Ylpeys ja ennakkoluulo – hitaasti hyvä tulee rakkaudessakin

On yleisesti tunnustettu totuus, että naimaton mies, jolla on huomattava omaisuus, on välttämättä vaimon tarpeessa. 

Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo (1813) ei pitkään pimitä, mistä kirjassa on kyse: avioliiton solmimisesta. Jos se on – tai edes pysyvän parisuhteen solmiminen – nykyään haastavaa, parisataa vuotta sitten ei päästy ainakaan yhtään helpommalla. Sen sijaan kummankin aikakauden pariutumiskuvioista syntyy taitavan kirjoittajan käsissä hykerryttävää kirjallisuutta.

Olen lukenut Ylpeyden ja ennakkoluulon ensimmäisen kerran muistamani mukaan vuonna 1997. Vuonna 2013 ilmestynyt Kersti Juvan suomennos on ollut lukulistalla ilmestymisestään asti. Ja täytyy sanoa, että oli viisasta lukea kirja uudelleen, hyvän suomennoksen vuoksi mutta muutoinkin. Ylpeys ja ennakkoluulo on nimittäin paitsi hauska myös viisas kirja. Rakkauden ei tarvitse syntyä ensisilmäyksellä, eikä ensisilmäykseen edes pitäisi luottaa. Olen itsekin vähän tällainen hidastempoinen romantikko.

Bennetin perheessä alkaa kuohua, kun naapurustossa sijaitsevan Netherfieldin kartanon vuokraa eräs herra Bingley, jonka varallisuus saa varsinkin rouva Bennetin pään sekaisin. Hänellä on nimittäin naitettavana viisi tytärtä, ja siinä riittää puuhaa, vaikka kaksi vanhinta ovatkin varsin hyväsydämisiä ja viehättäviä.

Pakka menee vielä enemmän sekaisin, kun selviää, että herra Bingleyn ystävä herra Darcy on vielä selvästi varakkaampi eli parempi naimasaalis. Sen verran järkeä tuntuu kuitenkin löytyvän paikkakunnan naisilta ja jopa rouva Bennetiltä, että kun herra Darcyn nähdään käyttäytyvän töykeän ylimielisesti, ei häntä enää pidetäkään kovinkaan haluttavana aviomiesehdokkaana kenellekään. Yleinen mielipide tuntuu olevan, että Darcy saisi painua sinne, mistä tulikin, eikä vastenmielisempää miestä ole tavattu.

Herra Darcykaan ei tunnu arvostavan paikkakunnan naisia kovin korkealle. Tarinan sankarittaresta Elizabeth Bennetistä, sisarussarjan toisiksi vanhimmasta, hän antaa tanssiaisissa legendaarisen lausuntonsa:

”Siedettävä, mutta ei niin sievä, että houkuttelisi tätä miestä; minua ei juuri nyt huvita pelastaa nuoria naisia, joita muut eivät huoli. [- -]” 

Olisi tietysti kätevää, jos tällainen herra Darcy voitaisiin sivuuttaa kokonaan, mutta ensiksikään siitä ei tulisi kovin hyvää tarinaa, ja toiseksi Elizabethin vanhempi sisar Jane ja herra Bingley rakastuvat palavasti toisiinsa, joten siinäpä se Darcy sitten pyörii mukana. Sitä paitsi lukijalle paljastetaan jo pian parinkymmenen sivun jälkeen, että herra Darcy alkaa nähdä Elizabethin aivan eri valossa: nuoren naisen silmät ovat älykkäät, Elizabethin vartaloa on ”ilo katsella” sekä hänen tavoissaan viehättää ”niiden luonteva leikillisyys”.

Ihailen Elizabeth Bennetiä yli kaiken. Hän ei hetkahda hetkeksikään siitä, että herra Darcy kommentoi häntä ikävästi. Sen sijaan hänestä kerrotaan:

Elizabeth jäi paikoilleen eivätkä hänen tunteensa herra Darcya kohtaan olleet suorastaan sydämelliset. Hän kertoi kuitenkin tapauksesta värikkäästi ystävilleen, sillä hänellä oli eloisa ja leikkisä luonne, joka nautti kaikesta naurettavasta. 

Ihan muuta kuin onnetonta itsesäälissä riutumista. Kuitenkin Elizabeth on valmis myöntämään väärät ajatuksensa ja olemaan pahoillaan ikävästä käytöksestään, kun selviää, ettei sille olekaan ollut perusteita. Kaikin puolin hän on ehkä kirjallisuushistorian tasapainoisin henkilö.

