Ash kuitenkin haluaisi. Öykkäröivä käytös on itsesuojelua.

Hauska yksityiskohta tarinassa on, että herttuan palvelusväki haluaa saada parin rakastumaan toisiinsa. Onkin hupaisa kohtaus, kun tavoitteesta tietoinen Emma kertoo asiasta Ashille. Sitten aviopari yhteistuumin toteaa ajatuksen naurettavaksi. Itseäni huvittavat suuresti keskustelut siitä, että ”emmehän me tietenkään rakastu toisiimme”. Kuuluisia viimeisiä sanoja. Mutta rakkauden ilmestymistä – tai sen huomaamista – ennen tunteet tietenkin tempoilevat joka suuntaan.

Ash on hyvin kiinni ajatuksissa, joita hänellä on itsestään. Hän haluaa jopa vahvistaa niitä kulkemalla öisin Lontoossa ja lietsomalla tarinoita Mayfairin hirviöstä. Emma yrittää taistella Ashin eristäytymistä vastaan ja saa hänet houkuteltua tapaamaan ihmisiä. Kun tarina etenee, Ashin tunteet Emmaa kohtaan saavat hänet uskaltamaan enemmän, koska hän haluaa antaa Emmalle sen, mikä vaimolle kuuluu. Tässä näkyy Ashin velvollisuudentuntoisuus: vaimoa kuuluu kohdella tietyllä tavalla, ja se tunne on Ashissa syvällä jo silloin, kun hän ei vielä ymmärrä rakastuneensa Emmaan. Kun hän on vaarassa haavoittaa itseään rakkaudessa, hän kuitenkin vetäytyy sen ajatuksen taakse, että hänellä oli Emman kanssa vain sopimus avioliitosta, lapsen tuottamisesta – kyllä, mekaanisesti, vaikka Ashilla ei olekaan vaikeuksia tuntea halua vaimoaan kohtaan – ja siinä kaikki.

”I’m entirely composed of flaws”, Ash toteaa. On aika kamalaa, kuinka syvällä miehessä on ajatus siitä, ettei kukaan voi rakastaa häntä, koska hänen ihonsa on palanut. Hän on jopa sitä mieltä, että voisi hoitaa isyytensä pelkän kirjeenvaihdon avulla, koska hänen oma lapsensakin kammoaisi häntä. Emma yrittää puhua hänelle järkeä, mutta se ei tietenkään mene perille hetkessä. Ashin on tehtävä oivallus omasta arvostaan itse. Tämä on toki dramaattista ja tunteet ovat suuria, mutta on todella helppo samaistua siihen, kuinka joku näkee itsensä eri tavalla kuin muut ihmiset näkevät.

Sekä Ashilla että Emmalla on vääriä ajatuksia myös siitä, mitä heillä on annettavaa avioliitossa toisilleen. Ash kuvittelee, ettei hän voi antaa muuta kuin luksusta – toisin sanoen hänen ainoa hyvä puolensa on hänen omastaan mielestään varallisuus. Emma puolestaan ajattelee, että hänellä on vain ompelutaitonsa. Ash ei täysin taida hahmottaa, kuinka tärkeää käsillä tekeminen on Emmalle. Emmalla on oma kamppailunsa sen kanssa, että yhtäkkiä hän onkin herttuatar, jolle niiailevat ne, joiden edessä hän aiemmin polvisteli mittaillessaan ompelijattarena helman pituutta.

Tärkeää romanssissa on tietenkin se, voiko lukija ihastua henkilöhahmoihin romanttisesti. Pakko myöntää, että Ashissa on ainakin pari kohtaa, joihin on helppo ihastua. Hän pitää kirjallisuudesta. Yhdessä kirjan ihastuttavimmista kohtauksista Ash katselee Emmaa, kun tämä lukee kirjaa – ja tuntee halua tätä kohtaan.