Elizabeth ja herra Darcy sopivat toisilleen täydellisesti. Jäyhyys ja eloisuus täydentävät toisiaan, kun kummallakin ovat arvoina oikeudenmukaisuus ja rehellisyys. Mutta parin yhteen saaminen on melkoisen tarinan takana, ja varsinkin Elizabethin osalta voisi puhua harkitusta hurmaantumisesta. Romaanin jälkisanoissa suomentaja Juvakin toteaa, että Austen ”uskoo rakkauteen, mutta ei päättömään hullaantumiseen”. Itse olen usein samalla tapaa hyvin hidas ihastuja – no, sillä erolla, ettei pohjalla tarvitse olla syvää vastenmielisyyttä tunteiden kohdetta kohtaan. Mutta se on yhteistä Elizabethin kanssa, että kun tunne on syntynyt, siitä on tolkuttoman vaikea taistella itseään irti. 

Elizabethissa ihastuttaa myös se, että hän arvostaa ihmisiä heidän oikeudenmukaisuutensa mukaan ja sen mukaan, miten he kohtelevat toisia. Siksi hän ei voi aluksi arvostaakaan Darcya, sillä tämän ylpeys tekee käytöksestä epäkohteliasta, suoraan sanottuna törkeää. Elizabeth on vapaa pokkuroinnista, jota hänen serkkunsa herra Collins, kirkonmies, edustaa.

Herra Collins on tarinan koomisimpia hahmoja. Ensiksikin hänen ”rakkautensa” kohde muuttuu lennossa aina tarpeen vaatiessa, kunnes on löytynyt nainen, joka suostuu naimaan hänet. Toiseksi hän nuoleskelee lady Catherine de Bourghin takalistoa enemmän kuin laki sallii – vaikka kiitollisuudenvelka onkin ymmärrettävä, koska nainen on antanut hänelle papinviran.

Lady Catherine de Bourgh sen sijaan on kaikkea muuta kuin ihailtava ihminen. Hän halveksuu alempien yhteiskuntaluokkien ihmisiä niin paljon, että syöksyy huhujen perusteella puhuttelemaan Elizabethia tämän kotiin, kun epäilee, että hänen sukulaispoikansa Darcy olisi naimassa täysin ala-arvoisen naisen.

Mukaan mahtuu myös hurmaava upseeri Wickham, johon Elizabethin jollain tapaa ihastuu aluksi mutta joka on perusesimerkki siitä, miten ensivaikutelmaan ei kannata luottaa. Wickham sotkeekin sitten asiat – sekä omansa että toisten – varsin perusteellisesti, tai no, osansa asiaan on toki myös Lydialla, Elizabethin sisarista nuorimmalla, jonka luonteeseen on kasaantunut kaikki nuoruuden naiivius ja harkitsemattomuus rakkausasioissa.

Sivuhenkilöihin mahtuu monta muutakin unohtumatonta. Elizabethin sisar Jane on kaiken hyvän ruumiillistuma, joka tahtoo uskoa siihen, että ihmiset eivät ole pahantahtoisia toisilleen ja että asiat järjestyvät kyllä parhain päin. Omalle osalleen hän ei tietenkään uskalla onnea toivoa. Rouva Bennet on raivostuttava häslä, mutta hänen äkisti ajateltuna miellyttävä miehensä on myös raivostuttava perheensä piikittelijä. Itse asiassa olin yllättynyt, että kirjassa mainittiin Elizabethin paheksuvan tätä, sillä mielikuvani oli, että herra Bennet olisi kuvattu kovinkin miellyttävänä isänä. Isän ja tyttären suhde on läheinen tästä huolimatta. Rouva Bennetin veli ja tämän vaimo edustavat tarinassa järjen ääntä.

Mutta entäpä herra Darcy? Kannattaako hänen peräänsä huokailla? No, ainakin voi olla vaikea löytää suoraselkäisempää miestä. Hän on myös huomaavainen, minkä voi huomata, kun hän on omilla tiluksillaan Pemberleyssä ja Elizabeth on enonsa ja tämän vaimon kanssa siellä vierailemassa. Darcy ei myöskään tee itsestään numeroa. Hän ei viihdy tuntemattomien seurassa:

”Minulla ei todellakaan ole kykyä keskustella vaivatta ihmisten kanssa, joita en ole tavannut koskaan ennen, kuten monilla on”, sanoi Darcy. ”Keskustelun sävy jää minulta tavoittamatta, enkä osaa olla olevinani kiinnostunut ihmisten asioista, kuten on tapana.” 