Apparently the volume in her hands was sufficiently absorbing that she hadn’t noticed his presence. As he stood in the doorway watching, she tucked a stray wisp of dark hair behind her ear. The she licked her fingertip and turned the page.

His knees buckled. In his mind, he scrambled to piece that half second into a lasting memory. The crook of her slender finger. The red pout of her lips. That fleeting, erotic glimpse of pink.

She did it again.

Ash gripped the doorjamb so hard, his knuckles lost sensation.

He wanted her to read the whole cursed book while he watched.

He wanted the book to have thousand pages. 

Ei voi myöskään sanoa, että miehelle olisi miinusta, jos hän rakastaa Shakespearen näytelmiä. Ash on hulluna niihin. Entäpä sitten Emma? Hän on omapäinen muttei liiaksi. Hän osaa kuunnella Ashia ja ymmärtää tätä. Hänellä on rohkeutta tehdä kuten hänen mielestään pitää ja olla luopumatta asioista, jotka ovat hänelle tärkeitä. Hän osaa heittäytyä seksiin. Emmalle on aika helppo antaa anteeksi se, että hän velloo aika paljon menneessä, sillä lopulta hän osaa päästään traumastaan irti.

Emman ja Ashin on todellakin pakko päästää traumoistaan ja elämää hankaloittavista ajatuksistaan irti. Kun tarinan mustat hetken alkavat, Emman mielen arkoihin kohtiin isketään niin kovaa, että lukija on yhtä aikaa kauhuissaan naisen kohtalosta ja innoissaan siitä, kuinka taitavasti kirjoittaja osaa tuottaa tuskaa henkilöhahmolleen. Tarinan loppuvaiheissa isketään kovaa jokaiseen Ashin ja Emman heikkoon kohtaan ja päälle kaatuu lisää vaikeuksia siitä, kun Lontoo haluaa saada Mayfairin hirviön kiinni. Onneksi lukija tietää loppuratkaisun olevan onnellinen.

The Duchess Deal on ensimmäinen osa Tessa Daren sarjasta Girl Meets Duke. Lisää herttuoita on siis saatavilla tarvittaessa. Voin hyvinkin jatkaa sarjan lukemista jossain vaiheessa, koska The Duchess Deal oli viihdyttävä, vetävä romanssi, jossa oli myös sopivan kuumottavia seksikohtauksia. Kirja on regency-romanssi, mutta itse kuvailin viime maaliskuussa Mayfairissa viktoriaanisia rakennuksia. Laitetaan niistä yksi kuva tähän. Herttuoita ei osunut juttusille. Ehkä morsiuspuku olisi auttanut.

Mount Street 104 - 113 maaliskuussa 2023

Finncon 2023 – kaksi paneelia ja kirjoituspaja

Itselleni pakolliseksi kesätapahtumaksi muotoutunut Finncon järjestettiin tänä vuonna Tampereella kaksi viikkoa sitten. Odotin sitä kieli pitkällä, koska Finnconissa näkee paljon tuttuja, joita tapaa harvoin. Tänä vuonna olin mukana myös ohjelmassa tavallista enemmän, koska vedin kaksi paneelia ja olin ohjaamassa kirjoituspajaa kaksi tuntia.

Ensimmäinen paneeli oli nimeltään Aikamatkustuksen mahdollisuudet ja mahdottomuudet. Paneelissa olivat mukana (kuvassa vasemmalta oikealle) Venla Lintunen, Matti Järvinen, Jussi Katajala, Sanna Tolmunen ja minä. Lintunen ja Järvinen ovat toimittaneet Vuosiviisari-antologian, joka on täynnä aikamatkustustarinoita. Sen julkaisi Finnconissa Järvisen Nysalor-kustannus. Katajalalta sekä Solmuselta on antologiassa novelli, kuten myös itseltäni. 