Mies, joka ei teeskentele. Mitä enempää voisi toivoa? Sitä paitsi Pemberleyssä on kirjasto, joka on ”monen sukupolven työn tulos” ja jonne Darcy hankkii säännöllisesti lisää kirjoja, koska hän ei ”ymmärrä sukukirjaston laiminlyömistä tällaisena aikana”. Oih!

Puhutaan erotiikan kirjoittamisesta – virtuaali-Finnconin ohjelmaa

Tämän vuoden Finncon on hieman pienimuotoisempi verrattuna Finnconeihin, joihin olemme tottuneet. Tapahtuma toteutetaan virtuaalisena yksi ohjelmanumero kerrallaan ja laajemmin ohjelmaa suunnitellaan ensi vuodelle. Itse olen keskittynyt yhteen ohjelmanumeroon, joten pienimuotoisempaa on minullakin kieltämättä ollut.

Perjantaina kuuntelin tarkasti Solina Riekkolan ja Anni Kuu Nupposen keskustelun siitä, mitä on spekulatiivisen erotiikan kirjoittaminen. Arvelin ohjelman sisältävän paljon asiaa tänä vuonna julkaistusta Kiima-antologiasta, jossa kummaltakin esiintyjältä on novelli, mutta keskustelu koskikin vielä enemmän erotiikan kirjoittamista yleensä – ei siis edes spekulatiivisesta näkökulmasta.

Ensiksi Riekkola ja Nupponen pohtivat sitä, missä menee erotiikan ja pornon raja. Riekkolan mielestä kysymys on sinänsä tärkeä, vaikka aina ei ole niinkään tärkeää, missä raja menee. Hänen mukaansa romanttisessa kirjallisuudessa kuitenkin käsitellään tyypillisesti ihmissuhteen syntymistä. Tämä ihmissuhde voi myöhemmin olla eroottinen, mutta romanttinen tarina ei keskity seksiaktin kuvaamiseen. Porno sen sijaan keskittyy nimenomaan siihen. Erotiikka jää Riekkolan mukaan johonkin romantiikan ja pornon väliin. Siinä aktin kuvaaminen on tärkeää, mutta tekstissä on mukana paljon muutakin, mm. se, miten seksiin on päädytty. Lisäksi erotiikassa tekstin viettelevyys on olennaista, sillä kaikki kirjallisuuden seksiaktitkaan eivät ole lainkaan kiihottavia.

Myös Nupponen oli sitä mieltä, että erotiikassa on tärkeää myös se, mitä on aktin ympärillä, ja hän muistutti myös siitä, että teksti voi olla eroottinen ilman aktiakin. Määritelmää, jonka mukaan porno on suorasukaisesti sanottuna runkkumatskua ja erotiikka kutkuttelee, Nupponen ei pitänyt siinä mielessä onnistuneena, että eri ihmisiä kutkuttavat aivan eri asiat. Se on kyllä varsin totta, mutta ehkä voisi sanoa, ettei teksti ole eroottista, jos se ei kutkuttele kenenkään eroottista tunnetta.

Tunne ja tunnelma onkin erotiikassa tärkeää. Riekkola totesi, että porno on mekaanisempaa, kun taas erotiikassa painottuu tunnelma. Hänen mukaansa puhtaasti pornografista kirjallisuutta onkin vähän, koska kirjallisessa muodossa pornografia ei toimi yhtä hyvin kuin kuvallisessa.

Miksi Riekkola ja Nupponen tahtovat sitten kirjoittaa erotiikkaa? Nupponen haluaa, että maailmassa olisi enemmän hyvää eroottista luettavaa. Hänellä on siis erotiikan kirjoittamisessa taiteellinen pyrkimys. Lisäksi hän kertoi, että erotiikassa kiehtoo sen syvä inhimillisyys. Hän haluaa myös tuoda esille sukupuolien kirjoa ja erilaisia tapoja toteuttaa seksuaalisuutta. Tabujen rikkominen ja asioiden normalisoiminen ovat hänen päämääriään.

Riekkolan syyt erotiikan kirjoittamiseen ovat pitkälti samoja. Häntä kiinnostaa se, että hyvin usein seksi kuvataan täydellisenä: täydelliset kehot harrastavat täydellistä seksiä. Riekkola itse tahtoo kirjoittaa epätäydellistä erotiikkaa, jossa seksi on hauskaa ja epätäydellistä ja on aivan ookoo, että se on niin. Toisin sanoen Riekkola tahtoo kirjoittaa kiihottavia tarinoita siitä, mitä todellisten ihmisten – tai vaikkapa kentaurien – todellinen seksi voisi olla. Tällainen erotiikan kuvaus todellakin normalisoi muidenkin kuin "virheettömien" ihmisten seksuaalisuutta ja on siksikin tarpeellista. Lisäksi täydellisyys on usein aika yhdentekevää.

Ohjelmanumeron kiinnostavinta antia oli keskustelu erotiikan kirjoittamisessa käytettävästä sanastosta. Miten voi löytää sopivan kuvailun tason ja sanaston? Nupposen mukaan erotiikan kirjoittamisessa joutuu miettimään sanastoa ehkä enemmänkin kuin muuten kirjoittaessaan. Osa sanoista voi olla jollain tapaa häpeällisiä ja osa huvittavia.

Riekkolan mukaan erotiikkaa voi kirjoittaa eri tyyleillä siinä missä muunkinlaista kirjallisuutta. Valittu sanasto voi tuoda tekstiin komediallisuutta tai kuvastaa esim. valtasuhteita henkilöiden välillä. Sanoilla penis, kalu, kyrpä ja meisseli tekstiin tulee aivan erilainen sävy. Hauska yksityiskohta sanaston valinnasta oli Artemis Kelosaarelta lainattu ajatus, että jos muut sanat eivät tunnu sopivilta, käytä latinaa. Itse en edes tiedä, ovatko sanat penis ja vagina niin kliinisiä, kuin millaisina niistä ohjelmanumerossa puhuttiin. 

Nupponen muistutti, että sanastoa on hyvä miettiä siinäkin mielessä, että väärän sanan käyttö voi rikkoa tunnelman. Jos kirjoittaja käyttää vaikkapa sanoja nahkapatukka tai samettiluola, se ei välttämättä saavuta lukijassa haluttua tunnetta. Väärästä sanavalinnasta voi tulla sellainenkin olo, että kirjoittaja häpeilee asiaansa. Nupposen mukaan pitää kuitenkin aina kirjoittaa mehukkaita sanoja käyttäen ja täyteläisesti.

Nupponen sanoi, että erotiikan kirjoittamiseen liittyy oikeastikin usein häpeää sekä ajatus siitä, kertooko teksti jotain kirjoittajan omasta seksielämästä. Hänen mukaansa voi kertoa tai olla kertomatta. Eikä kaikkien seksikohtausten tarvitse kiihottaa lukijaa. Niiden tarkoitus tarinassa voi olla jokin aivan muu, kuten valta-asetelman näyttäminen tai henkilöiden suhteen vieminen miellyttävään tai epämiellyttävään suuntaan.

Eroottisiakin kohtauksia on Nupposen mukaan luettava henkilöhahmoista käsin. Jos ei ymmärrä, miksi eroottinen kohtaus on sellainen kuin on, on tärkeä ymmärtää, että tarinan henkilöhahmot pitävät siitä, mitä ovat tekemässä. Tässä kohtaa tulee mieleen jälleen, kuinka mielenkiintoista olisi kirjoittaa henkilöstä, joka pitää aivan eri asioista kuin minä pidän ja joka toimii aivan eri tavalla kuin minä. Haastavuusaste lisääntyy siinä myös huomattavasti, ainakin minun mielestäni, mutta haasteitahan kirjoittaja kaipaa.

Riekkola sanoi, että hänen mielestään kaikki tarinat ovat henkilökohtaisia tai jos eivät ole, ne ovat huonoja. Tähän ajatukseen minun on helppo yhtyä. Tarina kertoo vähintäänkin kirjoittajansa kiinnostuksen kohteista. Tämä onkin Riekkolan mukaan tärkeää myös erotiikkaa lukiessa. Erotiikka palvelee tarinaa eikä kerro välttämättä kirjoittajasta yhtään mitään, paitsi siinä mielessä, että erotiikan kuvaus on kirjoittajan väline tuoda esille jokin häntä kiinnostava asia.