Keskustelemassa aikamatkustuksesta. Kuva: Maija Nyström

Aikamatkustusnovellissani Perintökello matkustetaan ajassa niin lyhyt matka, etten ensin tajunnut koko tekstiä aikamatkustustekstiksi. Onneksi lopulta välähti ja tarjosin novellia antologiaan. Oli mukavaa, että jo kauan sitten kirjoitettu teksti löysi paikkansa. Tarina sijoittuu 1970-luvun vaihtoehtoiseen Lontooseen. Päähenkilö Shirley toivoo tapaavansa elämänsä miehen, mutta ei ymmärrä, että on tavannut hänet jo. Novellissa käydään myös Sex Pistolsin keikalla – mikäs sen romanttisempaa.

Toiseen paneelin tuputtauduin vetäjäksi, kun kevään Kauhuconissa tulin puhuneeksi Shimo Suntilan kanssa vanhenemisesta. Suntila kertoi, että Finnconiin oli suunnitteilla paneeli, jossa viisikymppiset puhuvat viisaita. Paneelista puuttui kuitenkin joku, joka ottaisi vetovastuun. Koska olen itsekin varsin laadukasta vuoden 1973 ikäluokkaa, ei tarvinnut kauaa miettiä, voisinko ottaa tällaisen tehtävän. Paneelissa olivat mukana (kuvassa vasemmalta oikealle) minä, Shimo Suntila, Tiina Hautala, Marko Hautala ja Anne Leinonen. Nostimme Pommac-maljat, esittelimme jokainen yhden kirjan, joka oli tehnyt vaikutuksen lapsena tai nuorena ja kerroimme juttuja vuosien varrelta. Merkillepantavaa oli, että vaikka paneelissa oli kepeä tunnelma, myös vakavaa asiaa tuli puhuttua. Tähän ikään mennessä tekemään innostuneet ihmiset olivat huomanneet, kuinka tärkeää on rajoittaa tekemisen määrää, jotta on voimia sille, mitä rakastaa.

Katsokaa nyt, kuinka kivaa on olla viisikymppinen. Kuva: Tiina Raevaara

Paneelien lisäksi vedin Maija Nyströmin kanssa eroottisen spefin kirjoituspajaa. Olimme aliarvioineet kiinnostuksen pajaa kohtaan, ja heti sen alkaessa paljastui, että emme pystyisi antamaan paperisia materiaaleja mukaan kaikille osallistujille. Onneksi pdf-muoto on keksitty, ja sähköposti. Pajassa oli 18 vuoden ikäraja. Erityiskiitokset pitää antaa vänkärille, joka oli ryhmätyötilan ovella tarkastamassa paperit jokaiselta pajaan tulijalta täysin ulkonäköön katsomatta. Kirjoituspaja herätti kiinnostusta myös sillä tavalla, että jo kahdesta paikkaa ehdotettiin sen tai vastaavan pajan tai kurssin järjestämistä uudelleen. Ehkä tähän palataan siis vielä.

Kävin itse seuraamassa mm. esitelmän siitä, mitä Kalevalasta pitäisi tietää, ja paneelin siitä, mitä lohikäärmeet voivat ja mitä eivät voi olla. Finnconin ohjelma oli todella monipuolinen, eikä ollut mitään mahdollisuutta osallistua kaikkeen, mikä olisi kiinnostunut.

Ostosten osalta olin kovin maltillinen. Mukaan tarttui uusin Portti sekä Kuiskaus pimeässä -lehti. T. Gorgonius kävi lahjoittamassa minulle teoksensa Nuori kissa. Koska tämä lahjoitus tapahtui kirjoituspajan yhteydessä, epäilen kirjan sisältävän varsin sopimatonta sisältöä. Omilla rahoilla hankin puolestani Ilkka Auerin Kalmankuun, Anne Leinosen kirjoitusoppaan Sinä kirjoitat romaanin, uuden suomennoksen Liisan seikkailuista Ihmemaassa ja Sini Helmisen Lujaverinen-trilogian viimeisen osan Kalma.