Riekkola kertoi myös omalta osaltaan erotiikan kirjoittamiseen liittyvästä häpeästä. Hän on joutunut miettimään, haluaako häpeilemättömän erotiikan olevan osa omaa kirjoittajakuvaansa. Lopulta hän päätyi siihen, että se saisi olla. Hänen mielestään häpeää ei erotiikkaa kirjoittaessa pääse kuitenkaan pakoon. Ehkä erotiikan kirjoittaminen onkin hyvä Häpeäminen ei kannata – harjoitus.

Erotiikka onkin mielenkiintoinen kirjallisuudenlaji siinäkin mielessä, että yhä meidänkin yhteiskunnassamme sen kirjoittaminen voi Nupposen mukaan leimata, vaikka olemmekin menossa parempaan suuntaan. Riekkola muistutti kuitenkin, että erotiikkaan on aina kuulunut se, että kielletty ja outo on kiihottavaa ja kiinnostavaa. Spefierotiikka on siis vielä siksikin kiinnostavaa, että se ei noudattele tosimaailman tabuja ja sääntöjä.

Entäpäs millainen on Riekkolan ja Nupposen mielestä huono eroottinen kohtaus – ja hyvä? Nupposen mukaan huonossa eroottisessa kohtauksessa on tarkoitus kutkuttaa ja kiihottaa, mutta lopputulos on lattea ja vaivaantunut. Eri asia on tietenkin, jos yritetään kuvata vaikkapa vaivaantumisen tunnetta. Myöskään päälleliimattu erotiikka ei toimi.

Riekkola muistutti vielä uudelleen siitä, että eri ihmisille eri asiat ovat kutkuttavia, mutta että hyvän erotiikan pitäisi perustua johonkin todelliseen havaintoon. Hänelle tällainen havainto on ollut esimerkiksi se, että useinkaan seksi oikeiden ihmisten välillä ei ole täydellistä.

Nupposen mukaan huono eroottinen kohtaus on yksinkertaisesti tylsä. Tähän Riekkola lisäsi, että jos kohtaus on tylsä, se ei ole eroottinen. Nämä kaksi sulkevat toisensa pois. Nupponen totesi, että tylsyys syntyy siitä, ettei kohtausta ole kirjoitettu mehukkaasti vaan mekaanisesti tai että kirjoittanut on mennyt sanojen taakse piiloon eikä pääse asian ytimeen.

Riekkola muistutti myös, että seksistä kirjoittaessaan pitää olla tosissaan, ei saa kainostella vaan pitää reilusti olla henkilöidensä puolella. Riekkola antoikin hyvän vinkin: jos on ajateltavissa, että lukija olisi onnellisempi, jos saisi kuvitella eroottisen kohtaamisen päässään, kohtausta ei pidä kirjoittaa. 

Lopuksi muutama Riekkolan ja Nupposen antama lukuvinkki niille, jotka haluavat sukeltaa spekulatiivisen erotiikan tai ihan vain erotiikan pariin. Näitä voi etsiskellä kirjastosta. Minulla taitaa olla hyllyssä muut paitsi Decamerone. Siitä en ole ihan varma.

Anaïs Nin: Pikkulinnut
Boccaccio: Decamerone
J.S. Meresmaa: Keskilinnan ritarit
Artemis Kelosaari: Omenatarha
Kiima-antologia

Frankenstein - tarina kunnianhimosta, yksinäisyydestä ja syyllisyydestä

Nyt tulee nolo tunnustus: olen kirjoittanut julkaistun novellin, jossa esiintyy keskeisessä osassa Victor Frankensteinin pojanpojantytär, mutta luin Mary Shelleyn Frankensteinin (1818) kokonaan vasta nyt. En kuitenkaan erityisemmin kannata häpeilemistä, joten keskityn nyt siihen, että hehkutan tätä parisataa vuotta vanhaa klassikkoteosta. Sanotaan nyt joka tapauksessa, että lukeminen kannattaa. Jos et lue, et voi tietää, mitä kirjassa on. Niin yksinkertaista se on. No, tämä postaus sisältää juonipaljastuksia, mutta et voi katsoa mitään omien silmälasiesi läpi, jollet lue itse. Tätä voi suositella ihan muutenkin.

Victor Frankenstein on nuori mies, joka lumoutuu tieteestä, tarkemmin elämän ihmeestä. Hän on kotoisin Genevestä mutta lähtee opiskelemaan Ingolstadtiin. Siellä hän tulee kasanneeksi ruumiinkappaleista 240-senttisen olennon, jonka onnistuu herättämään henkiin. Mikään ei ole kunnianhimoiselle nuorellemiehelle mahdotonta. ”En liioin pystynyt pitämään suunnitelmani valtavuutta ja monimutkaisuutta todisteena sen mahdottomuudesta”, hän ajattelee.

Victorin sisällä on koko vuosia kestäneen uurastuksen elänyt intohimo projektia kohtaan, mutta hirviön alkaessa elää kaikki muuttuu kauhuksi. Victor ei tahdo edes nähdä luomustaan ja on onnellinen, että se on karannut hänen kotoaan. Mutta olion ja sen luojan välillä on yhteys, eikä luoja pääse vastuustaan luotuaan kohtaan.

On jokseenkin varmaa, ettei Victor Frankensteinin tarina olisi kiehtonut ihmisiä jo kahta vuosisataa, jos se kuvaisi vain tiedemiestä, joka luo kaiken tuhoavan hirviön. Mutta tarina ei kerrokaan hirviön vaan ihmisen kauheudesta. Mitä ihmismäisempi hirviöstä tulee, sitä julmempi siitä tulee. Tiede lumoaa Victorin siihen pisteeseen asti, että hänestä tulee luoja ja tässä jumalaleikissään hän tahtoo unohtaa vastuunsa. Hän hylkää luomansa olennon heti.

Hirviö yrittää yksinäisyydessään saada kontaktia ihmisiin, mutta kaikki sen yritykset ovat lohduttomia. Se on myös arka ja tarkkailee iän kaiken erästä rutiköyhää vanhaa miestä, joka asuu poikansa ja tyttärensä kanssa. Hirviö oppii heiltä ihmiskielen ja kokee suurta hellyyttä näitä ihmisiä kohtaan. Hirviö jopa auttaa heitä parhaansa mukaan mm. keräämällä heille polttopuita ja jättämällä ne heidän löydettäväkseen.

Mutta kun hirviö löytää kirjallisuutta, mm. Nuoren Wertherin kärsimykset, ja sivistää itseään, se vajoaa yksinäisyysajatuksiinsa ja kokee, ettei Saatanakaan ole niin yksinäinen kuin se itse. Kun hirviö pitkällisen harkinnan jälkeen uskaltautuu seuraamiensa ihmisten näkösälle, se aiheuttaa kauhistusta ja se torjutaan julman väkivaltaisesti. Paettuaan hirviö pelastaa myös erään naisen hengen mutta kiitokseksi siitä sitä ammutaan. Kaikessa tuskassaan hirviö lopulta tappaa pienen pojan, Victorin veljen. Murhasta syytetyksi ja tuomituksi joutuu kuitenkin Victorin isän palveluksessa ollut Justine, joka on hyveellisyyden perikuva.

Victor on yhtä yksinäinen kuin hirviönsä oman syyllisyytensä kanssa. Hän ei voi kertoa kellekään, että hänen veljensä kuolema on hänen oma syynsä. Hyvin pitkälle Frankenstein onkin kirja syyllisyydestä, joka murtaa ihmisen niin henkisesti kuin fyysisesti. Tuon tuosta Victor on myös niin sairas, että on vuoteenomana. Hän yrittää ratkaista tilanteen yksin, eikä ketään yllätä, ettei se onnistu – ehkä siksikin, koska jo tarinan alussa lukijalle paljastetaan, että Victor on ihan itse tehnyt valintoja, jotka ovat johtaneet hänet turmioon.

Hirviöllä on pakkomielle luojastaan ja tämän vastuusta. Se kaipaa itselleen sitä, mitä kai jokainen ihminen, ja kärsii siitä, ettei voi sitä saada: toisen ihmisen läheisyyttä. ”Mutta sitten raivoni palasi ja muistin että minulta oli riistetty mahdollisuus päästä koskaan nauttimaan tällaisten kauniiden olentojen suomista iloista”, se ajattelee nähdessään kuvan kauniista naisesta.

Koska Victor on vastuussa kaikesta, hänen on hirviön mielestä myös rakennettava luomukselleen puoliso. Victor kieltäytyy mutta muuttaa mielensä. Hän on menossa naimisiin lapsuudesta asti tuntemansa – oikeastaan ottosisarensa – Elizabethin kanssa. Avioliittoa on kuitenkaan vaikea ajatella ennen kuin hirviö on saatu rauhoitettua.