Lisäksi ostin laukun, jossa voin kannella kirjoja ympäriinsä. Tämä on rock ja söötti yhtä aikaa. 

Ensi vuonna Finncon on Jyväskylässä. Sitä odotellessa voikin kehitellä sinne mitä ihmeellisimpiä ohjelmanumeroita…

Kuumaa kesää kaikille

Nyt on jännittävää kerrottavaa! Tässä kesässä on ihan erityistä eroottista värinää, koska minulta ilmestyy äänikirjamuodossa viisi novellia, joissa puhutaan, pussataan ja pannaan. Ensimmäinen novelli julkaistaan kahdessa osassa tänään, ja se avaa Aula & Co:n Päiväunia-äänikirjasarjan. Sarjassa on muidenkin kirjoittajien tekstejä, mutta omat tekstini muodostavat kokonaisuudesta merkittävän osan. 

Mainittakoon, etten ole koskaan kuunnellut yhtään äänikirjaa. En ole myöskään koskaan kuullut omaa tekstiäni kenenkään lukemana. Myönnän, että hieman jännittää, hermostuttaa, on levoton olo. 

Ensimmäinen tarina Luokkakokous kertoo Emiliasta, joka sai lukiossa sänkyyn kaikki, ketkä halusi. Paitsi Ilarin. Ilari luki vain kirjoja. Joskus pakit voivat muuttaa elämän hyvään suuntaan. Mutta mitä sitten tapahtuu, kun Emilia vuosien kuluttua lähtee luokkakokoukseen kiittääkseen Ilaria ja pyytääkseen tältä anteeksi?

Tein Instagramia varten pari kuvaa juhlistaakseni ensimmäisen äänikirjanovellini julkaisua. Ne ovat tässä.

Maalaus on Abel Faivren Lepäävä alaston.

Taustakuva: Pink Leafs (Wikimedia Commons)

Ensimmäinen novelli ilmestyy kahdessa osassa. Ne voi kuunnella täältä: 

https://www.storytel.com/fi/books/luokkakokous-1-2456292

https://www.storytel.com/fi/books/luokkakokous-2-2456294

KauhuConissa 2023

Kevään parhaita tapahtumia on aina KauhuCon. Minun on käytännössä pakko mennä tapahtumaan, koska olen ollut siellä ensimmäisestä kerrasta saakka jokaikinen kerta. Tänä vuonna keskityin ensisijaisesti hengaamaan ja auttamaan silloin, jos joku oli avun tarpeessa. Tämä johti siihen, että päädyin vetäjäksi Maaseutu kauhun näyttämönä -paneeliin, kun alkuperäinen vetäjä Hanna Morre joutui peruuttamaan tulonsa.

Paneelissa keskustelivat Magdalena Hai, Jussi Katajala ja Samuli Antila. Kävi ilmi, että maaseutu inspiroi loputtomasti erilaisiin tarinoihin. Jäimme odottelemaan mm. maaseudun vyörymistä kaupunkiin ja leikkuupuimureiden ilmestymistä kerrostalojen parvekkeille. Maaseutua ei voi kuin vihata ja rakastaa. Mistäpä sitä parempaa kauhua syntyisi?

Osuuskummalla oli tietenkin conissa myyntipöytä. Tässä pöydän takana Maija.

Juuri ilmestynyt uusi Praedor-antologia piti kuvata KauhuConin tapahtumapaikalla eli Rikhardinkadun kirjastossa. Sain nimittäin conissa tekijänkappaleeni. Miekka ja magia eivät varsinaisesti ole mukavuusaluettani, mutta haastoin itseni kirjoittamaan tekstin, kun uusia Praedor-novelleja haettiin. Pääsin mukaan antologiaan, ja myönnettäköön, että olen tästä melkoisen ylpeä. Novellini Korvakoru kertoo, miltä kosto maistuu. Tämä on tämän vuoden ensimmäinen julkaisuni. Lisää on luvassa.