Victor ratkaisee ongelman lähtemällä Britanniaan, jossa päätyy jollekin pikkuruiselle Orkneyn saarelle, missä häneen iskee todellisuus: ei hän mitään hirviömorsianta voi ruveta luomaan, koska on mahdotonta tietää, johtaako se entistä suurempaan tragediaan. Hirviö on kuitenkin lupauksensa mukaisesti seurannut Victoria ja vannoo nyt, että ilmestyy paikalle Victorin hääyönä. Victor on taas tehnyt valinnan, joka ajaa tilanteen vaikeammaksi, kohti lopullista tuhoa.

Mary Shelley oli varsin nuori, kun Frankenstein julkaistiin. Tämä näkyy ehkä siinä, että tarinassa on jonkin verran epäuskottavuutta. Geneven ja Ingolstadtin välillä on satoja kilometrejä, ja silti hirviö onnistuu seikkailemaan kaupungista toiseen ja törmää Victorin pikkuveljeen. On myös melko jännittävää, että Victor onnistuu kasailemaan hirviön morsianta Orkneyn saarella ilmeisesti melko pitkälle ennen luovuttamistaan. Se herättää kysymykset mm. siitä, miten hän on saanut kuljetettua sinne kaikki laboratoriossaan tarvittavat välineet ja miten hän on ennen kaikkea kaivellut esiin kaiken materiaalin, minkä tarvitsee uuden luomuksen tekemiseen ja kuljettanut sen saarelle. Vaikka saarella kuinka olisi hautausmaa, tuskin se selittää kaikkea. Mutta nämä epäloogisuudet antaa anteeksi, koska teoksen teemat ovat viiltävän syvällisiä.

Myös rakenteellisesti romaani on hallittu, vaikka hämmentääkin, että se alkaa kirjeillä, jotka edeltävät ensimmäistä lukua. Kehyskertomuksena on Robert Walton -nimisen miehen kunnianhimoinen matka Pohjoisella jäämerellä. Mies on yhtä määrätietoinen tavoitteissaan kuin Victor Frankensteinkin on ollut luodessaan hirviötään, ja hänen tutkimusmatkalla oleva aluksensa poimii Victorin jäälautalta turvaan. Victor alkaa kertoa tarinaansa Waltonille. Miehillä on paljonkin yhteistä ja lopussa kumpikin joutuu luopumaan siitä, mitä on eniten tavoitellut. Kehyskertomus tukee siis Victorin tarinaa. Mielenkiintoista on, että myös Victorin tarinan sisällä on pitkä jakso, jossa hirviö kertoo tarinaansa Victorille.

Lopulta on vaikea sanoa, mitä pitäisi ajatella siitä, että kunnianhimo vie miehen turmioon ja kaikki, mikä on hänelle rakasta, tuhoutuu. Victorin palo tieteentekoon on ihailtavaa, mutta leikkiessään Jumalaa hän ylittää rajan. Missä on sitten raja, johon tieteessä pitäisi pysähtyä? Eikös tieteen koko idea ole, että ihminen saavuttaa asioita, joihin ihmiskunta ei ole ennen pystynyt?

Onko Victor Frankenstein siis typerän virheensä uhri vai uhri ihan muuten vain? Voiko häntä syyttää mistään? Olisiko hän voinut toimia toisin tai olisiko hänen pitänyt toimia toisin? Ihmisen pitäisi pyrkiä eteenpäin ja toisaalta ymmärtää ihmisyytensä rajat. Paljonko uteliaisuudesta ja tieteellisestä intohimosta voidaan laittaa kärsimään? Paljonko sen eteen pitää suostua kärsimään, että tahtoo kokeilla ihmisen osaamisen rajoja? Victor seuraa intohimoaan ja sitten kaikkia muita vaistojaan. Järkeäänkin hän yrittää käyttää. Lopputulos on lohduton, mutta tekeekö Victor silti oikeastaan mitään väärin?

Myönnetään, hirviön jättäminen yksin ei ollut viisasta eikä kohtuullista. Silti Victorin pakeneminen on inhimillistä. Tietenkin Victor on surkimus, kun ei kanna vastuuta siitä, mitä on tehnyt, huolehdi olennosta, jonka on luonut, ja kanna vastuutaan siitä, että se ottaa hengen viattomilta. Mutta kuka meistä olisi kyennyt toimimaan paremmin? Luultavasti aika harva.